Ärrämiehen paluu

"Arvat on aika vähissä, muut mä ehdin täyttää aamulla", mumahdin pitkään iltavuoroon tulleelle Tiialle, joka oli kioskin uusin työntekijä. Se nyökkäsi yhtä ujosti kuin yleensäkin ja olin yhtä tyytyväinen vaitonaisuuteen kuin tähänkin asti. Riitti, että mä kerroin mitä olin tehnyt ja oliko Tiian huomioitava jotain erityistä, mutta henkilökohtaisuuksiin ei tarvinnut mennä. Eli mun ei tarvinnut leikkiä sosiaalista.

Vaihdoin vaatteet ja vilkaisin kelloa, joka kertoi mun olevan kaksi minuuttia etuajassa vuoron loppumiseen nähden. Tiia oli kuitenkin tapansa mukaan tullut niin ajoissa, että mun oli ollut sama väistää sen tieltä. Jäin notkumaan lehtihyllylle iltapäivälehtien otsikoita vilkuillen, koska halusin edes yrittää olla tunnollinen työntekijä siltä varalta, että kioskiyrittäjä pölähtäisi paikalle juuri, kun mä olin poistumassa työpaikalta ennen vuoron päättymistä.

Heilautin Tiialle kättäni vilkaisematta tiskin taakse jäänyttä naista. Kylmä ilma löi vasten kasvoja jo oviaukossa, joten vedin kaulahuivia paremmin villakangastakin kauluksen ympärille ja olin törmätä ovea kohti marssineeseen hahmoon.

Olin pienoisesta krapulasta huolimatta käynyt jo tämän päivän aikana Kaajapuroilla hoitamassa ja liikuttamassa Sallin (joka, luojan kiitos, oli osannut käyttäytyä). Että pitikin taas ryypätä.

Asunnolle päästyäni totesin, ettei jääkaapissa ollut mitään krapulaa helpottavaa juotavaa.
Hmmm, liekköhän Matilda töissä? huomasin ajattelevani ja pian olinkin taas eteisessä takkia ylleni laittamassa. Hetken kyllä emmin, lähtisinkö sittenkään. Olinko minä oikeasti lähdössä R-kioskilta ostamaan kallista limukkaa vain Matildan takia? Naisen takia?  Lähikaupasta saisi halvemmallakin juotavaa.

--

En ehtinyt edes koskea R-kioskin oveen, kun sieltä pelmahti ulos tuttu violettipää takin kaulusta ylös nostellen.
"Älä nyt päälle tule!" huudahdin muka pelästyneenä kädet ylös nostaen.

Se oli vihreäsilmäinen mies, Jesse, ja se nosteli käsiään kuin mä olisin oikeasti syöksynyt sen kimppuun kuten ylidramaattisesta elehtimisestä olisi voinut päätellä.

"Hmm, en", mumahdin vähän huvittuneena, pujahtaen miehen ohi kääntyen kuitenkin tämän puoleen aidon kiinnostuneena siitä, että se oli taas kioskilla. Ärrämies oli osuvampi lempinimi kuin olin uskonutkaan.

"Lisää juustonaksuja, vai? Mun työvuoro loppui just", tiedustelin pirullinen hymynkare huulillani. Olikohan mun asiakaspalvelutaitoni vakuuttaneet vai viehättikö kioskin kova hintataso asianajajaa siinä määrin, että se oli tullut asioimaan työpaikallani toistamiseen?

Hmh, vai työvuoro just loppunut... Pahus.
"Eeii, kunhan olin tästä ohi kävelemässä", valehtelin kohauttaen harteitani. "Itseasiassa olin menossa Pioniin, vai mikä se on se kahvila. Kuulemma hyvät kahvit ja leivonnaiset siellä."

Minulla ei ollut oikeasti hajuakaan, missä se Pioni oli. Olinko edes oikeassa suunnassa?
"Tuutko mukaan?" ehdotin hieman ujosti työntäen kädet takkini taskuihin. "Mä tarjoon."

