Santun päiväkirja

Keskiviikko, 28. kesäkuuta 2017 | Kyynelistä hymyksi

”Nytkö sä sitten lähdet?” ystäväni Paula kysyi, kun keräilin Lassen tavaroita varustehuoneesta suuriin pahvilaatikoihin.
”Niin... Niin mä lähden”, huokaisin haikeasti ja katsoin aavistuksen minua lyhyempää ystävääni. ”Draculako?” naurahdin, kun huomasin valkoisen kauraämpärin naisen kädessä.
”Joo, otetaanko viimeisen kerran yhdessä kiinni?” Paula kysyi virnistäen.
”Mikäpä ettei”, hymähdin ja lähdettiin yhteistuumin ottamaan fellponiruuna kiinni. Siinä vierähtikin tovi, sillä Draculan mielestä oli paljon hauskempaa kirmailla ympäri tallipihaa, kuin antaa itsensä kiinniotettavaksi. Kauraämpärin sijasta se päättikin lopulta luikertaa takaisin tarhaan, mistä se oli karannutkin. Siispä meidän tehtäväksi jäi enää vain varmistaa se, ettei poni pääse karkaamaan uudestaan.
”Taasko se karkasi?” Iida huudahti hekottaen, meidän nyökätessämme luoksemme tassuttelevalle naiselle. ”Harmi että lähdet tänään, mä lähden Liinun kanssa viikonloppuna”, brunette halasi ja loi minuun surullisen katseen.
”Niin”, niiskautin ja rutistin ystävääni takaisin. ”Mun pitää hakea varustehuoneesta enää viimeiset kamat, niin kaikki olis valmista. Isä tulee ajamaan traileria, kun mä en tällä hetkellä itse kykene...”
”Cindy tulee kohta Kristianin kanssa tallille. Juodaanko vikat kaffet, kun kakkuakin tulee olemaan tarjolla?” Paula tokaisi kysyvästi, kun lähdettiin askeltamaan takaisin tallillepäin.
”Kuulostaa hyvältä”

Kahvituokion jälkeen lähdin hakemaan Lassea tarhasta. Ulkona oli tuulista ja taivaalle katsellessani huomasin tummanharmaiden pilvien lipuvan yllemme. Oli enää vain ajan kysymys milloin alkaisi sataa ja tarhalle päästyäni ensimmäiset raskaat vesipisarat alkoivatkin jo tipahdella kostealle maalle. Kimo ruuna seisoskeli tuttuun tapaan muiden hevosten kanssa, mutta minut huomattuaan se lähti tallustelemaan tarhan portille. Nappasin Lassen nopeasti riimun päähän ja lähdin valumaan sen kanssa tallin puolelle, sillä sade alkoi kovenemaan. Tallissa aloin laittamaan ruunaa kuntoon lähtöä varten. Samalla isäni saapui paikalle.

”Siellä sataa kuin saavista kaataen, onneksi näyttää olevan vain kuurosade”, isä tokaisi märkä takki vettä valuen. Hymähdin näylle ja jatkoin Lassen harjaamisen loppuun, jonka jälkeen puin sille vielä kuljetussuojat jalkaan.

”Me oltas nyt valmiita”, sanoin ääni väristen ja samalla tunsin, kuinka kurkkuani alkoi kuivata, päässä humisi oudosti ja jalat tuntuivat spagetilta. Minun oli nojattava Lasseen, jotta pysyin pystyssä.
”Me voidaan auttaa tavaroiden kanssa”, Cindy huikkasi muiden nyökätessä ehdotukselle. ”Istahda ja juo sä sillä välin vaikka vähän vettä”, Cindy jatkoi laskien kätensä mun olkapäälle.
”Se olis kiva”, hymyilin kiitollisena tytöille.

Kuurosateen mennessä ohi, oltiin saatu siirrettyä tavarat autoon ja Lasse traileriin. Ruuna oli astellut koppiin rennon letkeästi ja alkoi mussuttaa heti heinää heinäverkosta. Se ei tiennyt vielä mitä oli tapahtumassa, mutta uskoin sen ymmärtävän sitten, kun saavutaan Auburn Estateen. Isä oli istahtanut jo auton rattiin, mutta minä hyvästelin vielä Paulan, Iidan ja Cindyn. Lähtö oli todella vaikeaa ja jokainen tuntui vollottavan vuoron perään toistensa olkapäälle. Lopulta minun oli kuitenkin istahdettava autoon ja lähdettävä.

Oli aika kääntää uusi sivu elämässä.

Auburn Estateen saavuttuamme näky oli lumoava ja äärettömän pysäyttävä. Kartano, talli, vanhat lehtipuut, hyvin hoidettu puutarha, kukkaistutukset, keskellä tallipihaa oleva suihkulähde ja sitä ympäröivä mukulakivinen tie, pronssipatsaat ja lukuisat muut asiat saivat silmiini muodostumaan sydämmenkuvat. Täällä on niin uskomattoman kaunista. Ympärille katsoessani minua alkoi hymyilyttää niin, että valkoinen hammasrivini loisti varmasti kilometrien päähän. Olen niin äärettömän onnellinen, että olin päässyt Lassen kanssa näin upeaan paikkaan kun Auburn Estate.

”Päivää! Olette varmaan Alessa ja Matias Lehtola?” pellavapäinen nainen askelsi luoksemme käsiojossa, johon tartuin nyökäten. ”Amanda Sokka, tervetuloa Auburn Estateen. Miten matkanne sujui?” nainen jatkoi kysyvästi ja katsahti meitä ilmeettömästi.
”Ihan hyvin, mitä nyt lukuisat sadekuurot haittasivat hieman näkyvyyttä tielle”, vastasin samalla kun avasin trailerin sivuoven, josta pujahdin sisään kimon seuraksi.
”Aivan niin”, Amanda mutisi ulkopuolella.
”Avaan nyt tämän oven”, isä tokaisi ulkona jossain trailerin perällä, jolloin vedin vetosolmun auki.

Lasse peruutti rauhallisesti ulos trailerista ja pysähtyi katsomaan hämmentyneenä ympärilleen, kun jalat olivat tukevasti maassa. Lassen huomatessa, että nyt muuten ollaan aivan vieraassa paikassa, se kävi hieman levottomaksi. Ruuna puhisi korvat höröllä ja hirnahti korviasärkevän kimeästi kavereidensa perään, johon se sai välittömästi vastauksia tarhojen suunnilta. Nämä vastaukset eivät tulleen suinkaan kavereilta vaan vierailta hevosilta, joka sai kimon äärettömän uteliaaksi ja pyrkimään vastauksien suuntaan.

”Lasse viedään vissiin suoraan laitumelle?” kysyin samalla, kun kyykistyin riisumaan siltä kuljetussuojia. Isä sen sijaan sai piellä ruunaa sen aikaa aloillaan.
”Juu näin on. Lasse pääsee laiduntamaan tammojen kanssa”, Amanda vastasi.
”Hyvä juttu että se saa kavereita. Lasse kun on äärettömän sosiaalinen hevonen, että se melkeinpä muuttuu levottomaksi, jos ei pääse tarhaamaan tai laiduntamaan muiden hevosten kanssa”, selitin.
”Hyvä kuulla, niin tietää sitten jatkossakin”, Amanda sanoi.
”Miten muuten sen neloskarsinan laita on?”
”Juu tosiaan, se onnistuu hyvin”, nainen vastasi ja lähti näyttämään meille laitumien suuntaa.

Matkalla laitumille viileä tuulahdus pyyhkäisi ylitsemme ja se sai minut miltein tärisemään. Ilma oli sateen jälkeen viileä, mutta äärettömän raikas ja mä nautin siitä. Jännityksen alkaessa tehdä loppuaan, mua rupes väsyttämään ja heikottamaan. Tuntui, että olin aivan loppu jo nyt vaikka me oltiin tultu vasta hetki sitten Auburn Estateen.

”Noniin, täälläpä Lasse voi sit laiduntaa”, Amanda sanoi, kun saavuttiin laitumen portille. ”Jos tuntuu, että pitkä laidunmatka ei innosta toistamiseen, niin Lassen voi jättää tarvittaessa ratsastuksen jälkeen tyhjäksi jääviin tarhoihin”, blondi jatkoi.
”Selvä”

Amandan avatessa laitumen portin, päästin Lassen laitumelle. Ruuna laukkasi samontein tammojen luo, jossa ne alkoivat tutustumaan toisiinsa ja näyttämään paikkaansa laumassa. Lopulta ne laidunsivatkin jo sulassa sovussa keskenään.

”Hyvin tulevat toimeen”, hymyilin innoissani.
”Siltä näyttää. No mutta, eiköhän mennä nyt juomaan kupposet kuumaa kahvia, kirjoittelemaan sopimukset sekä tulevaisuuden suunnitelmat ylös ja puhumaan muut tarpeelliset asiat läpi?” Amanda katsahti mun ja isän suuntaan.
”Kuulostaa hyvältä”, hymähdin isän nyökytellessä mukana.

Siispä me lähdettiin talsimaan kilometrin mittainen matka takaisin tallille.

Tiistai, 04. heinäkuuta 2017 | Ukkospilvet

Oli ehkä maailman typerin ajatus lähteä kilometrin päähän laitumille, kun ukkoskuuro oli juuri yläpuolellani ja ensimmäiset puut vasta satojen metrien päässä antamassa suojaa. Tyhmänrohkeaa tai ei, mutta siellä mä kuitenkin seisoin sateessa punainen sadeviitta päällä, samaa sävyä olevat kumpparit jalassa ja Canon järjestelmäkamera kädessä. Hevoset vähät välitti pienestä ukkoskuurosta, kun vehreää ruohoa oli tarjolla yllin kyllin. Mä sen sijaan säpsähtelin vähän väliä laimeita jyrähdyksiä, kun en tiennyt milloin ja missä välähtää salama. Olihan tää kuitenkin parempi kun viime päivien aikana vallinneet helteet, jotka sai mut hikoilemaan silmät pois päästä. Vaihtelevien säiden takia en myöskään ole päässyt kipuamaan Lassen selkään kuin kerran ja silloinkin vaan katsoin, että miten ruuna liikkuu uudessa paikassa. Ihmekös sen maha tuntuu kasvaneen. Olin onneksi päättänyt, että huomisesta alkaen ruuna pääsisi liikkumaan päivittäin vaikka sitten siellä maneesissa, jos ilmat näyttää meille keskaria.

Torstai, 20. heinäkuuta 2017 | Super hyvä

Istuskelin itsekseni tallituvassa ja kuuntelin kahvinkeittimen tasaista porinaa. Olin hetki sitten saapunut ystäväni luolta tallille ja päättänyt keittää kahvet, ennen kuin lähtisin hakemaan Lassea laitumelta. Noustessani ylös pienen pöydän ääreltä, tallituvan ovi avautui ja sisään asteli sinipäinen nainen.

”Terve”
”Ai moi”, nainen vastasi hieman hämmentyneenä. ”Sori, luulin ettei täällä ole ketään”, se jatkoi pahoitellen reaktiotaan minuun.
”Ei se mitään. Keitin just kahvia, otatko?” kysyin samalla, kun kurottelin kättäni kaapissa olevia pahvimukeja kohti.
”Voisinpa ottaakin”

Istahtaessamme pöydän ääreen juomaan vahvan tuoksuista kahvia, sain kuulla naisen olevan nimeltään Minka ja että hän vuokraa Hani nimistä ponia. Muistelin nuoren tamman olevan hauskan värinen tilastoponi, sellainen vähän ujomman puoleinen tyyppi, jonka historia on aika surullinen. Minka kertoi, että he olivat edistyneet hyvää vauhtia vaikka tänään oli kuuleman tullut vähän takapakkia. Kuuntelin mielenkiinnolla naisen kertomusta, mitä he olivat tehneet yhdessä Hanin kanssa. Se sai minut hymyilemään. Hani on täysin Lassen vasta kohta. Kimo ruuna on ollut alusta asti todella ihmisläheinen ja lungi hevonen, jonka kanssa ei ole ollut koskaan mitään ongelmia. Englannissakin kun näin Lassen ensimmäistä kertaa, se kurkisteli suloisesti karsinastaan ja hamusi kättäni herkkujen toivossa. Mä ihastuin heti sen persoonalliseen olemukseen ja koeratsastuksen jälkeen ihastuin vielä lisää, ja nyt olen täysin rakastunut tuohon hevoseen. Parempaa en olisi voinut toivoa.

