Stunttiratsastusta ja salamyhkäisyyttä

4.1.2019 Purtsilassa @Jesse A.:n kanssa, talleilemassa myös @Heidi N.
suljettu

Tuttu auto pölähti näköpiiriini ja seuraavassa hetkessä mä näin Jessen kasvot.
"Moi", tervehdin vähän hymyillen yrittäessäni sulloutua pitkän ratsastustakkini kanssa etupenkille. Nyt se vielä ärsytti, mutta Kaajapurojen askeettisissa olosuhteissa se lämmittäisi mukavasti etenkin, kun mä olisin tällä kertaa vieraissa. Sallin satulassa.

Matka taittui nopeasti ja mä tuijottelin ikkunan läpi pimeyteen tajuamatta kunnolla, että me oltiin jo perillä. Kaajapurojen tallipihan valaistus ei ollut ihan samaa luokkaa kuin Auburnin, mutta muistin kyllä elämän ennen luksuspuitteitakin. Ei mua oltu tehty sokerista, vaikka kyllähän mä nautin lämmitetystä maneesista ja kaikesta sen(kin) tuomasta helppoudesta. Siihen hintaan oli vähän pakko nauttia.

Salli ilmestyi pimeydestä portille höyryämään näyttäen suhteellisen virtaisalta. Yritin muistaa, mitä mä tiesin tamman ratsastettavuudesta tajuten hitaasti, etten juuri mitään. Onneksi olin lähiaikoina ollut muidenkin kuin Zelian satulassa ja koin olevani suhteellisen nopea mukautumaan.

"Meinasitko sä auttaa vai otatko ihan lorvimisen kannalta?" tiedustelin kuoriessani tammaa loimestaan tallin suojissa. Työvuoro oli tuntunut piinaavan pitkältä ja olin puhki kaikista niistä turhauttavista hetkistä kassalla, jotka olivat (taas vaihteeksi) saaneet mut kyseenalaistamaan uravalintani. Tai siis sen olemattomuuden.

Koska olin urhoollisesti pitänyt huolen Zeliasta tämän omistajan Berliinin matkan aikana, oli nyt Matildan vuoro hypätä Sallin satulaan.
Siispä töiden jälkeen olin piipahtanut kotona ja käynyt sitten nappaamassa lilapään kyytiin kerrostalon parkkipaikalta, jonka jälkeen auton keula oli suunnannut kohti Kaajapurojen tallia.

Sallilla vaikutti olevan energiaa heti kättelyssä ja toivoin, että tamma osaisi edes jotenkuten käyttäytyä Matildan kanssa. En epäillyt naisen hevosenkäsittelytaitoja, sillä ottaen huomioon Zelian mielenmaiseman, Matilda varmasti pärjäisi myös Sallin kanssa vaikka se päättäisikin heittäytyä persaivoksi.

"Ei minua ollut kukaan auttamassa Zeliankaan kanssa", ilmoitin nojatessani karsinan seinään ja katselin, kuinka Matilda riisui Sallilta loimea pois.
Olin kyllä saanut muutamia uteliaita katseita, kun olin Auburnissa käynyt Zelian liikuttamassa ja hoitamassa, muttei kukaan ollut uskaltautunut sen enempää utelemaan, miksi juuri minä siellä tamman kanssa touhusin. Olin jopa onnistunut välttämään Jonathaniin törmäämisen.

"Mutta jospa minä sen verran autan, että haen sen harjat ja varusteet", haukottelin teatraalisesti ja lähdin laahustamaan kohti oikeaa ovea.
Varustehuoneen ovi narahti, kun tempaisin sen auki ja kävin nappaamassa tarvittavat tavarat syliini, jonka jälkeen palasin kaksikon luo.
Kuten tavallista, Kaajapuroilla oli melkoisen hiljaista näin perjantai-iltana.

Pyöräytin silmiäni Jessen kommentille, enkä vääntäytynyt miehen mukaan, vaan ripustelin yritin ripustaa kosteaa loimea väliaikaiskuivstukseen karsinan edustalle.
"Kiitos", mumahdin miehen palattua varusteiden kanssa. Nappasin harjan käteeni haukotusta pidätellen ja aloin käydä korviaan epämääräisesti pyörittelevää Sallia läpi ripein ottein.

