Suorituspaineita

Zelialla oli tänään vapaapäivä. Me oltiin oltu toissapäivänä Isabellan estevalmennuksessa ja eilinen oli mennyt palauttavaan sileäntreeniin, jossa Zelia oli ollut aivan kamala. Yleensä tamma oli hyvällä tuulella hyppypäivien jälkeen, mutta eilen se oli hosunut tasapainottomana joka suuntaan ja musta tuntui, etten mä ollut tehnyt mitään oikein satulassa. Koska varustehuolto oli jäänyt väliin ratsastuksen jälkeisessä tyhjyyden tilassa, olin omantunnontuskissani potkinut itseni suoraan töistä tallille hoitamaan perusjuttuja - kuten varusteita. Sen lisäksi mä aioin käydä läpi omaa kaappiani, koska tuntui, että sinne oli kertynyt kaikkea turhaa ja ylimääräistä.

Isabella Sokan ääni kantoi tallin nurkalle saakka. Kävelin kohti suihkulähdettä, joka hetkautti joka kerta vähemmän - luulin aluksi, ettei siihen voisi tottua lainkaan - ja jatkoin sen viertä kohti kenttää. Kaiken järjen mukaan mun olisi pitänyt karttaa Isabellaa kuin ruttoa, koska en halunnut jäädä naisen kanssa kahden kuulustelun riskin vuoksi. Mua kuitenkin kiinnosti liikaa, miksi perijättären äänessä oli tavallista enemmän auktoriteettia ja pontta.

Se selvisi mulle hyvin nopeasti. Isabella oli laittanut kentällä työskentelevät ratsukot kunnolla töihin ja huomasin ratsastajien keski-iän olevan melko alhainen. Rasmusta, joka ei sopinut joukkoon oikeastaan millään tavalla, lukuunottamatta ratsastajat olivat nuoria. Seurasin katseellani paria mulle tuntematonta hevosta, kunnes tunnistin Jusun ruunikon selässä. Sehän oli Jusun hevonen. Samassa mä muistin Rosengårdien esteleirin: olin ilmoittanut sinne ja katunut päätöstä heti seuraavana päivänä. Vaikka se oli mieletön treenimahdollisuus, Zelian vieminen paikalle Rosengård-kasvattajanimen alla lisäisi varmasti kiinnostusta meitä kohtaan. Mua pelotti, että Zeliaa pidettäisiin raakileena, häpeänä koko nimelle.

Upotin katseeni Jusuun pysähtyessäni kentän laidalle. Granni liikkui mun silmään kivasti ja mä näin sieluni silmin Zelian esittämässä kaikki huonot puolensa leirin ensimmäisellä tunnilla. Hurraa.

Mikä koettelemusten koettelemus tämä valmennusreissu oli ollut. Matka Purtsilta oli taittunut kauhuteinien kanssa. Kerrankin kiitin onneani siitä, että Granni oli niin pahatapainen. Sen vierelle ei ollut ratsastamista, eikä kyllä kovin lähelle missään muussakaan suunnassa. Vaan eipä sillä - etäisyys ei tietenkään estänyt Avaa ja Jannaa jutustelemasta mulle, eikä ne varsinaisesti jutustelleet mukavia. Eivät ihan koko aikaa, ainakaan.

Granni oli vähän takakireänä, mutta valmennus osoittautui hyödyllisemmäksi kuin olisin arvellut. Aikansa se otti, mutta yhtäkkiä sitkeä kevyin avuin ratsastaminen ja irrottelevat väistöt loksauttivat jonkun palikan tamman päässä rentousmoodiin. Olin siitä aidon ihmeissäni. Grannilla oli tapana olla aika raskas. Nyt se tuntui pehmeältä, vastaanottavaiselta ja vakaalta, enkä osannut ihan heti analysoida, mistä ilmiö johtui. Sen parissa mun ajatukset askartelisivat vielä seuraavan kerran tammaa ratsastaessanikin, se oli vissi ja varma. Yksi onnistunut valmennuskerta ei vielä taannut täyttä oivallusta, mutta alku sekin oli.

Isabella poistui tärkeänä ja kiireisenä ihmisenä paikalta, kun me siirryttiin loppukäynteihin. Harvinaisen rento Granni allani hapuilin katsekontaktia Rasmukseen, jonka kanssa veisimme Grannin yhdessä takaisin Purtsille. Yksi matka teinareiden kanssa riitti tälle päivälle. Vaihdoimme siinä kävellessämme muutaman sanan käytännön järjestelyistä, mutta muuta emme puhuneet. Ehtisimme puida valmennusfiiliksiä ja kaikkea muutakin sitten, kun yleisönä ei olisi kauhuteinejä, pikkuvanhaa Viiviä ja jotenkin synkän näköistä Matildaa, joka syystä tai toisesta tuntui tuijottavan mua.

