Santun päiväkirja

Juoksutin Santtua suurella ympyrällä ennen ratsastusta. Ori liikkui upeasti, pätkittäin, välillä se taas keskittyi peeloilemaan mitä ihmeellisempiä asioita. Omat ajatukseni eivät olleet ihan kirkkaimmillaan ( #kookoskertoo , shokkiuutisia) ja lopetin juoksuttamisen heti kun Santtu liikkui sinnepäinkään hyvin. Irrotin liinan orin suitsista ja vein sen odottamaan juoksutusraipan kanssa maneesin sivuun. Talutin orin keskelle kenttää ja mittasin jalustimet sopiviksi. Santtu steppaili ja heilutteli päätään, mitä ilmeisimmin tästä olisi tulossa erikoinen ensimmäinen ratsastus. Otin ohjat vasempaan käteeni, laitoin jalkani jalustimeen ja ponnistin sulavalla liikkeellä orin selkään. Santtu päätti lähteä liikkeelle jo ennen kun pääsin istahtamaan kunnolla penkkiin, joten vetaisin sen ympyrälle ja otin seis. Ori vastusteli pidätteitä, eikä olisi millään tahtonut peruuttaa vaatimiani askelia.
"Jumalauta jätkä, sä pakitat vaikka perse edellä puuhun jos meinaat alkaa huliseen. Ei onnistu." tokaisin puolitosissani.
Eihän Santtu toki pahaa tarkoittanut, se vain testasi.

Orin seisoessa minimaalisen hetken paikallaan kehuin sitä kovasti ja pyysin sitä eteenpäin. Pidin ohjat pitkinä, mutta olin välittömästi valmiina nappaamaan ne käteeni, mikäli jotain tapahtuisi. Ratsastin oria aktiivisesti alusta lähtien, olin nimittäin kuullut aikoinaan yhdeltä ratsastuksenopettajalta, että hevonen tekisi ratsastajasta omat päätelmänsä ensimmäisen kymmenen minuutin aikana. Tiedä sitten pitikö se paikkaansa vai ei, mutta olin päättänyt onnistua Santun kanssa. Paineitani ei ainakaan helpottanut mustanruunikon Eelan liitelevän upeasti Jonathanin kanssa maneesin toisessa päädyssä.
Alkulämpimät sujuivat ihan mukiinmenevästi, joskin niiden aikana Santtu pyrki aktiivisesti oikomaan kulmissa. Päätin ratsastaa ensin suuria ympyröitä ja kolmikaarista kiemurauraa ja hakea ensisijaisesti hevoseen rentoutta ja kokonaisvaltaisesti kropan käyttöä teemalla eteen ja alas. Tehtävä sujui mukavasti ja Santtu oli pääosin tosi mukava, mitä nyt muutaman kerran yritti temppuilla ja säikkyä, mutta kaikenkaikkiaan ihastuttava sählä. Se ei ilmeisesti ollut ihan sinut uuden ratsastajan kanssa ja viuhtoi jatkuvasti hännällään kiukkuisesti ja yritti purra kiinni kuolaimeen. Tehtävän loppua kohti parani kuitenkin huomattavasti ja suuret ympyrät saatiin pienemmäksi sekä Santtu alkoi taipumaan kivasti läpi kroppansa. Se ei kuitenkaan millään olisi tahtonut edetä rehellisesti ja kauniisti, vaan pyrki heti tilaisuuden tullen karkaamaan, erityisesti ulkolavan osalta. Seuraavaksi aloin ratsastaa kuvitteellista neliöä, jossa pääsin pureutumaan ulkolavan kääntymisongelmaan. Pyrin siihen, että etuosa kääntyisi ensin ja hevonen kulkisi suurta käyntiä käyttäen myös selkäänsä rehellisesti. Eihän meidän neliöstämme oikeasti neliö tullut, mutta yritys oli kova. Santtukin yllätti positiivisesti keskittymällä yllättävän pitkään tehtävään. Lopetin onnistuneeseen suoritukseen ja ravailin rennommin eteen-alas kunnon loppuravit.