Parikymmentä minuuttia myöhemmin mä olin päässyt Sallin satulaan ja yritin hahmottaa kentän rajoja sen onnettoman valaisimen valossa. Tamma säpsyili kentän toista päätyä, joten pysäytin sen aidan viereen siksi aikaa, että sain säädettyä jalustinta vielä pykälän lyhyemmäksi.

"Tällä on vissiin virtaa", mutisin keksiessänki Sallille tekemistä asetuksilla ja pysähdyksillä, jotka saivat tamman viskomaan päätään turhautuneena siitä, etten antanut sen kipittää omaa vauhtiaan.

"Niin näyttää olevan", totesin vetäessäni takin hupun pääni päälle.

Nuorempana Salli oli kyllä ollut turhankin energinen tapaus, mutta vanhemmiten sille oli kyllä tullut järkeäkin päähän. Vähän ainakin.
Toki sillä oli edelleen idioottipäiviä aina silloin tällöin. Ja tänään näytti olevan juurikin sellainen päivä.

"Ei osaa sekään olla vieraskorea", hymähdin, kun Salli taas yritti temppuilla.
Tungin kädet taskuihin ja toivoin olevani jossain lämpimässä maankolkassa sillä hetkellä.
Jostain mielen syövereistä kuulin Milan "Oispa jo kesä"-lausahduksen päässäni, jota nainen hoki aina elokuun lopusta toukokuun alkuun.
Niinpä. Oispa jo kesä.

Tuhahdin itsekseni Jessen kommenttiin Sallin vieraskoreudesta: ei ilmeisesti osannut. Tamma pärskähteli ja nyppi malttamattomana ohjia, yrittäen väen vängällä hiipiä raviin ja säpsyillä vuoroin jokaista varjoa, jonka kentän tolpat loivat. Edes Zelia ei ollut hetkeen ollut niin vireä, vaikka olin tottunut nulikan kanssa yhteen jos toiseenkin juhlaliikkeeseen.

Salli ravasi liioitellun suureleisesti. Tamma pyöristi pörheänä kaulaansa, mutta jäi silti auttamattoman tyhjäksi edestä. Vaikka se liikkui eteen omalla moottorillaan etusillaan kauhoen, mä ratsastin sitä sinnikkäästi pohkeella ja yritin vihjata kättä kohottamalla, ettei ryntäitä kohti rullautuva turpa ollut sitä, mitä halusin. Kun turpa kohosi pykälän, hellitin ja annoin Sallin pysyä matalammassa muodossa - verrytelkööt kunnolla.

Huokaisin yllättäen tulleen sivuloikan jälkeen ja lähdin väistättämään tammaa seuraavasta kulmasta. Väistö oli rento enkä hakenut siihen jyrkkyyttä, vaan lähinnä tarjosin Sallille tekemistä. Kun tamma oli väistänyt muutaman metrin oikealle, suoristin sen pituushalkaisijan suuntaisesti ja lähdin väistättämään tammaa uraa kohti. Mustanruunikko pärskähteli ja pörisi edelleen energisesti ravaten, mutta liikkui edes jotenkin hallinnassa.

"Onko tällä tapana pukitella laukassa?" tiedustelin aidon kiinnostuneena Jesseltä antaessani Sallin kävellä pidemmän ravailupätkän päätteeksi.

Ihan hävetti, sillä Salli ei todellakaan näyttänyt tänään parhaimpia puoliaan. Pahimpiaan lähinnä... Liekkö outo ratsastaja vaikuttanut asiaan, sillä eipä sen selässä ollut pitkään aikaan istunut ketään muuta kuin minä.
Tai sitten se oli vain ääliö.

Veikkaan jälkimmäistä.

Mutta onneksi Matilda oli kokenut ratsastaja eikä hänellä mennyt sormi suuhun, vaikka uljas kisaratsuni olikin tänään täysi apina.

"Nooh, ei yleensä mutten ihmettelis vaikka se senkin tänään tekisi", puuskahdin päätäni pyöritellen.
En yllättyisi, vaikka tuo turkasen kopukka päättäisi vapauttaa sisäisen villihevosensa ja pistäisi kunnon show:n pystyyn.

