Ojien välissä

Matilda 9:08 lähde maastoon mun kanssa?

Kello oli lähennellyt yhtätoista, kun olin noussut Zelian satulaan tallin edustalla ja suunnannut tamman kanssa kohti tietä, jonka käsitin vievän kohti Kaajapurojen tallia. Kun Jesse oli suostunut ehdotukseeni, oli suunnitelma syntynyt nopeasti: molemmat ehtisivät tallille kymmenen pintaan ja jos matkaan lähdettäisiin yhteentoista mennessä, ja oikeaan suuntaan, emme voisi olla törmäämättä toisiimme.

Zelian askel oli matkaavoittava ja mä toivoin todella, ettei se vetäisi täyskäännöstä siinä vaiheessa, kun Jesse tammoineen pölähtäisi meitä vastaan. Tuntui vähän hölmöltä ehdottaa yhteismaastoa ja lähteä silti matkaan yksin, mutta oli siinä etunsakin: alku- ja loppukäynnit hoituivat yksinäisillä etapeilla, jolloin maastoiluseurasta voisi ottaa kaiken ilon irti reippaammilla pätkillä. Zelia oli ollut viime päivinä niin vireä ja energinen, että spurttailu toisen hevosen seurassa tuntui järkevämmältä.

Näpersin nahkaohjia ratsastushanskojeni lomassa onnellisena siitä, ettei sää ollut vaatinut holtittoman paksua vaatetusta. Mittari oli näyttänyt liki nollaa lähtiessämme ja taivaalta putoilevat lumihiutaleet saivat harmaankin sään näyttämään tunnelmalliselta.
"Voou", henkäisin Zelian vedettyä liinat kiinni. Tamma otti ensimmäisen askeleen taaksepäin, sitten sivulle ja hetken mä maalailin mielessäni kauhukuvia, jossa ruunikko puski väkisin lumiseen ojaan, jonka syvyyttä saattoi vain arvailla.
"Tällä on vähän virtaa", irvistin näköpiiriin mutkan takaa ilmestyneelle Jesselle. "Että moi vaan."
Tervehdystä seurasi nopea hymy, kun sain Zelian suoristettua tielle ennen kuin se olisi antanut seuralaiselleni jotain irvailtavaa.

Kieltämättä minua hieman hymyilytti ajatus yhteisestä maastolenkistä Matildan ja Zelian kanssa. Ei siksi, että pelkäisin joutuvani onkimaan seuralaiseni jostain ojan pohjalta ratsuineen vaan sen takia, että olimme joskus ohimennen suunnitelleet yhteistä maastoilua.

Nyt vain suunnitelmat toteutettaisiin.
Olimme sopineet tapaavamme jossain tallien välimaastossa. Sääkin oli suosiollinen jokseenkin salamyhkäiselle ratsastuslenkille.

Salli havaitsi vastaantulevan ratsukon jo ennen kuin itse näin Matildan ja Zelian. Se hieman hidasti vauhtia ja uteliaana kuulosteli, kuka tai mikä sieltä oli vastaan tulossa.

Ilmeisesti Zelia ei ollut yhtä rennosti meihin suhtautunut.
"Hei vaan", totesin hymyillen.
Sallikin hörähti. Se oli Vaahterapolussa tottunut useasti vaihtuviin hevoskavereihin, joten se ei uusia tuttavuuksia jännittänyt.

Jessen ratsu hörisi, mun vain jumitti paikallaan korvat epäilevinä pyörien. Mulle ei ollut vielä reilussa puolessa vuodessa selvinnyt, miten hevoseni suhtautui hevosiin. Jos multa olisi nyt kysytty, olisin kuvaillut Zeliaa valikoivaksi, sillä sitä tamma kaikkein eniten oli. Tarhakavereitaan se sieti, mutta välillä ruunikon sielunelämä heitti volttia, jos maneesiin ilmestyi sietämätön lajitoveri. Joskus se oli ori, joskus yksi tammoista. Tuntemattomat olivat Zelian tiet.

"Tänään tavoitteena on pysyä ojien välissä", tuhahdin pienesti virnistäen. "Pitäiskö meidän lähteä tuohon suuntaan?"
Nyökkäsin lähiristeyksestä erkaantuvan tien suuntaan tietäen, että siellä oli täydellisiä suoria ja ylämäkiä reippaammille pätkille. Toivoin myös Jessen menevän edellä Sallin kanssa, ettei Zelia keksisi alkujärkytyksessään mitään potkimisepisodia.

