Taksi- ja lainakuskina

Aamulenkin jälkeen mun olo ei ollut niin virkeä kuin olin toivonut, mutta koska mä olin vihdoin eilen illalla muistanut kysyä Jusulta tallireissulle sopivaa ajankohtaa, mun oli lunastettava lupaukseni nousta Trinan selkään. Kello oli vaille kymmenen, kun mä ajelin kohti Jusun tekstaamaa osoitetta tiiraillen välillä karttaa puhelimeni näytöltä.

Vaihtelin radiokanavia ajan kuluksi odottaessani Jusua saapuvaksi. Olikohan bambi kuinka täsmällinen? Olikohan sen käsi vielä köytettynä ja se taisteli parhaillaan esimerkiksi takin kanssa?
Huokaisin. Oli siinäkin aamuohjelmaa, kun toimi ensin Jusulle taksikuskina ja myöhemmin lainakuskina.

Olin ihan tyytyväinen valintaani siirtää tallireissu eiliseltä tälle päivälle. Kiitos Jessen, mä en olisi eilen ehtinyt ratsastaa valoisan aikaan. Enkä todennäköisesti olisi keskittynyt kunnolla sekuntiakaan. Keskittymiskykyä en taannut vieläkään, mutta ainakin valoa piisasi reilusti pikkupakkasen ansiosta.

Lopulta huomasin Jusun pälyilemässä talon edustalla. Mä seurasin bambin autonetsintää hetken, ennen kuin kumarruin apukuskin puolelle niin, ettei nainen voinut olla huomaamatta mua.
"Huomenta", mumahdin auton oven avauduttua. "Saat toimia kartturina, mä en tiedä yhtään minne päin me ollaan menossa."

Mä olin jo ehtinyt tulla siihen päätelmään, ettei Matilda kuitenkaan halunnut ratsastaa Trinalla. Olin arvellut, ettei se varmaan vaan kehdannut sanoa mulle silloin heti alkuun suoraan, ettei sitä kiinnostanut. Se oli varmaan odottanut, että mä unohtaisin koko jutun.

No, olin mä sitten unohtanutkin. Vilhelmina oli käynyt ratsastamassa Trinalla jopa kolmesti melkein joka viikko, ja Alexander oli tietenkin hypännyt hevosella Kalla CUP:ssa. Rasmuksenkin mä olin patistanut hyppäämään Trinalla muutaman kerran, ja vaikka mä en halunnut sitä myöntää, musta oli tuntunut tosi kurjalta vaan katsella vierestä kun kaikki muut ihmiset ratsasti miellyttävää kultaista tammaa. Se oli niin kivan näköinen. Mulla oli niin ikävä hevosen selkään. Erityisesti mä kaipasin hyppäämistä, mikä oli vähän kummallinen oivallus.

Mä en ollut koskaan joutunut ikävöimään esteratsastusta, koska mä olin treenannut sitä aina ja koko ajan, suunnilleen taaperosta saakka.

Joka tapauksessa Matilda sitten ottikin yhteyttä, ja mä huomasin vastaavani, että tietysti se voisi tulla vaikka heti samana tai seuraavana päivänä.

Nyt mä sitten istuin Matildan autossa ja opastin sitä Runiaciin.

”Seuraavasta vasemmalle, ja sitten me ollaan kohta perillä”, sanoin lopulta.

Matka oli ollut satunnaisia ajo-ohjeita lukuunottamatta hiljainen. Mä en ollut juttutuulella, en edes riittävästi kehitelläkseni jotakin kohteliasta rupattelua, eikä Matildakaan yrittänyt viritellä henkeviä keskusteluja.

”Käydään hakemassa Trina tarhasta”, sanoin, kun me kerettiin talliin, missä mä viskasin koukusta nappaamani narun Matildalle.

Johdatin Matildan näppärän näköisen voikon luo. Mun silmääni Trina oli yhä ihan uskomattoman kaunis hevonen. Se oli myös siitä ihana, että se lähestyi jo korvat hörössä tarhan porttia.