"Kuulitsä kun Isabella mainitsi suunnittelevansa jo ensimmäistä valmennusta?” Minka kysyi hörpättyään viimeisetkin kahvin rippeet.
”Olen mä siitä jotain kuullut”, vastasin mietteliäästi. Jos totta puhutaan, niin mua jännittää tuleva valmennus aivan törkeän paljon, sillä en ole käynyt Lassen kanssa kertaakaan valmennuksissa. Olimme viettäneet ruunan kanssa viime vuodet melko rennoissa merkeissä, mutta olin kuitenkin päättänyt tallipaikka vaihdoksen myötä terästäytyä, koska mullahan oli alunperinkin tarkoitus alkaa kisaamaan ja valmentautumaan. Lassekin tuntui olevan jo ihan hyvässä lihasmassassa vaikka heinämahaakin oli kertynyt jonkun verran laidunkauden aikana. Se on kuitenkin valmis valmennuksiin, kuten myös minä fyysisesti, mutta henkisesti.. No melkein.
”Mä ainakin odotan valmennusta innolla”, Minka totesi noustessaan ylös tuoliltaan.
”Niin olen minäkin", hymyilin pyöritellessäni tyhjää pahvimukia kädessäni, jonka jälkeen nousin itsekin ylös ja kerroin lähteväni hakemaan Lassea laitumelta. Minka taas aikoi suunnata kohti kotia.

Matka laitumille sujui verkkaisissa tunnelmissa ja perille saavuttuani huomasin Lassen käyskentelevän jälleen Epin kanssa. Ruuna oli tehnyt lähempää tuttavuutta myös muidenkin hevosten kanssa, mutta jostain syystä se viihtyi enemmän mustanruunikon tamman kanssa, mikä ei haitannut minua ollenkaan. Olihan hyvä, että Lasse oli löytänyt itselleen kaverin, onhan se todella sosiaalinen hevonen.

Vihelsin Lasselle laitumen portilta kerran jos toisenkin, ennen kuin ruuna nosti päänsä ylös ja katsoi minuun suutaani. Se näytti miettivän hetken aikaa, että tullakko luokse vai jäädäkkö syömään, joka tuli minulle ihan yllätyksenä. Ruuna ei ole koskaan jäänyt empimään vaan on aina tullut reippaasti luokseni. Tällä kertaa se lähti laiskasti liikkeelle.

”Oletko aivan hölmö vai onko leidit saanu sun pään pyörälle?” naurahdin Lasselle samalla, kun pujautin mustan nahkariimun sen päähän. Vastausta ei kuitenkaan kuulunut, joten lähdettiin pikimiten takaisin tallille, alkoihan jo ilta hämärtää.

"Terve", moikkasin ohi kävelevää Isabellaa, joka nyökkäsi kiireisesti hymyillen.

Talliin saavuttuani talutin Lassen suoraan sen karsinaan, jonka jälkeen kävin hakemassa sen tavarat ja varusteet. Noin puolen tunnin kuluttua olin saanut Lassen valmiiksi. Ruunan saaminen puhtaaksi oli melkoinen urotyö, varsinkin näin laidunkauden aikaan. Kimo hevoseni on ennemminkin vihreän ja ruskeansävyinen kuin valkoinen, mutta näytti se sentään vähän paremmalta.

Kentälle saavuttuani siellä näytti olevan jo jonkinmoista menoa, sillä näin naisen ratsastavan mustaa oria. Tervehdin naista kohteliaasti ja tassuttelin kentän keskelle, jossa laskin jalustimet alas ja kapusin ruunan selkään. Lasse oli tavattoman utelias uutta hevosta kohtaan ja olisi halunnut mennä tervehtimään sitä, mutten tietenkään antanut. Siispä verryttelin ruunaa kentän toisessa päässä ja pian se jo unohti toisen hevosen ja malttoi keskittyä työntekoon.

Aloitin verryttelyt käynnissä, jolloin tein lähinnä vain ympyröitä ja kiemuroita sekä vaihtelin suuntaa. Lasse sai kulkea pitkällä kaulalla ja tuntumankin pidin erittäin kevyenä. Käännöksissä keskityin tekemään töitä enemmän istunnan ja katseen kanssa, joka oli helpommin sanottu kuin tehty. Oma katseeni kun harhailee välillä ties missä ja niihin ohjiinkin tarttuu kiinni niin pirun helposti. Onneksi Lasse on todella kiltti ja anteeksiantavainen hevonen, joten se ei siitä hetkahda vaikka välillä jäänkin liikaa suusta kiinni tai välillä persaus irtoaa satulasta tai välillä.. tekee jotain yksinkertaisesti todella väärin.

Kun oltiin pyöritty tarpeeksi kentällä kävellen, siirryttiin kevyeeseen raviin ja jatkettiin edelleen samaan tapaan, mutta tässä vaiheessa lyhensin hieman ohjaa, jotta Lasse nousisi aavistuksen parempaan ryhtiin. Ravissa tehtiin ympyröitä, kiemuroita ja vaihdeltiin suuntaa. Raviosuuden jälkeen lyhensin ohjaa vielä aavistuksen verran ja jatkoin hetken aikaa työskentelyä laukassa molempiin suuntiin, jonka jälkeen käveltiin pieni tovi.

Tässä vaiheessa nainen mustan hevosen kanssa oli lähtenyt kentältä, joten meille jäi koko kenttä käyttöön. Siispä otin siitä kaiken hyödyn irti. Jatkettiin työskentelyä käynnissä ja otin pitkillä sivuilla pohkeenväistöä, jotta saisin aktivoitua Lassen takapäätä. Ruuna tuntui olevan vähän veltto joka suunnasta, eikä aktiivisuuskaan ollut missään kympissä, joten sain myös olla tarkkana siitä, ettei vauhti alkanut hiipua. Toistettiin harjoitusta pari kertaa, kunnes annoin Lassen kävellä. Sama tehtiin uudestaan, mutta toiseen suuntaan. Lasse oli harjoitusten aikana tosi kiva ja ruunasta huomasi, että se ainakin yritti parhaansa. Vielä lopuksi tehtiin samaa tehtävää siten, että väistöjen jälkeen nostinkin laukan. Parin toiston jälkeen oikein tunsin, että miten Lassen takaosa laski alas, laukka todellakin nousi ja ruuna pysyi hyvin ryhdissä ja miten laukka oli ensimmäisistä askeleista lähtien voimakasta ja hyvin pyörivää. Tässä kohtaa olikin sitten hyvä lopettaa, joten otin pitkät loppuravit- ja käynnit pitkin ohjin. Lasse oli ainakin väsynyt, mutta tyytyväinen, kuten myös minä.

”Teillähän meni hyvin”, aiemmin kentällä mustan hevosen kanssa ollut nainen sanoi, kun laskeuduin alas ruunan selästä.
”Kiitos”, mutisin hämmästyneenä. En nimittäin ollut huomannut lainkaan, että nainen oli tullut seuraamaan minun ja Lassen menoa kentän laidalle.
”Olen Tilda, ratsastin äskön kentällä sen mustan hevosen”, se jatkoi hymyillen.
”Aa joo. Olen Alessa ja tää on Lasse”, virnistin taputtaen kimon kaulalle.

Hetken päästä lähdettiinkin samaa matkaa jutellen kohti tallia.

Perjantai, 25. elokuuta 2017 | Tasaisen varma

”Ootsä koskaan ajatellut, että hommaisit semmosen vähän eläväisemmän hevosen?” ystäväni huvittunut ääni kantautui vähän matkan päästä valkoiselta aidalta, jonka laidalla hän istuskeli.

Siinäpä vasta kysymys. Tietysti olin miettinyt, että jos minulla olisi kevyt, vähän modernimpi, nopealiikkeinen ja ehkäpä vähän kuumakin puoliverinen, mutta toisaalta kaikki on hyvin näin. Minulta löytyy rauhallinen - tasaisen varma hevonen, joka on ehkä vähän raskaanpuoleinen, mutta luotettava ja se riittää minulle vallan hyvin.

”En”, vastasin lopulta kimon hevosen selästä ja siirsin sen takaisin käyntiin.
”Teidän meno näyttää niin ärsyttävän tasaiselta ja rauhalliselta”, ystäväni mutisi tylsistyneen oloisena.

Irvistin hymyillen hänen suuntaansa.

Ehkä ystäväni on oikeassa?

Torstai, 31. elokuuta 2017 | Aika sanoa hyvästit?

Täällä mä istun yksin kipeänä pienessä kaksiossani ja katselen ikkunaa pitkin putoilevia vesipisaroita. Ulkona sataa vettä jatkuvalla syötöllä, eikä sade ota hellittääkseen. Kohensin ympärilläni olevaa lämmintä vilttiä ylemmäs ja kurottelin oikealla kädelläni kuumaa kahvikuppia, kunnes puhelimeeni pirahti viesti Amandalta.

Syksy on saapunut Kallan kylään, ja se tuo mukanaan suuria, todella suuria muutoksia.

Olin tehnyt jonkun aikaa sitten raskaan päätöksen, joka ei syntynyt tietenkään hetkessä. Päätöksen, joka koskee Lassea ja sitä, että kimon ruunan olisi parempi jossain muualla -
vaikka opetushevosena rennolla ratsastuskoululla tai jonkun hevostytön yksityisenä. Olin laittanut Amandalle asiasta viestiä ja mietimme nyt yhdessä minulle uutta hevosta. Hevosta, jonka kanssa voisin jatkaa siitä mihin jään Lassen kanssa ja jonka kanssa pääsisin oppimaan ja kehittymään.

Amanda oli lupautunut katsomaan minulle hevosia Saksasta, josta olin todella innoissani. Toisaalta minua kiinnostaa myös Auburnin kasvatit, ovathan ne todella hienoja hevosia kaikki! En kuitenkaan ole vielä ihan varma siitä, että mitä haluan. Tietysti haluan puoliveritamman tai ruunan, jonka kanssa pääsisin valmentautumaan ja kilpailemaan tavoitteellisesti esteratsastuksen parissa, mutta että millainen hevonen olisi luonteeltaan? Entä ratsastettavuudeltaan? En tiedä. Luonteikas hevonen, jonka kanssa pitää oikeasti tehdä töitä - kiinnostaisi minua, mutta toisaalta semmoinen lungi hevonenkin kelpaisi.

Ei.

Kaipaan jotain erilaista.. jotain, joka ei muistuttaisi liikaa Lassea, sillä muuten vertailisin kumpaakin jatkuvasti toisiinsa.

Ehkä on siis aika kokeilla jotain todella erilaista?

Perjantai, 01. syyskuuta 2017 | Hyvää matkaa

Katselin kimoa ruunaani haikeasti hymyillen. Olin saapunut Lassen kanssa hetki sitten pitkältä maastolenkiltä ja nyt puunasin sitä kuntoon tallin hämärässä valossa. Tuntui oudolta ja vieraalta ajatella, että kohta suuri pyöreä kimoni ei olisi enää tässä. Lasse oli ollut minulla niin pitkään ja olimme kokeneet yhdessä kaikenlaista, joten pelkäsin, etten osaisi elää ilman tuota eläintä.