Kohottelin kulmiani Jessen vastaukselle: olettikohan se pukittelun olevan mahdollista tamman energisyyden vai mun ratsastuksen vuoksi?
"No, samapa tuo", mumahdin kootessani ohjia takaisin käsiini. Salli pyrähti raviin, mutta otin tamman pidätteellä takaisin käyntiin. Sitä täytyisi työstää vielä hetki ennen laukkaamista.

Keskityin pitämään käden rentona ennen kuin nostin mahdollisimman pienieleisesti laukan. Salli hypähti laukkaan ja tuntui jäävän hetkeksi keinumaan paikalleen, joten pyysin tammaa eteen. Siitä seurasi pieni, tuskin huomattava pukki, jonka saattoi laittaa kuumumisen piikkiin.

Parin pääty-ympyrän jälkeen Salli vihdoin rentoutui virkkuukoukustaan ja mä sain jopa työstää tammaa. Se oli herkkä ja miellyttävä ratsastaa, kun keskittyminen pysyi ratsastajassa ympäristötekijöiden sijaan. Myötäilin sisäkädellä hakien Sallia matalampaan muotoon, koska verryttelevämpi liikutus ei ollut pahitteeksi etenkään, kun tamma oli jäykistellyt käyntityöskentelyssä ohjastuntumaa vastaan.

Laukkuutin Sallia hetken myös toiseen kierrokseen, jonka jälkeen otin mielenkiinnosta totisempaa ravityöskentelyä. Nyt, kun Salli alkoi kantaa itsensä ja liikkui rehellisesti takaa eteen, tamman raviin oli tullut voimaa ja sain miettiä keskivartaloani pysyäkseni perusistunnassa. Zelian (yleensä) maahansidottuun raviin verrattuna Sallin liikkumisessa oli enemmän ilmaa, jota oli alkanut löytyä tamman verryttyä.

"Ihan ookoo", hymähdin ratsastaessani Jessen ohi. Salli ravasi letkeästi, eikä sillä ollut enää kiire juosta karkuun altani. Annoin ohjien valua pykälän pidemmiksi alkaessani keventämään hyvän työn loppujen lopuksi tehnyttä tammaa pois.

Saapastelin pitkin kenttää, jotta olisin pysynyt edes vähän lämpimänä. Matilda ei pahemmin neuvojani kaivannut ja kyllähän sieltä löytyi lopulta se Salli, jonka minäkin tunsin.
"Ensi kerralla se käyttäytyy paremmin", uskalsin toivoa. Mikäli Matilda vielä Sallin selkään haluaisi.

***
Salli seisoi tyytyväisen oloisena karsinassaan ja Matilda keräsi sen harjoja pakkiin kaikessa rauhassa. Itse katselin naisen touhuja ja hieroskelin käsivarsiani. Kylmyys tuntui iskeneen luihin ja ytimiin siellä kentällä turhanpanttina pyöriessä eikä tallinkaan lämpötila huippulukemissaan ollut.
"Taidan laittaa saunan lämpeämään heti, kun kotiin pääsen", mietiskelin ääneen ja virnistin Matildalle, joka kohottautui seisoimaan sanani kuultuaan.
Vilkaisin ympärilleni tarkistaakseni että varmasti olimme kahden, mutta edelleenkään talliin ei ollut ilmestynyt muita. Hyvä niin. Kai meillä jokin sanaton sopimus oli, ettei muille meistä huudeltu ja pidettiin matalaa profiilia. Mitä me sitten ikinä oltiinkaan.
"Saisinkohan minä sinne seuraa?" mutisin kietoessani käteni Matildan ympärille ja vedin naisen kiinni itseeni.
Painoin otsani Matildan otsaa vasten ja katsoin tummiin silmiin kysyvästi.

