Ojien välissä (taas)

Zelia oli tuijottanut mua hölmistyneenä, kun olin hakenut tamman tarhasta kesken iltapäiväheinien. En tiennyt, oliko ruunikko äimistynyt siitä, että julkesin keskeyttää sen ruokailun vai siitä, että olin taas hakemassa sitä ratsastettavaksi kaksipäiväisen kisaviikonlopun jälkeen. Sillä asialla mä nimittäin nimenomaan olin, koska en halunnut seisottaa Zeliaa edes tarhassa niin tiiviin viikonlopun jälkeen.

Mä en myöskään halunnut viedä Zeliaa kiertämään maneesia harmaasta säästä huolimatta. Maastoon lähteminen houkutti, mutta toisaalta kaiken sen harmauden vuoksi ei. Onneksi mä olin kuitenkin keksinyt verukkeen, jolla kannustin itseni vetämään goretextakin niskaani ja suuntaamaan maneesin nurkille tasan kahdeksi.

"Minuutilleen oikeaan aikaan", virnistin tuttujen kasvojen ilmestyttyä maneesin ovesta. Zelian korvat pyörivät, kun tamma yritti päättää mielipidettään Sallista, jonka oli nähnyt jo useamman kerran. En ollut mainostanut ideaani Jesselle etukäteen ja nautin pelottavan paljon tilanteen tarjoamasta yllätysmomentista.
"Me lähdetään maastoon - ja saatetaan teidät kotiin", hymähdin Zelian satulasta käsin ja korjasin vapaalla kädelläni kisojen alla klipatun tamman ratsastusloimea, jonka nurkkaan tuulenpuuska yritti tarttua.
"Jos se siis sopii", jatkoin vielä katse vihreissä silmissä.

Vaikken millään olisi jaksanut lähteä lyhyen työpäivän jälkeen tallille, olin kuitenkin pakottanut itseni kotisohvan sijasta Kaajapuroille ja ratsastanut sitten Sallilla Auburniin maneesivuorolle. Viikonloppuna olisi kenttäkisat, joten pakkohan se oli vähän treenata.

En minä aivan pettynyt ollut lauantaisiin estekisoihin. Salli oli niin Antonin kuin minunkin kanssa perusradalla vetänyt nollat, mutta sitten uusintakierroksella oli ropissut virhepisteitä - minulle 8 ja Antonille 4 - eikä näin ollen sijoituksille saakka päästy. Aatamin kanssa ei kyllä tälläkään kertaa hyvin pärjätty...
Kai minä salaa myös toivoin, että "viimeisten kisojen" kunniaksi myös pärjättäisiin viikonloppuna vähän paremmin kuin aikaisemmin tänä vuonna, mutta näillä näkymin... Tuskin.
Edelleen Kalla Cupin sijoitusprosentti näytti nollia minun kohdalla, joten en kovin suuria odotuksia kisamenestykselle laittanut.

Salli oli oma itsensä tänään. Vauhtia tuntui riittävän, mutta ei kuitenkaan liiaksi asti. Joku auburnilainen ratsukko sattui tulemaan maneesiin juuri kun olin lopettelemassa tämän päivän osalta ja  ratsastajan pyynnöstä jätin estekalustot paikoilleen.
Maneesin ovesta ulos astuessani vilkaisin taivaalle ja huokaisin syvään. Olisi ehkä sittenkin pitänyt tulla autolla...

Tai sitten ei. Tuttu ääni sai minut säpsähtämään enkä voinut muuta kuin hymyillä Matildan nähdessäni.
"Hei", hymähdin yllättyneenä. Olinhan minä naiselle kertonut tulevani maneesivuorolle, mutten osannut edes aavistella, että saisin kotimatkalle seuraa hänestä ja Zeliasta.
Salli hörähteli iloisesti toisen tamman nähdessään, mutta nuorempi ruunikko ei näyttänyt yhtä ilahtuneelta.

"Ei tietenkään sovi", vitsailin suljettuani maneesin oven ja nousin takaisin Sallin selkään kaivettuani loimen alta jalustimet esiin.
"Mistä tällainen kunnia?" kysäisin.