Olin laittanut aamupäivästä myynti-ilmoituksen nettiin ja nyt Lasse oli saanut ostajan. Se lähtisi illasta uuteen kotiin: Hukkasuohon, jossa se saa jatkaa rentoa elämää. Toisaalta oli huojentavaa ajatella, että ruuna pääsisi loistavaan kotiin ja saisi elää hyvää elämää, mutta toisaalta olin surullinen siitä että tiemme eroavat.

”Nytkö se sitten lähtee?” takaani ilmestyvä Tilda kysyi myötätuntoisesti.
”Niin se lähtee”, mutisin haikeasti. ”Tää on jotenkin tosi outoa ja epätodellista. Kaikki kävi vieläpä niin äkkiä”, jatkoin ja rapsutin samalla kimoa turvasta.
”Lasse saa varmasti hyvän kodin, jossa siitä huolehditaan yhtä hyvin, kuin sinä huolehdit siitä”, Tilda totesi vinosti hymyillen.
”Niin", mietin.
”Ei kannata jäädä suremaan liikaa. Muistele ennemminkin teidän yhteisiä vuosia hymysuin ja sitä, mitä kaikkea kerkesitte yhdessä tekemään ja kokemaan”, vaaleaverikkö jatkoi ja laski lopulta kätensä olkapäälleni lohduttavasti. Sitten hän lähti tassuttelemaan kohti tallin ulko-ovea.
”Muuten Tilda... Kiitos. Oikeasti”


Kun olin saanut puunattua Lassen kuntoon, jätin sen karsinaan odottamaan ja lähdin varustehuoneen puolelle etsimään sen kuljetusvarusteita. Siinä menikin hetki ennen kuin löysin ne ylimmästä kaapista. Kolusin kaapin läpi ja sulloin siniset kuljetussuojat, häntäsuojan ja jalkasuojat suureen ikeakassiin. Samalla aloin pakata myös muita Lassen varusteita ja tavaroita suuriin pahvilaatikoihin. Ruuna saisi mukaansa kaikki sille kuuluvat tavarat, sillä en tekisi niillä enää mitään. Tuleva omistaja saisi sitten päättä, että mitä kaikkea hän pitää itsellään, heittäkööt loput vaikka roskiin. Kun kaikki tavarat ja varusteet oli pakattu, tassuttelin takaisin Lassen luo.

Avasin natisevan karsinan oven ja pujahdin lempeän ruunan luo. Lasse hamusi kättäni heti herkkujen toivossa ja kun se ei saanut minulta mitään, se huokaisi syvään ja alkoi hamuta karsinan pohjaa.

”Hölmö”, naurahin kimolle hevoselle ja tapusin sitä kaulalle. Samassa tallinovi kävi. Kurkkasin karsinan yli kohti tulijaa, se oli Isabella.
”Hei Alessa, taisi Lassen ostajat nyt tulla”, nainen sanoi.
”Ai nyt jo?” mutisin hämmentyneenä ja pujahdin ulos ruunan karsinasta. Hengitin syvään ja lähdin tutisevin askelin kohti tallin ulko-ovea. Oven avattuani huomasin tallipihalla suuren valkoisen trailerin ja naisen, joka pähyili suuntaani.
”Hei, sinä oletkin varmaan Alessa?” nainen kysyi iloisesti ja marssi käsi ojossa luokseni.
”Kyllä”, totesin ääni väristen ja tartuin kiinni vaaleaan, siroon käteen.
”Minä olen tosiaan Crimis, puhuttiin tuossa aiemmin”, nainen sanoi.
”Kyllä vain. Lasse on tuolla sisällä, niin voitais mennä katsomaan sitä”, totesin ja lähdin askeltamaan takaisin tallin puolelle, nainen perässäni kävellen.

Hetken päästä pysähdyimme kimon ruunan karsinalle.

”On se kyllä niin hieno”, nainen hymyili avatessaan karsinan ovea. Lasse hamusi heti naisen kättä ja katseli häntä lempeillä nappisilmillään, samoin kuin minua silloin joskus Englannissa.

Katselin naista, joka puheli rauhoitavasti Lasselle. Kimo ruuna ei tuntunut olevan moksiskaan siitä, että siihen koski joku sille täysin vieras ihminen, päinvastoin, ruuna oli kovin utelias ja jopa innoissaan.

Noin tunnin kuluttua Lasse seisoskeli trailerissa. Tavaratkin oli saatu juuri hetki sitten pakattua autoon, joten pujahdin ruunan luo traileriin viimeistä kertaa, ja puhelin sille rauhoittavasti ja lempeästi vaikka se seisoikin tyynen rauhallisesti aloillaan. Syötin Lasselle herkkuja ja kerroin sille, että miten  tärkeä ja rakas ystävä se on minulle. Lopulta suukotin viimeistä kertaa kimon ruunan samettista turpaa ja toivotin hyvää matkaa.

Sunnuntai, 03. syyskuuta 2017 | Kavioliitossa

”Herranjumala sentään, mikä helvetti tuo on?!” Ellen parahti järkyttyneen kuuloisena takanani.
”Tässä on Santtu, mun uus hevonen”, totesin pikaisesti hymyillen samalla, kun yritin varoa steppailevan orin kavioita. Raudikko oli selvästikin kyllästynyt olemaan aloillaan, joten se pyöri kuin mikäkin tuuliviiri, hirnui korviasärkevän kimeästi muille hevosille ja kaiken lisäksi yritti näykkiä sillä ajatuksella, että pääsisi vapaaksi.
”Ajattelin, että sä hommaisit Lassen jälkeen.. No vähän rauhallisemman ja kiltimmän hevosen”, Ellen totesi henkeään pidätellen. Ilmeisesti vaaleaverikkö pelkäsi suuren oriin jyräävän ylitseni, eikä se toki kyllä enää kaukana ollutkaan. Olihan tuossa 171cm korkuisessa, lihaksikkaassa hevosessa melkoisesti pidäteltävää tämmöisellä satakyyskytsenttisellä hennolla naisella.
”No onhan tää vähän kahjo, mutta eiköhän tää tästä”, virnistin.


Tosiaan, Amandan mukaan tarttui Saksasta kaksi hevosta: tamma ja ori. Molemmat hevosista tulivat Suomeen Amandalle entuudestaan tutun hevosvälittäjän, Jan Eberhardtin tallilta Saksasta. Koeratsastin kummatkin hevoset ja molemmat olivat todella loistavia, joten myös päätös oli hyvin vaikea. Lopulta kuitenkin kallistuin enemmän Santun puoleen, ja tässä se nyt on: minun uusi hevonen!

Torstai, 07. syyskuuta 2017 | Syksy

Kirpakka syysilma nipisteli paljaita sormenpäitäni, kun kävelin kohti Santun tarhaa. Syksy oli saapunut Kallan kylään yllättävän nopeasti: ilmat olivat viilentyneet huomattavasti ja maassa koreilivat eriväriset kirkkaat lehdet. Jopa yöllä lämpötila oli tippunut todella alas ja aina aikaisin aamusta autot olivat kevyen huurun peitossa.

Santtu inahteli maata kuopaisten viereisessä tarhassa olevalle Teville. Oripojat mittailivat toisiaan hetken aikaa, kunnes niiden mielenkiinto siirtyi rapisevaan taskuuni. Santtu on ovela, eikä malta antautua kiinni, jos astelen tarhaan pelkän riimunarun kanssa. Siispä joudun varautumaan aina johonkin rapisevaan karkkipaperiin taskussa sekä nameihin, joita voin antaa raudikolle palkaksi siitä, että se antautuu kiinni.. jos antautuu. Temppu toimii välillä ja välillä taas ei. Tällä kertaa se onneksi toimi, sillä Santtu saapui innokkaana luokseni ja mulkaisi korvat niskaan liimautuneena Teviä siihen malliin, ettei sillä ollut mitään asiaa tarhan toiselle puolen vaikka ne majailivatkin eri tarhoissa. Nappasin orhin nopeasti kiinni ja annoin namin, jonka jälkeen lähdettiin valumaan takaisin tallin puolelle.

Matka tallille sujui yllättävän kevyissä merkeissä, sillä Santtu kulki reippaasti vierelläni. Muille oreille se tuppasi vähän pörisemään, mutta kulki kuitenkin yllättävän kivasti, eikä meille tullut erimielisyyksiä suunnasta, joka oli tietysti hyvä juttu. Mielenkiinnolla jään kuitenkin odottamaan sitä päivää, kun tammat ja ruunat palaavat laitumelta.. voi olla nimittäin vähän eri ääni kellossa sitten.

”Ai sä oot tommosen hommannu itellesi?” Jemiina kysyi yllättyneenä tullessaan minua vastaan. Pellavapää oli riimunarusta päätellen menossa hakemaan ilmeisesti Teviä tarhoilta. Olin jotain huhua kuullut, että poniori oli päätynyt Auburnin maskotiksi ja että Jemiina olisi alkanut vuokraamaan Auburniin tullutta uutta hevosta Lefaa. Ken sitten tietää, minulla on mennyt nimittäin moni asia sivusuuhun, kun kiireet olivat pitäneet minut poissa tallilta, oli Lassen myynti ja siihen päälle vielä uuden hevosen osto.
”Niin mä hommasin”, hymähdin ja jatkoin matkaani talliin, jotta Santtu ei saisi mitään kohtausta siitä, että jäätäisi tallin suulle seisoskelemaan. Talutin orin kutoskarsinaan ja jätin sen odottamaan sinne siksi aikaa, että hakisin sen tavarat ja varusteet. Takaisin mennessän orhi seisoskeli rauhallisesti aloillaan, mutta pörisi jotain minulle hämmentyessään tavaramäärästä sylissäni.

Laskin tavarat ja varusteet karsinan edustalle, jonka jälkeen pujahdin sinisen harjapakin kanssa Santun karsinaan. Ori mulkaisi epäluuloisesti harjalootaa, mutta rentoutui kuitenkin hieman, kun aloin harjailla sitä rennoin vedoin. Sain välillä tuupata hevosta kauemmas itsestäni, etten liiskautuisi raudikon ja seinän väliin. Protestiksi sain mulkoilua, takasten nostelua ja hännän raivokasta vispaamista, mutten välittänyt siitä, joten ei Santtukaan lopulta jaksanut enää vihoitella. Harjauksen päätteeksi taputin oria kaulalle. Seuraavaksi oli varustamisen vuoro, joka ei tuottanut hankaluuksia muuta kuin suitsien kohdalla, sillä Santtu ei olisi millään halunnut antaa koskea päähänsä senkään vertaa, että saisin laitettua suitset päähän. Monituisten yritysten sekä pitkän maanittelun jälkeen sain suitset vihdoin päähän, jolloin oli aika siirtyä kentälle. Meinasin aluksi lähteä maastoon, mutta kun sain kuulla ensiviikon perjantaina nuorille järjestettävästä estevalmennuksesta derbykentällä, päätin mennäkin kentällä, jotta Santtu tulisi minulle vähän tutummaksi. Oltiinhan me osallistuttu ehkä vähän vahingossa nyt tulevana lauantaina oleviin laidunlaukkoihinkin, joten tekemistä ainakin piisasi tuon hevosen kanssa.