Cariad oli ollut täydellinen, kun olin käynyt Orijoella kunnon treenissä sen kanssa. Tamma oli saanut kuivatella rauhassa lämmitetyssä tallissa sillä välin, kun olin ratsastanut kaksi muutakin hevosta. Pysäköin traileriyhdistelmän Purtsien pihalle ja kävelin avaamaan takasillan.
Hopeanmusta lastautui trailerista rauhassa, sen loimet ja kuljetussuojat kahisivat hieman taluttaessani kuuliaista tammaa tallia kohden. Jessen auto oli saanut mut hieman varuilleni, mutta toivoin tämän olevan vaikka maastossa tammansa kanssa.

Sen sijaan, että olisin kävellyt tyhjään talliin, siellä olikin jo ihmisiä valmiiksi. Eikä ihan ketä tahansa, vaan nimenomaan Jesse, eikä mies ollut yksin. Sallin karsinan edessä oli menossa joku ihanan romanttinen kohtaus ja joku raskauspahoinvointia muistuttava tunne käväisi kurkussani.
Selvensin hieman kurkkuani, sillä pariskunta näytti olevan niin toistensa lumoissa, etteivät olleet edes kavionkopsetta betonilattiaa vasten huomanneet.

Tunnistin kaulailtavan Auburnin Matildaksi, sama nainen oli käynyt myös Runiacissa Jusun hevosta ratsastamassa.
"Moi", pusersin ulos itsestäni puoliväkisin suu tiukkana viivana ja pysäytin Cariadin käytävälle, jotta saisin siltä kuljetusvarustuksen riisuttua.

Salli oli ollut huomattavasti levollisempi liikutuksen jälkeen ja me oltiin saatu purkaa kaikessa rauhassa karsinassa hengaava tamma. Mun ajatukset olivat raukeat ja ennen kaikkea rentoutuneet, sillä jos ratsastus ei pyyhkinyt työpäivän turhautumista pois, ei sitten mikään.

Hymähdin hiljaa Jessen puheille saunasta - sellaisen omistaminen olisi ollut luksusta. Mun värjötellessä talven kylmässä betonikuutiossa, jonka vanhat patterit paukkuivat mutta eivät juurikaan lämmenneet, mun hevoseni nautti kyllä lämpimästä majapaikasta. Kyllä mun rahoillani siis sai luksusta, mutta se kuului Zelialle.

"Mahdollisesti", mumahdin Jesselle, jonka otsa oli painautunut omaani vasten. Vihreissä silmissä oli tiivis katse, kun ne tuijottivat mua suoraan sieluntapaiseen. Mun päähän luikahti ajatus siitä, kuinka helposti tavoittaisin Jessen huulet pienellä pään kallistuksella, mutta se ajatus karkasi mielestäni rekisteröidessäni taustalta kantautuvan äänen. Tallilla oli niin tottunut kopinaan lukuisten kavioiden tampatessa betonilattiaa, ettei ääntä pitänyt epänormaalina. Nyt se kuitenkin oli, koska olin - kuten varmaan Jessekin - olettanut, että me oltiin kahdestaan. Otsat vastakkain.

Lyhyen tervehdyksen takana oli nainen, joka näytti tutulta. Mä en kuollaksenikaan muistanut, saatika välittänyt muistaa, sen nimeä, mutta sen pitelemä hevonen oli oiva vakuus siitä, että mä tunnistin ne kasvot hevospiireistä. Vilkaisin varovasti Jesseä, kun tajusin, että naisen oli täytynyt nähdä meidän pieni hetkemme. Mä en pitänyt siitä, mutta itsepähän olin jumahtanut ajatuksineni Jessen silmiin.

Olin jo suutelemassa Matildaa, kun tämä oli sitä mieltä, että mahdollisesti voisin saadakin seuraa saunaan.
Kavioiden kopse sekä tuttu ääni kuitenkin keskeytti ne suunnitelmat ja säikähtäneenä vetäydyin kauemmaksi pitelemästäni naisesta.

Paska.
Totta kai sen piti olla juuri Heidi, joka sillä hetkellä oli marssinut sisälle talliin Cariadin kanssa. Ihan sama vaikka itse Mila Santanen olisi sillä hetkellä jollain ihmeen kaupalla keskeyttänyt minun ja Matildan hetken, joka ei varmasti jättänyt mitään arvailujen varaan, mutta ei Heidiä...

