Seinäruusun seinänaapuri

Tuntui hassulta olla reissussa Sipsin kanssa. Mun omaatuntoa oli kolottanut jättäessäni Zelian viikonloppuvapaille, mutta se oli ollut mun lompakkoni kannalta ainoa ratkaisu, koska se oli kestänyt vain yhden ratsun startit ja majoitukset. Valinta oli osunut Sipsiin siksi, että olin bongannut kisakutsusta harvinaiset viiden sentin luokat, joista 125 senttimetriä oli ollut juuri se korkeus, jota olin odottanutkin. Sen lisäksi Zelia oli ansainnut vapaansa, enkä halunnut työllistää kisasuorituksiaan valovoimaisesti nostanutta tammaa liikaa.

Vaikka Verneri starttaisi Sipsillä myös, mä kiikutin tamman itsekseni vuokrakarsinaan. Punaisen puoliverisen korvat pyörivät, kun se ei ihan osannut päättää, olisiko mulle kuulunut kiukutella lainakarsinassa kuljetussuojien äärellä häärätessäni vai ei. Lopulta korvat painuivat mietteliäästi luimuun, kun tyrkkäsin heinätupon Sipsin turvan eteen ja telkesin tamman karsinaan odottamaan starttien maksamisen ja varusteiden kärräämisen ajaksi.

Työnsin kisakaappia käytävällä yrittäen varmistaa katseellani, että olin tosiaan suuntaamassa oikealle karsinalle, kun mun katse osui erehdyttävän tutun näköiseen hevoseen. Sen mulkoili mua avoimen happamasti Sipsin viereisestä karsinasta eikä mennyt aikaakaan, kun huomasin Sipsin hampaiden välähtävän jossain väliseinän kaltereiden korkeudella.

Parkkeerasin kisakaapin Sipsin lainakarsinan edustalle ja valutin katseeni happaman tummanruunikon karsinaan huomaten siellä kyykkivän nuoren naisen, joka vahvisti, miksi kisaratsuni karsinanaapuri oli vaikuttanut tutulta. Liikahdin ennen kuin Jusu yllättäisi mut kurkistelemasta ja kumarruin avaamaan kisakaapin oven kaivaakseni harjat esiin.

Kisamatkat Ruunaalle alkoivat olla mukava tapa ja parisuhteeni laatuaikaa. Oli mahtavaa pakata hepat kyytiin ja huristella parin tunnin matkan päähän arkiympyröistä, syödä välillä vaikka pitsaa majatalon sängyllä (kotona sellainen ei tullut kuuloonkaan paitsi joskus, kun tiesin vaihtavani lakanat jo muutenkin pian ja arvelin Rasmuksen ilahtuvan siitä, että ilahtuisin sänkyyn tuodusta aamupalasta) ja kisailla vähäsen.

Nyt mukana oli vain Granni, ja Ronya tuotaisiin Runiacista piipahtamaan yhdessä startissa, joten olo oli kaiken kaikkiaan aika rento ja kiireetön. Estekorkeus aiheutti mukavaa pientä jännitystä, ei mitään lamaannuttavaa, ja Grannikaan ei vaikuttanut turhia stressailevan vieraassa talliympäristössä. Eihän se ikinä.

Kaikki oli siis aivan hyvin, kunnes astahdin käytävälle ja jäädyin.

Ei olisi pitänyt yllättyä siitä, että Ruunaalla oli tuttuja. Se oli kätevän matkan päässä, kisajärjestelyt toimivat ja kilpailutarjonta oli ilahduttavan tiheää.

Mutta pitikö kaikista maailman tutuista juuri Matilda Tammilehdon olla kaikista maailman lainakarsinoissa juuri minun hevoseni vieressä? Tai siis Matildan ratsuhan siinä karsinassa oli. Vilkaisin Sipsiä, jolla starttaamisesta olin kuullut Vernerin puhuvan. Läsnäolostaan päätellen myös Matilda aikoi ratsastaa luokan tai peräti useamman.