Jessen vastaus ei yllättynyt. Seurasin miehen satulaannousua ja pidättelin Zeliaa, joka tuntui tajunneen sen, ettemme olleet suuntaamassa maneesiin.
"Ajattelin, että kivempi näin. Me ollaan Zelian kanssa molemmat maaston tarpeessa", vastasin antaen tammalleni luvan liikkua. Zelian käynti olisi epäilemättä matkaavoittavampaa Sallin loppukäynteihin verrattuna, joten annoin ruunikkoni livahtaa Jessen ratsun edelle.

"Miten teillä meni?" käännyin kysymään, kun olin varmistanut katseellani, että valitsimme oikean tienhaaran tallipihasta poistuessamme. Jessen ja Sallin suurin koitos oli vasta edessä ensi viikonloppuna, kun mun ja Zelian Kalla CUP oli juuri päättynyt. Se tuntui absurdilta, etenkin, kun olin ottanut sunnuntaille myös koulustartin. En ollut kasannut siihen sen kummempia paineita tai odotuksia, jonka vuoksi tulos oli lämmittänyt mieltä todella suuresti - Zelia oli kehittynyt viime koulustarttiin nähden. Tamma oli ollut kouluaitojen välissä mukavan letkeä ratsastaa ja edellispäivän estestartti oli auttanut sitä pysymään nahoissaan.

Matilda kurvasi Zelialla meidän edellemme ja toivoin, ettei Salli keksisi alkaa toisen tamman kanssa kilpasille. Ihan jo senkin takia, että pysyisimme tiellä ja tarkoituksena oli muutenkin ottaa loppukäynnit eikä mitään revittelymatkaa takaisin kotitallille.

"Ihan hyvin", vastasin lyhyesti. Ihan hyvin ei kisoissa riittäisi. Matilda oli kyllä ollut huikea lauantaina niin Zelian kuin Sipsinkin kanssa.
"Paremmin kuin viikonloppuna", naurahdin vähän väkinäisesti. Eihän minua yleensä huonosti menneet kisat kovin kauan jaksanut kaihertaa, mutta olisi se silti edes joskus kiva pärjätä "kotikentällä". Ruunaankoskella kisat olivat useimmiten sujuneet huomattavasti paremmin mikä toisaalta valoi uskoa siihen, etten minä aivan surkea ratsastaja ollut.

Jopa Aatamin kanssa olin yhden ruusukkeen napannut Ruunaalta mukaani silloin kerran. Orin kanssa kokeiltaisiin myös kenttäratsastusta viikonloppuna ja mietin, mikä mielenhäiriö minut oli saanut ilmottautumaan kimon hevosen kanssa helppoon luokkaan.

Zelian keinuva käynti kuljetti meitä kauemmas tallipihasta ja mä yritin hiljentää tamman vauhtia istunnalla, koska sen ei tarvinnut paahtaa menemään palauttelupäivänä.
"Hmh?" mumahdin kääntyen vilkaisemaan Jesseä, jonka naurahdus oli kaikkea muuta kuin luonteva.

Mietin omaa kisaviikonloppuani suhteessa Jessen kisaviikonloppuun - vaikka miehellä oli toinen vasta edessä - ja tunsin pienen pistoksen sydämessäni, vaikken ollutkaan juuri hehkuttanut omaa kisamenestystäni. Oli hankala suhteuttaa omia onnistumisia toisen kokemukseen, etenkin, kun Jesse ei tuntunut yleensä olevan kisamenestymättömyyden jälkeen yhtä rationaalinen kuin minä.

"Mutta eihän sulla niin huonosti mennyt", päädyin kuitenkin toteamaan kokeillen jäätä kepillä. Jos mä olin selvinnyt perusradan 24 virhepisteestä tuloslistoilla Zelian kanssa, Jessen uusinnan virhepisteet tuntuivat pieniltä murheilta - mutta mikäpä mä olin niitä suhteuttamaan.

Kurottauduin hetkeksi rapsuttelemaan Sallin kaulaa ennen kuin suoristin selkärankani ja huokaisin syvään.

"Niin, eipä kai. Olisihan se voinut mennä huonomminkin", hymyilin aavistuksen. Paremminkin, mutta myös huonommin.
Olisinkohan edes osannut "nauttia" vaikka olisin pärjännyt? Tietysti olin ollut aidosti iloinen Matildan puolesta, vaikka muuten mieliala pakkasen puolella olikin syystä X.