Olin oikein tyytyväinen ensimmäiseen ratsastuskertaan, yhteys takajalkoihin toimi pätkittäin oikeinkin hyvin ja osan ajasta hevonen jopa käytti kroppaansa rehellisesti. Kyllä meidänkin yhteistyömme vielä alkaisi sujua. Ori vain tuntui välillä tikittävältä aikapommilta, mitä ilmeisimmin ratsastuksesta ei kummemmin kestäisi pitää välipäiviä. Kehuin Santtua kovasti, otin pitkät loppujäähdyttelyt ja hoisin orin iltapuuhat itse.
"Hyvää yötä Santtu, nähdään ensviikolla" kuiskasin raudikolle ja se möllötti takaisin pureskellen iltaheiniään. Eikä edes luimistellut. Ihana otus.

Lauantai, 17. helmikuuta 2018 | Varsakuume
Sijoittuu aamupäivälle

”Katos perkele, kuka se sieltä tulee”, Kristian näpäytti huumorintajuisesti, saapuessani Santun karsinalle.
”Minähän se - hevosen omistaja, jota ei näe koskaan tallilla”, lisäsin virnistäen. ”Miten sulla sujuu Santun kanssa?” jatkoin puheenaihetta vaihtaen.
”Tässähän tää”, mies vastasi lyhyesti.

Kohotin toista kulmaani mietteliäänä, mutta silmiä pyöräyttäen avasin lopulta Santun karsinan. Ori mulkoili minua tuttuun tapaansa aika ärhäkkäästi, mutten jaksanut välittää siitä. Se uhkui täynnä energiaa, sillä se oli saanut lomaa kunnon treeneistä, emmekä olleet osallistuneet valmennuksiin sitten viime vuoden jälkeen. Meno oli ollut rentoa ja olimme maastoilleet paljon, minkä huomasi Santussa: se oli nyt paljon motivoituneempi ja halukkaampi liikkumaan, liikuttaessani sitä maneesissa.

”Tiiätkö muuten sen tunteen, kun on kamala varsakuume”, henkäisin ottaessani Santun tallikäytävälle.
”Öhhh...”
”Siis semmonen, että sä vaan selaat ja selaat myynnissä olevia varsoja... ja sitten vahingossa päädyt soittamaan tamman omistajalle, jonka varsa ei btw ole vielä edes syntynyt..”
”Niin ku häh? Mihin oikeen tähtäät”, Kristian raapi hämmentyneenä päätään.
”Äh. Mä oon koko ikäni haaveillut tammasta ja sen mahdollisesta varsottamisesta. Mutta aina kun on tullut eteen hevosen osto, kuten esimerkiksi Lassen ja Santun kohdalla, niin olen päätynyt muuhun kuin tammaan. Santtua kokeillessani, olisi ollut mahdollista ostaa myös trakehnertamma, mutta sillä hetkellä Santtu tuntui paremmalta vaihtoehdolta..” jatkoin.
”Okei. No millainen se varsa sitten on?”
”En tiedä vielä. Saa nähdä, että millainen varsa sieltä sitten syntyy, mutta suku on törkeen kiva ja sieltä löytyy Auburnilaisillekin tuttuja nimiä”, virnistin innoissani.
”Eli.. siis millaisia hevosia???”
”Se on salaisuus”, totesin kieltä näyttäen.
”Höh”, mies tuhahti. ”Mutta sullahan tulisi melkonen urakka, kun kyseessä on varsa”, Kristian jatkoi huomauttaen.
”Niin. Mutta musta tuntuu, että mä olen valmis siihen”


Santtu kulki rennosti pitkin ohjin maneesissa. Olimme juuri hypänneet pieniä ristikoita ja en voinut muuta kuin hymyillä silkasta onnellisuudesta. Olimme harpanneet suuren edistysaskeleen, kun olimme siirtynyt maapuomeista pieniin ristikoihin. Santtu tuntui todella hyvältä. Nyt vain enemmän treeniä, niin ehkä pystyisimme osallistumaan pian vuoden ensimmäisiin kilpailuihin.

Laskeuduin alas Santun selästä ja tyrkkäsin ohjat Kristianille, jonka olin tosiaan raahannut apuuni tänään. Mies taputti hymyillen orin hikistä kaulaa ja lähti sitten perässäni kohti tallia.

Ulkona linnut visersivät äänekkäästi koivujen oksilla. Ilmassa oli pakkasen tuntua ja aurinko paistoi kirkkaasti, saaden lumen kimmeltämään kauniisti. Lumi narskui saappaiden alla ja Santtu pärskähteli tyytyväisenä. Olipa mukavaa olla taas tallilla.