Se oli ollut hyvin turhauttava automatka. Jusu oli, jos mahdollista, ollut tavallistakin hiljaisempi ja mä olin miettinyt, pitikö se mua jotenkin ylpeänä sen vuoksi, että olin unohtanut Trinan ratsastuksen. Mulle sillä luulolla ei ollut oikeastaan väliä, vaikka mulla oli ollut ihan pätevä syy tälle unohdukselle. Elämä.

Auburnin jälkeen harva talli sykähdytti mitenkään, eikä tämä ollut poikkeus - se oli ihan kiva. Mulla oli epäilykseni, että Trina jatkaisi samaa kaavaa, mutta yritin antaa tulevalle ratsulleni mahdollisuuden ja nousta sen selkään ennakkoluulottomasti.

Niinpä me haettiin Trina. Se ilmaantui oma-aloitteisesti tarhansa portille ja höristeli korviaan kuin olisi maailman paras asia, että sen luokse tuli kaksi ihmistä. Olin niin tottunut Haukan ja Zelian kanssa, että ne täytyi hakea sieltä missä ne milloinkin jumittivat, että oli jopa ihan mukavaa vaihtelua napata hevonen portilta ja viedä se talliin ilman suurempaa draamaa.

Trinaa eivät stressanneet hoitotoimenpiteet mahan alta harjaamisesta satulavyön kiristykseen saatika suitsimiseen. Tamma suunnilleen imaisi kuolaimet suuhunsa ja mä kohottelin kulmiani sen työmoraalille, joka vakuutti jo ennen kuin olin edes päässyt satulaan.
"Onko tämä liikkunut miten paljon viime aikoina?" kysyin Jusulta, joka oli avustanut mua tamman varustamisessa. Bambi oli edelleen vähän vaisu, mutta enpä mäkään ollut mitenkään erityisen puheliaalla tuulella.

"Mun piti tulla silloin kun me puhuttiinkin tästä", mutisin vetäessäni saappaita jalkoihini. "Mutta mulla on ollut.. Kaikkea muuta."
Vilkaisin Jusua ja toivoin, ettei mun elämäni kiinnostaisi sitä sen enempää.

Mä olin vähän muissa maailmoissa. Jotenkin mä en jaksanut tuntea siitä juuri sillä hetkellä kohtuuttoman voimakasta huonoa omatuntoakaan, vaikka kyllä se varmaan jälkikäteen sitten iskisi. Ehkä.

”Trina on liikkunut neljästä viiteen kertaan viikossa nyt”, sanoin vähän hajamielisenä. ”Se on hypännyt kerran Cupin jälkeen. Mun sisko ei hyppää.”

Katselin hevosta mietteliäänä. Luotin kyllä siihen, ettei se mitään kummia pöllöilyitä keksisi, mutta olihan siinä omat kommervenkkinsä, mitä hyppäämiseen tuli.

Käänsin hitaasti katseeni Matildaan, kun se kiskoi saappaita jalkaan ja mutisi jotain, minkä alkua mä en ajatuksiini uponneena kuullut. Sen kaikkea muuta -osion kuitenkin kuulin ja nyökkäsin.

”Sellaista se joskus on”, sanoin tyyneen sävyyn ja hymähdin vähäsen. ”Oikeastaan mäkin unohdin, kun aikaa kului. Jotenkin hevosen asiat on silti sujuneet.”

Pian me oltiin valmiit menemään maneesiin. Matkalla sinne mä suunnittelin ääneen:

”Mä laitan pari pystyä teille... eipäs kun on ehkä nopeampaa, että sä laitat ja mä kävelytän Trinaa.”

Sehän oli melkein kuin mä olisin komennellut Matildaa. Se ei tuntunut ihan luontevalta, mutta viime hetkellä mä estin itseäni sanomasta mitään sorin suuntaista.

Vilkaisin Jusua toinen kulma koholla: mistä lähtien bambi oli jaellut ohjeita?
"Mmm-h, voi olla", tokaisin hitaasti ja tyrkkäsin Trinan ohjat Jusun käteen. Siinäpähän kävelyttäisi lauhkeaa lammasta sillä aikaa kun mä lämmittelisin estetolppien ja puomien kanssa.