"Moi", mutisin vastaukseni ja välttelin katsomasta kumpaakaan naista.
Tunsin jotenkin huonoa omaatuntoa sillä hetkellä, vaikkei minun ja Heidin välillä ollut enää mitään. Olimme sopineet, ettei meidän juttu olisi mitään vakavaa, pelkkää hauskanpitoa, olin lopettanut sen siksi ettei ketään sattuisi (ja sen jälkeen Heidi oli iskenyt eteeni positiivisen raskaustestin) ja nyt sitten kaulailin Matildan kanssa naisen naaman edessä.  Ja vielä kun sen abortinkin mukaan sekoitti, niin olipa taas Arolla vuoden kusipää fiilis.

"Missäs kävitte?" kysyin Cariadin vieressä seisovalta naiselta ennen kuin liian kiusallinen hiljaisuus ehtisi laskeutumaan.

Sisälläni kuohui sillä hetkellä niin montaa eri tunnetta, etten tiennyt mitenpäin mun olisi pitänyt olla. Päälimmäisenä niistä oli ehkä epäusko siitä, miten nopeasti Jesse oli päässyt yli meidän pienestä vahingosta, jota piti nyt menneisyytenä. Ja siitä miten mun teki mieli möläyttää sille päin naamaa, miten olin vieläkin raskaana. Mutta se olisi ollut liian ilkeää, enkä mä ollut hormoneista huolimatta ilkeä ihminen.

Niinpä kätkin tunteeni Cariadin toppaloimen kanssa taistelemiseen mielummin, kuin katsoin onnellista pariskuntaa selkäni takana.
Jessen kysymys sai mut hätkähtämään hiukan ja jouduin nielaisemaan, jotta sain kerättyä ajatukseni, enkä möläyttäisi mitään typerää.
"Kotona maneesilla", vastasin ja vilkaisin kaksikkoa nopeasti.

Jessen katse huiteli jossain muualla kuin minussa tai patsastelijassa, jota mies oli tervehtinyt yhtä lyhyesti. Niissä tervehdyksissä oli paljon yhteistä sen toimintamallin kanssa, johon luotin ja jota itse harjoitin etenkin tallilla: koruton tervehdys jos se on välttämätön ja eteenpäin. Se hiljensi kaikki muut paitsi kaakaonjuojat ja ne, joiden kanssa olin erinäisissä tilanteissa vaihtanut vapaaehtoisesti pidempiä lauseita.

Mutta Jesse esittikin naiselle kysymyksen. Tämä nainen oli jo hevosensa loimen kimpussa vastatessaan samalla, kun kuitenkin kääntyi vilkaisemaan meitä. Jessen tallikolleega oli siis Kaajapurojen tallilla oletetun oman hevosensa kanssa ja oli tullut kotoaan maneesilta. Mikähän virka käytävällä seisovalla hevosella sitten oli asua täällä?

Kumarruin nostamaan Sallin harjat käytävältä ja vilkaisin taas Jesseä. Halusikohan se jäädä vaihtamaan töksähteleviä kuulumisia talliin ilmestyneen naishenkilön kanssa vai jatkaa neuvotteluja saunomisesta satulahuoneen suojissa?
"Mä vien nää", mumahdin hiljaa ja hivuttauduin Jessen ohi kohti satulahuonetta.

Nyökyttelin Heidin vastaukselle. Muistelinkin, että Heidillä oli omakin talli jossain.

Matilda kaikkosi paikalta harjojen kera ja mietin, pitäisikö minun seurata naista vai jäädä jatkamaan erittäin vaivaannuttavaa keskustelua Heidin kanssa.

Sallikin oli tunkenut päänsä karsinan oven yli ja hörisi Cariadille tervehdyksen tapaisen.
Silitin hetken tamman turpaa ennen kuin huokaisin syvään ja uskalsin kääntää katseeni Heidin suuntaan. Olin pyytämässä Heidiltä, ettei huutelisi pitkin Kallaa siitä, mitä äsken todisti, mutten kehdannut.

"Joo, tuota.. Anteeksi", mutisin ja lähdin sitten varustehuoneeseen Matildan perään.
"Lähdetäänkö?" kysyin Matildalta irvistäen, kun varustehuoneen ovi oli sulkeutunut perässäni.