"Sotkinko pahasti sun lauantaisuunnitelmia?" hymähdin Jesselle, jonka näkeminen hymyilytti siitäkin huolimatta, että kuluneella viikolla me oltiin ehditty olla yhteydessä ja viettää aikaa yhdessä.

Tyrskähdin hieman Matildan tavoitteelle. Se kyllä kuulosti erittäin hyvältä tavoitteelta tälle päivälle. Olin kyllä jaksanut naljailla Zelian ojaepisodista useampaan otteeseen. Aina tilaisuuden tullen...

"Mennään vaan", vastasin. Nykyään jopa muistin lähitienoon maastoreitit, joten eksymisvaaraa ei toivon mukaan olisi. Tai mistäs sitä tietää.

"Tosi pahasti sotkitkin", naurahdin. "Tunnetustihan minulla on aina ihan hirveästi suunnitelmia viikonlopuille."
Jos minulla olisi ollut jotain tälle päivälle, olisi niitä aina voinut yhden maastolenkin ajaksi lykätä. Mutta eipä minulla ollut. Tallille oli ollut tarkoitus tulla ja sen jälkeen olisin varmaan kysellyt Matildalta josko tämä olisi halunnut tehdä jotain yhdessä.

Mutta ne molemmat päivän varalle suunnittelemani asiat oli - nykykielellä sanottuna - check.
Niinpä minä lähdin Sallin kanssa johdattelemaan takana tulevaa ratsukkoa Matildan osoittamalle reitille.

Hymähdin itsekseni Jessen kommentille, sillä musta tuntui, että oli enemmän sääntö kuin poikkeus sotkea miehen viikonloppusuunnitelmat.
"Hyvä", totesin hymyillen ja annoin Zelian liikkua vasta, kun Salli oli päässyt edellemme.

Mulle oli alunperin merkitty tälle päivälle työvuoro, mutta koska olin tuurannut sairaslomalaista arkivapainani työtunnit paukkuen, kioskin yrittäjä oli tarjonnut lauantaivapaata. Se oli luksusta siinä vaiheessa, kun oli jo pyytänyt seuraavan viikonlopun vapaaksi pystyäkseen olemaan tiiviisti tallilla Laurin assistenttina.

Koska Laurista puhuminen ei olisi välttämättä sopinut valmiiksi mukavan seesteiseen tunnelmaan, jätin miehen nimen mainitsematta seuraavassa päähäni juolahtaneessa ajatuksessa:
"Hyppään Amandan orilla ensi viikonloppuna valmennuksessa. Fellulla, sillä jolla ratsastan satunnaisesti."
Olin varmasti maininnut Fellusta Jesselle edes sivulauseessa. Olin alkanut viikolla tuskailla aikataulujen kanssa ja todennut, että voisin itse työntyä esteryhmään sen sijaan, että olisin muuttanut sen tehotunniksi. Amanda oli sattunut loungeen sopivasti eikä ollut kuin nyökännyt napakasti, kun olin kysynyt lupaa Fellun lainaamiseen valmennuksen ajaksi.

"Kuulostaa kivalta", lausahdin. Minä en niin Auburnin hevosia tuntenut, mutta Matilda oli kyllä Fellusta maininnut ohimennen.

Ensi viikonlopulle oli tosiaan muitakin suunnitelmia, kuin tallilla käymistä ja sohvalla lojumista. Lauri Merikanto saapuisi Auburniin pitämään valmennuksia. Olin itsekin kahteen ilmoittautunut Sallin kanssa.

"Oliko Fellu se, jolla osallistuit cupissakin siihen yhteen luokkaan?" kysäisin, sillä Lauri ei ehkä ollut sellainen puheenaihe, josta jaksaisin keskustella. Tai halunnut keskustella. Muistui liian hyvin mieleen viikon takainen riidanpoikanen...

"Viimeisissä osakilpailuissa menin Lefalla", vastasin miettien ohimenevän hetken, kuinka mulla oli selvästi jokin taipumus Amanda Sokan hevosten kilpailuttamiseen. "Mutta starttasin viime vuonna Fellullakin pari kertaa. Se on esteillä suhteellisen kuumahtavaa sorttia."