”Hmh”, mä hymähdin vähän niin kuin tervehdyksen. Kunnon heippaa ei vaan irronnut, kun en ollut alkuunkaan varma haluttiinko minun ylipäänsä hiiskahtavankaan. Seistä pönötin vähän levottomana sijoillani osaamatta edes laskea harjaa kädestäni.

Olin saanut harjat käteeni, kun huomasin tuijottavani Jusua suoraan silmiin. Bambi näytti yhtä tyytymättömältä tilanteeseen, mikä oli erikoista sen luonteenlujuuden huomioiden. Kurtistin kulmiani hyminälle, joka Jususta kantautui ja nyökkäsin terävän tervehdyksen katse naisessa viipyillen. Kuuluiko meidän nyt keskustella jotain?

Koska mä en osannut päättää, halusinko jutella Jusun kanssa edes puoliväkisin, survouduin Sipsin karsinaan miettäkseni asiaa piilossa Jusun katseelta. Sipsi luimisti korvansa harjan koskettaessa tamman karvaa, mutta koska mä luimistin samalla sekunnilla henkisesti niin voimakkaasti kuin osasin, punaruunikko tyytyi pitäämään turpansa kiinni heinissä käsivarteni sijaan.

“Starttaatko molempina päivinä, Jusu?” kysyin neutraalisti, katse Sipsin karsinan seinässä, jonka läpi en luonnollisesti hiljaista juttukaveriani nähnyt. Missähän luokassa Jusu ratsuineen starttaisi? Power Jumpissa olimme kilpailleet samalla korkeudella, mutta nyt 120-luokkaa ei ollut vaihtoehdoissa.

Havahduin takaisin toimintaan vasta kun Matilda hivuttautui ratsunsa karsinaan. Sipsi oli kovin kaunis, ja normaalioloissa olisin saattanut unohtua katselemaan sitä pidemmäksikin aikaa, mutta nyt mä tunsin oloni vähän kurjaksi. Jossakin sisällä muljui, ei varmaankaan fyysisesti missään mun kehossani mutta mielessä ja, jos sellainen oli, sielussa, tai jotain.

Sarahin Halloween-juhlissa alkaneesta päänsärystä olin toipunut hyvin, kun olin saanut riittävät yöunet, mutta näemmä harmistus ei ollut vielä täysin liuennut. Sen mä huomasin heti Matildan taas kohdatessani. Koska en tahtonut tuhlata kisapäivääni murehtimiseen ja hermoiluun, luikahdin itsekin takaisin Grannin karsinaan ja ryhdyin korjaamaan yhtä aiemmin tekemääni ja mustan magian vuoksi levähtämään päässyttä lettiä.

Silloin Matilda puhui, esitti kysymyksen.

Katsahdin äänen suuntaan epäluuloisena. Mitä se nyt multa asioita kyseli, lämpimikseenkö?

“Joo”, patistin itseni vastaamaan, ja mietin, lähtikö siitä raksuttelemaan jokin sanamittari. Mikä oli enimmäismäärä, jota mun ei sopinut ylittää? “Grannilla ja Heidin ponilla tänään, mutta huomenna vain omallani.”

Pienenpienenpienen tauon jälkeen mun suusta livahti:
“Miten niin?” - miten niin eikä entä sinä.

Mä en ihan osannut tulkita Jusun äänensävyä, koska en nähnyt sen ilmeitä. Bambi oli nimittäin ilmeidensä kanssa usein kuin avoin kirja, tai niin ainakin oli ollut - enhän mä tiennyt, millaisen pokerinaaman se oli ehtinyt itselleen kesällä hankkia.

Niin, mä en ollut nähnyt Jusua sitten kevään kuin harvoina, ohimenevinä hetkinä ja jutellut tälle vielä harvemmin. Oliko se syy siihen, että Jusun hento ääni tivasi syytä kysymykselleni?
“Mitä miten niin?” hymähdin kummastuneena ja kohottelin säästelemättä kulmiani karsinan tarjoaman näkösuojan turvin. “Kunhan kysyin.”