En kiirehtinyt esteiden pystyttämisessä, vaan säädin suhteutettua linjaa kuntoon kuin olisin ollut rakentamassa arvokisojen rataa. Trina ehtisi kävellä sen aikaa, että mä voisin siirtyä suoraan alkuverryttelyihin. Nakkasin maneesin toiselle seinustalle vielä sokeripalat ja puomin, jolla olisi hyvä ottaa verryttelyhyppyjä ja testata Trinan ominaisuuksia.

Tamma ei tuntunut mitenkään erityisen energiseltä, kun nousin sen satulaan ja asettelin hetken käynnissä. Se reagoi apuihin, mutta otin silti pari napakkaa siirtymistä käynnistä raviin ja takaisin saadakseni reaktioihin nopeutta. Trina ei protestoinut, joten mä jatkoin tamman jumppailua ravissa ja totesin, että se vaikutti ihan kivalta.

Laukassa tulin pari kertaa kavaletin, joka ei vaatinut Trinalta muuta kuin jalkojen asettelua. Oli erikoista, miten puoliverinen ei nostanut kierroksia laukassakaan, vaan pärskähteli tyytyväisenä ja kuskasi mua rennossa keinuhevoslaukassa. Samassa laukassa mä toin Trinan ensimmäiselle pystylle, jonka eteen tamma pysähtyi liki tasajaloin.

Jaahas. Trina nökötti pienen pystyn edessä ja mä keräilin ajatuksiani. Olin ilmeisesti tottunut vähän menevimpiin tapauksiin Zelian, Lefan ja Fellun jälkeen, eikä Trinan kaltainen vaatimattomampi hevonen mennyt yli esteestä samalla tyylillä. Niinpä mä käänsin voikon pois esteeltä, nostin uuden laukan ja toin tamman pystylle etenevämmässä laukassa. Trina hyppäsi liioitellun suuren hypyn ja mä käänsin sen voltille ennen toista pystyä.

Trina oli siitä kiva hevonen, että sen kanssa oli yksikätisenkin näppärä puljailla. Nöyrä ja miellyttämisenhaluinen hevonen sen kuin käveli löyhän ohjan päässä. Välillä mun päähän pälkähti ajatus, että voisin aivan varmasti kävelyttää sitä selästäkin käsin, mutta sitten homma tyssäsi käytännön pulmiin: miten mä olisin kavunnut sen selkään kipsini kanssa? Ei ollut riittävän korkeaa jakkaraa.

Ja no, eihän se kovin järkevää olisi varmaan ollut kuitenkaan.

Matilda ratsasti musta vähän mitäänsanomattoman näköisesti Trinaa. Se ei patistellut sitä hirveästi, ja tavallaan se oli Trinan kanssa ihan hyvä, koska hevonen oli herkkä ja pehmeä. Se vaan, että se kaipasi ratsastajalta aika paljon tukea hyppäämiseen.

Matilda sai nopeasti huomata, ettei Trina imenyt erityisen suurella voimalla esteille. Jos sitä ei puskenut vähäsen, se pysähtyi kyllä. Toista oli sitten, kun tammasta pääsi vähän jyvälle ja tuli sen kanssa tutuksi; kyllä se sitten hyppäisi vähän eri tavalla, kun yhteistyö olisi tutun ja turvallisen tuntuista.

"Trina on tosi varovainen", kerroin Matildalle. En ollut viitsinyt sanoa heti aluksi mitään, koska joskus sellainen tieto saattoi aiheuttaa turhaa pusertamista ja prässäämistä, joka puolestaan saisi Trinan takuuvarmasti lukkoon.

"Se voi ottaa ton stoppailun tavaksi", ehdin sanoa juuri ennen kuin tamma jo toistamiseen veti pehmeästi liinat kiinni, nyt jo pari metriä ennen hyppyä. "Niin hölmöltä kuin se tuntuukin, kävelytä se seistä möllöttämään esteen eteen ja rapsuttele."

Tyrskähdin vähän Trinan ilmeelle ja olemukselle, kun se tutki estettä puhisten.