Torstai, 22. helmikuuta 2018 | Tulevat estekisat

Santtu hyppäsi innokkaasti liioitellen pienten pystyesteiden ylitse, mun kehuessa sitä vuolaasti kaulalle taputtaen. Meidän viimeaikaiset hyppytreenit olivat menneet niinkin loistavasti, että päädyin ilmoittamaan meidät vahingossa vuoden ensimmäisiin kilpailuihin. Totta puhuen mua jännitti tulevat estekilpailut aivan kamalasti, mutta mä uskon niiden menevän kohtalaisen hyvin, kunhan vaan rautias lihaskimppuni osaa käyttäytyä.

”Hiano mies”, kehuin Santtua, joka viskoi päätään innokkaasti pärskien, niin että kuolakin lensi. Se olisi halunnut hypätä vielä lisää, mutta sen sijasta päätin lopettaa hyppäämisen. Parempi säästää into kisoihin, kuin että karisteltaisi kaikki tarmokkuus treeneissä vaikka niin tuskin tulisi käymään, kun kyse oli Santusta.

Ohjasin Santun maneesin reunalle, josta nappasin viltit sen höyryävään selkään. Sen jälkeen jätettiin maneesi taaksemme ja suunnattiin kohti lähimaastoja, joissa päätin tehdä loppukäynnit.

Santtu eteni korvat hörössä pakkaslumen päällä, joka vaimensi kookkaan orin jokaisen askeleen. Metsä oli hiiren hiljainen ja hämärä alkoi laskeutua yllemme. Kun viimeiset valonkajeet alkoivat kadota tuuhean kuusikon taakse, päätin kääntyä takaisin tallille.

Riisuessani satulaa pörheältä oriiltani, Kristian ilmestyi näkökenttääni. Mies tervehti rennosti ja tarjoitui viemään varusteet varustehuoneeseen. Kun Kristian sitten lopulta palasi takaisin, olin jo harjaamassa raudikkoa.

”No. Kerrohan vähän lisää siitä varsasta”, Kristian tokaisi nojatessaan karsinan oveen. Silmäilin miestä hetken aikaa mietteliäänä, eikä hänen aitoa kiinnostustaan voinut olla huomaamatta.
”Jos kaikki menee hyvin, niin se tulee olemaan todella hieno estevarsa, jonka veri vetää vahvasti rata- ja maastoesteille”, totesin hymyillen. ”Se tulee olemaan varmasti kaikkea sitä mitä hyvän estehevosen tulee ja kuuluukin olla”, lisäsin.
”Mitä hevosia suvusta löytyy?” mies kysyi partaansa sivellen.
”Varsan suvusta löytyy Auburnilaisillekin tuttuja nimiä. Esimerkiksi isän puolelta JB Relinquishment, Hawkeye ja Tarota Brent. Emän puolella on taas vähän enemmän tunnettuja hevosia, kuten esimerkiksi Shaleaf, Leafocean Zei, Shalor, Thanatos ja Paylor”, luettelin nimiä innoissani. ”Ajatella, että varsassa tulee olemaan ripaus täysveristä”, hihkaisin Santtua kaulalle taputtaen.
”Entä Santtu?”
”Ei meidän tarvitse vielä sitä miettiä, kun varsahan ei ole vielä edes syntynyt. Pitäähän se vieroittaa ja ratsuttaa, joka on aikaa vievää hommaa”, hymähdin.

Kun olin saanut Santun valmiiksi yöpuuta varten, vein sen karsinaan. Ori alkoi heti mulkoilla minua vihaisesti, kun erehdyin astumaan sen valtakuntaan, joten päätään pyöritellen riisuin siltä riimun päästä, työnsin karsinan oven kiinni ja ripustin riimun karsinan ovenkoukkuun.

”Kristian tekee sulle iltamössöt ja nakkaa heinät. Eikö niin?” katsahdin miestä kysyvästi, joka hätkähti hämmentyneenä nyökäten. Virnuillen jätin miehen taakseni. Jotain hommiahan sillekin oli jätettävä, kun olin ryövännyt Santun itselleni täksi päiväksi.

Maanantai, 05. maaliskuuta 2018 | Viesti

”Jes, me tehtiin se boy!! Me oltiin ensimmäisiä!!" huudahin innoissani tapittaessani puhelimen kirkasta näyttöä. Olimme tulleet vuoden ensimmäisissä kilpailuissa ensimmäisiksi 50cm luokassa, joten treenit olivat oikeasti tehneet meille molemmille hyvää. Vaikka itse kilpailutilanne oli meille jälleen kerran oikea myötähäpeä, niin silti olimme kaasutelleet muiden ohi kärkeen. Vitsit se tuntui hyvältä. ”Ehkä mun ei tarvitsekaan vaihtaa menopeliä, kun meillä alkaa viimein sujumaan”, tokaisin mietteliäänä ja sulloin puhelimen takaisin takkini taskuun.