Ulkona oli alkanut tuulla, joten Santtu vaikutti olevan tavallista jännittyneempi. Puhuin orille rauhoittavaan sävyyn ja toivoin, ettei se alkaisi järjestämään mitään kohtausta. Kentälle saavuttuamme talutin Santtua jonkun aikaa maastakäsin ja tein siinä samalla vähän maastakäsittelyharjoituksia ennen kuin nousin sen selkään jakkaran päältä. Jatkoimme alkuverryttelyitä jonkun aikaa käynnissä, ennen kuin kehotin Santtua siirtymään raviin. Tein ravissa lähinnä vain siirtymisiä käyntiin, suuria ympyröitä sekä vaihtelin suuntaa. Kauan en viitsinyt ravailla, jottei orin ylälinjan lihakset kerkeisi väsähtämään ja tekisi siten Santun liikkumisesta ikävän tuntuista. Otettiin siis välikäynnit melko pian pitkin ohjin, mutta jatkettiin työskentelyä taas, mutta vaan laukassa. Laukassakin vaihtelin vain suuntaa ja otin siirtymisiä, kunnes oli jälleen aika ottaa pieni hengähdystauko pitkin ohjin. Alkuverryttelyiden jälkeen siirryttiin varsinaiseen tehtävään, joka oli tällä kertaa pohkeenväistö. Väistöt sujuivat ihan kohtalaisen hyvin vaikka niissä onkin vähän paranneltavaa. Lopulta ravailin rennosti molempiin suuntiin, jonka jälkeen otettiin vielä loppukäynnit maastossa, josta Santtu oli erityisen innoissaan. Vaikka aluksi Santtu tuntuikin olevan tuulen takia vähän tavallista jännittyneempi, niin silti se meni yllättävän kivasti. Ori oli todella miellyttävä ja teki mielellään töitä. Raudikon isoihin liikkeisiin oli yllättävän helppo mukautua, mutta vaati se kyllä lihastakin, jotta niissä jaksoi pysyä mukana, eikä hytkynyt kuin mikäkin perunasäkki. Innolla kuitekin odotan yhteisiä valmennuksiamme ja ensimmäisiä kisoja!

Maastoilun päätteeksi laskeuduin alas kookkaan orhin selästä ja kipitin suorintatietä sen kanssa talliin, sillä ulkona oli alkanut satamaan. Syyssateet oli jotain niin inhottavaa - varsikin jos oli kylmä, mutta toisaalta välillä oli kyllä rentouttavaa kuunnella sateen ropinaa ja tuoksuttaa puhdasta, sateen raikastamaa syysilmaa.

Karsinassa riisuin Santulta varusteet, harjasin sen pikaisesti ja jätin karsinaan syömään heinää. Kun raudikko oli kuivahtanut, loimitin sen ja vein vielä hetkeksi ulos tarhaamaan. Lopulta siivosin tallissa jälkeni ja siirryin tallituvan puolelle, jossa keskenään rupattelivat parhaillaan Amanda, Anna, Ellie ja uusi tallityöntekijä Jonathan. Moikkasin heitä ja istahdin mukaan rupattelemaan.

Sunnuntai, 15. lokakuuta 2017 | Kipua

”Santtu perkl..” älähdin tiukaksi viivaksi menneiden huulieni välistä, kun raudikko ori tallasi varpaideni päälle. Se mulkaisi minua korvat luimussa ja yritti sitten livistää ulos karsinasta, joka oli jäänyt kaiken tämän häärimisen takia auki.
”Prrrr soo”, joku komensi jämäkästi, mutta yllättävän rauhallisesti riehakasta orhiani ja työnsi karsinan oven kiinni juuri viime tingassa. Vilkaisin tulijaa päin.
”Kas... Jonathan..” mutisin irvistäen varpaissa viiltävää kipua.
”Se jalka kannattaa kylmätä, kokemusta nimittäin on”, punatukkainen mies tuumasi pohtivasti ja katsahti sitten Santtuun. ”On sulla melkonen hevonen”, se jatkoi.
”Onhanse melkonen.. kunnioittaisi edes vähän mua, mutta eeeei”, mutsin huokaisten.

Riisuin orilta riimun pois päästä ja korjasin sen vinksalleen mennyttä talliloimea, kunnes siirryin pois karsinasta. Jonathan seisoskeli edelleen karsinan edustalla ja katsoi Santtua. Sitten se katsoi minua. Tuijotin miestä kulma koholla ja puhahdin turhautuneena.

”Mä lähen kylmäämään nyt tän jalan”, tokaisin ja ripustin riimun- ja narun roikkumaan karsinan koukkuun ennen kuin lähdin suuntaamaan kohti tallitupaa.

Meidän yhteinen taival Santun kanssa ei ollut lähtenyt kovinkaan hyvin käyntiin. Mä en ollut vieläkään löytänyt oikeita nappuloita orin kanssa toimiessa ja se tuntuu niin pirun vaikealta ja etäiseltä. En saanut siihen samalla tavalla kontaktia mitä Lasseen. Valmennukset olivat menneet miten sattuu ja välillä tuntui siltä, kuin pelkäisin omaa hevostani. Oli toki päiviä, jolloin kaikki tuntui sujuvan hyvin, mutta suurimmaksi osaksi meidän yhteiset hetket olivat yhtä tappelua.. Santun osalta nimittäin.

”Mikäs tuohon sun jalkaan on sattunut?” Anna kysyi minun linkuttaessani tallitupaan.
”Santtu”
”Santtu?" se toisti kysyvästi.
”Polki mun varpaille”, huokaisin ja istahdin tupakeittiön pöydän ääreen.
”Oho, mites se silleen?”, nainen kysyi.
”Kumpa tietäisin”, mutisin ja vilkaisin mustaksi menneitä varpaitani. En edes halua tietää, miltä tuntuu kävellä huomenna tämän jalan kanssa. ”Jos ei muuten, niin ainakin se hevonen osaa tuottaa kipua”

Anna katsoi minua hämmentyneenä.


Ulkona oli sysipimeää. Ainoastaan tallipihan ulkovalaisimet loistivat himmeästi yläpuolellani, kun astelin kohti parkkipaikkaa. Viileä tuuli riepotteli koivun paljaita oksia ja yöperhoset lentelivät särisevän lampun ympärillä, hakien niistä lämpöä. Puristin kohmeiseksi mennyttä kättäni nyrkkiin ja katsahdin tummansiniselle tähtitaivaalle. Kohta tulisi talvi.

Maanantai, 16. lokakuuta 2017 | Kaikki on okei

Santtu ravaili juoksutusliinan päässä tyytyväisenä pärskien ja esitti minulle lennokasta raviaan. Se pursusi uskomattoman paljon energiaa, joten koin parhaaksi juoksuttaa Santtua ennen kuin nousisin sen selkään. Ehkä se juoksutuksen myötä rauhoittuisi hieman ja keskittyisi paremmin ratsastaessa.

Katselin lihaksikkaan orini liikkeitä. Santtu on yllättävän hyvässä kunnossa vaikka viime viikot se olikin liikkunut vähän rennommin. En ollut ihan varma, että mistä Santun energiapuuskat johtuvat; vähäisemmästä liikunnasta vai astutuksista, mutta joka tapauksessa minun olisi liikutettava sitä rankemmin tai suunniteltava sen ruokinta uudelleen ja vähentää sen ruuassa olevaa energiamäärää.

Juoksutuksen päätteeksi irrotin juoksutusliinan kuolainrenkaasta ja siirsin liinan maneesin laidalle. Laskin sitten jalustimet alas, jonka jälkeen kapusin orin selkään. Istuttuani kunnolla satulaan, pyysin Santtua liikkeelle. Ohjasin sen maneesin uralle ja annoin sen kävellä hetken aikaa pidemmillä ohjilla. Santtu oli kuitenkin sitä mieltä, että kävely saa riittää, joten aika pian jouduin ottamaan ohjat kunnolla käteen, jotta saisin hillittyä vauhtia istunnan lisäksi myös suuhun vaikuttamalla.

Pari kierrosta käveltyämme pyysin Santun raviin ja siihen se lähtikin erittäin lennokkaasti, joten jouduin pidättämään aika reippaasti, jotta sain Santun takaisin avuille. Raudikko ori tykitti eteenpäin kuitenkin kamalan pitkänä, eikä oikein reagoinut apuihin. Jouduin kääntämään sen monta kertaa voltille ja lopulta jopa pysäyttämään seinää vasten, jos ei muuten pyyntö mennyt perille. Pikku hiljaa se kuitenkin rauhottui ja kun tuntui, että ori on kunnolla kuulolla, annoin ensimmäistä kertaa laukkapohkeet. Odotin jotain villimpää siirtymistä laukkaan, mutta yllätyksekseni Santtu lähti reippaaseen ja kivan pyörivään laukkaan. Se tuntui ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin miellyttävältä ratsastaa, joten tämä pieni hetki sai minut muistamaan sen, että miksi ostin tämän hevosen. Santtu on minulle vaikea hevonen, jonka kanssa pitää oikeasti tehdä töitä, jotta saavuttaa haluamansa ja pääsee siihen lopputulokseen mihin on pyrkinytkin. Helppoahan tämä ei ole, eikä aina pidäkkään olla.

Päätin lopettaa tähän hyvään pätkään, joten otin loppuravit, jonka jälkeen nakkasin raudikon selkään viltin. Loppukäynnit tekisimme maastossa.

Perjantai, 17. marraskuuta 2017 | Sateinen marraskuu

Suuret raskaat sadepisarat rummuttivat armottomasti maneesin kattoa, kun askelsin kohti Santun tarhaa. Tarhoille johtava tie tulvi suurista vesilätäköistä, jotka kimmelsivät pihavalaisimien himmeissä valoissa, muuten sysimustassa säässä. Jouduin pomppelehtimaan lätäköiden ohitse ja yli, jotta säästyisin märiltä kengiltä. Sää oli ollut viime viikkojen aikana kovin epävakaa ja hetken sitä kerkesi ihastella kirpsakkaa talvisäätä, kunnes vesisateet pyyhkivät lumet pois  - jättäen jäljelle karun ja alastoman luonnon.

Santtu pörisi tarhassaan huomatessaan minun astelevan portille. Olin ostanut raudikolle vastikään uuden ruskearuudullisen kaulakappaleellisen sadeloimen, joka on edellistä loimea lämpimämpi ja se näytti kieltämättä aika hyvältä orin päällä.

Minua ihan hävetti myöntää, että olin viime viikkojen aikana syysännyt Santun hoidon muille. Luotan Auburnin ammattimaiseen väkeen ja siihen, että Santtu on kyllä hyvissä käsissä vaikka en joku päivä kerkeäisikään hoitamaan sitä. Poissaoloni ei suinkaan jontunut siitä, ettenkö jaksanut raahautua tallille illan tullen. Eihei. Viime viikot olivat olleet minulle niin henkisesti kuin fyysisestikin raskasta aikaa ja se otti oman veronsa. Väsymyksestä raskaat silmät kostuivat kyynelistä. Oli todella vaikea olla ystävien tukena, kun en itsekään ollut mistään skarpimmasta päästä. Olo oli vaan niin turta ja koko keho huokui väsymystä. Sain vain miettiä ja ihmetellä, että mikä helvetin kaamosmasennus mua tässä nyt oikeen vaivasi?

Huokaisin ja nappasin Santun riimunarun päähän, jonka jälkeen kiiruhdettiin talli puolelle, sillä takkini alkoi antamaan periksi sateelle. Raudikko ori ei näyttänyt liiemmin pitävän vesisateesta, saatikka vesilätäköistä, joten se väisteli niitä jännittyneenä korskuen, jyräten samalla melkein ylitseni.

Talliin saavuttuani vein Santun sen karsinaan ja riisuin siltä märän sadeloimen ja nakkasin päälle talliloimen. Samalla kun vein sadeloimen kuivamaan, vilkaisin työvuorolistaa. Iltatallin tekisi tänään Mikael, joten etsin miehen käsiini ja ilmoitin hänelle, että hoidan Santun iltaruokinnan tänää itse.

Laitettuani iltamössön valmiiksi, kävin viemässä heinät karsinaan, joita Santtu saisi napostella sen aikaa, kunnes saisin iltaruuan valmiiksi. Kun mössö oli jonkun ajan kuluttua valmis, vein sen Santulle ja jäin katsomaan oria karsinan edustalle. Tuntui todella oudolta olla Auburnissa. Tallille oli tullut paljon uusia ihmisiä, joita en tuntenut. Lisäksi Isabella oli ostanut Auburniin ihanan Ankka tamman, jolloin mulle iski välitön kimokuume. Se taas sai ajatukseni siirtymään edelliseen hevoseeni Lasseen. Mitähän ruunalle mahtoi kuulua?

