Ei ole koiraa karvoihin katsominen, eikä Purtsilaa paikkoihin

22.11.2019 klo ~13 @ Kaajapurojen talli
avoin

Kalla on viimein kaljuuntunut. Pihaa ympäröivät puut seisovat jäykkinä harmassa maisemassa, eikä Robert saa työnnettyä pois ajatusta Auburnin kartanon lämpimästä ja valoisasta maneesista. Harry löntystelee kentän aitojen sisällä vailla huolta, vailla häivää. Se näyttää siltä kuin se nauttisi tavasta, jolla sen kaviot litisevät ja lätisevät kostealla pohjalla.

Robert yrittää olla miettimättä turkooseja pinteleitä, jotka olivat varmasti pysyvästi sävyttyneet ruskeiksi. Sitten se yrittää olla miettimättä uusien vastaavien pinteleiden hintaa Sokka Luxin hulppeassa liikkeessä. No, olisipa ainakin motivaatiota sitoa kukkia. Mitä siitäkin tulisi? Eihän poikaparka ollut ikinä edes ostanut yhden yhtä kukkakimppua! Miksi ihmeessä Kallan Kukka & Ruukku -liikkeen lempeä Lilja oli halunnut juuri Robertin palkkalistoilleen?

Ajatuksiinsa karannut ratsastaja ei ehdi sanoa juuta eikä jaata kun ratsu sen alla saa äkillisen päähänpiston esittää mitä hienoin kevätjuhlaliike, joka muistutti etäisesti huomattavan ilmavaa takaosankäännöstä yhdellä askeleella. Juuta eikä jaata se ei ehdi sanoa vielä maassakaan, liian kiireinen syljeskellessään kuravettä keuhkoistaan. Lätäkön imeytyessä hitaasti tummien (onneksi) ratsastushousujen läpi luihin ja ytimiin, Robert ei löydä itsestään voimia nousta seisomaan.

Niinpä se istuu, lätäkössä keskellä Kaajapurojen kenttää, ja katsoo iloisesti ravailevaa harmaakorvaansa kasvojaan hieroen. Daniel saisi kuulla pari valittua sanaa vielä joskus.

On pieni ihme, ettei Josefina ole vielä kaljuuntunut. Häntä ympäröivät huolet seisovat jäykkänä muurina tavallisen tunne-elämän edessä, eikä Josefina saa työnnettyä pois muistikuvanhaivenia loppukesän lämpimistä ja höttöisistä tunnelmista. Pikin mieli on kuitenkin varjottoman valoisa, eikä hörökorvainen tamma jaksa omia itselleen omistajansa huolenhäiviä. Se vain nauttii harjanvedoista.

Piki ei kerta kaikkiaan jaksa murehtia mitään. Josefinan kasvoille kohoaa valju hymy, kun hän tarjoaa tammalle kuolaimia suuhun ja tuntee niiden lähes imeytyvän paikalleen. Piki pitää työskentelystä, ja miksi ei pitäisi: sen kanssa on tehty hyvän mielen hommia.

Niin tänäänkin. Josefina on aikeissa vain ratsastaa tamman läpi kaikissa askellajeissa, mikäli se suinkin on Purtsilan kentällä tänään mahdollista. Helppoa, mukavaa, ei mitään liian vaativaa kummallekaan heistä, ja satulaakaan hän ei raaski päivän ohjelmaa varten laittaa. Ohikiitävän hetken ajan Josefina miettii, olisiko kuitenkin pitänyt laittaa satula, kun hän näkee kentällä toisenkin ratsukon. Mitä jos Piki kerää lempi-Harrystaan kierroksia ja käy turhan liukkaaksi liikkeissään? Jos Josefinan tasapaino pettää?

Ajatus on kuin manaus. Josefinan availlessa kentän porttia tapahtuu auttamaton tasapainonpettäminen, ja seuraavaksi tyttöä kohti juoksee valtavan kokoinen hevonen.