Matilda ei edes tervehtinyt minua, joka oli aika yllättävää ottaen huomioon, että nainen oli tosiaan käynyt minun tallillani. Puraisin alahuultani, kun Matilda häipyi varustehuoneeseen, johon yllättäen Jesselläkin oli melko kiire.

Anteeksipyytöä mutisten Jesse lähti paikalta selittelemättä mitään, vaikkei sen oikeastaan tarvinnutkaan selitellä.
En mä ollut sillä tavalla sen exä tai muuten merkittävä ihminen selvästikään miehen elämässä. Tunsin kyynelten, joita olin viime kuukausina vuodattanut jo ihan liikaa, nousevan jälleen pintaan. Pyyhkäisin poskelle karanneen kyyneleen pois ja vedin syvään henkeä.

Talutin Cariadin karsinaansa ja lähdin viemään kuljetustavaroita satulahuoneeseen, jonka ovea avatessa toivoin löytäväni täysin tyhjänä.

Olin juuri ehtinyt arvioida, mihin sijoittaa Sallin hoitotarvikkeet, kun Jesse pölähti huoneeseen. Varmentava kysymys miehen tamman varusteiden tontista huoneessa jäi huulilleni, kun Jesse esitti kysymyksen lähtemisestä oudosti irvistäen.

"Minne sulla on kiire?" ynähdin aidon yllättyneenä. "Saunaanko?"
Mun teki mieli jatkaa virnuillen siitä, miten en ollut vielä antanut täyttä suostumista saunomiselle, mutta jokin Jessen olemuksessa jarrutteli. Mun silmät kaventuivat viiruiksi tarkastellessani miehen kasvojen ilmettä yrittäen arvioida, miksi se oli niin vaikeana.

"Voidaan me lähteä", huoahdin ottaen askeleen lähemmäs. Hapuilin sormillani Jessen kättä pitäen kasvoillani tahallisen kysyvän ilmeen jonkinlaisen selityksen toivossa.

"Just sinne", hymähdin ja hymyilin hieman pakotetusti. Normaalisti olisin kyllä virnuillut tällaisessa tilanteessa ja letkauttanut jotain "fiksua", mutta kun muistin, kuka suljetun oven takana oli, ei tuntunut oikealta vitsailla asiasta.
En ollut varma, tunsivatko Matilda ja Heidi toisensa. Matilda kyllä tiesi, että olin jonkun naisen saanut raskaaksi, mutta nimeä en ollut missään vaiheessa maininnut.

Matilda ilmeisesti huomasi epäröintini, sillä tämä katsoi minua silmät kaventuneina ja astui lähemmäksi.
"Joo. Lähdetään", mutisin ja annoin itselleni luvan ujuttaa sormeni naisen sormien lomaan, jotka koskettivat kättäni.
Halusin vain äkkiä pois sieltä. Pois Heidin jokseenkin tuomitsevan katseen alta...
"Sinne saunaan", virnistin hieman vapautuneemmin, sillä mielessäni kyllä pyörähti jotain muutakin lämmittelytapoja kuin asuntoni pikkuruinen sauna.

Jesse ja Matilda olivat edelleenkin varustehuoneessa. Rintakehässäni oli valtava paineen tunne, kun astelin Cariadin kaapille ja asettelin kuljetussuojat ja -loimen kaapin hyllylle.

Nopea vilkaisu pariskunnan suuntaan aiheutti vielä lisää tunnelatausta sisälleni. Kuinka Jessen katse viipyili onnellisen näköisenä naisensa kasvoilla ja kuinka mun sisällä taistelivat kaksi vastakkaista hahmoa reaktioistani. Teki mieli onnitella toista kylmän viileästi, mutta en pystynyt siihenkään.
Käännyin kaapilleni purren alahuultani, kai mä oli oikeasti ollut Jesselle vain olkapää sen kiitävän hetken, mitä se oli päässyt mun iholleni. Vaikkei mun pitänytkään olettaa sen enempää.

Mietin, että jos tuijottaisin kaappia tarpeeksi pitkään, olevani hakemalla sieltä asioita, josko kaksikko häipyisi ja jättäisi mut käpertymään pieneksi palloksi tallin varustehuoneeseen.
Mulla ei ollut oikeutta tuntea niitä tunteita, mutten myöskään saanut mistään napista painamalla niitä pois päältä.