Sipsin heinät loppuivat ja punertava turpa alkoi hamuta toppaliivini taskunseutua. Seurasin tamman ilmeitä hetken, mutta vaihdoin harjan kaviokoukkuun tullessani siihen tulokseen, ettei Sipsi ollut muuttunut murhanhimoiseksi eväiden loputtua. Oikea etunen nousi kuin viritetty jousi ja mä puhdistin juuri kengitetyn, siistin kavion ihan muodon vuoksi ja varmistaakseni, ettei kavionpohjiin ollut kuljetuksen ja lyhyen kävelymatkan aikana tarttunut pikkukiviä.

Mussa oli se sellainen pikkuisen kumma juttu, että yksi mun kaikkein vallitsevimmista tunteista tapasi olla häpeä. Hävetti kaikki: se, että lymysin Grannin karsinassa (vaikka kyllä se letti oikeasti piti korjata, mutta hidastelin); töykeä vastakysymykseni; se, ettei Matilda tahtonut olla mun kanssa tuttavallisissa väleissä, niin kuin kuvittelin tilanteen nyt olevan.

Mutta se miten niin -keissi oli nyt kaikkein ajankohtaisin, ja sitä mä ryhdyin vastahakoisesti paikkailemaan.

“Tai siis, no kun, niin”, aloitin vahvasti (hah-hah-haa).

Yskähdin ja näpersin sykerön auki jo toistamiseen.

“En arvellut, että sua kiinnostaisi”, myönsin sitten, kun arvelin, että ei tästä tilanteesta ilmankaan päästäisi eteenpäin.

“Okei”, mumahdin ja suljin suuni, koska mikään mieleen juolahtavista jatkofraaseista ei tuntunut hyvältä. Ei mua kiinnostakaan tai arvelit väärin tuntuivat molemmat kaikessa erilaisuudessaan sellaisilta, jotka antaisivat Jusulle liikaa tulkintavaraa.

Joten okei oli mun lukittu vastaukseni, johon Jusu “enpä ajatellut että sua kiinnostaisi” Rosengård sai tyytyä. Mä olin hivenen yllättynyt, ettei se ollut esimerkiksi heittänyt samaa kysymystä takaisin päin, koska jopa mä olisin tehnyt niin. Mutta koska tilanne oli mikä oli, mä puhdistin Sipsin kaviot loppuun ja päätin jatkaa ratsuni varustamista ilman lisäkysymyksiä.

Olin kuitannut Vernerille ohimennen kävelyttäväni Sipsiä oman starttini jälkeen niin kauan, että mies ennättäisi tamman selkään, joten sain huolehtia trakehnerin varustamisesta itse. Niinpä mä vilkuilin kelloa säännöllisesti ja varustin Sipsiä kaikessa rauhassa aikeenani ehtiä kävelyttämään tammaa hetken maasta käsin ennen rataan tutustumista.

Pelkkä ”okei” tuntui hyvältä jatkeelta sille käytöstapojen tasolle, jota Matilda nyt oli muutenkin viitsinyt mun seurassani noudattaa. Selvää oli, että tässä tilanteessä mä olin ihan itse lisännyt aiheita sellaiselle käytökselle vastaamalla kysymykseen tökerösti, mutta noin yleisellä tasolla mä en tiennyt missä vika oli.

Mussa, ilmeisesti. Kun Rasmus oli kysynyt multa painoiko joku mun mieltä kun tulin niin aikaisin kotiin Sarahin juhlista ja mä oli sanonut että vähän se, miten Matilda tieten tahtoen ignoorasi mua, mun poikaystävä oli väittänyt että ei kai nyt sentään. Mutta mä mietin Sarahin bileitä ja Power Jumpien jatkoja. Jälkimmäisissä me oltiin nähty ekaa kertaa moneen viikkoon ja mä olin mennyt onnittelemaan Matildaa sijoituksesta, mutta olinko saanut nopeaa nyökkäystä kummempaa vastaukseksi, saati että oltaisiin edes kohteliaisuuden minimirajoissa vaihdettu kuulumisentynkää?