Se oli melko lievä ilmaus ja mä toivoin, että saisin pidettyä ruutitynnyri-Fellun hanskassa Laurin silmien alla.
"Onneksi on lainaratsuja, että pääsen itsekin valmentautumaan", hymähdin jatkaen aihealueen parissa. Vaikka kaikki diilit Amandan kanssa olivat järjestyneet nuoremman Sokan viileähköstä, ilmoitusluontoisesta aloitteesta, mulla ei ollut aihetta valittamiseen. Nuoren hevosen omistajana mahdollisuus kokeneemmilla ratsuilla treenaamiseen, valmentautumiseen ja jopa kilpailemiseen oli arvokasta, koska mä halusin ylläpitää omaa tasoani pystyäkseni rakentamaan Zeliasta toimivan ratsun itselleni.

"Miten paljon sä olet ratsastanut muiden hevosia?" kysyin tajutessani, etten tiennyt Jessen ratsastajanurasta juuri mitään muuta kuin tämänhetkisen painotuslajin ja Sallin. "Tai omistanut?"
Jälkimmäinen kysymys oli epäröidysti esitetty lisäys, joka vain korosti sitä tosiasiaa, että mä olin täysin tietämätön.

"Ahaa, se oli Lefa eikä Fellu", pohdiskelin ääneen Matildan korjattua erehdykseni. No, mutta ainakaan en täysin hakoteilla ollut lainaratsun suhteen, jos kerran Matilda oli Fellullakin kisoihin osallistunut. En vain itse ollut sitä todistamassa.

"Se on hyvä, että Sokat hevosiaan muillekin lainaavat", totesin. Olihan Juusokin osallistunut sillä Isabellan mustalla tammalla yhdessä osakilpailussa. Vilakohan se oli ollut...

"Aika vähän itseasiassa", vastasin Matildan kysymykseen. "Toki nyt Vaahterapolussa liikutin satunnaisesti niitä tuntiratsuja, mutta en minä niillä kisannut tai mitään."
Olihan Mila jättänyt minulle vuosi sitten tallillisen hevosia huolehdittavaksi, kun oli ensimmäisen kerran Kanadaan lähtenyt. Oliko siitä tosiaan jo kohta vuosi?

"Omia hevosia minulla on ollut Sallin lisäksi kolme", jatkoin. "Daniela oli ensimmäinen, mutta se piti lopettaa kun ei mennyt ihan varsominen putkeen..."
Vieläkin harmitti tamman - ja varsan - kohtalo, mutta minkäs teet. Daniela oli kuitenkin ollut ensimmäinen hevonen, jonka olin omistanut, joten sen kuolema oli ollut kova paikka.
"Sitten tulikin Salli. Ja Husu, jonka pistin myyntiin aika pian Milan lähdön jälkeen, koska oli muutenkin talli täynnä hevosia joista huolehtia", jatkoin muistelujani.  
"Niin ja sitten oli vielä Sallin varsa, Luke, jonka meinasin ottaa myös Kaajapuroille mukaan, mutta päätin että yhdessä hevosessa olisi ihan tarpeeksi tekemistä, joten..." kohautin harteitani.
Olin kyllä pyytänyt uudelta omistajalta, että mikäli tämä olisi joskus orista luopumassa, voisin ostaa sen takaisin itselleni. Tiedä sitten, mihin minä sen tunkisin, mikäli sellainen tilanne tulisi.

Jesse kuulosti melkoiselta konkarilta hevosenomistajuudessa, ainakin jos vertasi mun puolivuotiseen taipaleeseeni. Haukan liki vuoden ylläpitäminen oli tietenkin myös huomioitava, mutta silloin olin saanut valmiimman hevosen ja tiennyt koko ajan, ettei se jäisi mulle.

"Sulla on kasvatti?" ynähdin yllättyneenä. Jo pelkkä ajatus Zelian varsottamisesta sai sisuskalut kääntymään ympäri, koska sellaisessa tapauksessa mun vastuu tuplaantuisi. Mä olinkin aika varma, ettei mitään sellaista tulisi tapahtumaan lähitulevaisuudessa.

"Aikamoista. Kai mäkin olisin saattanut omistaa hevosen jo parikymppisenä, jos en olisi jättänyt hevosia niin pitkälle tauolle", mutisin mietteliäänä. Zelia nyppi ohjia, joten havahduin ehdottamaan Jesselle ravipätkää ennen pitkää, loivaa ylämäkeä, jossa halusin antaa Zelian purkaa virtojaan laukassa. Tamman askel oli kevyt lumen tuomasta vastuksesta huolimatta, kun kevensin sen ravin tahtiin katse Jessen selässä.