"Kunhan tästä viikolopusta selvitään niin otetaan rennosti loppuvuosi", sanoin vähän reippaammin. "Siis siihen saakka että Salli lähtee."
Inkan kanssa sitten ainakin yritettäisiin treenata vähän ahkerammin, kunhan nyt repisin jostain sitä kuuluisaa aikaa siihen.  Olin myös hetken miettinyt, että pitäisikö vain laittaa Salli menemään sinne Tampereelle enkä ottaisi Inkaa tilalle ollenkaan. Mutta koska olimme jo Oskari Käkiharjun sopineet hetkellisestä vaihtokaupasta, en alkaisi sitä enää perumaan.

"Joo, se tekee varmasti hyvää. Zeliakin saa nyt kisataukoa", vastasin katsellen ruunikon korvia, jotka pyörivät edelleen. Tamma ei vaikuttanut kehittelevän päässään salajuonta ojien saavuttamiseksi, mutta mä kiristin silti vaistomaisesti otettani ohjista.

Jessen puheet Sallin lähdöstä saivat mun ajatukset kääntymään Haukkaan, josta en ollut kuullut hetkeen. Nyt oriin liittyvät muistot olivat alkaneet saada kultareunuksen ja ehkä niin oli parempi.
"Joko sä odotat Inkan tuloa?" utelin vilkaisten Jesseä, joka oli ratsuineen valunut lähemmäs jonka vuoksi mun ei tarvinnut enää kääntyä satulassa niin radikaalisti nähdäkseni miehen ilmeen.

Hetken jouduin pohtimaan vastausta Matildan kysymykseen. Tietenkin minä odotin Inkan saapumista, mutta se myös merkitsi Sallin lähtöä.

"No joo, tavallaan", vastasin lopulta ja kyllä sieltä ihan aito hymykin kasvoille kiipesi.
"Tuntuu vain vähän haikealta jättää Salli sinne", hymähdin vilkaisten mustia jouhia edessäni. Salli varmasti tulisi pärjäämään Tampereella. Mila oli ainakin luvannut käsi sydämellä pitävänsä tammaa kuin kukkaa kämmenellä ja kohtelevan sitä kuin prinsessaa.

"Onhan se kuitenkin hauskaa päästä touhuamaan nuoren hevosen kanssa pitkästä aikaa", totesin. Toivottavasti en kokonaan pilaisi nuorta kenttähevosen alkua. Mutta olinhan minä Sallistakin ihan järkevän hevoskaverin saanut koulutettua, joten eiköhän me kirjavan tamman kanssa toimeen tultaisi. Inka oli kuitenkin nuoresta iästä huolimatta rauhallisempi kuin Salli.

"No, se on vain väliaikaista", hymähdin Jessen haikeanpuoleiseen kommenttiin. Väliaikaisuudella mä olin mennyt Haukankin kanssa, niin hyvässä kuin pahassakin. Toisaalta mä olin tiedostanut koko ajan, ettei ollut vakavaa, ettei Haukka ollut sopinut mulle, mutta samaan aikaan työ oli tuntunut valuvan hukkaan samaa vauhtia tiimalasista valuneen hiekan kanssa. Se oli kuitenkin ollut vain asennoitumiskysymys, koska lopulta mulle oli kuitenkin jäänyt paljon kokemusta.

"Niin, se on kyllä opettavaista", vastasin rapsuttaen Zelian kaulaa. Tamma oli mulle kyllä paljon enemmän kuin touhuamista, mutta oman hevosen ja ylläpitohevosen välillä oli eronsa. Ja sillä, mitä uudelta hevoselta missäkin tilanteessa halusi.

"Nuoret haastavat omalla tavallaan, mutta toisaalta niiden kanssa kehityksenkin näkee ihan eri tavalla", mutisin kiteyttäen ylpeyttä, jonka tunnistin sillä hetkellä tyytyväisyyteni lomasta. Vuoteen Zelian kanssa oli mahtunut paljon ja jos lähtökohdaksi otti ojaan peruuttamisen ja 24 virhepistettä, viikonlopun kisamenestys tuntui suuremman maailman kisamenestykseltä.

Nyökyttelin vain Matildan sanoille. Tämä oli vain väliaikainen järjestely ja saisin Sallin takaisin kyllä. Mikäli kaikki menisi niin kuin piti. Mutta eihän näistä hevoshommista koskaan tiennyt...