"Ää!" Josefina älähtää, eikä tiedä mitä tehdä: toinen käsi on kiinni Pikin ohjissa ja toinen vielä Purtsilan kentän portissa, eikä ole olemassa kolmatta kättä, jolla pysäyttää suuri harmaa Harriet. Harriet kuitenkin pysähtyy ihan itse, sillä se on omituisen kiintynyt tarhakaveriinsa Pikiin. Tunne on molemminpuolinen, ja tammojen keskinäisen sovun turvin Josefina pystyy sulkemaan rauhassa portin ja tarraamaan vasta sitten Harryn ohjaan.

Avalla oli ongelma, eikä se liittynyt mitenkään Jesse Aron Salli-tammaan, jota tyttö oli tullut hoitamaan. Hän oli ottanut hyvän varaslähdön kisahoitaja-työhönsä ja auttanut tamman omistajaa pakkailemalla tarpeellisia tavaroita ikea-kasseihin jo valmiiksi.

Ongelma liittyi hiirulaiseen ja sen nyrpeänpuoleiseen hevoseen. Ava oli ymmärtänyt jotakin varsin kismittävää, kun oli lupautunut huolehtimaan Jusufiinan ratsusta tämän reissun ajan.

Hänen pitäisi olla tästä lähin ystävällinen hiirulaiselle, jonka syksy oli tuntunut ajaneen ihan uudenlaiseen koloon. Maassa makaavaa jyrsijää olisi ollut helppo potkia, mutta nyt sillä oli jotakin, mitä Ava halusi.

Kentän tapahtumia oli varsin surkuhupaisaa seurata. Teini tuijotti rättinä ilmassa lentävää enkkumiestä ja mietti mahtoiko sen hienon hevosen lempinimi ajaa tamman varsin ruunamaisiin (Seppomaisiin) tekoihin. Että olisiko parempi, jos harmaata jättiä olisi kutsunut jollain tyttömäisellä nimellä. Olisko se sitten osannut käyttäytyä?

"Mä voin pitää Pikiä", Ava tarjoutui, kun oli pujahtanut portin välistä kentän puolelle. Tytön teki mieli huomautella Robertille, että se saattaisi saada keuhkokuumeen, jos makoilisi vielä pitkään maassa, mutta piti ajatuksen itsellään vilkaistuaan Jusua. Kiltisti.

Harryn kummallisille tanssiliikkeillekin löytyy syy: Piki. Poika murahtaa lätäkössään seuratessaan suuren harmaan hölkötellessä iloisena kohti porttia - niinpä niin, mitäs oli ollut niin ajatuksissaan, ettei ollut huomannut mustaa tammaa omistajineen portilla.

Josefinan huulilta lipsahtaa hätäinen äännähdys Harryn rynnätessä letkeää, mutta harvinaisen päättäväistä hölkkää kohti avonaista porttia ja Pikiä. Mitä jos se karkaisi? Robertia ärsyttää ajatus jo valmiiksi - se tästä päivästä vielä puuttuisi.

Suunnilleen jo kohtaloonsa alistuneena, kastunut poikarukka lisää jo hevosenmetsästysoperaation kalenteriinsa ja nousee kotoisan kosteasta lammikostaan. Se yrittää pyyhkiä märkien housujensa takamusta ja reisiä, katsahtaa mustan softshelltakkinsa rapaisiksi muuttunutta pintaa ja lopulta, litimärän hanskan kädestään vedettyään, tunnustelee kypäränsä pintaa. Se on sentään kuiva.

Josefina on ottanut Harryn kiinni portilla, ja nyt sinne on ilmestynyt toinenkin hahmo, se lettipäinen teini. Koska yleisöähän tässä nyt kaivattiinkin! Harry seurustelee iloisena Pikin kanssa ja Josefina vähemmän iloisena yrittää pitää hevosia erillään.