Kurtistin vähän kulmiani ja astahdin ottamaan Grannin satulan käytävän puolelta syliini.

”Onko ihmisten kanssa keskustelu sulle jotenkin vaikeampaa Kallassa?” mä kysyin yhtäkkiä ihan tyynenä, vaikka kaiken järjen mukaan mun olisi pitänyt olla tutiseva hermokimppu.

Olin juuri ollut aikeissa palata kisakaapille hakemaan Sipsin satulaa, kun Jusu avasi taas suunsa. Koska en ollut ennättänyt ulos karsinasta, katsoin bambia kaltereiden takaa, mikä oli ironinen asetelma Jusun kysymyksen jäykkyyden huomioiden.

"Ei se ole missään sen vaikeampaa", totesin lähtemättä analysoimaan Jusun sanojen syitä ja mahdollisia seuraamuksia pidemmälle, koska en ollut enää pitkään aikaan pysynyt perässä naisen yllättävistä lausahduksista.
"Mutta ilmeisesti sulla on jokin täsmentävä esimerkki?" kysyin antaen kysyvän katseeni viipyä Jusussa, koska kerta nainen oli päättänyt avata suunsa, mä halusin käydä keskustelun loppuun.

Sipsi väisti mua, kun ohitin tamman pään ja pujahdin karsinan ovesta käytävän puolelle. Jätin pienen etäisyyden satulaa pitävään Jusuun, kun parkkeerasin itseni paremmalle kuuloetäisyydelle suhteellisen vilkkaalla tallikäytävällä.

Kumma kyllä, mä mietin siinä hetkessä Dierkiä ja Julesia, kahta tallipäälliköä joiden ikeessä olin oppinut työskentelemään. Jules oli ollut pelottava kaikessa pahansuopuudessaan, Dierk puolestaan silkkaa kunnioitettavuuttaan, ja kummankin tiukkoihin kysymyksiin mä olin oppinut vastaamaan selkä jotakuinkin suorassa. Nyt mun keskustelukumppanilla ei onneksi ollut aivan Dierkin arvovaltaa (ja valtuuksia antaa mulle potkut) eikä ainakaan Julesin egoa, persoonallisuushäiriötä tai mikä siitä sitten tekikään niin kamalan.

Ehkä siksi musta ei tuntunut erityisen hurjalta, kun mä Grannin karsinaan astuessani sanoin tasaisesti:
”Niin. En tiedä susta, mutta kyllä mulla on tapana vastata jotakin tai osoittaa kuulleeni, jos joku seisoo mun edessä, katsoo silmiin ja esittää kysymyksen.”

Puheeseen tuli pieni tauko, kun mä asettelin Grannin kisahuopaa ja satulaa sen selkään.

”Ehkä mä vähän yllätyin sun keskustelunhaluisuudesta kun viimeksi Sarahin juhlissa olit kuin en olisi olemassakaan.”

Kumarruin hapuilemaan satulavyötä laittaakseni sen löyhästi kiinni.

Mun suupieli nytkähti tahattomasti, kun Jusu vei dramaattisuutensa uudelle tasolle kääntäessään mulle selkänsä sen sijaan, että olisi keskustellut mun kanssani käytävällä, johon mä olin sitä nimenomaista keskustelua varten astunut. Kuuntelin bambin sanat kaikessa hiljaisuudessa, nostin käteni laiskasti puuskaan ja kurtistin kulmiani, kun puhe kääntyi Sarahin juhliin. Mitä?? Oliko Jusu tosiaan ollut juhlissa?

“Olitko sä siellä?” kysyin aidon hämmentyneenä. Kelasin Jusun sanoja päässäni, koska se oli juuri arvostellut mun keskustelunhaluisuuttani Sarahin juhlissa, joissa en muistanut a) nähneeni Jusua b) jutelleeni Jusun kanssa.