"Eihän sitä tiedä vaikka rakastuisin ja ostaisin Inkan itselleni", leikittelin ajatuksella hetken.
Mutta ei, Salli saisi riittää eikä minulla todellakaan ollut aikaa - tai paikkaa - kahdelle hevoselle. Nytkin sai juosta ihan liikaa töiden, Sofian ja kahden eri tallin välillä.
Pitäisi varmaan puhua Heidin kanssa Aatamista ja siitä, kuinka nainen voisi etsiä orille toisen liikuttajan minun tilalle, koska oma jaksaminen tuntui olevan ihan liian tiukilla tällä hetkellä.
Ehkä se oli vain tämä vuodenajan tuoma harmaus mikä valtasi niin luonnon kuin mielenkin.

"Inkahan tulee Oskarin kanssa viikonlopuksi kilpailemaan tänne. Jännä nähdä miten niillä menee", sanoin ja mietin, olinkohan asiasta edes maininnut Matildalle.
Pyöräytin silmiäni ja naurahdin: "Äitikin tulee torstaina."

Irvistin henkisesti Jessen puheille Inkan ostamisesta. En siksi, ettei mies mun mielestäni saisi tehdä sitä vaan siksi, etten voinut edes kuvitella mitä sellainen maksaisi. Sekään ei ollut minun murheeni, mutta Sipsin tuomien lisäkulujen valossa peilasin kahden hevosen tuomia kustannuksia automaattisesti omaan rahapussiini - ja sehän ei olisi venynyt.

"Ai", mumahdin kilpailuihin liittyen, jatkaen miltei heti perään:
"Ai."
Mä en vieläkään ollut täysin varma, mitä mieltä Ritva musta oli etenkin, kun Sofian vuoksi Jessen elämässä oli myös Heidi.
"Onko äitisi kauankin?" kysyin vaiteliaana. Jessellä sentään oli äiti, vaikka juuri sen vuoksi mä koin itseni vajaavaiseksi.

Huokaus karkasi mun huulilta ja Zelia otti sivuaskeleen kuin lukien ajatukseni.

Kai se olisi ollut Heidin hommia hoitaa Sofialle lapsenvahti perjantain koulukokeiden ajaksi, koska oli hänen viikonloppunsa, mutta olin toiminut ennen kuin olin ajatellut aivan loppuun asti ja pyytänyt äitiä tulemaan viikonlopuksi Kallaan.

"Lähtee viimeistään maanantaina. Kuulema tiistaina lääkäriaika niin ei voi jäädä pidemmäksi aikaa", kerroin. Äitiä se harmitti, minua ei niinkään vaikka nainen rakas olikin. Sopivissa annoksissa häntä jaksoi kyllä, mutta pidempi vierailuaika sai pinnan kiristymään vähän kaikilla.
"Jouluna sitten uudestaan", huokaisin. Sekin olisi aivan pian.

Katselin Matildaa mietteliäs ilme kasvoillani. Olisi välillä kiva viettää edes yksi viikonloppu täysin kahdestaan, mutta kai se tässä elämäntilanteessa oli lähes mahdotonta. Aina oli jotain "ylimääräistä" häslinkiä.

"Aivan, joo", mumahtelin Zelian askelten tahtiin. Ritvan tulo jouluksi oli mielenkiintoinen lisä yhtälöön, joka meillä oli vielä ynnäiltävänä joulunvieton osalta.
"Niin, joulukin tulee vauhdilla", totesin jähmeän naurahduksen muodossa. Tuntui, että mä olin ihan vasta viettänyt edellisen joulun Berliinissä, jossa joulu oli ollut helppo yksinäisyydestä huolimatta.

Zelia säpsähti metsiköstä kuulunutta kohahdusta, joka oli todennäköisesti peräisin lentoon pyrähtäneestä linnusta, muttei yrittänyt ottaa omatoimisia lähtöjä. Normaalisti mä olisin siinä vaiheessa ottanut jo pikkupätkän ravia saadakseni Zelian käynnin letkeämmäksi, mutta koska kävely toimitti sillä hetkellä Sallin loppukäyntien virkaa, en antanut ruunikolleni lupaa vaihtaa askellajia.