Hetken mietiskelin, milloin astuttaisin Sallin uudelleen, mutta se ei todellakaan olisi vielä ajankohtaista. Ainakaan vuoteen tai kahteen.

"No, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan", lausahdin hymyillen Matildan pohdintoihin.
Hymähdin hiljaa mielessäni, sillä kun Matilda oli ollut parikymppinen, olin itse ollut jo 28.
Kieltämättä minulla välillä unohtui meidän ikäero, mutta en sitä vieläkään ajatellut mitenkään ongelmana.

Matilda halusi ravata ja sehän kyllä kävi. Salli vaikuttikin hieman kyllästyneeltä pelkkään käyntiin.

Jessen kommentti kirvoitti vähän kauhistuneen virneen. Oliko Zelian ostaminen tosiaan ollut parempi vaihtoehto kuin uuden ylläpitohevosen hankkiminen? Tai vuokrahevosen? Oli se. Siis siitäkin huolimatta, että kyseinen tamma yritti pureutua kuolaimeen ja kiilata edellä ravaavan Sallin ohi lumipenkkojen kaventamalla tiellä.

Me ehdittiin kävellä hetki ennen kuuluisan laukkapätkän avautumista eteemme. Mun ajatukset vaelsivat vähän kaikkialla ja katse yritti seurata lumihiutaleita, jotka pyörivät valtoimenaan matkallaan taivaalta maahan.
"Nyt laukataan", ilmoitin kaarteen jälkeen, kun Zeliakin alkoi virittäytyä tutun mäen nähdessään. "Meidän on ehkä parempi mennä edellä."

Zelian häntä halkoi ilmaa, kun tamma steppaili kärsimättömänä ne pari sekuntia, joiden aikana vedin syvään henkeä ja annoin ruunikolle luvan mennä. Puoliverinen syöksähti eteenpäin lumisella tiellä ja venytti itsensä hetkessä reippaaseen laukkaan, joka kiihtyi ensimmäisten metrien jälkeen senhetkiseen huippunopeuteen. Mun tehtäväkseni jäi keventää istuntaani ja säilyttää tasapainoni Zelian laittaessa töppöstä toisen eteen rivakammin kuin tamma ehkä itsekään tajusi.

"Selvä, menkää vain", hymyilin ja päästin Matildan eteemme.

Ja Zeliahan lähti kuin tykin suusta. Eikä se Sallikaan aikaillut saadessaan luvan lähteä laukkaamaan.
Jouduin hieman pidättelemään tammaa, jotta se ei olisi alkanut Zelian kanssa kilpasille. Käsistä lähtevät hevoset eivät kuuluneet suunnitelmiini... Tahdoin vain nauttia lumisesta maastolenkistä ja seurasta. Maisemissakaan mitään vikaa ollut...

Onneksi Salli malttoi käyttäytyä ja pääsimme ehjin nahoin laukkasuoran loppuun saakka.

Oli ollut ihan fiksu veto lähteä edeltä, koska kun Zelialla oli virtaa, se otti kaiken kilpailuna. Jos Salli olisi päässyt edelle, nuorempi tamma olisi varmasti yrittänyt puskea ohi ja aiheuttanut jonkin vaaratilanteen. Nyt mä sen sijaan sain antaa sen baanata minkä kintuistaan lähti ja keskittyä vain siihen, että saisin Zelian hidastamaan raviin mäen päällä ennen hiljalleen laskeutuvaa alamäkeä.

Zelia hidasti raviin, mutta sillä sekunnilla, kun tamman laukka hiipui, tunsin myös jotain outoa. Ratsu mun allani oli epätasapainossa.
"Mitä helvettiä?" ähkäisin jalkautuen niin nopeasti, etten meinannut itsekään pysyä perässä. Mun katse kohdistui Zelian etujalkaan, jota tamma ei laskenut maahan ja jonka takia mä olin tuntenut sen järkyttävän epäpuhtaan askeleen satulaan asti.

Mun katse kävi Sallin satulassa istuvassa Jessessä kuin miehen läsnäolo olisi voinut antaa mulle rohkeutta tarttua tammani jalkaan. Niiden muutaman sekunnin aikana mä ehdin kelata mielessäni läpi kaiken jänteen napsahduksesta siihen pisteeseen, kun eläinlääkäri totesi, että eihän tässä kannattanut kuin laittaa tamma paksuksi tai monttuun. Se siitä varsottamiskammosta sitten.