Santtu oli tänään varsin vastahakoisella tuulella. Ensinnäki se juoksi minua karkuun tarhassa keskisormi pystyssä ja toisekseen sen sai raahata perässä talliin asti. Nyt se mulkoili mua siihen tapaan, että voisi vaikka antaa parit hampaanjäljet takalistoon. Tai ehkä se oli vaan puutteessa, onhan kevät tulossa, hormonit alkaa jylläämään ja tamman vastustamattomat tuoksut alkavat kulkeutua sieraimiin. Mikäs sen parempaa, kuin muksautella tam.. joo. Santtu pääsisi astumaan vielä tänä keväänä tammoja, kunnes veisin sen miehyyden leikkaamalla killuttimet veks. Ehkä elämä, treenaaminen ja kilpaileminen helpottuisi huomattavasti, kun alla olisi ruuna.. ehkä leppoisampi sellainen.

Mä olin hiljalleen huomannut alkavani etääntymään Auburnista ja auburnilaisista. En tarkoituksena, mutta kiireet ja Santun vuokraaja (joka voisi muuten ilmoitella itsestään vähän) olivat pitäneet mua enemmän poissa tallilta. Me oltiin toki treenailtu Santun kanssa normaalisti, mutten ollut eksynyt yhtä usein tallitupaan kuin ennen. Mä olin vähän tämmöinen ulkopuolinen ääliö, joka oli tallin asioista pihalla kuin lumiukko. Mutta ei se mitään, ehämä ole koskaan viihtynyt kovin isoissa porukoissa. Jos tarkkaan mietitään, niin mä olen luonteeltani aika vahvasti  introvertti.

Olin kuullut ihan sattumalta Lotan ja Matildan mietteitä hevosenvaihdosta. Mä olin aika yllättynyt kuulemastani, mutta toisaalta kukapa haluaisi treenata epäsopivan hevosen kanssa. Olin myös huomannut Julian osallistuvan Kanadassa järjestettäviin maastoestekilpailuihin, joihin olin myös ilmoittautunut mukaan jo aiemmin viime kuussa. Olin laittanut tuota varten rahaa säästöön, sillä halpaahan se ei ole matkustella hevosen kanssa toiseen maahan. Mutta joka tapauksessa mä olin innoissani tulevasta kilpailupäivästä. Itsevarmuutta lisää tuo viimekisojen voitto, joten mä olen lähdössä matkaan ihan hyvillä mielin.

Santtu liikahti karsinassa levottomasti, että melkein liiskaannuin seinän ja lihaksikkaan hevoseni väliin. Napakka karjaisu ja puskeminen tuotti tulosta ja pääsin pois ahdingostani.

”Joojoo”, mutisin rautiaalle. ”Vielä viimeiset remmit kiinni ja sit menoksi”, lisäsin mumisten.

Kookkaan hevoseni askellus keinutti minua satulassa, kun etenimme verkkaiseen tahtiin maneesissa. En viitsinyt antaa Santulle kovin pitkää ohjaa, sillä maneesissa oli pyörimässä pari muutakin ratsukkoa, joita kohtaan ori tuntui olevan turhankin innokas. Se ei keskittynyt lainkaan työntekoon ja se, jos mikä turhautti mua. Lopulta mä luovutin ja päätin lähteä käppäilemään maastoon. Peltotreeni ei olisi pahitteeksi, varsinkaan kun pakkastakaan ei ollut paljoa.


Rapsutin Santun huuruista turpaa hymyillen. Olimme juuri tulleet maastosta sopivasti iltaruualle, joten pystyin ruokkimaan rautiaan tänään itse. Ori ainakin tuntui olevan enemmän kuin tyytyväinen päästessään suoraa lämpimään karsinaan syömään. Mä taas suuntasin hymisten varusteet käsissäni varustehuoneeseen, jossa päätin alkaa puhdistamaan varusteita. Olihan ne vähän likaiset.

Hinkatessani kevyesti suitsien poskihihnaa, puhelimeni pirahti. Nopean käsienkuivauksen jälkeen näppäilin viestin auki.