"Se on vähän kuin huolestunut tuntipuksu... no, kunnes se pääsee vauhtiin. Se on kuitenkin hypännyt metrineljääkymppiä, että kyllä se toimii, kun sille on reilu ja käskee sopivasti."

Aika monta sanaa mun mittapuullani - johan tässä aloin tuntea oloni joksikin valmentaja Rosengårdiksi, mikä ei tietenkään ollut mulle luonteenomaista - mutta lausuinpa vielä lisää:
"Sitten vaan uusiksi, ja enemmän laukkaa. Kyllä se siitä heräilee."

Tuntipuksu-Trina ja ohjeita jakeleva Jusu. Edelleen: mä olin hyvä valmennettava, kun mä sain opetusta valmentajalta. Mulle oli enemmän kuin okei kuunnella Jusun selostusta Trinan luonteesta ja ratsastettavuudesta siinä vaiheessa, kun tamma oli stopannut jo kahdesti, mutta se viimeinen kommentti särähti korvaani.

No, mä herättelin Trinan. Haukka oli opettanut mulle konstin jos toisenkin, vaikka ori ei ollut koskaan ujostellut hyppäämistä. Mä otin enemmän laukkaa ympyrällä, vaihtaen suunnan lävistäjällä. Trina vaihtoi kuten estehevosen kuului ja mä lähdin taas työstämään sen laukkaan enemmän voimaa, mutta en yhtään enempää vauhtia.

Kun mä olin herätellyt Trinan omassa rauhassani, otin vauhtia kavaletilta ja käänsin tamman vähän lyhyemmällä tiellä pystylle. Mä tuin pohkeella, mutten paineistanut turhaan vaan istuin tiiviisti satulassa viimeiseen askeleeseen saakka. Trina hyppäsi, ja mä nojauduin kevyesti eteen ottaen tamman kiinni heti hypyn jälkeen. Voltilta mä boostasin laukkaa taas pykälän kohti toista pystyä, huokaisin ja varmistin, että se eteni esteelle ja sen yli.

"Voi varmaan nostaa", mumahdin kääntäessäni Trinan päädystä lävistäjälle. Laukanvaihto, ristilaukka. Trina keinui hetken paikallaan, kun mä vaadin sitä huolehtimaan takapäänsä mukaan uuteen kierrokseen. Korjaus, myötäys ja sujuvasti eteen.

Homma alkoi näyttää enempi esteratsastukselta, kun Matilda ryhtyi ratsastamaan Trinaa tosissaan. Mä seisoskelin vaiti, koska ei multa tarvittu enempää ohjeita. Mä vaan nostin estettä silloin, kun pyydettiin, ja yritin olla ajattelematta sitä vanhaa tuttua voisinpa mäkin -alkuista lausahdusta loppuun saakka.

Mä en nyt vaan voinut hypätä. Piste.

Sitten mä jossain kohti ryhdyin omaehtoiseksi ja kohotin pystyestettä vielä kerran lupia kyselemättä. Se olisi hyvä lopetuskorkeus, vaikka Matilda vaikutti vähän siltä, että se olisi päättänyt homman jo edelliseen.

"Tulkaa vielä. Tämä korkeus varmaan riittää tälle päivälle", sanoin melkein kepeästi ja katselin hevosen liikkumista mietteliäänä.

Trinassa oli niin paljon hyviä ominaisuuksia. Mä olin aluksi jopa hätääntynyt, kun mä olin väkisinkin alkanut miettiä, oliko Trina mulle mun omaa Granniani paremmin sopiva hevonen. Se oli siksi pelottava ajatus, että Trina ei enää puolen vuoden päästä varmaankaan olisi mun käytettävissäni, mutta Grannin kanssa mä olin... jumissa. En tiennyt, kuinka kauan.

Voisinhan mä sen teknisesti ottaen myydä, koska se oli paperilla mun hevoseni, mutta saisinko ikinä tilalle toista? No, sellaisen, jonka nyt saattoi osa-aikaisen siivoojan ja tallityöntekijän palkalla ostaa. En kovin kummoista.

