Ärrätädin pahin painajainen

Tuijottelin työvuorolistaa silmiäni siristellen, sillä siellä luki uusi nimi: Krister. Tämä Krister tulisi olemaan ensimmäinen mies tiskin takana sinä aikana, kun mä olin ollut Kallan kioskilla töissä. Pomo oli hehkuttanut sen vakuuttavaa ja erilaista hakemusta, muttei kuitenkaan ollut itse ottanut eilen perehdytystä hoidettavakseen iltavuoronsa aikana.

Niin no, olinhan mä ihan hemmetin hyvä valinta siihen pestiin.

Olin paikalla tapani mukaan ajoissa ja toivoin, että se juippi ilmaantuisi koputtelemaan takaovelle ennen kioskin oven avaamista. En ollut vielä ladannut edes kahvinkeittimiä, koska mun puolestani se saisi hoitaa senkin - mikäli ehtisi. En mä ollut koskaan perehdyttänyt ketään, joten mun taktiikkani oli laittaa se tekemään kaikki mahdollinen itse, että se oppisi toivottavasti kerrasta eikä mun tarvitsisi enää sietää minkään oppipojan läsnäoloa työvuorollani.

Minähän sanoin. Tarjous, jota ei voi jättää välistä. Puhelin soi pian sen jälkeen kun olin jättänyt hakemuksen. Tämän kylän pojasta tulisi kassapoika. Oi riemua, oi iloa. Isä oli myhäillyt tyytyväisenä ja pohdiskellut ääneen josko poika alkaisikin kaupalliselle alalle, äiti sanonut leipovansa pullaa ensimmäisen työpäivän kunniaksi. Olihan se nyt saavutus, ärrän kassapoika. Musta lammas viimein oikealla tiellä.

Olin täsmällinen aamuihminen, joka kenties oli traaginen syy siihen ettei minusta ollut taiteilijaksi. Jonkun pitäisi opettaa kunnon duunaripoika hulttioksi. Kesällä käytiin jo lähellä, nyt kotitalon rytmi oli palauttanut sisäisen kellon puoli kuuden heräämisiin ja iltayhdeksän sippaamisiin. Hävettävää.

Vedän terävästi henkeä ja hymyn, jos tätä piti tehdä, tehtäköön se sitten kunnolla. Nykäisen reippaalla liikkeellä ovea, joka on lukossa ja korjaan hetken tasapainoani liukkaalla kadulla kun ovi ei antanutkaan periksi. Kurkin lasioven läpi pimeään kioskiin. Liikettä. Koputan napakasti oveen ja heilutan kättä.

Nainen ilmestyy kulmat kurtussa kioskin hämärästä ovelle. Tuijottaa minua hetken epäluuloisesti ja happamasti aikoen viittoa minut varmasti matkoihini. Sitten tunnistan violettitukan.
"Villisielun ihminen!", huudahdan iloisesti. "Krister! Sun uus kassapoika, darling", viiton itseäni ja puhun yhä suljetun oven läpi. Pettämätön ensivaikutelma, mutta sentään mulla oli työkaveri jonka kanssa puhua hevosista. Jos se siis puhui.

Joku koputti oveen. Vilkaisin takaovea, vaikka ääni ei tuntunut kuuluvan sieltä. Kurkkasin kioskin puolelle ja huomasin hahmon ovella: oliko se yli-innokas asiakas vai mun uusi kolleegani? Hivuttauduin lähemmäs ovea ja tajusin noin metrin ennen ovea, että mä tunsin ne kasvot.

Voi perkele.

Ehdin juuri ja juuri vetää kasvoni peruslukemille, kun porkkanapää avasi suunsa ja alkoi vaahdota mulle oven läpi. Villisielun ihminen. Mun mieleeni palautui kuva junnusta lääppimässä Zeliaa klippausoperaation alussa. Nytkö se oli tulossa meille töihin mun uudeksi kassapojaksi? Mistä mua rankaistiin?

Väänsin oven lukkoa vähän vastahakoisesti ja laskin Kristeriksi oven läpi esittäytyneen pojan sisään.
"Joo", puuskahdin toinen kulma koholla odottaessani, että porkkanapää höyryäisi itsensä sisälle. Ovea mä en avaisi minuuttiakaan ennen puoli kahdeksaa.
"Meillä on takaovikin. Työntekijät kulkee sieltä", totesin lähtien harppomaan takaisin takahuoneeseen.

"Tossa on sun työvaatteet", mutisin viittoen pöydälle jätetyn vaatepinon suuntaan. "Tuossa on vessa. Jääkaappi. Kahvinkeittimet. Saat ladata ne."
Vilkaisin Kristeriä ja toivoin, ettei sitä tarvinnut neuvoa kahvinkeiton suhteen kädestä pitäen.