Zelia heilahteli turhautuneena, kun kumarruin nostamaan kavion. Kuristus mun kurkussa helpotti hetkeksi, kun huomasin palloksi tilsakumeista huolimatta kavionpohjaan pakkautuneen lumen. Mä sohaisin sitä kädelläni, mutta se ei hievahtanutkaan.
"Ei sulla sattuisi olemaan kaviokoukkua takataskussa?" irvistin Jesselle toivoen, että Zelia aristi kavionpohjaansa vain siihen kerääntyneen lumipallon vuoksi eikä siksi, että se oli jo onnistunut aiheuttamaan jotain pysyvämpää harmia.

Ratsukko edessämme hidasti raviin ja tein itsekin samoin Sallin kanssa.
Kurtistin kulmiani nähdessäni, kuinka Matilda laskeutui Zelian satulasta huolestuneen näköisenä. Oliko jotain sattunut?

Pysäytin Sallin heidän viereen ja seurasin katseellani, kuinka Matilda nosti Zelian etujalkaa.
"Pakko myöntää, ettei tullut mukaan", hymähdin helpottuneena, sillä ilmeisesti tamman kavioon oli vain kasaantunut kunnon paakku lunta.

Laskeuduin itsekin Sallin selästä ja vilkuilin ympärilleni etsien jotain, joka voisi toimittaa kaviokoukun virkaa väliaikaisesti.
"Ootas, pidä tuota", huokaisin ja ojensin Sallin ohjat Matildalle. Toivottavasti tammat eivät keksisi ruveta nahistelemaan...

Ojasta pilkotti joku paksumpi oksanpätkä, joten se olin minä, eikä Zelia, joka tällä reissulla (ensimmäisenä) ojan pohjalle meni. Ratsastussaappaat olisivat olleet paremmat kengät siihen operaatioon, sillä tunsin kuinka lunta meni kengän varresta sisään samalla, kun tartuin karahkaan ja olin lentää takamukselleni, kun se irtosi huomattavasti helpommin maasta kuin olin olettanut.  
"Kokeile tuolla", mutisin kömpiessäni ylös ojasta katkaistuani oksan kahteen osaan ja ojensin tee-se-itse-kaviokoukun Matildalle. Otin Sallin ohjat omiin käsiini ja potkiskelin enimmät lumet pois jaloistani.

Zelia luimisti korvansa, kun Jesse ojensi Sallin ohjat mulle niin, että vanhemman tamman oli pakko tulla lähemmäs. Onneksi Jessen tamma vain seistä möllötti poikittain tiellä sen sijaan, että olisi ärsyyntynyt nuoremman tamman olemuksesta. Zeliankin huomio kääntyi nopeasti Jesseen, joka rymysi ojassa, jollaiset tunnetusti vetivät ruunikkoani puoleensa.

"Kiitos", virnistin vastaukseksi, koska mun teki mieli kuittailla jotain ojasta. Se ei kuitenkaan tuntunut sopivalta, joten käännyin kampeamaan tilsapaakkua pois Zelian kaviosta. Jessen toimittamalla apuvälineellä se onnistuikin ja mä huokaisin helpotuksesta.

"Kävelen tän kanssa hetken maasta käsin, katsotaan ontuuko se", mutisin naksauttaen kieltäni. Zelia liikahti eteenpäin selvästi varoen, mutta alkoi jo parin askeleen jälkeen kävellä normaalisti.
"Näyttääkö tää sun mielestä ihan puhtaalta?" kysyin Jesseltä kävelyttäen Zeliaa alamäessä. Mun ei olisi mitään järkeä nousta selkään kuin vasta alhaalla tasaisella alustalla, koska Zelian tuntien ei ollut mikään läpihuutojuttu päästä takaisin satulaan kesken maastoilun.

Paakku irtosi oksan avustamana Zelian kaviosta hetken kuluttua. Matilda ei kuitenkaan noussut suorin tein satulaan takaisin vaan halusi taluttaa Zeliaa vähän matkaa, jotta nähtäisiin, ontuisiko tamma edelleen.

En itsekään noussut Sallin selkään vaan lähdin seuraamaan parivaljakkoa jalkaisin. Paremmin minä voisin Zelian askellusta seurata maasta kuin satulasta käsin. Tässä mikään kiire mihinkään ollut muutenkaan.