Kurtistin kulmiani: vai että oli vihreäsilmäinen menossa Pioniin. Olikohan se päättänyt vaihtaa tekniikkaa ja lähteä hapuilemaan seuraa päivänvalossa?
"Mmm-h, se on ihan kiva paikka", nyökyttelin tajuten vasta sen jälkeen, ettei Pioni ja Ärrä olleet ihan samalla suunnalla. Riippui tietysti hyvin paljon siitä, mistä päin oli tulossa.

Ja Jessen osoitetta mä en tiennyt, ihan sattuneesta syystä.

Kohotin yllättyneenä kulmiani Jessen pyytäessä mua mukaansa.
"No joo, ei mulla niin kiire tallille ole", vastasin edelleen vähän hämmentyneenä. Tiesin lähestyväni jälleen harmaata aluetta, mutta ehkä voisin ujuttaa Jonathanin olemassaolon keskusteluun jossain sopivassa välissä.

"Mennäänkö jo, täällä on vähän kylmä?" irvistin ottaen ensimmäisen askeleen oikeaan suuntaan.

"Kiva!" sanoin ehkä turhankin innostuneena, kun Matilda vastasi myöntävästi kutsuuni. Ehkä pientä vastahakoisuutta oli havaittavissa...

"Mennään vaan", hymähdin ja hieman viivytellen lähdin Matildan perään luottaen siihen, että nainen meidät oikeaan osoitteeseen veisi.

Pian Pioni näkyikin edessämme ja astuimme sisään viihtyisään kahvilaan.
"Mitä sä otat?" kysäisin samalla, kun tiirailin tarjoiltavien listaa. Tässähän tulisi ihan valinnan vaikeus.

Mun olo oli sanalla sanoen ristiriitainen, kun astuin Pioniin Jessen kanssa. Toisaalta mies oli niitä harvoja joiden kanssa saatoin kuvitella itseni pöytään kahvikuppien kanssa ilman sosiaalisesti kiusallista tilannetta, mutta toisaalta miehen vihjailut Krouvissa kummittelivat mielessä. Eivät ne mua olleet järkyttäneet millään tasolla, mutta se, ettei Jesse tiennyt mun seurustelevan, oli.. No, epäilyttävää. Mun puoleltani.

"Vaniljalaten", vastasin, koska se oli oikeastaan mun vakiotilaukseni. Siihen ei sisältynyt lisäkysymyksiä vaan mä saatoin vain odottaa hiljaa juoman valmistumista tiskin päässä. Vilkaisin listoja katseellaan tutkivaa Jesseä miettien, olikohan sillä mahtanut olla tärkeäkin työpäivä asianajajana.

"Yks vaniljalatte ja yks iso tavallinen kahvi maidolla", sanoin kassan takana hääräilevälle työntekijälle.
Tämä nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi.

Jonkin ajan päästä juomat olivat tarjottimella ja ne maksettuani, lähdin luovimaan tietä vapaalle pöydälle Matilda perässäni.
"No, miten meni työpäivä?" kysäisin, kun olimme saaneet iskettyä takamuksemme tuoleille.

Jesse teki tilauksen, maksoi sen ja mä olin hiljaa, koska ei se olisi kuitenkaan antanut mun maksaa kahviani. Olipahan taas neljä euroa lisää mun omatunnolleni.

"Siinähän se, yllättävän nopeasti onneksi", vastasin. Mulla harvoin oli mitään hehkeää kerrottavaa työstäni, jota mä tein puhtaasti toimeentulo edellä. En valittanut, koska se toi leivän mulle ja kalliin tallipaikan Zelialle, mutta en myöskään kehunut. Koskaan.

"Sulla? Mitään mielenkiintoista?" virnistin takaisin siemaisten sitten latteani.

Nyökyttelin Matildan vastaukselle työpäivästään. Mitäpä siihen olisi voinut sanoa? Eiköhän tuo olisi maininnut, mikäli siellä jotain erikoista olisi tapahtunut. Vaikkapa aseellinen ryöstö. Tai jotain.