"Mä olen sitten paikalla kisoissa joka päivä", muistutin, koska mun nimeni oli komeillut toimitsijalistoilla kenttäviikonlopun osalta joka päivän kohdalla. Päivistä tulisi täysiä parin työvuoron kanssa, mutta toisaalta mä näkisin kentän koulukokeen parhaalta paikalta sihteerin tuolilta ja eläisin mukana kisahuumassa myös lauantaina sekä sunnuntaina verryttelyalueen valvojan roolista.

Zelian säpsähdettyä myös Sallikin säpsyili toisen tamman vanavedessä, mutta kumpikaan ei lähtenyt niin sanotusti lapasesta.
Uskaltaisin väittää, ettei oma tamma olisi normaalisti metsästä kantautuville äänille olisi korvaansakaan letkauttanut, mutta nuoremman hevosen säpsähdys sai senkin hätkähtämään.

"Hyvä", hymyilin leveästi. Hymy ei kuitenkaan kauan kasvoilla pysynyt, sillä mielessä pyörähti sanat "Olet sitten aitiopaikalla katsomassa kun tyritään kunnolla."
En kuitenkaan sanonut sitä ääneen. Tuhahdin itsekseni ja itselleni. Nyt kyllä loppuu tämä synkistely ja pirujen maalaaminen seinille. Ehkä me pärjättäisiin kerrankin? Todennäköisesti ei, mutta etukäteen murehtiminen ei auttaisi kyllä tippaakaan.
Menee miten menee...

"Oliko sinulla jotain suunnitelmia loppupäiväksi? Käyn moikkaamassa Sofiaa ja Aatamin liikuttamassa, mutta voisin sen jälkeen tehdä vaikka jotain ruokaa?" utelin ohittaessamme suuren katajapuskan, joka puolestaan enteili Kaajapurojen tallille vievän risteyksen lähestyvän piakkoin.
Tavallisesti tallien välinen matka tuntui pieneltä ikuisuudelta, käynnissä varsinkin, mutta niinhän sitä sanotaan, että hyvässä seurassa aika tuntuu lentävän.

"Ei ole", vastasin totuudenmukaisesti. "Menen tallilta kotiin suihkuun ja sitten oon täysin vapaa."
Tuntui hyvältä, etten mä sävähtänyt joka kerta, kun Jesse puhui tyttärestään. Se tarkoitti sitä, että olin kuin olinkin sopeutunut tilanteeseen, jossa mulle oli arkipäivää kuunnella miesystäväni puheita lapsestaan.

"Voin tulla sun luo sitten kun kotiudut", hymähdin. Etäisyys mun asunnolta Jessen talolle oli pidempi kuin entiseen asuinpaikkaan, mutta se ei ollut vähentänyt yhdessä vietettyjä öitä. Viime aikoina mä olin ollut pääasiassa Jessen luona käytännön syistä, mutta se ei ollut haitannut mua mitenkään - eikä toivottavasti Jesseäkään. Mies oli saanut talostaan kodikkaan ja mä halusin antaa Jesselle mahdollisuuden nauttia uudesta kodista.

Zelia höristeli korviaan Kaajapurojen tallin suunnalle, koska tallipiha näkyi risteyksestä, jonka kohdalle pysäytin tamman. Käännyin katsomaan Jesseä pieni hymy huulillani ja löysäsin ohjat silläkin uhalla, että Zelia jatkaisi reippaasti matkaansa.
"Nähdään illalla", hymähdin ja katselin hajamielisenä Sallia, jota en pian näkisi hetkeen.

Helpottuneen tyytyväinen hymy kohosi kasvoilleni Matildan tartuttua tarjoukseeni. Saisimme olla ainakin yhden illan täysin kahdestaan ennen viikonlopun kisahulinaa ja äitiä...
"Minä ilmoitan kun olen kotona", lupasin ja mietin samalla, mitä ruokaa minä meille oikein taikoisin. Kaupassa pitäisi todennäköisesti käydä ihan ensimmäiseksi kunhan Runiacista lähtisin.

Kaajapurojen talli näkyi jo, joten Matilda oli pysäyttänyt Zelian tuttuun risteykseen.
Olisin halunnut ratsastaa aivan Zelian viereen ja suukottaa Matildaa nopeasti, mutta hevosten hermoja säästääkseni en tehnyt sitä.
"Nähdään", totesin silmääni iskien ja ohjasin sitten Sallin kohti pihaa. Käännyin vielä katsomaan taakse jäävää ratsukkoa ja heilautin kättäni hyvästeiksi.