Santun kolistaessa tyhjää ruokaämpäriä, havahduin mietteistäni takaisin todellisuuteen. Pujahdin karsinaan ja nappasin ämpärin käteeni, jolloin Santtu liimasi korvansa niskaa vasten ja mulkaisi minua vihaisesti. Oliko se nyt vihainen ruuankin päältä? Orille murahtaen lähdin pesemään ruokaämpäriä. Ehkä sitte olisi aika suunnata takaisin kotiin.

Lauantai, 18. marraskuuta 2017 | Vaikeuksissa

Santtu pomppelehti energisesti allani, kun pyysin sitä kulkemaan eteenpäin. Viime kuun kouluvalmennus teki kipeää, kun Amanda nöyryytti minua muiden edessä Santun ollessa täysi paskapää. Toisaalta orin energisyys oli omaa syytäni: Santtu oli saanut yksinkertaisesti liikaa vapaapäiviä, joten se ei malttanut kuunnella. Se ei yksinkertaisesti pystynyt, kyennyt tai halunnut kuunnella, kun se halusi purkaa ylimääräisen energiansa pois, joka ilmeni huonokäytöksisyytenä. Tätä oli jatkunut pitkään, liian pitkään.

”Se on kilpahevonen, ei laiska-Lasse jonka voi lempata viikoksi tarhaan ja mennä sen jälkeen ilman satulaa maastoon”, Amandan sanat kaikuivat uhkaavasti pääni sisällä. Samalla näin mielessäni perijättären kiukkuisen katseen, joka sai niskavillani pystyyn.

Joo mä tiesin sen liiankin hyvin, mutta mitä tein asialle? En mitään, en yhtään mitään.

Santtu viskaisi kuikkuisena päätään. Se oli kyllästynyt odottamaan ja kuuntelemaan, kun vain istuin sen selässä, enkä tehnyt mitään konkreettista. Santtu kaipasi tekemistä, jota en osannut antaa. Tietysti olin hyöyntänyt valmennuksista saamiani ohjeita, mutta riittikö se? Allani oli hieno hevonen, jota en osannut käsitellä. Toki oli päiviä, jolloin kaikki meni kuin oppikirjasta. Silloin, kun oikeasti halusin yrittää, kävin ahkerasti valmennuksissa, liikutin Santtua päivittäin hikeen asti ja niin päin pois. Nyt tekemiseeni oli tullut stoppi. Pitäisiköhän minun etsiä Santulle osaavaa liikuttajaa, joka kiipeäisi orin selkään kerran-pari viikossa? Liikuttaja, joka pistäisi Santun kunnolla työntekoon ja tekisi se kanssa asioita, joista minä pystyisin vain haaveilemaan?

”Onko kaikki ihan fine?” maneesiin saapunut nainen kysyi huolestuneena.
”Häh?”
”Meinaan, kun olet kiertänyt maneesia ympäri sen hevosen kanssa about parisenkymmentä minuuttia”, nainen selvensi.
”Äh.. kaikki on ihan hyvin”, mutisin nolona ja siirsin Santun raviin. Rautias ori oli mielissään päästyään liikkeelle. Se oli innokas, mutta jäykähkö viimepäivien vapaapäivistä. Lisäksi Santtu pureskeli kuolainta ja oli ajoittain äärettömän vahva edestä, joten jouduin tosissani tekemään töitä, että sain sen pysymään kuulolla. Epätoivo meinasi tulla, kun ori kiukutteli minulle puolet ajasta. Siispä yritin pitää sen kiireisenä ja hyödyntää valmennuksissa käytyjä tehtäviä. Pinnistelin muistini äärirajoille, jotta sain tehtyä pari vaikeaakin tehtävää. Minua harmitti, kun viime kuun estevalmennus oli jäänyt kokonaan välistä. Ehkä oli hyvä näin, sainpa ainakin koota itseni ja rohkeuteni, jotta pystyisin osallistumaan taas seuraavaan valmennukseen.

Laukkapohkeet annettuani Santtu hypähti innosta pinkeänä holtittomaan laukkaan, josta se oli lähes mahdotonta saada kuulolle. Lopulta jouduin nöyrtymään ja pysäyttämään orin seinää vasten. Tähänkö oltiin tultu? Nyt oli oikeasti tehtävä jotain tai olisin pulassa. Amanda, saatikka Isabella eivät varmasti katsoisi hyvällä, jos näkisivät säälittävät yritykseni saada Santun pysähtymään laukasta. Turhautuneisuuden ja suuttumuksen kyyneleet nousivat silmiini. Olisi yritettävä kovemmin.

Leukani väpätti jännityksestä, kun siirsin Santun uudestaan uralle ja annoin laukkapohkeet. Saman perseilyn alkaessa käänsin orin voltille ja tein kaikkeni, jotta sain sen pysymään kuulolla ja tottelemaan. Pikku hiljaa yritykset tuottivat tulosta. Viidennen kerran kun pysäytin Santun seinää vasten, se alkoi kuuntelemaan. Toivonkipinä syttyi ja päätin, etten tulisi enää antamaan Santulle turhia vapaapäiviä.


”Hei Alessa, sua ei olekkaan näkynyt pitkään aikaan”, Jemiina hämmästeli.
”Aa moi.. no ei”, mutisin harjaillessani Santtua sen karsinassa. Olin sitonut orin tuttuun tapaan kiinni karsinaan, jottei se jyräisi ylitseni tai liiskaisi minua seinää vasten.
”Mitä kuuluu?” Jemina kysyi karsinan oveen nojatessaan.
”Ihan hyvää, kiitos. Entä sinulle?” jatkoin taputtaen Santun lihaksikasta kaulaa.
”Hyvää kuuluu, olen menossa tallitupaan, tuutko sinäkin?” nainen kysyi.
”Joo, vien eka vaan tän tarhaan. Tuun sitten”, hymähdin.

Sunnuntai, 19. marraskuuta 2017 | Hurjimus

”En mä jaksa pidellä tätä enään”, puuskutin yrittäessäni hillitä Santun menohaluja.

Olin lähtenyt orin kanssa maastoon, napaten mukaani Ellenin. Vaaleaverikön naisen oli tarkoitus ottaa meistä edustuskuva, jonka voisin laittaa ehkä seinällekin, mutta se oli hieman haastavaa, sillä Santtu viiletti suu auki menemään niin, että kuolakin lensi.

”Oota... Oota.. NYT!” Ellen huudahti kameran räpsähtäessä, jolloin raudikko ori hypähti silmät muljuten pari metriä sivulle ja pysähtyi lopulta katsomaan Ellenin suuntaan hämmentyneenä pöristen. Henkeä vetäisten rauhoittelin kookasta hevostani, joka oli jännittynyt kuin viulunkieli.
”Niin ku salamalla?!” kivahdin.
”Sori”, Ellen pahoitteli irvistäen. "Nää kameran asetuksen on vähän miten sattuu.." se lisäsi.
”No tuliko ees hyvä kuva?” kysyin.
”Kato”

Maanantai, 27. marraskuuta 2017 | Aikainen aamu

Jonathan katsoi mua kulmat kurtussa, kun astelin väsyneenä aamutalliin.

”Huomenta”, tervehdin miestä kohteliaasti.
”Huomenta. Mikäs sut tallille näin aikaseen tuo?” mies kysyi aika hämmentyneen oloisena.
”Santtu. Voisin hoitaa sen tänään itse”, hymähdin lyhyen vastauksen jälkeen ja ja jatkoin matkaani Santun karsinalle, olettaen, että asia on Jonathanille ihan fine.

Santtu pörisi hassusti nähdessään minut, mutta alkoi pian pyöriskelemään karsinassaan ja vaatimaan ruokaa. Mä olin aina satunnaisesti aamutallia tehdessäni huomannut, miten tarkka orin sisäinen kello on. Jos aamumössöt antaa pikkusenkaan liian myöhään, niin jo lähtee pauke kuulumaan karsinasta. Lässytin raudikolle hetken aikaa ennen kuin menin valmistamaan sille aamuruuan.

”1l kauraa... 1l eqp spotr mixiä... 1dl eqp mineralsia... vettä... and that's it”, mutisin itsekseni. Jätin aamumössön turpoamaan ja lähdin sillä välin hakemaan valmiiksi heinää, jotka antaisin Santulle aamuruuan jälkeen. Kun aamumössö oli ready, niin nappasin ämpärin matkaani ja lähdin viemään ruuan raudikolle orille.

Santtu pyöriskeli malttamattomana karsinassaan ja pörisi kuin ampiainen. Ruuat saatuaan se rauhoittui ihan silmissä. Mä olin siitä ilonen, ettei Santtu ollut mikään sotkuinen syöjä vaan se söi aina yllättävän kiltisti turpa ämpärissä kunnes mössö oli syöty. Tyhjän ämpärin napattuani karsinasta, annoin orille vielä heinät. Sen jälkeen menin pesemään ämpärin ja pistin sen kuivamaan.

Kun seuraavan kerran menin tsekkaamaan tilannetta, Santtu hamusi vielä viimeisiä heinän rippeitä karsinasta. Orhini oli valmis ulos vietäväksi, joten harjasin sen pikaisesti sillä raudikko oli piehtaroinut karsinassaan oikein antaumuksella, joten hevonen oli sen näköinen, että eihän sitä kehtaisi ulos viedä ennen siistimistä. Harjauksen päätteeksi loimitin Santun ja puin sille nahkariimu päähän. Kellokin alkoi lähestyä kahdeksaa, joten nappasin orin riimun päähän ja lähdettiin ulos.

Ulkona oli pimeää. Koko viimeyön oli satanut lunta, joten sain tarpoa Santtulin kanssa paksussa lumessa nilkkojani myöten. Asiaa ei auttanut yhtään se, että Santtu ei meinannut pysyä pöksyissään vaan hyöri riimunarun päässä kuin mikäkin pöhelö. Tarhalle saavuttuani avasin portin ja astelin Santun kanssa tarhaan. Ori pyöriskeli pörheänä ja kun päästin sen vapaaksi, lähti se ravailemaan hangessa häntä tötteröllä.

Jäin hetkeksi katsomaan raudikon hevoseni touhua aidan edustalta, ennen kuin lähdin tallustamaan takaisin tallille.

Sunnuntai, 17. joulukuuta 2017 | Santtu on isi

Santtu oli käynyt astumassa syksyllä tammoja ja nyt eilen sain ensimmäisen viestin: yön pikkutunneilla oli syntynyt tomera, rautias orivarsa. Se oli kuuleman osoittautunut todella rohkeaksi ja jääräpäiseksi tapaukseksi. En voinut muuta kuin hymyillä varsan kuvaa katsoessani, se on varmasti suloisin varsa jonka olin nähnyt.

Myös Auburnissakin oli saatu eilen varsa-aiheisia uutisia, nimittäin Hani oli varsonut myös komean orivarsan, jonka hieno väritys sai silmät sulamaan päähän. Mun olisi tehnyt mieli kaapata varsa kassiin, lähteä muina miehinä Kallasta ja jättää Santtu Amandan ja Isabellan riesaksi. En tietystikään halunnut edes miettiä, että mikä soppa siitäkin syntyisi. JOTEN tyydyn vain salaa ihastelemaan tuota suloista vauvaponia.

Mun kiireet ovat sen kun vain kasvaneet, joten pitkän mietintäprosessin päätteeksi olen tullut siihen tulokseen, että etsin Santulle vuokraajan. Niin. Vuokraajan tai hoitajan, joka uhrautuisi hoitamaan tuota melko mielenkiintoista eläintä ja olisi innokas tekemään sen kanssa kaikenlaista mukavaa. Liikutuksen hoitaisin minä itse, mutta aina silloin tällöin pääsisi myös vuokraaja kipuamaan raudikon selkään. En ole kuitenkaan aivan varma miten ilmoituksen jättäisin ja mihin, mutta näin mä olin päättänyt ja nyt viimein lopulta ääneen sanonut, jonka on btw todella helpottavaa.