Joka tapauksessa mä olin nyt saanut seurata molempien hevosten menoa muiden ratsastajien kanssa, ja vaakakupit olivat kallistelleet ja heiluneet, enkä mä tiennyt, kumpi lopulta sopi mulle paremmin. Sopiko kumpikaan? Oliko sopiva hevonen yhtä mystinen olento kuin yksisarvinen?

"Se taitaa olla aika erilainen kuin Haukka tai Zelia", tuumasin ääneen pohdintojeni jatkeeksi, kun Matilda rupesi keräilemään lyhyen käyntihetken jälkeen ohjia hypätäkseen vielä mun käskemäni korkeuden.

Trina petrasi estekorkeuden noustessa, muttei tarjonnut mulle varsinaisesti mitään vau-elämyksiä. Jos sitä vertasi vaikka Lefaan viimeisten osakilpailuiden metrikahdessakympissä, saattoi tammaa luonnehtia tylsäksi. Se teki kaiken mitä pyysi, mutta sillä ei ollut hommaan sitä paloa, että sä olisit voinut hetkeäkään uskoa sen hyppäävän oma-aloitteisesti. Tai sitten Trinan tyylinen hyppääjä ei ollut mun ratsuni.

"On", mumahdin vastaukseksi Jusulle, joka oli korottanut esteitä vielä kerran. Jos Trina pääsisi niistä yli puhtaasti, mä olisin tyytyväinen - se olisi ihan mukiinmenevä suoriutuminen.
"Haukka meni yli mistä vaan ja Zelia.. No, haluaa mennä", virkoin kooten ohjia käsiini. Trina nosti laukan terävästi ja siihen reaktioon mä olin tyytyväinen kaiken sen työstämisen jälkeen. Tamma alkoi vihdoin herätä kunnolla ja kun käänsin sen viimeisen kerran linjalle, musta alkoi tuntua, että se halusi hypätä.

Ja Trinahan hyppäsi. Ei tamma lähtenyt vetämään esteille kuin Lefa uusinnassa tai Zelia päin verryttelyristikoita, mutta sen korvat nousivat pystyyn ja laukka pyöri omalla moottorilla. Mä varmistelin, mutta hellitin ajoissa päästääkseni tamman ponnistamaan.

Nyt mä en ottanut kiinni toista estettä kohti. Annoin Trinan edetä ja tulla välin viidellä laukalla kuuden sijaan. Askel osui kohdalleen ja tamma ponnisti liioitellun suureen hyppyyn, joka vaati multa töitä pysyäkseni kyydissä.
"Okei", puuskahdin yllättyneenä. "Sehän hyppää."

Kamalaa kyllä, mutta mä vähän tirskahdin, kun Matilda painotti Zelian halua mennä yli esteistä. Kiirehdin sanomaan:
"No onhan se parempi, että edes haluaa. Mitä tekisi estehevosella, joka ei kerta kaikkiaan halua."

Trina ei ollut haluton, se oli varovainen. Sitten kun se sai jutun jujusta kiinni, se todellakin tahtoi mennä ja suoriutua sille asetetuista tehtävistä.

Niin kuin vaikka nyt, kun linjan pystyt olivat ihan esteen kokoisia ja se jo tiesi, että ratsastajakin oli tehtäviensä tasalla. Tamma esitti hyppyvoimaansa. Sillä oli tapana leiskauttaa esteistä yli mitä suurimmalla ilmavaralla, jottei se vahingossakaan kolhisi jalkojaan, ja joskus se oli todella haastava ominaisuus.

"Joo, hyppää se", kuittasin Matildan yllättyneisyyden olankohautuksella. "Se menisi yli vaikka raitiovaunusta. Se vaan, että aikaa sen kanssa on vähän tympeä ratsastaa... no, sen varmaan oot arvannutkin."

Parhaimmillaan Trina oli nopea ja tarkka, mutta sitten taas asiat olivat sen kanssa niin mitättömän pienestä kiinni. Se tuhlasi aikaa ylös suuntautuviin hyppyihin. Se epäröi herkästi, jos lähestyminen oli lainkaan muuta kuin ideaali. Se sortui ylilyönteihin yrittäessään varmistella ylipääsyä.