"Näyttää", vastasin Matildan kysymykseen ja hymyilin rohkaisevasti. Ilmeisesti selvisimme pelkillä kastuneilla sukilla tästä häslingistä.

Jessen rohkaiseva hymy tuntui erityisen hyvältä, koska se johtui siitä, että mies oli samoilla linjoilla kanssani. Zelian askel keventyi keventymistään, joten heti mäen alla mä pysäytin tamman aikeenani nousta satulaan ennen kuin tamman menohalut yltyisivät liiaksi.

"Hei", murahdin tammalle, joka poikitti heti, kun olin nostamassa jalkaani jalustimeen. Zelia painoi korvansa luimuun ja väisti lisää, koska se tiesi, etten mä voinut kiilata sitä seisomaan tallin tai maneesin seinää vasten. Penkkaa mä en valinnut, koska se ei olisi estänyt sitä nulikkaa survoutumasta lumen läpi ojaan.

"Välillä mä toivon, että tällä olisi enemmän ikää ja järkeä", mutisin Jesselle pyörittäessäni Zeliaa ohjien päässä niin, että tamma varmasti kyllästyisi väistelyyni. Kun olin pukannut ruunikon lautasta vielä pari kertaa saaden sen pyörähtämään kokonaan ympäri, pysäytin sen ja nostin jalkani nopeasti jalustimeen. Zelia liikahti taas, mutta mä olin ehtinyt käyttää tilaisuuden hyväkseni ja ponnistaa itseni satulaan.

Sallilla oli tänään onneksi niin sanotusti hyvä päivä, joten minun paluu satulaan sujui huomattavasti helpommin. Kärsivällisesti odotimme, että Matilda pääsisi myös nousemaan takaisin satulaan. Zelia ei vain näyttänyt päästävän omistajaansa kovin helpolla.

"Nooh, jospa se siitä ajan kanssa saisi iän lisäksi myös sitä järkeä päähän", lausahdin hymyillen ja olin kysymässä, tarvitsisiko nainen kenties apua, mutta Matilda kuitenkin onnistui lopulta ponnistamaan itsensä tamman selkään.

Katselin nuorempaa ratsukkoa ja ajatukset lipuivat hetkeksi meidän ikäeroon.
"Milloin sinulla on muuten synttärit?" utelin. Matildan iän kyllä tiesin, mutta itse syntymäpäivästä minulla ei ollut hajuakaan. Oikeastaan en tiennyt paljoakaan Matildasta. Olimme tietoisia toistemme viimeisimmistä kariutuneista suhteista ja hevoshistoriasta, mutta siihen se tietämys aikalailla jäi.

Yllätyin Jessen kysymyksestä, mutta se sai silti suupielen nykimään.
"Ensimmäinen maaliskuuta", vastasin vilkaisten miestä. "Entä sulla?"
Tammat kävelivät melkein vierekkäin, Zelia vain vähän edempänä. Ilmeisesti ratsuni oli alkanut sietää lajitoveriaan, jonka omistaja oli pelastanut maastomme uhrautumalla ojan puolelle.

Muistelin hetken edellistä syntymäpäivääni, jonka aikaan en ollut ehtinyt asua Kallassa paria kuukautta pidempään. Silloin olin lähtenyt tallille flunssaisena, koska sekin oli ollut neljän seinän sisään linnottautumista viisaampi ratkaisu.

Tuntui hassun viralliselta jakaa sellaista tietoa, mutta samalla se auttoi hahmottamaan tilannetta: me ei tiedetty toisistamme paljoa, mutta me edettiin. Hitaasti, mutta kuitenkin.
"Seuraava kysymys?" virnistin Jesselle katse vihreissä silmissä viipyen.

Painoin päivämäärän johonkin muistini syövereihin ja toivoin, etten unohtaisi sitä.
"Lokakuun kymmenes", kerroin vastaukseni Matildan heitettyä kysymyksen minulle takaisin.

Vastasin Matildan virneeseen ja hetken jouduin miettimään seuraavaa kysymystäni, sillä naisen katse sai jälleen kerran unohtamaan kaiken muun ylimääräisen.

"No, mistä sinä olet kotoisin?"
Sen tiesin, ettei Matilda syntyperäisiä kallalaisia ollut.