"Thanks", Robert mumahtaa päästyään takaisin oman hevosensa ohjaksiin kiinni. Se vilkaisee irvistäen kaunista, vaaleanruskeaa nahkasatulaa ja pyyhkäisee vielä kerran takareittään, josta voisi rutistaa kuravettä kuin pesusienestä.

"Monelta se maneesi vapautuu? Vai onko ollenkaan käytössä kenttäkisojen aikana?" poika kysyy huokaisten eikä tee elettäkään noustakseen takaisin selkään.

Niin ystävällismielisiä kuin tammat keskenään ovatkin, Josefinasta on helpottavaa antaa toisen ohjat Avalle ja askeltaa Harryn kanssa pari pykälää Robertia vastaan. Mieleen tulvahtaa muistikuva siitä kun hän ihan pikkuisena tyttönä oli vähällä tallaantua laiduntaessaan riehakkaiksi äityneiden tammojen alle. Ytimeltään varautunut Josefina oppii kerrasta: vaaratilanteita vältellään.

Selän takaa kuulostaa Harryn ja oman ihmisensä loittonemisesta hätääntyneen Pikin hyörintää ja pyörintää. Josefina puree huultaan ja toivoo, että Ava pystyy pitämään kentänpohjaa läiskyen polkevan hevosen aisoissa (ja mutaa omat kenkänsä siinä sivussa; se olisi teinille ihan oikein).

Juuri sillä hetkellä pitää kuitenkin keskittyä Robertiin.

”Oi, luulen että ei sinne tänään pääse ollenkaan”, Josefina sanoo luovutettuaan ohjat suuren harmaan hevosen omistajalle. Sydän hakkaa, eikä hyvällä tavalla, ei rasmustavalla. Mieli häilähtää parin päivän taakse satulahuoneeseen, ja sitten viikkojen taakse Pitkän miehen kujalle, ja kurkkua kuristaa. Jotakin omituisen outoa heidän välissään viipyilee, Josefina arvelee, eikä aivan tiedä mitä. Kuvitelmaa, ehkä, mutta yhtä mahdollisesti myös jotakin kiinteämpää omituisuutta.

”Olethan sä kunnossa? Ethän satuttanut?”

Omituista tai ei, varmistettava se on, ja suurin, huolestunein silmin Josefina tekee niin. Hän vilkaisee olkansa yli Avan suuntaan ja tietää, että kysyisi siltäkin, jos teinityttö putoaisi satulasta.

Piki oli tuhma, mutta Ava oli Sepon myötä oppinut tuhmien hevosten tavoille. Vaikka nuori puoliverinen ei ollutkaan mikään jääräpäinen kylmäverinen. Siniset silmät seurasivat Pikin katseita, se halusi takaisin Jusunsa kainaloon, ihan selkeästi.

"Sun hevosella on vähän eroahdistusta", tyttö kommentoi viileästi, hetken hairahtaen uudesta ystävällisyydestään. Ava ei ollut ihan varma oliko Jusu tietoinen, että Pikin pitäisi ehkä oppia olemaan vähän vähemmän kiintynyt. Että kylvi vain ongelmia, jos tapaan ei puututtu millään lailla.
Lisäksi sillä hetkellä tietysti uhrina olivat hänen saappaansa, jotka muljahtelivat ikävästi vetisellä kentän pohjalla.

Pää kääntyi vähän vinoon sen enkkupojan takapuolta katsoakseen, tumma väri pelasti ruhtinaallisen paljon, vaikka kankaasta näkyi kyllä, ettei se ollut ihan puhdas tai kuiva.

"Kai sulla on ees vaihtovaatteet mukana?"

Se oli Purtseilla selviämisen eräoppaan ensimmäinen sääntö. Aina vähintään 2 vaihtovaatekerrastoa kaapissa.

Josefinan sanat ovat musertavia.

Robertin suunpieli mutristuu tyytymättömänä. Ehkä se todellakin teki virheen muuttaessaan maneesittomalle tallille - alue on kuitenkin hevospitäjiä täynnä! Näyhön Heidin talli on käytännössä katsoen aivan vieressä huipputiloineen! Poika hieraisee paljaalla kädellä kasvojeen yrittäen pitää turhautumisensa aisoissa.