Se oli tavallaan vähän niin kuin mä. Miellyttämisenhaluinen ja epävarma.

Matilda tuli vielä kerran, ja hetken näytti, että pieni horjahdus viimeisimmän valtavan hypyn aikana oli tehnyt Trinan epävarmaksi. Ensimmäinen hyppy olikin vähän kireä, mutta välissä tapahtui jotakin hyvin oikeaa.

"Super", kommentoin viimeistä hyppyä. "Kiitos, Matilda."

Mä korjailin esteitä kömpelösti Matildan tehdessä loppuverkkailujaan. Puhuin seuraavan kerran vasta silloin, kun Matilda jo siirsi hevosen käyntiin.

"Jos se ei ollut susta ihan kamala ja jos sulla ei ole ihan kauheasti sitä kaikkea muuta... hyppäisitkö sä sillä toistekin?"

En mä yrittänyt kuulostaa mitenkään ivalliselta. Mä vilpittömästi tarvitsin apua, ja mä myös uskoin, että Matilda saattaisi hypätä Trinalla toiste melkein mielellään. Itse nuoren hevosen omistajana ainakin pidin tällaisista mahdollisuuksista.

Se vaan, etten mä voinut viitata Matildan kaikkeen muuhun muilla sanoilla kuin niillä, jotka se oli itse mun käyttöön antanut, koska en mä tiennyt, mitä se kaikki muu oikein piti sisällään.

Trina oli petrannut loppua kohti ja mä olin saanut kiinni ajatuksesta, että tammalla oli hypättu suurempiakin luokkia. Ei se todellakaan menevin tapaus ollut, mutta ihan hyvää vaihtelua. Trinan selässä mä olin ehtinyt miettiä tekemisiäni enemmän ja ne olivat näkyneet suoraan kokeneemman ratsun etenemisessä.

Jusu katkaisi hiljaisuuden ja kysyi hyppäisinkö mä Trinalla toistekin. Mä nyökkäsin hitaasti antaen ohjien lipua pidemmiksi sormieni välissä. Enää mulla ei ollut kaikkea muuta, paitsi jos laski mukaan uusimman muun, jonka vihreät silmät pakottivat hetkittäin unohtamaan kaiken ja kaikki, vaikka olisi nimenomaan pitänyt malttaa.

"Ehdin mä, Zeliakin on kevyemmällä tämän kuun", mutisin seuraten katseellani Jusua, jonka esteiden korjaaminen ei näyttänyt mitenkään sujuvalta. Käänsin Trinan pitkältä sivulta kohti pystyä, johon Jusu ei ollut vielä ehtinyt koskea, liu'uin alas satulasta ja tartuin puomiin. Me oltaisiin täällä vielä illallakin, jos mä jättäisin esteiden purkamisen raajarikon bambin tehtäväksi.

Harjasin kevyesti hionneen Trinan karvaa. Voikko riiputti tyytyväisenä päätään, kun kävin tarkasti läpi satulan kohdan ja jatkoin kohti tamman jalkoja.
"Mitä suunnitelmia sulla on tän suhteen?" kysyin Jusulta, joka oli palannut kuolaintenpesureissulta. "Siis sitten kun voit ratsastaa."

Mä hymyilin arasti Matilda Tammilehdolle, joka ensin lupasi auttaa mua Trinan kanssa, ja sitten laskeutui tamman selästä auttaakseen esteiden purkamisessa. Vielä silloin en uskaltanut sanoa muuta kuin:
”No hyvä. Sovitaan vaan ajoista sun menojen mukaan, mullahan ei ole... mitään.”

Mulla oli jotenkin helpottunut olo, kun mun hevospulmat olivat taas pykäläm verran olemattomampia. Kun Matilda kysyi mun suunnitelmia voikon tamman varalle, mä vastasin melkein vapautuneesti:

”No, se pitää saada varsaloman jäljiltä tekemään niitä 130-140-ratoja. Ja mut myös, pitkästä aikaa, niin että mä olen niille valmis sitten kun Grannikin on.”