Jessen mutina ja mun sormien lomaan ujuttautuneet sormet saivat mun ajatukset kääntymään kaikesta ylimääräisestä meihin ja saunaan, josta puhumalla oli saanut Jessestä irti edes vähän jessemäisempää käytöstä. Nyt täytyi nauttia tästä tilanteesta, jossa me saatettiin vain miettiä saunan lämmittämistä ilman paineita siitä mitä me oltiin nyt tai oltaisiin jatkossa. Toistaiseksi oli vain Matilda ja Jesse, jotka pystyivät pitämään toisiaan kädestä ilman kiusaantunutta fiilistä.

Ovi kävi ennen kuin kumpikaan ehti tarttua siihen. Ilmeisesti loimioperaatio oli ohi, sillä Jessen tallikaveri käveli ohitsemme hevosensa kuljetuskamppeet mukanaan. Seurasin sitä mietteliäänä katseellani, mutta palautin huomioni nopeasti Jesseen.

"Nyt", puuskahdin, kun me meinattiin jumiutua huoneeseen lopullisesti. Kurkotin kohti ovenkahvaa ja loin nopean silmäyksen Jesseen huomaten samalla taustalla kaappia tuijottavan naisen. Okei? Odottiko se, että me lähdettäisiin? Mitähän se ajatteli? Tiesiköhän se mut? Mä olin edelleen niin väsynyt työpäivästä, etteivät mun aivoni jaksaneet spekuloida sitä seikkaa, että tämä mulle nimetön naishenkilö saattaisi livauttaa jotain näkemästään jollekin.

Pidätin tahtomattani hengitystä tajuttuani, että Heidi oli myös tullut paikalle suunnaten kulkunsa Cariadin kaapille ja todistanut taas jotain. Miksen minä ollut huomannut oven aukeamista?

Matildan puuskahdus sai minut kuitenkin toimimaan ja nyökkäsin tälle varovaisesti.
Ennen kuin astuin ulos tallikäytävälle, vilkaisin Heidin suuntaan joka tuijotteli kaapin kätköihin sen oloisena, ettei sieltä oikeasti mitään etsinyt. Irvistin hiljaa mielessäni.
Tämähän meni taas niin kuin pitikin...

"Mennään", totesin Matildalle ja ohjasin tämän ulos satulahuoneesta. Ja koko tallista.
Olisikohan minun pitänyt sanoa jotain heippojen tapaista Heidille? No, meni jo.

Kun Jesse vihdoin sai itsensä liikkeelle, se matka jatkui aina pihalle saakka. Ilmeisesti satulahuone oli ollut kaikkien mielestä liian ahdas kolmelle ihmiselle, tai niin mä ainakin väkisinkin päättelin Jessen ja sen tallikaverin käytöksestä.

"Kuka tuo oli? Se näytti tutulta", mutisin Jesselle kävellessämme kohti autoa. En tiennyt, aikoiko mies pudottaa mut kotiin niin kuin olin alunperin ajatellut, vai toteuttaisiko se uhkauksensa saunomisesta. Se kyllä sopi perjantai-iltaan, vaikka mulla olikin huomenna töitä - vasta illasta tosin.

Auto oli jäähtynyt kylmänkosteaksi ja värähdin istuessani sen kyytiin. En ollut palellut sen jälkeen, kun olin noussut Sallin satulaan, mutta nyt ajatus saunan lämmöstä alkoi houkutella. Ja kai Jesselläkin oli joku rooli siinä houkutuksessa.

Kaivoin auton avaimet taskustani ja napsautin lukot auki.

"Heidi" vastasin nykäistessäni kuskin puolen oven auki. Ihan vain Heidi. Nainen, jolla nyt vain sattui olemaan hevonen samassa tallissa kuin minullakin. Ei muuta... Mitä nyt olin pari kertaa eksynyt naisen kanssa sänkyyn ja tämä tuli raskaaksi..
"Olette varmasti törmänneet Auburnissa", jatkoin. "Kisoissa ja niin edelleen."