"Ei, tää pohja on aika pehmeä", Robert huokaisee kätensä takaa ja käännähtää katsomaan hevostaan. "Kinda, at least."

Pohja on tähän mennessä ollut vaihteleva, muttei milloinkaan oikeasti hyvä. Robert oli nähnyt Vernerin huoltamassa kenttää yhtenä aamuna syksymmällä, mutta siitäkään ei ollut silloin ollut juurikaan apua. Milloin liian kova, milloin liian pehmeä; kesällä varmasti liian kuiva, liian märkä.

"Ei tietenkään", se sanoo ponitytölle kuin asia olisi itsestäänselvyys. "Miksi mulla olisi vaihtovaatteet mukana? Harrylla ei ole tapana heitellä mua alas. Se ei ole poni."

Josefina, jolla ei ole pideltävänään enää yhtäkään hevosta, rapsuttaa vapautuneella kädellään Robertin pitelemää Harrya ja katsahtaa sitten Pikiä. Jos hän pystyisi etäohjaamaan hevosta äänikomennoin, hän sanoisi Piki, asetu, mutta eihän sellaisesta ole apua.

Vielä ennen kuin Josefina harppoo pelastamaan Avan Harryn villittelyistä innostuneen Pikin ohjasperistä, tyttö hymähtää Robertille melko lempeästi.

”Ei, kyllä Ava on oikeassa. Täällä Purtseilla kannattaa varautua kaikkeen”, hän huoahtaa ja miettii omaa tallikaappiaan, josta löytyy muun muassa vessapaperirullia. ”Onhan täällä aika askeettista.”

Olankohautuksen jälkeen Josefina palaa Pikin luo ja nappaa sen omaan hallintaansa.

”Kiitos, Ava”, hän lausuu turhia kyyristelemättä ja yllättää ehkä ennen kaikkea itsensä pyytämällä vielä palvelusta: ”Viitsisitkö tuoda vielä selkäännousujakkaran?”

Noh, eihän se nyt mikään varsinainen jakkara ole. Portinpielessä nököttävä koroke on Josefinan tulkinnan mukaan vanha moppiämpäri, mutta oli esine mikä tahansa, Josefina ponnahtaa Pikin paljaaseen selkään mieluummin sitä käyttäen kuin pyytää Avaa punttaamaan.

Oli aika lähellä, etteikö mulla hirttänyt kiinni. Olin aika ystävällisesti kysynyt Robertilta vaatteista, no, ainakin omalla mittapuullani. Tiesiköhän se ketä mä olin ja ketä tunsin? Lyhyesti sanottuna ihan kaikki.
Kivahtamisen sijaan säilytin sen energian ylös nousseeseen suupieleeni, kun Jusufiina kertoi enkkupojalle asian laidan. Siis sen, että olin oikeassa. Daa.

"Jatkossa ehkä varautuisin. Ellet viihdy ennemmin märissä vaatteissa hevosesi kanssa."
Jos nyt vähän palautteli, eihän se ollut kovin ilkeää?

"Tietysti", vastasin hiirulaiselle ja kuuntelin kuinka vesi litisi iloisesti saappaideni pohjan alla. Lämpimät, kuivat villasukat jalassa ja kuivat housut jalassa. Mua lämmitti se ajatus kovasti.

Kun olin saanut autettua Jusua ja palautettua penkin paikalleen, katsahdin Robertia uudelleen.
"Verkulta tietty löytyy sulle vaihtoratsarit, voin hakea."
Koska mulla on vapaa pääsy päätaloon ja sulla ei, ajattelin tietysti, mutta kerrankin pidin ajatukseni omana tietonani.