Hymähdin tiedolle Jessen syntymäpäivästä - siihen olisi vielä aikaa. Mun omani lähestyi salakavalasti enkä voinut välttyä spekuloinnilta, mitä se päivä toisi tänä vuonna tullessaan. Toivottavasti ei ainakaan mitään tautia, koska vaikken välittänyt juhlia syntymäpäiviäni, vei flunssa siitä sen vähäisenki ilon.

Huokaisin Jessen kysyessä kotipaikkakunnastani. Se oli Kallaa isompi kaupunki, muttei silti mitenkään mainitsemisen arvoinen.
"Idästä", totesin ympäripyöreästi, koska ei mua kiinnostanut muistella koko paikkaa tai syitä siihen, miksi en ollut astunut sen rajojen sisälle vuosikausiin. Mulla ei ollut enää mitään kytköksiä sinne ja sellaisena halusin tilanteen pitää.

Sepäs oli tyhjentävä vastaus.
Jatkoimme eteenpäin hiljaisuuden vallitessa, sillä jotenkin minulle tuli tunne ettei Matilda aikoisi sen enempää avautua omasta synnyinpaikastaan. Missä päin itää se sitten ikinä olikaan.

Sen hiljaisen hetken aikana yritin muistella kaikkia keskusteluja, joita olimme käyneet kahvikuppien ja alkoholiannosten ääressä.  Eipä meistä kumpikaan loppujen lopuksi ollut avautunut elämästään kovin hirveästi.

"Ei tullut sitä tequilapulloa mukaan", naurahdin kun mieleeni muistui Matildan nilkan nyrjähtämisen jälkeinen kahvitteluhetki naisen asunnolla ja olimme vaihtaneet puhelinnumeroita.
Jos vaikka olisin silloin kaivannut maastoseuraa. Tai tequilaa...

Tequilaa olimme kyllä juoneet sen jälkeen. Mutta maastoon saakka päästiin parin kuukauden viiveellä.

Mä toivoin hiljaa mielessäni, ettei Jesse loukkaantuisi ytimekkäästä vastauksestani. Lumi narskui hevosten kavioiden alla täyttäen sitä hiljaisuutta, joka oli laskeutunut välillemme. Olisin halunnut sanoa jotain, mutta ei mun päässäni liikkunut mitään järkevää. Sellaisessa tilanteessa mä ymmärsin varsin hyvin, miksi musta sai niin helposti kylmän, välinpitämättömän kuvan.

Tequilapulloa? Mun kulmat kurtistuivat hetkeksi, ennen kuin tajusin mistä Jesse puhui.
"Ei tullut", hymähdin takaisin hymy suupielissäni. Se oli ollut aikaa, jolloin olin viettänyt Jessen kanssa aikaa kaveripohjalla.

"Parempi myöhään kuin ei milloinkaan", totesin tajuten kuinka kauan yhteismaastoilun toteuttaminen oli kestänyt. Zelia pärskähti ja yritti kytätä metsikköä, mutta mä patistin ruunikkoa eteenpäin ja jätin sen töhöilyt omaan arvoonsa.

"Totta", hymyilin. Eihän me oltu pidetty kiirettä minkään muunkaan kanssa, joten yhteisen maastolenkin toteuttamisen venyminen kuului melkein asiaan.

Salliki huomioi Zelian kyttäämisen, muttei alkanut sen enempää tiiraileman metsään.
Siellä oli varmaan jotain niinkin kamalaa kuin puun oksalta tipahtava lumi.

"Tämänhän voisi ottaa vaikka tavaksi", mietiskelin ääneen. Mieluummin minä Matildan sekä Zelian kanssa vaeltelisin metsän siimeksessä kuin kaksistaan Sallin kanssa.

Kun Zelian huomio oli taas kaikessa oleellisessa, uskalsin kääntää katseeni Jesseen. Miehen sanat saivat mut hymyilemään ja kierrättämään katsettani hetkeksi maisemissa. Mä pelasin aikaa, koska punnitsin, kehtasinko sanoa mieleeni ensimmäisenä juolahtanutta kysymystä ääneen.

"Maaston vai meidät?" tiedustelin mahdollisimman rennosti. Mua hymyilytti, mutta toisaalta ei lainkaan. Olin vähitellen pääsemässä yli ajatuksesta, jossa Jesse ei vain dumppaisi mua omaan arvooni seuraavien yhteisten öiden ja viikonloppujen jälkeen.