Koska Grannin kanssa mä jatkaisin. Trina oli välivaihe, apuväline, kouluttaja. Granni oli mulle se hevonen, jonka kanssa katsottaisiin, miten pitkälle mun rahkeet riittäisivät.

Mistä se päättäväisyys yhtäkkiä kumpusi? Mä en tiennyt, mutta varmaan samasta paikasta kuin rohkeus sanoa:

”Mä olen iloinen, että sun kaikki muu on hellittänyt sen verran, ettei se vie kaikkea aikaa ja energiaa.”

Koska sellaisen kuvan mä olin saanut.

”Mä haen Trinalle heinät”, ilmoitin, koska sellaisen uhkarohkean lausunnon jälkeen oli kai paras jättää matildatammilehdot omaan seuraansa.

Kuuntelin Jusun vastausta mietteliäänä. Mikäs siinä, jos sulla oli mahdollisuus ratsastaa nuoren hevosen lisäksi niin paljon kokeneempaa ratsua, jonka rahkeet riittivät isompiinkin luokkiin. Ihan samalla tavalla mä olin tyytyväinen siihen, että olin saanut lainata Amandan hevosia kisoihin - ei se ollut mikään itsestäänselvys.

Sitten Jusu kommentoi mun kaikkea muuta ja mun Trinan etujalkaa harjalla läpi käyvä käsi pysähtyi hetkeksi. Niin, no, saattoihan sitä niinkin kuvailla: mun elämä oli tosiaan hellittänyt. Yhden parisuhteen verran. Mutta mitäpä Rasmusta vaaleanpunaisten lasien läpi katseleva Jusu siitä tietäisi.

Koska Jusu katosi hakemaan heiniä, mä sain rauhassa kasata ajatuksiani. Ne pyörivät päässä, koska mä en taas ollut jäsentänyt niitä. Ei, sen sijaan mä olin nukkunut toissa yönä Jessen vieressä ja todennut viime yönä valvoessani, että seuralla ilmeisesti oli todellakin merkitystä.

Suljin Trinan karsinan oven siksi aikaa, että Jusu palaisi. Oletin tamman lähtevän vielä tarhaan, mutta mä en ollut varma, minne Jusu oli roudannut sen loimen. Nappasin käteeni piikkisuan ja aloin pyöritellä pölyharjaa sitä vasten. Ei mulla ollut muutakaan keinoa pitää kaikkea muuta poissa tilanteesta, jossa mun piti olla valmis paluumatkalle Jusun napottaessa pelkääjän paikalla.

Mä pussitin Trinan heinät melko sukkelasti väliaikaiseen vammaisuuteni nähden ja katosin vippaamaan ne jo valmiiksi tamman tarhaan. Sitten menin noukkimaan hevoselle ulkoloimen kainalooni.

Vähän ennen kuin mä ehdin Trinan karsinalle asti se loimimytty kuitenkin alkoi elää omaa elämäänsä. Oli pieni ihme, etten mä kompuroinut lattialle valuvaan loimeen.

Aika nopeasti Matilda oli paikalla ja keräsi loimen lattialta kahdella hyvin toimivalla kädellään. Mä mietiskelin vähän kummissani, missä välissä Matilda Tammilehto oli alkanut auttaa mua - hevosen kanssa, puomien purkamisessa, mun omien sotkujeni siivoamisessa.

Mä en tiennyt, mitä me oltiin. Ei kai sentään ystäviä? Ei todellakaan vihamiehiäkään. Mä en ollut kenenkään vihamies. Jotenkin kummasti musta tuntui, etten mä ollut Matildalle sylkykuppikaan.

”Muistatko sä, missä tarhassa se oli?” kysyin Matildan loimitellessa Trinaa.

Mä tunsin oloni jotenkin uupuneeksi ja olin helpottunut, kun saatoin jättää hevoseni toisen käsiteltäväksi ja talutettavaksi ja tarhaan suljettavaksi.

Odotin taas yhtä hiljaista automatkaa, mutta en nyt mitenkään kovin levottomana.