"Mulla oli tänään vapaapäivä. Huomenna olisi sitten yks oikeusjuttu. Parisuhdeväkivaltaa. Lähestymiskieltoakin haetaan sille miehelle", vastasin hörpäten kahvia.
Piru, että oli kuumaa.

Harhauduin hetkeksi pohtimaan, millaiset työvuorot asianajajilla oli, jos Jessen oli mahdollista pitää vapaapäivä kesken viikon. Se pohdinta kuitenkin katkesi lyhyeen, kun mies kertoi mitä huominen piti sisällään.

"Ai.. jaa", ynähdin vähän hätäisesti laskien katseeni vihreistä silmistä kahviini. Kaikki sanat katosivat mielestä ja tilalle jäivät vain parisuhdeväkivalta ja lähestymiskielto. Mä pystyin melkein tuntemaan kihelmöinnin poskellani, kun ajauduin ajatuksissani tilanteeseen, jota en olisi enää halunnut muistella.

Jonathanin nimen livauttaminen keskusteluun osoittautui tänään odotettua vaikeammaksi.

Jokin Matildan olemuksessa muuttui välittömästi, kun olin kertonut huomisesta päivästä. Tuntui kuin tämä olisi kutistunut pieneksi, huomaamattomaksi mytyksi siihen tuolille. Tai ainakin olisi toivonut niin käyvän.
Ei perkele.

Olisin halunnut tarttua hellästi naisen käteen, mutten tiennyt olisiko se nyt niin soveliasta tässä tilanteessa ollut. Tyydyin siis puristamaan kahvikuppiani kaksin käsin.
"Anteeksi. Ei ollut tarkoitus repiä mitään vanhoja haavoja auki", sanoin hiljaa irroittamatta katsettani naisesta. "Kuka se oli?"

Henkisesti valmistauduin siihen, että Matilda lähtisi sillä sekunnilla pois paikalta.

Näin ei pidetty pokerinaamaa ja kokemuksiaan omana tietonaan. Paniikki häilähti mielessäni, kun kävin jo mielessäni läpi skenaariota, jossa vauhkoontunut asianajaja yritti ajaa mun asioitani vaikka mä en halunnut niin. Mä pidin asiat itselläni.

Tätä asiaahan mä en ollut saatua pidettyä itselläni. Ensin siitä oli kuullut Isabella Sokka, sitten nuorempi Raynott ja lopulta Sarah. Siinä piirissä oli jo kolme ihmistä liikaa jakamaan tiedon tapahtuneesta. En mä halunnut olla mikään uhri, etenkään kun tituleerasin itseäni edelleen Jonathanin tyttöystäväksi.

"Mitä?" huokaisin niin uskottavasti kuin osasin. "Kuka? Ei.. kukaan."
No sepäs oli uskottavaa. Pidin katseeni visusti poissa Jessen silmistä, ettei mies voisi lukea niistä mitään.

Edessäni istuva nainen vältteli katsettani parhaansa mukaan.
Olikohan kyseessä tuorekin juttu?

"Olen.. pahoillani. Ei ollut tarkoitus udella", mutisin kääntäen katseeni valkoisessa kupissa höyryävään juomaani.
Mitähän tässä nyt sitten pitäisi sanoa? Työasiossa pystyi vetämään ammatillisen linjan, sillä yleensä en tuntenut osapuolia, mutta nyt, kun kyseessä oli tuttu ihminen ei ajatukset todellakaan ollut mitenkään lainkuuliaisia...

Voi helvetin kuusitoista. Miten mun pokkani oli pettänyt juuri silloin, kun sitä olisi tarvittu? Mun koko olemus suunnilleen huusi kuinka mulla selvästi oli omakohtaista kokemusta parisuhdeväkivallasta, koska olin mennyt niin vaikeaksi.

"Joo ei mitään se on jo vanha juttu", vastasin nopeasti. Räpäytin silmiäni tajutessani naulanneeni tilanteen lopullisesti myöntäen, että mulla nimenomaan oli juttu, joka liittyi Jessen työkuvioihin. Tyhmempikin olisi laskenut yhtälön päässään, enkä pitänyt vihreäsilmäistä mitenkään hitaana.