Hypistelen lannistuneena minulle osoitettuja työvaatteita. Oi riemua ja iloa, tästä se alkaisi, ura kassa- ja kahvipoikana.

Pidin violettipään ytimekkäästä tyylistä. Vessa, kahvi ja ruoka. Seuraavaksi varmaan kassa, jonka toivoin oppivani nopeasti. Kurinalaista ja aivotonta palkkatyötä, jonka jälkeen voisi kotona päästää ajatuksen ryöppyämään pääsykokeen ennakkotehtävien parissa. Ennen kuin huomaisinkaan olisi tämä synkeä jakso elämässäni historiaa ja pääsisin pois Juhla Mokan ikeestä. Se jos mikä oli ollut varma kotiinpaluun merkki: keittimessä ainaisesti poriseva Juhla Mokka, tuo kitkerä ja kamala kuravesi.

Ilmeisesti osa yksi perehdytyksestäni oli suoritettu eikä tuleva työkaverini ollut pukahtanut sen jälkeen enää sanaakaan. Minä ladoin säntillisesti kahvinpurut keittimeen ja napsautettuani molemmat päälle käännyin naisen suuntaan.

"Valmis. Mitä sitten?", kysyn ja hymyilen hymyttömälle työparilleni. "En muuten tiedä sun nimeä."

Krister oli osannut vaihtaa vaatteet ja ladata kahvinkeittimet ja mikä tärkeintä, tehdä ne kaikessa hiljaisuudessa. Sillä aikaa mä olin ehtinyt sipistellä loput asiat kuntoon ja istua odottamaan aamun ensimmäistä kahvikupillistani.

"Avataan ovi. Sitten siinä ehtii yleensä juoda kupillisen kahvia", mutisin ja mietin, mikä porkkanapäätä sillä tavalla hymyilytti. Sen mainitessa mun anonyymiydestäni, toinen kulmakarvani kohosi vähän.
"Matilda", esittäydyin lyhyesti. Sen Krister olisi toki voinut lukea nimikyltistänikin, joten jatkoin yhtä koruttomasti:
"Tammilehto."

Kun väkinäinen esittely oli hoidettu, mä vilkaisin kelloa ja totesin hiljaa mielessäni, että olisi aika avata kioski.
"Avaimet", mumahdin puoliääneen tajutessani, että olin nähnyt Kristerille jätetyt avaimet jossain. Ne löytyivät takahuoneen työpöydältä avaintenluovutuspaperin päältä.
"Allekirjoita toi ja tule sitten avaamaan ovi", ohjeistin karaten heti tilaisuuden tullen kioskin puolelle. Oven lukkojen avaaminen tai valmiin kahvin kaataminen tarjolle termareihin ei vaatinut multa paljoa, mutta entä kassan käyttö?

Huoahdin. Toivottavasti porkkanapää olisi ollut kassalla ennenkin. Kai se oli, sillä jollain muulla kuin darling-hokemisella sen oli täytynyt työ saada.

Olin vakuuttanut, että olen nopea oppimaan jättäessäni työhakemuksen ja ei se vale ollut. Sitäpaitsi olin hyllyttänyt ja tehnyt hanttihommia hitaasti valuvina kesälomakuukausina niin monia tuskaisia tunteja lähikaupassa, etten halunnut edes ajatella. Eikö kassakoneen käyttö olisi vain luontainen ja nopeasti opittava jatkumo loisteliaalla kaupan alan urallani.

Matilda jatkoi lyhyen ytimekkäästi ja synkästi perehdytyksen osiin kaksi ja kolme ja kas vain, operoin kassakonetta pian varsin sulavasti. Hymyä kassapoika, sieltä voi kohta tulla asiakas.

Kun kioski pysyi yhtä hiljaisena kuin Matilda, joka kahvinsa jälkeen näytti suoristelevan ja siirtelevän tavarariveja ihan vain jotakin tehdäkseen ja vältelläkseen minkäänlaista kontaktia. Päätin yrittää täyttää sen kiusallisen tyhjyyden ja keskustella tämän äreän naisihmisen kanssa. Meillä oli kuitenkin hevoset.
”Kerro siitä sun -”
Ehdin vain aloittaa kun ovi kilahtaa. Ryhtiä sitten.
”Hyvää huomenta!”, kajautan iloisesti rinta rottingilla. Olen varma, että Matilda katsoo minua vielä synkeämmin kuin aiemmin, ehkä pyöräytti silmiään. Meistä ei kai sitten tulisikaan työkavereita, jotka juoruilevat hevosista. Lannistavaa. Välivuoteni Kallassa näytti taas astetta synkemmältä.

Loppu.