Mutta siellä Jusu silti nökötti, hevosensa vieressä, ilmeisen loukkaantuneena mulle keskustelusta, jota me ei oltu käyty - ja josta mulla ei ollut mitään muistikuvaa siitäkään huolimatta, että olin nauttinut boolia kohtuudella. Kaikessa loukkaantuneisuudessaankin uhmakas Jusu aiheutti mussa kuitenkin reaktion, joka yllätti mut itsenikin: mä nauroin. Ensin se oli yksittäinen tyrskähdys, sitten soljuva naurunpätkä, jonka enemmän tai vähemmän keskustelunhaluinen Jusukin epäilemättä kuuli.

“Oletko sä siis loukkaantunut mulle keskustelusta, jota mä en tiennyt käyväni? En ihan oikeasti tajunnut sun läsnäoloa - oliko sun asu niin erikoinen?” mutisin suupielet liian huvittuneeseen virneeseen jämähtäneinä.

Mun oloa rauhoitti entisestään se oivallus, että eihän tilanne alunperinkään mennyt mun osaltani pieleen. Mä osuin kasvokkain tutun kanssa, huomioin hänen asunsa ja esitin siihen liittyvän kysymyksen.

Se, että Matilda nauroi, tuntui vähän kummalta reaktiolta. Ehkä välttelyä? En voinut tietää, mutta peilasin toisen toimia väistämättä siihen, miten itse hermostuessani joskus naurahdin tai jopa hihitin. Ehkä tämä oli kritiikkiä, jota se ei halunnut vastaanottaa — tai… ehkä se aidosti hämmentyi.

Käännyin katsomaan Matildaa kohti, kallistin päätäni ja kurtistin yhtäkkiä vähän hätääntyneenä kulmiani.

”Et siis nähnyt ihmistä joka seisoi kasvokkain kanssasi ja puhui sulle?” varmistin lievästi huolestuneena ja tunsin oloni kummaksi. Enhän mä välittänyt usein kiinnittää ihmisten huomiota itseeni, enkä etenkään kun mun ylläni oli Aliisan valitsema hepene. Mutta että näkymätön?

”Käykö niin useinkin”, kysäisin hajamielisenä ja pohdin kuumeisesti, oliko mun vuosia kestänyt yritys olla huomaamaton todella tuottanut näin vahvaa tulosta.

“En nähnyt”, vastasin edelleen huvittuneena tilanteesta pudistaen samalla päätäni, koska Jusu vaikutti vähintään yhtä hämmentyneeltä kuin mä. Seurasin bambin kurtistuvia kulmia ja annoin sen pohtia vaihtoehtoja ääneen.

“Ei käy”, hymähdin tavallista hilpeämpänä ja laskin käteni puuskasta. “Tietääkseni.”
Yritin Jusun mielenrauhan vuoksi muistella Sarahin juhlia, mutten saanut mieleeni yhtäkään hetkeä, jolloin olisin ollut kasvokkain mut tänään yllättävän rajusti kyseenalaistaneen nuoren naisen kanssa.

“Mä en ihan oikeasti ole rekisteröinyt sua”, puuskahdin rehellisesti ja avasin kisakaapin oven nostaakseni Sipsin satulan syliini. Vilkaisin Jusua ja yritin lukea naisen kasvoilta, oliko vastaus tyydyttänyt vai oliko se edelleen yltiödramaattisen loukkaantunut mulle.
“Sori. Se ei ollut mitenkään henkilökohtaista, mä olen ollut ajatuksissani tai jotain”, mumahdin vielä ennen Sipsin karsinaan sukeltamista.

Kaikki Dierkin ja Julesin mielikuvilla esiin kaiveltu orastava itseluottamus haipui musta hitaasti pois. Mä mietin vähän hämmästyneenä sitä, miksi mä ylipäänsä olin reagoinut koko tilanteeseen niin voimakkaasti.