”Moi! Näyttää vahvasti siltä, että Shaleaf varsoo näillä näkymin viikon-kahden päästä t. Hannah”

Silmät suurina henkäisten, istahdin takaisin jakkaralle. Silmissäni alkoi sumentua ja kädet tutista. En kyennyt vastaamaan viestiin vaan tungin puhelimen takaisin takin taskuun ja jatkoin poskihihnan puhdistamista.

Lauantai, 10. maaliskuuta 2018 | Kahden hevosen omistaja

Katselin emänsä vierellä kirmailevaa ruunikkoa tammavarsaa. Näytti siltä että varsa ikään kuin esitteli minulle lennokkaita liikkeitään, häntä tötteröllä viuhtoen. Se on ryhdikäs ja kaunis ratsuhevosen alku, jolla on laadukkaat askellajit ja persoonallinen luonne. Sen suvusta löytyy pitkälti estepainotteisia hevosia, mutta myös jokunen yleis- ja koulupainotteinenkin hevonen sieltä löytyy. Tamma olisi varmasti mitä mainioin menopeli niin este- kuin kenttäratsastukseenkin. Tässä vaiheessa on toki vielä mahdotonta sanoa, että mitä siitä tulee ja
tuleeko siitä edes hyvää estehevosta, mutta sukunsa puolesta se on kyllä täyskymppi. En edes keksinyt syytä, miksi en voisi ostaa sitä.

”Hassua että vaikka varsan vanhemmat ovatkin suuri merkkisiä, niin sillä on päämerkkinä vaan luiru piirto”, Hannah totesi haikeasti. ”Olisin kaivannut sille vaikka läsiä ja korkeita sukkia”, brunette jatkoi virnistäen.
”Minusta se näyttää tosi söpöltä ilman suuria merkkejäkin”, totesin ihastellessani varsaa.

Vaikka varsa olikin syntynyt viimeyön pikkutunneilla, niin se oli silti todella ketterä jaloistaan ja sillä oli jo liikettä vaikka muille jakaa. En yksinkertaisesti voinut olla ihastumatta siihen.

”Ota tai jätä”, Hannah totesi pienen hiljaisen hetken jälkeen.

Katsahdin Hannahia ja tein päätöksen, joka kevensi lompakkoani huomattavasti. Olisin pian kahden hevosen omistaja. Varsa ei tietenkään tulisi vielä minulle, vaan se saisi kasvaa ja voimistua vieroitukseen saakka. Sen jälkeen se saisi olla ikätovereidensa kanssa laitumella, kunnes olisi aika pistää satulaa selkään. Siinäkään vaiheessa varsa ei tulisi vielä minulle, vaan se lähtisi ratsutettavaksi jonnekin, joka sen omaan talliinsa huolisi. Vasta sen jälkeen olisi aika miettiä Santun kohtaloa. Varsa nimittäin tulisi minulle tänne Auburniin, sanoipa Amanda, Isabella tai joku muu siihen mitä tahansa. Se olisi varmasti sopiva hevonen minulle kilpailemista ajatellen: pieni, kevyt ja moderni, vähän enemmän tätä päivää.


En voinut olla hymyilemättä astellessani Auburn Estateen, enkä voinut uskoa todeksi sitä, että olen kahden hevosen omistaja. Se ei vaan iskeytynyt kunnolla tajuntaani. Tuntuu että kaikki tämä on vaan hyvää unta ja että kaikki olisi taas ennallaan, kun heräisin. Muttei se ole niin. Kaikki on totta, liiankin totta.

Santtu hörähti minulle kevyen tervehdyksen, kun saavuin sen luo karsinalle. Rapsutin oria otsasta vaikka se alkoikin luimia jo siinä vaiheessa, kun seisahdin sen karsinan oven eteen. Ori ei tainnut itsekään olla varma siitä, että halusiko se olla iloinen saapumisestani vai ei.

Napsautin ketjuriimunarun kiinni Santun päitsiin ja taiteilin ketjun orin turvan päälle, jotta minun olisi helpompi hallita sitä. Nyt kun kevättuulet alkaa puhaltaa, niin minun olisi oltava tarkkana siinä, että lihaksikas hevoseni pysyy käsissäni, eikä tee ei-toivottuja retkiä tammojen luokse.

Koska ajatukseni tuskin pysyisivät treeneissä, niin ajattelin käydä kävelemässä Santun kanssa maastakäsin maastossa. Se tekee hyvää varmasti molemmille.