Santtua kerkesin liikuttamaan normaalisti vaikka aika on kortilla. Aika tallilla menee kuitenkin mahdollisen nopealla aikataululla: hevonen sisälle, kuntoonlaitto, ratsastus, hevonen ulos ja kotiin. Aikaa ylimääräiseen löhöilyyn ei ole ja sitä myöten jutustelu muiden tallilaisten kanssa on jäänyt olemattomaksi, joka tietysti harmittaa. Olen jäänyt joukon hännille siinä missä muut suunnittelevat yhteisiä maastoreissuja, bileitä ja muuta mukavaa. Ehkä joku päivä minullakin on taas aikaa, mutta nyt toistaiseksi on vain sinniteltävä kiireiden keskellä.

”Santtu”, hymähdin karsinassa seisoskelevalle rautiaalle. Mulla oli silloin aikoinaan käynyt kyllä aikamoinen tuuri, kun  sain itselleni näin hienon hevosen. Ajattelin, että keväällä sitä taas etsittäisi tammoja astutettavaksi - tällä kertaa pistettäisi ihan virallista ilmoitusta tulille. Saas nähdä kuitenkin, että millainen tapaus tästä ensimmäisesä hevosen alusta kasvaa. Kelpo hevonen vai aivan jotain muuta?

Perjantai, 22. joulukuuta 2017 | Kismittää

Tuijotin sanattomana esteratsastuskilpailuiden tuloslistaa. Joko tämän oli pakko olla pahaa unta tai sitten mua on kusetettu ja pahasti, me oltiin nimittäin viimesiä. Really?! Jopa ensimmäisissä osakilpailuissa olimme olleet Santun kanssa kolmanneksi viimeisiä, mutta nyt ihan viimeisiä. Just silloin, kun mä ajattelin, että hei me osataan. Tai siltä ainakin musta tuntu radalla.

Tunsin kuinka synkkyys iski muhun hyökyaallon lailla. Tuijotin lappua edelleen, siristäen silmiä ja mutristaen suuta, kuin voisin taikoa lappuun jotain ihan muita sijoituksia.

”Just”, murahdin lopulta huokaisten ja lähdin takaisin Santun luo, joko odotteli kiltisti karsinassaan. Olin laittanut sen hetkeä aiemmin kuntoon, joten lähdettiin suorinta tein maneesille.

Tilda katseli mun ja Santun saapumista maneesiin. Nainen oli parhaillaan taluttelemassa tammavarsaansa siellä, josta Santtu oli äärettömän kiinnostunut.

”Äp päp päp päp”, näpäytin oria. ”Se on kuules liian nuori sulle”, jatkoin Santun pöristessä nuorelle hevosen alulle. Olin monesti miettinyt olisiko Santtu helpompi ilman killuttimia. Siis niin kuin Lasse. Semmonen rento puskuttuja, mutta tunkimpa vaan, kun orhini verissä sykkii kilpahevosen aines. Huokaisten laskin jalustimet alas ja nousin hyörivän hevoseni selkään.

”Ei kai me muuten häiritä teitä?” muistin kysyä Tildalta.
”Ette toki, olin just lopettelemassa”, se hymähti katsahtaessaan minuun ja Santtuun.

Nyökkäsin naiselle ja pyysin Santun liikkeelle. Tildan lähtiessä varsansa kanssa maneesista, olimme kerenneet verryttelemään Santun kanssa jo hyvän aikaa, joten pyysin sen raviin. Santtu oli hyvällä tavalla energinen ja se liikkui hyvin ja ilmavasti. Ori oli rento, mutta sen keskittymiskyky oli jossain ihan muualla kuin minussa, joten rastastin pohkeella eteen, tein siirtymisiä ja pysähdyksiä, jotta sain Santun huomion takaisin työnteköön.

Välikäyntien jälkeen jatkettiin työskentelyä laukassa, jolloin laukattiin kevyessä istunnassa molempiin suuntiin pari kierrosta. Sen jälkeen istahdin satulaan ja houkuttelin Santtua vähän pyöreämpään muotoon. Otin laukassa myös vaihtelevan kokoisia ympyröitä ja katsoin, että ori taipuu, eikä luista tehtävästä. Vaihtelin myös laukkaa ja pidin Santun muuten kiireisenä, jotta se ei kerkeäisi ajatella muuta. Lopuksi otin pitkät loppuravit- ja käynnit pitkin ohjin.

Santtu oli tänään yllättävän kiva ja kuuliainen, ei ollenkaan sellainen höselö ja kiireinen, joten mä olin aika innoissani. Innoissani olin myös tulevasta ratsastustunnista Hukkasuossa, jossa tuntihepaksi toivoin Lassea. En tosin tiedä oliko tunnin varaaminen virhe, varsinkin Lassen toivominen tuntihepaksi..

Taputin Santtua kaulalle ja laskeuduin alas sen selästä. Samalla, kun nostin jalustimia ylös, maneesiin asteli Rasmus hevosensa kanssa. Tervehdin miestä, lähtien sitten askeltamaan kohti tallia.

Ulkona oli tullut jo pimeää.

Keskiviikko, 27. joulukuuta 2017 | Tuttu ja turvallinen

”Ei me nyt sentään ihan viimesiä oltu”, hymähdin tarkastellessani Kallan Cupin pistetilastoa. Se oli ihan hyvä saavutus minulle ja Santulle, kun ajatellaan mitä härdelliä tässä oli viime aikoina pitänyt.

Joulu oli vietetty rauhallisissa tunnelmissa perheen kesken ja Kallan jouluyö oli mun silmin aika rauhallinen - lukuun ottamatta muutamaa känniääliötä ja rattijuoppoa. En ole ollut koskaan mikään jouluihminen ja tämäkin joulu tuntui kaikin puolin normaalilta: oli rauhallista, sai katsoa joululeffoja, syödä jouluruokaa, avata lahjoja ja viettää muuten aikaa läheisten kanssa. Se sopi mulle hyvin, olihan tässä pitänyt kiirettä ja arki oli ollut hektisempää kuin koskaan aiemmin. Olo oli nyt levollinen ja innolla odotan uutta vuotta ja sitä kun vuosi vaihtuu.

Lähes aurinkoinen ja selkeä sää oli muuttunut harmaaksi ja lumisateiseksi. Pakkanen keikkui miinus kympin kohdilla ja hento tuulenvire vavisutti alastomien koivuje siroja oksia, jotka taipuivat raskaan lumen painosta. Hymyilin näkymälle.

Olin osallistunut vastikään Hukasuon tunnille, jossa sain tuntiratsukseni entisen hevoseni Lassen. Oli mukavaa nousta pitkästä aikaa tutun ja turvallisen kimon selkään. Tunnin jälkeen olo oli onnellinen, mutta haikea. Lasse vaikutti viihtyvän uudessa kodissaan hyvin ja siitä olin tietysti iloinen. Pitäisi vain käydä useammin moikkaamassa ruunarupsukkaa.

Santulle olin etsinyt jo tovin vuokraajaa, mutten osannut oikein päättää. Joka tapauksessa jos ei sopivalta tuntuvaa vuokraajaa löydy, niin ei maailma nyt siihen kaadu. Ajattelin kuitenkin katsella vielä jonkun aikaa, josko vuokraaja löytyisi.

”Santtu”, kutsuin vaaleanrautiasta oria, joka höristi korviaan kiinnostuneena eteenpäin. Santulla oli tänään vapaapäivä, joten ajattelin lähteä kävelemään sen kanssa maastakäsin maastoon. Käveltäisi joku lyhyehkö lenkki, ei sen kummempaa.


Noin puolentoista tunnin kuluttua harjailin Santtua tallikäytävällä rennoin vedoin. Käytiin kiertämässä lyhyehkö lenkki orin kanssa ja se käveli koko matkan yllättävän kiltisti. Pysähdyimme aina välillä ihmettelemään maailman menoa ja kuunneltiin talven aavemaista hiljaisuutta.

Harjauksen päätteeksi nakkasin harjan takaisin harjapussukkaan ja taputin Santtua letkeästi kaulalle. Raudikko ori alkoi liikehtiä malttamattomana, joten käärin sen lämpimiin loimiin ja vein takaisin tarhaan, jonne se jäi tyytyväisenä möllöttämään.

Seuraavaksi ajattelin mennä pitkästä aikaa löhöilemään tallituvan puolelle. Ehkä löytäisin sieltä jotain juttuseuraa.

Perjantai, 29. joulukuuta 2017 | Täälä on hyvä olla

”Todella outoa, että vuosi vaihtuu”, ystäväni Paulan heleä ääni kaikui puhelimessa.
”Niinpä, tämä vuosi vierähti ihan liian nopeasti”, mutisin haikeasti muistellessani tämän vuoden tapahtumia.
”Meidän pitäisi kokoontua jonnekin pitkästä aikaa tyttöporukan voimin ja ottaa hevosetkin mukaan”, Paula totesi.
”Niin. Dracula ja Payton ehkä tulisivat toimeen Santun kanssa, mutta entäs Liinu-tamma?” naurahdin.
”Etkö ole kuullut?”
”Kuullut mitä?” toistin hämmentyneenä.
”Liinu lopetettiin kolme päivää sitten. Paha ähky, olihan sillä ikääkin aikamoisesti”, Paula sanoi.
”Voi Liinua”, niiskaisin puhelimeen. Rautias suomenhevostamma oli niin kiltti ja rehti hevonen. Todellinen opetusmestari varmoine askelineen ja nyt se oli poissa.
”Iida sanoi ettei aio ottaa enää uutta hevosta, hän aikoo muuttaa poikaystävänsä luo Helsinkiin”
”Poikaystävän?” toistin.
”Niin.. taisi olla joku Ville nimeltään”, Paula tuntui pinnistelevän muistaakseen miehen nimen. ”... ja Cindykin on eronnut vastikään Kristianin kanssa”, se jatkoi.
”Oho, enpä olisi uskonut. Cindy ja Kristian on ollut yhdessä yläaste ajoilta lähtien”, hämmästelin lisää.
”Niinpä. Oletko muuten kuullut Korppimäen tilasta?”
”Jotain mitä olet kertonut”, totesin.
”Dracula ja Payton asustelee nykyään siellä. Se paikka muistuttaa tosi paljon Kertun tilaa, siksi Cindykin tuli sinne poniruunansa kanssa”, Paula hihkaisi innoissaan. ”Iidakin olisi halunnut tulla sinne Liinun kanssa, mutta silloin ei ollut vapaita tallipaikkoja. Nyt kaksi tallipaikkaa on vapautunut”, nainen jatkoi iloisesti puhelimessa.
”Meinaatko, että minä tulisin sinne Santun kanssa?” kysyin.
”Joo”

Huokaisin otsaani raapien.

”Mä viihdyn Santun kanssa täällä tosi hyvin. Päästään valmentautumaan ja jos hyvin menee, niin startataan ensimmäiset kisat ensi vuoden keväällä”, selitin. ”Tai ainakin se olisi nyt tavoitteena”, jatkoin.
”Harmi..” Paula mumisi puhelimeen.
”Niin, mutta voidaahan me silti nähdä joku päivä.. mutta mun pitää nyt lopettaa”, totesin katsoessani kelloa. ”Soitellaan”

Puhelun jälkeen jäin kuuntelemaan hetkeksi tallituvan hiljaisuutta. Pimeyden laskeutuessa ihmiset olivat kaikonneet tallilta - ainakin suurin osa.

Silmäilin siistiä huonetta ja annoin katseeni valua lopulta ikkunaan. Ulkona oli ärsyttävän pimeää vaikka lukuisat pihavalaisimet valaisivatkin tallipihaa ja toivat sinne enemmän kuin tarpeeksi valoa. Silmiä pyöräyttäen livahdin ulos tallituvasta ja suuntasin Santun karsinalle.