Robert nyppäisee ratsastushousujaan reidestä ja irvistää tavalle, jolla kangas on takertunut pojan ihoon. Tämä päivä on yksinkertaisesti huono, ja Robertin mitta alkoi täyttyä. Josefina katsoo sitä varovaisen kohteliaasti, ja poika tunnistaa siitä ilmeestä palan itseään tilanteissa, joihin se oli joutunut vähän yllättäen eikä niin tahtonut olla niissä tilanteissa.

”Mhm, alkaa olla ikävä ratsastuskoululle”, Robert mumahtaa enemmän Josefinalle kuin tytölle, joka ojentaa mustan tamman ohjia sen omistajalle. ”Daniel sanoi, että täällä on seinät ja katto. Can’t blame him for sugarcoating it.”

Josefina taluttaa tammansa vähän kauemmas portilta, ja teini - onko se Josefinan hevosten hoitaja, vai joku yleinen tallityttö? Olikohan se musta poni edes sen oma? - vie sille jakkaran ja tuo takaisin paikoilleen. Sitten se katsoo Robertia. Robert ei halua katsoa takaisin.

”Verkulta?” poika toistaa poissaolevasti kunnes muistaa Verneri Kaajapuron. Se hymähtää. ”Right.”

Verneri Kaajapuron ratsastushousut on viimeinen asia, mitä Robert haluaa. Ensinnäkin, onhan Verneri Kaajapuro pidempi ja sen vyötärö kapeampi, ja sillä on varmasti parempi takapuoli ja ja ja.

Robert katsoo tyttöä kuin se olisi heittänyt ilmoille maailman kummallisimman idean.

Pikin selässä istuminen saa Josefinan tuntemaan olonsa hassulla tapaa tilanteen yläpuolella olevaksi tarkkailijaksi. Kyllähän hän onkin korkeammalla kuin muut, ja vaikka Piki keinahtaa nopeasti käyntiin, Josefina ehtii tarkkailla kahta muuta.

Tahaton tyrskähdys karkaa Josefinan huulilta, kun Ava tarjoaa Vernerin housuja Robertille. Miten sekin tilanne etenisi? Ava paukkaisi Kaajapuroille ja, niin, sitten mitä? Menisikö se vaan hiippaillen penkomispuuhiin vai huutaisiko jollekin – Tiinalle, Pekalle, Jannalle? – että tuokaa mulle Verneri Kaajapuron housut?

”On tossa lähempänäkin”, hevostaan muiden ympärillä kävelyttävä Josefina sanoo. ”Mun kaapissa on tietysti jotain Rasmuksen vaihtareita.”

Mutta sitten Josefina puraisee kieltään ja meinaa tukehtua siihen, sillä hän on juuri oivaltanut, että Robert Harrington... no. Se ei ole mitenkään lihava poika, mutta.

”Voisithan sä sovittaa...” tyttö jatkaa kun nyt on kerran aloittanutkin, mutta pahoin pelkää, että Robert-poloinen joutuisi vetämään kovasti vatsaa ja reisiä sisään solahtaakseen Rasmuksen, esteratsastajamiehen, pöksyihin. ”Ja Ava voisi taluttaa Harrya sillä välin, ja mun kaappi ei ole nyt lukossa.”

Ava varmasti palaa halusta taluttaa Harrya rapa-aitiossa. Rasmus varmasti palaa halusta lainata housujaan. Robert varmasti palaa halusta huomata, ettei mahdu niihin housuihin.

Ava seurasi tilannetta, kuunteli Rasmuksen housujen sovittelusta ja Robertin epäröinnistä. Hän muisti, että Robert oli puhunut jotain ratsastajan etsimisestä ja ajatus kehkeytyi tytön päässä pidemmälle.
Jos hän esittäisi erityisen kilttiä myös Robertille, tarjoaisikohan se vahingossa Harryä hänelle? Ajatus toi pahaa enteilevän hymyn huulille, jotka hyvin nopeasti piilottivat sen sädekehän taakse.

"Sulla on vaihtoehtoja nyt ainakin, ei tarvitse pilata satulaa ja vilustuttaa itseään", Ava kertoi, sillä kyllä, hän oli laittanut merkille ne katseet satulaa kohtaan.