Sunnuntai, 11. maaliskuuta 2018 | Kommee poeka

Sunnuntaipäivän kunniaksi käppäilin Santun kanssa maneesille ottamaan parit rakennekuvat. Ori osasi olla yllättävän kiltisti about sen kymmenen minuuttia, ennen kuin se kyllästyi paikalla seisomiseen ja kuvattavana olemiseen. Sen jälkeen oli helvetti irti, kun Santtu päätti raahata allekirjoittajaa pitkin maneesia, vähät välittämättä huudoista ja kirosanoista. Kameramiestä taisi vähän naurattaa.


Näinä hetkinä sitä huomaa omistavansa kahjon, mutta törkeän komean orin, että ihan kirpasee ajatellakkaan mitään ruunausta.

Perjantai, 23. maaliskuuta 2018 | Hauskaa luvassa

Katselin silmät suurina ilmoitustaululla koreilevaa puhtaanvalkoista lappua, jossa luki ilmeisesti jotain tämän kevään valmennuksista. Tai ainakin niin mä tihrustin vähän kauempaa. Tarkasteltuani lappua lähempää, selvisi tulevat estevalmennukset päivämäärineen.

”Vihdoinkin”, hymähdin tarttuessani lappuun.

Estevalmennukset starttaavat nyt maaliskuun lopuilla nuorten esteryhmällä. Mentäisi 80- 90cm korkuisia erikoisesteitä, joka sai mun sydämmen jättämään ainakin yhden lyönnin välistä, kun tajusin, että mehän kiikutaan Santtulin kanssa edelleen 60cm korkuisilla esteillä. Herranpieksut sentään. Sen enempää lappua selaamatta lähdin hakemaan Santtua tarhoilta. Matkalla sain siristellä silmiäni kirkkaasti paistavan auringon takia ja miettiä pääni puhki siitä, että pitäisikö mun pitää asia omana tietonani vai kuulla kunnia siitä, ettei me olla edistytty Santun kanssa juurikaan yhtään - mitä esteiden korkeuteen tulee.

Astuessani ajatuksissani jäiselle kohdalle ja lennettyäni suoraan perseelleni, päätin pitää asian omana tietonani. En kaipaisi tähän nyt mitään muuta hämminkiä. Muutoinkin huominen lähtö Kanadaan hermostutti mua, koska en tiennyt miten Santtu suhtautuu matkaan ja siihen, että se yöpyy vieraassa tallissa. Mä vaan toivoin peukalot ja varpaat ristissä, että kaikki menisi hyvin tuon reissun osalta.

”Santtuli hei, mä varasin ajan sun pallien poistoon!” huusin rautiaalle hevoselleni, joka ei korvaansa lotkauttanut mun huudoille. Siispä jouduin hakemaan hevoseni tarhan toisesta päädystä, kuten yleensäkin ja raahata sen perässäni talliin saakka.
”Meinasit sä ruunauttaa Santun?” Lotta seisahti Santun karsinan edustalle toinen kulma koholla.
”Ai, mistä sä tiesit?”
”Kuulin kun sä huudit siitä tarhoilla”
”Aa”, vaikenin nolona. Kukahan muu sen mahtoi kuulla?

Hoidettuani Santun kuntoon, lähdettiin käppäilemään kohti maastoja. Päätin liikuttaa orin kevyesti, sillä en viistinyt tehdä mitään rankkaa ennen matkaa ja kisoja. Kanadassa taasen rento meno jatkuu, kunnes on kisat. Niiden jälkeen palataan takaisin Suomeen ja rentoillaan siihen asti, kunnes olisi ensimmäisen valmennuksen aika. Huhtikuun aluilla Santtun killuttimet leikellään ja sitten mulla olisi orin sijasta ruunapoika. Sitä ennen otetaan tietysti talteen pakasteita, jos joku siitä vielä itselleen varsan haluaisi ja käydään pyörähtämässä tamman luona. Hauskaa siis luvassa.

Auringon alkaessa laskea komeiden mäntyjen taakse, päätin palata takaisin tallille. Santtu oli koko matkan vireä, eikä malttanut pysyä pöksyissään, mutta yllättävän hyvin sain kuitenkin pidettyä sen hallinnassa. Tallin alkaessa näkyä mutkan takaa, taputin vaaleanrautiasta hevostani tyytyväisenä kaulalle.