”Santtu moi”, tervehin hevostani tänään jo toistamiseen. Olin aiemmin päivällä käynyt liikuttamassa sen, jolloin mentiin maapuomeja. Harjoiteltiin lähinnä teitä, tahtia ja etäisyyksiä. Aloitettiin puomityöskentely käynnissä, koska Santtua on tuolloin paljon helpompi hallita ja rauhoitella. Pelkästään puomien ylitykset saa orin usein kuumumaan ja käymään ylikierroksilla, joten tällä kertaa pyrin siihen, että Santtu lähestyisi puomit rauhallisesti ja hyvässä tahdissa. Ravissa ei tällä kertaa puomeja ylitetty, sillä pelkästään puomityöskentely käynnissä oli tarpeeksi haastavaa ja koska ketään osaavaa ihmistä ei ollut katsomassa meidän menoa, niin päätin, että teen sen minkä osaan ja haastavammat asiat jätän kokeneemman ihmisen käsiin.

Avatessani karsinan oven, alkoi Santtu mulkoilla minua ärhäkästi. Että kehtasinkin taas tunkeutua sen reviirille. Ärähdin orin kukkoilulle ja siirryin karsinaan rapsuttamaan sitä.

”Sait muuten vuokraajan. Artun. Katsotaas milloin pisamaposkinen miehen alku tulee moikkaamaan sinua”, höpötin Santulle lempeästi.

Santtu vähät välitti puheistani, sillä se oli keskittynyt tutkimaan takkini taskua, jonne olin aiemmin päivästä  sullonut pari leivän palaa. Katselin orin touhuja ja sorruin lopulta antamaan herkut Santulle.

”Ai moi, sinäkin olet täällä”, vaaleaverikkö nainen lähes säikähti nähtyään minut kookkaan hevoseni karsinassa, joka tuntui vievän herkkuja syödessään koko käteni mukana suuhunsa. Nainen oli ilmeisesti suuntaamassa Valerien karsinalle, tai ainakin niin päättelin oikeassa kädessä heiluvasta porkkanapussista.
”Joo”, hymähdin Julialle, joka jatkoi pian jo matkaansa.

Aikani lörpöteltyäni Santulle, päätin jättää orhin viimein rauhaan. Ei pitäisi lässyttää eläimille näin paljon, mutta minkäs teet. Puhelinta katsoessani huomasin kellon olevan jo paljon. Onneksi kuitenkin vietin parhaillaan lomaa, joten sujautin puhelimen takaisin taskuun ja jatkoin karsinan oveen nojailua. ”Paskat kellosta ja ajasta, mulla on loma”

Lauantai, 06. tammikuuta 2018 | Epämotivoitunut hevonen

Jätin osallistumisilmoituksen tulevaa kouluvalmennusklinikkaa varten ja suuntasin Santun karsinalle. Vaaleanrautias ori seisoskeli ratsastusvermeet päällään, joten nappasin sen vain karsinasta mukaani ja lähdettiin maneesille.

Meillä oli tullut eteen todellinen ongelma, nimittäin Santun työskentelymotivaatio oli heikentynyt huomattavasti, josta mainitsin osallistumisilmoituksessani. Olin mielestäni liikuttanut Santtua tähän päivään asti monipuolisesti: maastoileminen, sileällä työskentely, juoksutus, kävely- ja vapaapäivät olivat kuuluneet vahvasti meidän viikko-ohjelmaan. Tietysti myös valmennukset olivat osa sitä ja nyt hiljaittain olen lisännyt itsenäiset puomityöskentelyt mukaan kuvioihin. Siispä missä mättää vika?

Olenko turruttanut potentiaalisen kisahevoseni työskentelymotivaation? Vai onko sillä ollut sitä ollenkaan, joka on tullut ilmi nyt treenauksen alla? Vai onko tässä nyt jotain muuta? Päässäni pyörivät kyseiset kysymykset, mutten keksinyt niihin vastauksia. Ehkä kouluvalmennusklinikalla löydettäisi vastaukset, jos me vain päästäisi mukaan valmennukseen.

Olin päättänyt liikuttaa Santun tänään niin, etten vaatisi siltä mitään. Alkuverryttelyt annoin sen mennä vapaalla ohjalla, jolloin se sai venyttää itseään mielin määrin. Myös ravissa ja laukassa jatkui sama. Ori pärski tyytyväsenä itseään reilusti venyttäen ja tuntui olevan rennompi kuin koskaan ennen. Se liikkui omalla moottorillaan, eikä sitä tarvinnut patistaa liikkumaan mitä minun oli pitänyt tehdä viime aikoina sileällä liikkuessamme. Muutoin se oli kyllä normaali oma itsensä, mutta sileällä meno saa sen jostain syystä haluttomaksi ja epämotivoituneeksi.

Noin puolentunnin kuluttua laskeuduin alas Santun selästä ja kiitin sitä. En kokenut tarvetta liikuttaa sitä kauempaa, joten päätin lopettaa tähän pisteeseen, nyt kun Santtu tuntui liikkuvan oikeasti eteenpäin, eikä polkevan paikallaan. Nostettuani jalustimet ylös, lähettiin takaisin talliin.

Mua jotenkin huvitti tämä tilanne, tuntui että meillä oli Santun kanssa jatkuvasti jotain ongelmia. Päästäisiköhän me koskaan kisakentille asti? Se tuntui tällä hetkellä jotenkin oudon kaukaiselta haaveelta, mutta ehkä ongelmat saataisi ratkottua ajan kanssa jotenkin. Onhan mulla nyt nuori hevonen alla, jonka kanssa voi tulla kaikenlaista probleemaa matkan varrella - ja tietysti sitä kuuluisaa takapakkia.

Talliin saavuttuamme talutin Santun karsinaan. Ori luimisti korviaan ja mulkoili mua ärhäkästi, kun astuin sen kanssa karsinaan. Ärähdin sille napakasti huonosta käytöksestä ja huokaisin päätä pudistaen. Santun ruunaus oli käynyt mulla enemmän kuin usein mielessä, mutten toistaiseksi ollut tehnyt asialle mitään. Ehkä syksyllä, ehkä ensi vuonna, ehkä ei milloinkaan. Silti kutkutti ajatus tietää, rauhoittuisiko Santtu ruunauksen myötä vai jääkö opittu käytös sille päälle.

Varusteet riisuttuani kaivoin harjan harjapussista ja aloin harjaamaan Santtua laiskoin vedoin. Ori näytti rauhoittuneen ja se seisoskeli nyt rennosti takajalkaansa lepuuttaen. Silti se kuitenkin aika-ajoin nypersi ylähuulellaan riimunarua, joka oli sidottu kalteriin kiinni. Ihan vain varmuuden vuoksi, jos Santtu haluaisikin litistää minut seinää vasten tai vaikka puraista, eihän sitä voinut koskaan tietää. Harjauksen päätteksi taputin raudikkoa kaulalle ja nakkasin sille talliloimen niskaan. Seuraavaksi olisi iltaruokinnan aika, jonka ajattelin tehä taas vaihteeksi itse. Sitä ennen kävin kuitenkin viemässä Santun tavarat takaisin omille paikoilleen.

Sunnuntai, 07. tammikuuta 2018 | Maastoilua

Tänään on hyvä maastoilupäivä - mä tunsin sen syvällä sisimmässäni.

Jotenkin vaaleansininen taivas yhdistettynä kirkkaaseen, puiden katveesta paistavaan aurinkoon sai mut todella iloiseksi ja energiseksi. Olin hakenut Santun hetki sitten tarhasta ja harjailin vaaleanrautiasta oriani reippain vedoin. Se tuntui aavistavan positiivisen energiani ja katseli tekemisiäni korvat hörössä pöristen. Vaikka aloin luottamaan Santtuun enemmän, niin silti olin kytkenyt sen kiinni karsinaan. Siitä oli tullut tapa, ilmeisesti pysyvä sellainen. Harjauksen päätteeksi lähdin kipittämään varustehuoneen puolelle, josta nappasin mukaan orin varusteet. Karsinalle saavuttuani takaisin, vastassa oli kiukkuinen hevonen, joka ei halunnut minun tunkeutuvan sen reviirille.

”Hölmö”, mutisin virnistäen ja siirryin karsinan puolelle varustamaan orin.

Kun Santtu oli valmis minä mukaan lukien, viskasin sen niskaan vielä enkkuviltin. Ulkoa oli jäätävän kylmä tuuli, joten alaston hevoseni paleltuisi aika alta yksikön, jos veisin sen nakuna ulos. Sen jälkeen siirryttiinkin sitten tallipihalle.

Selkään kavuttuani pyysin Santun liikkeelle, jolloin lähdettiin suunnistamaan läheiseen maastoon. Raikas ja kirpsakka talvi-ilma sai hengityksen höyryämään ilmassa ja nipistelemään poskipäitäni. Mä tykkäsin maastoilla ja niin tykkäsi Santtukin. Se eteni verkkaiseen tahtiin korvat hörössä ja mukelsi malttamattomana kuolainta. Kun olimme edenneet jonkin aikaa ja talli oli jo takanapäin, siirsin Santun raviin. Pienten pomppujen saattelemana se lähti hölkkäilemään kuolainta edelleen mukeltaen. Mä olin tarkkana siitä, että se pysyi hallinnassa ja vastasi apuihin, koska en halunnut sen ryöstävän. Ei se sitä ollut koskaan tehnyt, mutta voisi tehdä.

Santtu pärski tyytyväisenä, edetessämme mukavaa vauhtia eteenpäin. Ori tuntui rennon letkeältä ja se oli nyt lopettanut kuolainten mukeltamisenkin. Se oli kuulolla ja pyytäessäni oria siirtymään takaisin käyntiin, se siirtyi. Taputin raudikkoa kaulalle ja korjasin asentoani satulassa.

Katselin maisemia hymyillen. Talvi on ihanaa aikaa, kunhan vain lumet on maassa ja on pakkasta, plussana on aurinkoiset kelit, jotka saa hangen hohtamaan kauniina. Siirsin katseeni takaisin eteen ja tutkalin edessämme olevaa pohjaa. Täydellinen laukkaamseen, joten valmistelin Santtua laukkkaan. Laukkapohkeet annettuani ori heilautti innokkaana päätään ja heitti takapäätään ennen kuin nosti reippaan ja ilmavan laukan. Jäätävän kylmä tuuli iski välittömästi vasten kasvojani, ori laukatessa energisesti eteenpäin. Tuntui kuin koko naama olisi jäätynyt aivoihin saakka, oli aivan pirun kylmä.

Hetken päästä siirsin Santun raviin ja sitä kautta käyntiin. Oltiin edetty aika pitkälle, joten suunnattiin suorinta reittiä takaisin tallille. Matkan edetessä päivä alkoi jo hämärtää, muttei se haitannut lainkaan sillä talli alkoi näkyä puiden takaa.

Tallipihalle saavuttuamme, laskeuduin alas Santun selästä ja taputin sitä kaulalle kiittäen.

”Sä olit tänään aivan super”, hymyilin leveästi kookkaalle hevoselleni, jonka jälkeen siirryttiin tallin lämpöön.

29.01.2018, Juoksutusta ja vuokraajan ensikäynti

Nähtyäni hitusen hankalan, mutta uskomattoman kapasiteetikkaan Santun etsivän vuokraajaa, selasin ilmoituksen mielenkiinnolla läpi. Jätin kuitenkin soittamatta, eiköhän nuin upealle hevoselle olisi muitakin ottajia. Viikot kuluivat ja lopulta päätin laittaa Alessalle viestiä, josko Santtu sittenkin olisi vielä vapaana. Uskomatonta kyllä, Santtu oli kuin olikin vapaana edellisen vuokraajan lopetettua. Whatsappit lentelivät suuntaan jos toiseen ja lopulta sovimme näkevämme Auburnissa töideni jälkeen maanantaina. Hyvin harvoin jännitin mitään, mutta legendaarinen Auburn sai jopa minun mahassani perhoset lepattamaan. Maanantai oli, noh, perus maanantai. Rokotuksia ja yksi kissan sterilointi, eipä juuri ihmeempiä. Töissä oli ysiluokkalainen TET-harjoittelija, joka oli katsomassa leikkausta.