"Hyvin voin talutella sitä hetken aikaa, johan mä olen vienyt sen ulos ja hakenut sisällekin monesti. Jos osaan käsitellä Auburnni hevosia, niin kyllä yksi Harry siinä menee. Tai sitten voin hakea sulle valmiiksi vaihtoehtohousut."

Ava piti pienen tauon.

"Mutta mulla ei ole loputtomasti aikaa, kun mun pitää laittaa Salli valmiiksi kisoja varten, sun pitää päättää nyt."
Kyllä, hän oli kiireinen, haluttu tallityttö, jonka oma hevonen seisoi jo kolmatta päivää pihatossa keräten virtaansa. Hups vain.

Verneri Kaajapurosta Alsilan Rasmukseen on hyppy ojasta allikkoon. Esteratsastajat, varsinkin miehet, tuppaavat nyt olla... kohtuullinen hoikkia. Sellaisia, joita tuuli saattaisi puhaltaa nurin. Pitkiä, hoikkia, ja niiden jalat sellaisia, että ratsatushousut ryyppyyntyivät niin polvista kuin takapuolestakin. Verneri Kaajapuro nyt vielä oli harteikas, vallan mielekkäästi itsensä rakentanut mies, mutta Rasmus Alsila?

Mitä Rasmus Alsila oli Robertin pelastavaa prinssiä kerran leikkinyt, niin se oli ollut jopa aidalta katsottuna vähän hongankolistajan oloinen vaikkei sekään tainnut todellisuudessa olla päätäkään Robertia pidempi.

Robert ei missään nimessä halunnut Rasmuksen ratsastushousuja.

"Ehkä mä vaan juoksutan Harryn", poika räpytteli silmiään hämillään. "Jos sopii, Josefina?"

Robert vierittää Josefinan käsiin epämiellyttävän pallon. Häkeltyneenä Josefina räpäyttää ripsiään. Kysyykö se häneltä lupaa Harryn juoksuttamiseen? Kohteliasta, tietysti, ottaa huomioon toinen ratsukko, mutta silti, miksi se oikein kysyy? Ei Josefinaa saa laittaa sellaiseen asemaan keskusteluissa.

”Siis”, Josefina aloittaa vähän hermostuneena. ”Totta kai täällä saa jokainen tehdä niin kuin on omalle hevoselle parasta? Ei mua... häiritse.”

Kulmat ovat kevyessä kurtussa.

”Mä en ole kauan teidän tiellä”, Josefina vielä lisää, ja ahdistuksissaan ehkä vähän puuskahtaen, mikä ei varsinaisesti johda siihen mitä Josefina ajoi takaa: sovittelevuuteen. Ennemminkin hän kuulostaa vahingossa pahastuneelta, marttyyrinomaiselta.

”Pitää itsekin ehtiä Auburniin”, Josefina puhuu nyt vähän mutisten ja puoliksi odottaa Avalta ivaavaa kommenttia. Kumma kyllä se ei vielä ole kyseenalaistanut Grannin kenttästarttia (ehkei ole nähnyt osallistujalistoja?) tai nälväissyt mitään Rasmus Alsilan faniklubista tai sanonut Josefinalle mitään muutakaan ilkeän vitsikästä, niin kuin sillä on tapana.

Josefinaa alkaa epäilyttää, ja mietteliäänä se katsoo Avaa. Mikä teiniin on mennyt? Se on ollut viime aikoina kovin, kovin aulis auttamaan. Välissä se on tietysti pistellyt teräviä kommenttejaan, mutta niitäkin jotenkin harvemmin kuin ennen, ja ehkä jotenkin pidätellysti. Joko se nyt on aikuistumaan päin?? Ei kai sentään? Voiko olla?