Naputtelin sormen päällä kahvikuppia ja katselin ikkunasta ulos mietteliäänä.
"Kai sinä rikosilmoituksen teit?" kysyin lopulta. "Ja potkit koko ukon pellolle?"

Harva nainen sitä teki... Yleensä siihen vaadittiin poliisien saapuminen paikalle, että asiat lähtisivät rullaamaan.

Rikosilmoituksen. Nielaisin hitaasti miettien poispääsyä tilanteesta. Jos mä vain häipyisin konkreettisesti paikalta, saattaisi Jesse luulla tapahtunutta vakavammaksi kuin se todellisuudessa oli. Jos mä kertoisin tapahtuneesta, paljastuisi a) se, että seurustelin ja b) se, etten todellakaan ollut potkinut ketään pellolle. Vaihtoehto a:n halusin paljastuvan, mutta riski Jonathanin nimen selviämiseen asianajaja-Jesselle oli suuri.

"En tehnyt mitään ilmoitusta", myönsin hetken hiljaisuuden jälkeen nostaen katseen Jessen silmiin. "Se oli vahinko, tilanne eskaloitui ja mä vaan olin väärässä paikassa väärään aikaan."

Se oli paska vastaus, mutta ainakin riittävän epämääräinen. Sipaisin kasvoille valahtaneen hiuskiehkuran sivuun hipaisten vahingossa kohtaa, joka oli sinertänyt tapahtuneen jälkeen. Onneksi sitä ei ollut nähnyt kukaan ylimääräinen.

Siristin silmiäni hieman. Väärä paikka ja väärä aika.
Joopa joo.

"Vahinko... Just", tuhahdin lähes äänettömästi.
"Kai sä nyt kuitenkin ymmärrät, ettei se millään tavalla voinut olla sun syy? Sä et lyöny, se toinen löi", totesin lopulta ja hymyilin hieman.

Jessestä näki, kuinka se otti sankarillisen asianajaja-asenteen asiaan ja kai mä ymmärsin sen. Tapahtunut oli kuitenkin sattumusten summa ja oli loppupeleissä ollut arpapeliä, oliko tulilinjalle joutunut Markus vai minä.

"Joo ei se ollut mikään ihan tavanomaisin tilanne", mumahdin jättäen mainitsematta, että tilanteeseen oli liittynyt mun poikaystäväni ja sen ex-poikaystävä. Mä en myöskään ollut niellyt tapahtunutta ennen kunnollista välienselvittelyä saatika joutunut samaan tilanteeseen uudestaan.

"Mä olen sujut sen kanssa enkä mä anna kenenkään satuttaa mua enää ikinä", totesin ääni tasaisena. Se oli totta niin hyvässä kuin pahassakin ja Jonathan jos joku tiesi sen. Ja nyt Jessekin tiesi.

En oikein niellyt Matildan vakuutteluja olevansa asian kanssa sujut. Sen kuitenkin uskoin, ettei nainen enää antaisi kenenkään satuttaa itseään.
Toivon mukaan.

Puhelin kilahti viestin merkiksi ja nopeasti vilkaisin näyttöä. Pomo.
"Lupasin sulle kyllä vapaapäivän, mut jos mitenkään voisit tulla käymään toimistolla? Olisi pari juttua, mitä pitäis käydä läpi ennen huomista istuntoa."
Pikaisesti näpyttelin vastauksen "ok", ja tungin puhelimen takaisin takin taskuun.

"Tuota, mun pitää mennä", murahdin pettyneenä ja hörppäsin jo viilentyneen kahvinloput mukin pohjalta.
Katsahdin Matildaan pahoittelevasti. Hetken empimisen jälkeen ojensin käteni ja rohkaisevasti puristin naisen kättä ennen kuin nousin ylös tuolistani.
"Nähdään taas", hymyilin leveästi.