Viimeinkin pääsin kaartamaan Auburnin pihaan sinisellä coupé BMW:lläni. Suuri kartano, valkotiilinen kaunis tallirakennus ja valtava maneesi toivat kovasti mieleen entisen asuinpaikkani, nuorten ratsuhevosten koulutuskeskuksen. Olin lähtenyt sieltä laitettuani lusikat jakoon Meten, entisen tyttöystäväni kanssa. Tila oli Meten vanhempien, eikä minulla, saati hevosillani olisi sinne enää mitään asiaa. Hetken tunsin haikeutta entistä kotiani -ja tyttöystävääni kohtaan. Kuinka helppoa olikaan ollut valmentautua toinen toistaan upeampien hevosten pörrätessä ympärillä ja Ruotsin ykkösvalmentajien ollessa apuna. Toista se oli nyt, töissä sai käydä minkä ehti ja silti useamman hevosen tallivuokraa oli hankala maksaa, varsinkin kun uusi asuntolaina painoi päälle. Onneksi sentään viimeaikoina omistamani ravurit olivat juosseet hyvin ja näinollen elättivät hyvin itsensä -ja hoitajansa.

Havahduin mietteistäni vasta kauniin bruneten koputtaessani parkkeeratun autoni ikkunaan.
"Hei, mä oon Alessa, Santun omistaja" nuorehko ruskeasilmäinen tyttö sanoi.
"Moi, olin ihan ajatuksissani" naurahdin ja jatkoin james bondin äänellä "Kristian, Kristian Malmstén, mutta sano Kookokseks, niin ne muutki tekee".
Alessa katsoi minua tummien kulmiensa alta arvioivasti, kunnes purskahti herisevään nauruun. Lukitsin BMW:n ja lähdimme kävelemään kohti tallirakennusta. Tallissa Alessa esitteli minulle tavaroiden sijainnit, Santun karsinan, tallilaisten kaapit ja muut vastaavat tuikitärkeät paikat. Sain oman kaappini, johon jätin punaiset Adidakseni ja vaihdoin jalkaani tallikengät. Addut olivat kyllä mukavat, mutten todellakaan halunnut kantaa yhtäkään heinänkortta autooni, mistään sottaisemmasta puhumattakaan.

Viimein lähdimme hakemaan Santtua, tuota riiviöksi ja hankalaksi haukuttua rautiasta. Kävelimme Santun tarhalle ja Alessa huhuili oria. Santtu ei korvaansa lotkauttanut vaan seisoi kauimmaisessa nurkassa.
"Se on monesti just tämmönen, sitä pitää houkutella, vaikka rapistelemalla jotain" Alessa kertoi.
"Eihän meillä mikään kiire ole, odotetaan, ei se ikuisesti jaksa tuolla jäkittää" virnistin.
"Eipä! Santtu ei olekaan mikään tavallinen tapaus, se on aivan omaa luokkaansa. Jos se ei ois niin hyväsukuinen ja kapasiteetiltaan loputon, se ois varmaan päätyny aikaa sitten jo leivänpäälle" Alessa jatkoi.
Loppujenlopuksi aikamme oria odoteltuamme ja Alessan rapisteltua namipussia Santtu suvaitsi saapua meidän luoksemme. Se luimisti ikävästi minulle pitäessäni porttia auki, eikä kunnioittanut tilaani yhtään, vaan pyrki litistämään minut aitaan. Puuskahdin orille ja työnsin sitä kauemmas, hyvä yritys, mutta ei toimisi kanssani.

Santun rynnistettyä talliin ja lopulta päädyttyä karsinaansa hain Santun harjat Alessan riisuessa orin loimen. Harjailimme rautiaan silkkistä karvaa, upeahan ori oli, ei siitä päässyt mihinkään. Kova testaamaan vain ja nuori, kyllä se siitä ajanmyötä vielä erittäin hienoksi kehkeytyisi.
"Meinasitko ratsastaa Santun tänään vai miten?" Kysyin Alessalta.
"En ehdi tänään, mulla on arkipäivät tosi kiireisiä ja niinku aiemmin juteltiinkin niin Santun vuokraus vois tapahtua tiistai, keskiviikko ja torstai. Toki jos on valmennuksia tai jotain muuta niin sitten se on niiltä päiviltä pois. Ja mitähän mun piti sanoa muuta.. Hypätä Santulla saa vain jos kysyy erikseen lupaa." Alessa kertoi.
Nyökkäsin hyväksyvästi ja lupasin juoksuttaa orin vielä ennen kuin lähtisin itsekin kotiinpäin. Olin jättänyt koirani Sirun odottamaan kotiin, en viitsinyt raahata sitä uudelle tallille ennen kun olisin itse tullut tallin kanssa täysin tutuksi.

Alessan lähdettyä omiin menoihinsa hain Santun fleeceloimen, suitset ja suojat ja kävelin takaisin karsinalle. Violettitukkainen, tallimestariksi itsensä esitellyt nainen oli näyttänyt minulle mistä saisin juoksutusraipan ja liinan lainaan. Varustin Santun, joka meinasi polkea varpailleni ja luimi välillä todella ikävästi. Pyrin olemaan välittämättä orin tempuista ja kaikki sujuikin kohtuullisen siististi, kunnes oli aika laittaa suitset orin päähän. Ori nosti päätään ja huitaisi etusellaan, onneksi vain pohkeen sivuun.
"Ai perkele" huudahdin ja hyppäsin kauemmas, ohjat yhä orin kaulalla.
Hengitin syvään muutaman kerran ja kertasin faktoja parasympaattisen hermoston rauhoittamiseen. Hengitä, hengitä, ei satu, hengitä, hyvä.
Yritin uudelleen suitsia orin ja viekkaudella ja vääryydellä (eli paperia rapisuttamalla) se pääkin saatiin alas ja hevonen suitsittua. Irroitin ohjat ja pujautin liinan toisesta kuolainrenkaasta, vedin korvien takaa ja laitoin toiseen kuolainrenkaaseen kiinni. Tahdoin välttää deltan käyttöä, sillä mikäli ori riehuisi ja joutuisin vetämään liinasta, se voisi satuttaa kitalakensa. Ori kuopi malttamattomana lattiaa pukiessani kypärän päähän ja hanskat käteen. Viimeiseksi vetäisin vielä makian karvahupullisen takin kiinni. Nyt olisimme valmiita lähtemään.

Suuressa maneesissa oli hiljaista, porukka oli kuulemma maastossa, Anna oli kertonut. Kävelin orin kanssa alkukäynnit ja muutaman kerran se oli astumassa kannoilleni ja höökimässä päältäni. Otin seis ja laitoin Santun pakittamaan jokakerta useamman askeleen.
"Ei auta vaikka kuinka murjotat ja näytät kamelilta" murahdin orille, joka ei millään olisi lähtenyt taaksepäin.
Viimein sain orin ympyrälle ja juoksutin yhteensä parikymmentäminuuttia vaihtelevalla menestyksellä. Upeat liikkeet ja ulkonäkö kuin karkilla, mutta luonne oli kyllä melkoinen. Juoksutettuani orin kävelytin sitä ja vein sen sisälle ilman suurempia´kommelluksia. Vein varusteet paikalleen ja hoidin orin iltakuntoon. Santun jäädessä tyytyväisenä karsinaan mutustelemaan iltaheiniään minä kävin vielä pyyhkäisemässä suitset puhtaaksi ja paketoimassa ne nätisti. Eipä tulisi sanomista siitäkään.

31.01.2018 Huomenta Santtu!

Herätyskello piippasi minut hereille kesken syvimmän unen. Olin aikonut hoitaa Santun heti aamusta ennen töitä ja sen jälkeen palata iltapäivästä takaisin liikuttamaan oripojan. Temperampentinen rautias oli tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen, siinä vasta upea hevonen! Olin kertonut orista innoissaan ystävilleni, jotka vaihteeksi pitivät minua täysin seonneena. "Uusi vuosi ja vanhat tuulet, mikä siinä on, että sulla on vuosi vuodelta erikoisempi maku nuiden ponien suhteen" kolleegani oli irvaillutt whatsappissa. Yleinen trendi kun tuntui olevan se, että vanhemmiten ihmiset hankkivat haastavia, mutta helppoluontoisempia hevosia, eivätkä ala hoitaa rämäpäisiä ja kuumia rautiaita. Hieraisin unihiekat silmistäni, napsautin kahvinkeittimen päälle ja käytin koirani Sirun pikaisesti ulkona. Tämän jälkeen surautin smoothien itselleni matkalle, nappasin kahvin termosmukiin ja lähdin ajamaan Bemmillä kohti Auburnia.

Auburnissa vaihdoin vaatteet ja kävin laittamassa Santun aamumössöt turpoamaan. 1l kauraa, 1l Sport mixiä ja 1dl mineraaleja, tein vielä tuplatarkastuksen listasta. Tutun näköinen violettitukka oli jo jakamassa aamuheiniä hevosille. Olin ilmeisesti myöhässä, Santtu paukutti etusillaan karsinan ovea ja kiljui kun olisi ollut suurempikin hätä. Moikkasin oria ja sain vain äkäisen luimistuksen osakseni. Ori yritti rynniä päälle ennen kuin sain sankon asetettua maahan.
"Tsot, tsot. Ei onnistu" totesin orille ja käänsin selän estäen sen pääsyn ämpärille.
Vasta laskettua ämpärin maaha ja astuttuani askeleen taakse päästin sen syömään. Ori puhisi ja upotti turpansa ämpäriinsä tyytyväisenä. Katselin oria hetken ihaillen sen syödessä. Rautias kiilteli karsinassaan upeasti ja oli täydellinen ilmestys. Painuin hakemaan sinisen toppaloimen valmiiksi, ori saisi varmasti syötyä sillävälin.

Santun syötyä nappasin ämpärin odottamaan karsinan ulkopuolelle. Tarkastin sen jalat ja pyyhkäisin karvan puhtaaksi muutamalla harjanvedolla. Nostin toppaloimen orin selkään ja se huiskautti häntääsä kiukkuisesti. Ilmeisesti hänen korkeuttaan ei olisi saanut häiritä. Viimeinkin ori seisoi musta karvariimu päässään, toppaloimi selässään ja oli valmiina lähtemään ulos. Talutin jyrän omaan tarhaansa taputin kaulalle ja päästin irti. Muistin jopa jättää riimun päähän, olihan Alessa siitä niin usein muistutellut. Suljin portin huolella ja lähdin kiitämään takaisin talliin. Lumen narskuessa kenkieni alla ja päivän alkaessa jo pikkuhiljaa valjeta, nostin tummansinisen takkini hihaa ylöspäin ja vilkaisin kelloa. 8.05, ei paha, ei paha. Tallissa hain kottarit ja talikon itselleni ja painuin putsaamaan Santun karsinaa. Ei minun toki olisi tarvinnut sitä siivota, mutta nautin tallissa työskentelystä suuresti. Puhdistin karsinan huolella, vein lannat ja likaiset kuivikkeet lantalaan ja toin lastin uutta kuviketta karsinaan. Tämän jälkeen puhdistin vielä ruoka- ja vesikupin. Vilkaisin työnjälkeä arvioivasti ja totesin olevan siistiä. Palautin kamat paikoilleen ja lähdin vaihtamaan vaatteeni. Pian täytyisi olla jo skarppina töissä.