Jäin odottamaan Robertilta varmistusta, että se oikeasti harkitsi edes kuivia housuja. Vaihdoin painoa jalalta toiselle, kunnes Harryn omistaja alkoi pohtia jotain juoksutuksesta. Jusun katse tuntui tutkivan mua yllättävän intensiivisesti ja hetken verran musta tuntui, että jättäisin aikuiset vain selviämään keskenään. Ei ne osanneet näköjään edes tehdä päätöksiä ilman mua.

"Mä haen ne housut sulle", päätin sitten, kun muistin miten Janna oli kerran naureskellut yksille Verkun vanhoille lempihousuille.

En jäänyt kuuntelemaan vastaväitteitä, koska mä olin selvästi se järjen ääni tässä seurassa, marssin päätalolle ja tervehdin Tiinaa reippaasti.
"Robert tippu ja kasteli housunsa, lupasin kysyä jos se saisi lainaan Verkun vanhat?"

Viininpunaiset, kulahtaneet housut käsivarrellani kävelin takaisin kentälle hyvin lyhyen ajan jälkeen. Olin itsekin otettu omasta tehokkuudestani.

"Pidän Harrya sen aikaa, kun käyt vaihtamassa kuivaa päälle. Tiina sanoi, että voit käydä talolla lämpimässä vessassa vaihtamassa, jos haluat."
Ehkä Robertiin toimi vähän sellainen määräysmäinen asenne paremmin?

Teini katoaa sukkelammin kuin mitä Robert osaa odottaa, ja poikaparka jää hölmistyneenä seisomaan hevonen pitelemiensä ohjien päässä kentän laidalle. Mielessää Verneri Kaajapuron yleistä habitusta ja kropan mittasuhteita maalaillen, Robert huomaa hermostuvansa hetki hetkeltä yhä vain enemmän. Josefina ratsastaa Pikillä kentän nurkan ohi, ja se saa pojankin hätkähtämään ja herämään taluttelemaan hevostaan.

Robert ei puhu Josefinan kanssa. Tietenkin sitä olisi häirinnyt toisen juoksutus - oliko sellaista ratsastajaa, joka ei olisi mielessään mulkoillut juoksuttajia ja kävelyttäjiä viemässä tilaa kallisarvoiselta treeniajalta? Robert yrittää pysyä poissa tieltä parhaansa mukaan ja samalla katsella vaivihkaa Josefinan ratsastusta mustalla tammallaan.

Piki on miellyttävän näköinen, sitä Robert ei kiellä vaikkei se estehevosista enää juuri mitää tiedäkään. Ainakin tamma on mukavamman oloinen kuin se toinen Josefinan hevonen.

Teinityttö singahtaa kentällä yhtä vikkelästi kuin oli poistunutkin, ja sen käsivarrella lepää selkeästi vuosia nähneet ratsastushousut. Ne ovat viininpunaiset - tietenkin, se taisi olla trendiväri silloin vuosituhannen vaihteessa - ja ahdistavan vanhan näköiset, polvipaikkaisetkin vielä.

Irvistystä pidätellen Robert luovuttaa Harryn ohjat punapäälle ja toivoo, että tamma osaa edes vähän käyttäytyä. Taloon poika ei mene, vaan tallin satulahuoneeseen, jossa se vikkelästi kuoriutuu märistä housuistaan ja vetää Vernerin vanhat tilalle. Ne istuvat paikoittain liian hyvin, paikoittain aivan onnettomasti, mutta ne ovat housut, ja vaikka Robert kauhukseen huomaa paikkojen olevan pelkkää kangasta, niillä on mentävä.

Omat housunsa se ripustaa satulatelineeseen huolellisesti kuivumaan, ja hetken mielenjohteesta päättää vetää niin softshelltakkinsakin päältään ja suunnata ulos pelkässä collegepuseroossa ja Vernerin housuissa.

Robert on aika varma, että molempia kentällä hevostelevia naurattaa, mutta se ei enää poikaa haittaa, onhan hän oivaltanut kävelymatkallaan jotain kahta karmivampaa: hänenhän on palautettava housut Verneri Kaajapurolle.

- fin -