Syy oli melko ilmiselvä, mutta ei helposti myönnettävissä. Niin pitkään olin työntänyt koko kokemuksen syrjään, että mä olin jo toivonut sen lakanneen olemasta olemassa. Mutta ei siitä vaan päässyt minnekään, että mua kai vaivasi yhä se, miten mä olin ollut tahtomattani Näkymätön Ninni varmaan puolet elämästäni. Hannaan tutustumalla mä olin päässyt mukaan muiden juttuihin, mutta aina mä olin ollut vähän niin kuin +1, avec, Hannan lisuke. Oli Hanna ja Hannan kaveriporukka, jonka mukaan mä sain varjona mennä.

Huomaamattomuus oli kehittyvä vyyhti. Se alkoi yhdestä tapauksesta, levisi ja syveni.

“Ai”, äännähdin puhdittomasti ja tunsin oloni hämilliseksi ja vähän typeräksi. “No… hyvä. Mä vaan jotenkin ajattelin, että jos mä olen tehnyt jotakin tai ollut jonkinlainen.”

Katselin karsinan kuivikkeita. Käytävältä kuului liikehdinnän ääniä, ja mä muistin, että me oltiin kuitenkin kilpailuissa. Hätkähdinkin vähäsen.

“Pitääkö - alkaako radankävely”, mä inahdin havainnon sähköistämänä ja loin vähän vahingossa Matildaan katseen, joka oli sekoitus kysyvyyttä, pahoittelevuutta ja, niin, jotakin. Huojennusta?

Satuloin Sipsiä kuunnellen Jusun vastauksen, joka oli bambille ominainen: ponneton, vaisu ja epäröivä.
“Joo”, mutisin takaisin, koska halusin jättää koko keskustelun taakse.

Jusun maininta radankävelystä sai mun sydämen sykähtämään - paljonko kello oli? Vilkaisin aktiivisuusrannekettani, jonka kellotaulu sai mun sykkeet kattoon.
“Se on alkanut jo”, ähkäisin vetäisten satulavyön Sipsin mahan alta niin nopealla liikkeellä, että tamma luimisti tuohtuneesti korviaan. “Mun piti vielä katsoa ratapiirros ennen sitä.”

Manasin tilannetta pääni sisällä, koska vaikka Jusu oli syyllinen aikatauluni sotkemiseen, en jaksanut ottaa kontolleni enää enempää bambimaisia, varovaisen uhmakkaita syytöksiä.
“Mä ainakin lähden nyt”, mutisin varmistaessani, että Sipsin karsinan ovi oli varmasti kiinni. “Lähdetkö samaa matkaa?”

Radankävely pisti vipinää tilanteeseen, ja ihan hyvä niin. Mulla ei ollut halua jäädä vellomaan omaan surkeuteeni yhtään pidemmäksi aikaa kuin on pakko, vaikka vähänpä mä vielä siinä vaiheessa tiesin: vähän myöhemmin mulla vasta olisikin paljon surkeutta poruttavana, kun kisat menisivät Grannin kanssa niin kuin menisivät. Siinä hetkessä mulla oli kuitenkin apunani se autuus, etten mä osannut ennustaa tulevaa.

"Joo, pakkohan se olisi kävellä", irvistin ja tunsin hassua yhteenkuuluvuutta Matildan kanssa siinä hetkessä: sattuneesta syystä meillä oli nyt yhteinen kiire. Lukitsin Grannin karsinan oven, sillä viimeinen asia, mitä mä halusin oli kisapaikalla valtoimenaan jolkotteleva äkäinen tamma.

"Mennään vaan samaa matkaa", sanoin yhä vähän häkeltyen siitä, että sellaista vaihtoehtoa edes tarjottiin. Sulloin yllättyneisyyteni syrjään mahdollisimman nopeasti. Luullakseni nyt oli paras vain liukua normaaliin kanssakäymiseen mahdollisimman vikkelästi

"Mä ehdin vähän vilkaista ratapiirrosta, sen pitäisi olla aika simppeli", vakuuttelin Matildalle (jälleen tietämättömänä siitä, kuinka kaikkea muuta kuin simppeli rata tulisi mulle ja Grannille olemaan).

Loppujen lopuksi päivän suurin onnistuminen saattaisi olla se, että me kaiken jälkeen saapasteltiin niinkin tasatahdissa radankävelyä kohden.