Starttasin auton ja käännyin sitten Matildan puoleen.
"Nooh, teille vai meille?" kysyin virnuillen.
Matildalla ei kyllä sitä saunaa ollut, joka tuntui vieläkin houkuttelevammalta, sillä auton sisälämpötila oli myös laskenut tallilla olon aikana.

Heidi. Pyörittelin nimeä päässäni yrittäen muistaa, oliko naisen nimi tullut joskus vastaan. Vaikka olisikin, mun nimimuistini oli onneton - jos mä muistin jonkun henkilön, se jäi varmemmin mieleen kasvojen perusteella.
"Aivan", tajusin mumahtaa mietteliäänä. Auburnin täytyi olla paikka, jossa nainen oli tullut vastaan.

"Sauna on vain toisella", tuhahdin merkitsevästi Jessen virnuiluun. Eihän mulla ollut mukanani vaihtovaatteita tai mitään muutakaan, mutta eihän mun olisi pakko jäädä yöksi. Niin.

Zelia oli saanut tänään vapaapäivän, minkä vuoksi mä aloin hahmotella päässäni tamman liikuntaa huomiselle. Maisemat olivat yhtä pimeät kuin tullessakin ja juuri alkanut räntäsade maalaili vesinoroja ikkunaan, mutta tuijotin silti ulos ikkunasta.
"Lämmitätkö sä sen saunan?" kysyin tarkentavasti vilkaisten Jesseä.

"Meille siis", hymähdin tyytyväisenä. Matildalla tuskin oli mitään vaihtovaatteita mukana, joten olin jo melkein odottanut tämän haluavan kotiin. Ainahan me olisimme voineet käydä hakemassa tälle vaihtovaatteet... Jos vaikka Matilda haluaisi jäädä yöksi.
Hymyilin itsekseni. Ajatus yövieraasta lämmitti ainakin mieltä.

"Lämmitän", vastasin lyhyesti laittaessani pyyhkijänsulat heilumaan tuulilasia vasten. Onneksi räntäsade oli alkanut vasta tässä vaiheessa eikä silloin, kun Matilda istui Sallin satulassa.
Mieleen muistui minun ja Heidin saunomishetki ja mietin, liekköhän johtunut naisen silloinen heikotus sittenkään saunan lämmöstä ja vähäisestä syömisestä...

"Perse, mikä keli", mutisin riisuessani takkia yltäni eteisessä. Matka autolta asunnon ovelle ei ollut pitkä, mutta räntäsade oli pitänyt huolen ettei ihan kuivin nahoin siitäkään matkasta selvitty.
"Onneksi tuo sauna lämpeää nopeasti", totesin kääntyessäni Matildan puoleen. "Haluatko mennä sinne heti vai juodaanko kahvit ensin?"
Tällaisina hetkinä oli hyvä, ettei saunan lämmittämiseen tarvinnut muuta kuin vääntää naviskaa ja antaa sähkön hoitaa lämmön kiukaaseen. Vaikka pidinkin enemmän puusaunasta, en olisi sillä hetkellä jaksanut mitään puiden kantoa ja tulen sytyttämistä.

"Heti", mutisin hetkeäkään miettimättä. Räntäsade oli onnistunut vihmomaan kylmyyden luihin ja ytimiin jo valmiiksi kylmettyneen tunteen lisäksi eikä kahvi tuntunut ajatuksenakaan lämmittävän tarpeeksi.

Värisin jätettyäni takin ja ratsastushousut eteiseen. Mustat treenilegginssit välttivät saunan odotteluun hyvin, vaikka eivät lämmittäneet hyytyneitä jalkojani. Kissat kuikuilivat suuntaani, kun kolisteli olohuoneeseen valokatkaisinta hapuillen ja laskeuduin sohvalle kietoutuen sen selkänojalla levänneeseen vilttiin.

Mun keho vaati hetken, ennen kuin viltti alkoi lämmittää. Siihen asti mä värjöttelin sen alla väristen ja toivoin, ettei saunan lämpeneminen kestäisi oikeasti kauaa. Omalla asunnollani olisin jo pelastutunut kuumaan suihkuun, mutta nyt se tuntui turhalta välivaiheelta.