Silmäkulmastani näin Matildankin lähtevän liikekannalle, kun talutin Grannia kentältä kohti tallia ja sen hoitopaikkaa. No, mitäpä se toisaalta olisi tyhjän kentän laidalla enää tehnyt, tuijotellut hiekanjyviä vai?

Jusun ilme oli ärsyttävän onnellinen, kun se tiiraili ympärilleen (ja Rasmusta). Se istui tammansa satulassa selvästi töitä tehneenä, mutta ainakin jonkinasteisia ahaa-elämyksiä kokeneena. Mäkin kaipasin sellaisia. Olin pyöritellyt päässäni ajatusta Fellulla ratsastamisesta, johon oli tullut (liian) pitkä tauko kesäisten osakilpailuiden jälkeen. Musta paholainen ei kuitenkaan ollut pysynyt lapasessa kuin vaivoin ja mua kuumotti ajatus orin selkään kapuamisesta - tai oikeastaan sen omistajan mielipiteestä asiaan. Sitten mä muistin Amandan pyörätuoleineen nauramassa mun heitolleni ja Fellun selkään nouseminen tuntui ajatuksena pykälän helpommalta.

Koska kentän laidalle seisomaan jääminen valmennuksen päätyttyä olisi ollut aika luonnotonta, lähdin seuraamaan tallia kohti suuntaavaa Jusua verkkaisin askelin. Katselin nuoren naisen vierellä kävelevää ratsua, joka oli ratsunurallaan Zeliaa pidemmällä. Ne vaikuttivat hyvin erilaisilta, mutta jotain samaa niissä silti oli. Mä en ollut aivan varma mitä, mutta jotain muutakin kuin väritys.

Lopulta mä seurasin Jusua ja Grannia hoitopaikalle saakka ja mumahdin hitaan tervehdyksen Rasmuksen koukattua Laran kanssa tamman karsinalle.
"Mä muuten ilmoittauduin sinne esteleirille", kerroin perään. Koska leiri oli alkanut epäilyttää taas hyvin vahvasti muutenkin kuin rahoituspuolensa osalta, mun oli pakko puhua siitä. Ja jos mun oli pakko puhua, Jusu oli hyvä kohde. Bambi-parka.

Granni oli hionnut aika kevyesti. Ei mullakaan ollut sellainen lätäköksi-sulava-suohirviö-fiilis, mutta kyllä teki silti hyvää saada kypärä pois päästä. Avasin tukan nutturalta ja suorin ja pöyhin hiuksia sormillani, jotta kypäräkampaus voisi jäädä historiaan. Tuikkasin koko komeuden ponnarille ja käännyin sitten hevoseni puoleen.

Grannin ilme oli yhtä mitäänsanomaton kuin Matildan tervehdys. Vaikeatulkintainen oli myös keskustelun avaavan lausahduksen sävy. Matilda ei pomppinut riemusta kertoessaan lähtevänsä Rosengårdiin leirille, mutta pomppiko se toisaalta ikinä?

Mun suuta kuivasi vähän. Se ei ollut pelkkää valmennuksenjälkeistä janontunnetta. Mä aprikoin, lakkaisinko ikinä olemasta säikky ja varuillani Matildan seurassa. Ja no, aika monen muun.

"Ai, kivaa", sanoin vähän epävarmana siitä, oliko se kivaa. Mua jostain syystä hermostutti ihan karmeasti se, että porukka näkisi mun lapsuudenkodin. Oli varmaan typerää hävetä sitä, että sattui olemaan kotoisin kartanolta, mutta sellaisen fiiliksen ihan viimeistään Kimmo oli muhun istuttanut.

"Mä tulen kanssa", kerroin, vaikka ehkä se oli itsestäänselvää. "Vähän niin kuin lomalle, ja näyttämään Grannia."

Mitähän siitäkin tulisi? Varmaan täystyrmäys tiukan tuomion muodossa, mietin levottomana.

"Zelia pääseekin sitten... tai eihän se sen synnyinkoti ole", oivalsin kesken lauseen ja purin vähän huultani.

Jusu ei näyttänyt mitenkään erityisen ilahtuneelta mut nähdessään, mutta ei se juossut karkuunkaan. Hetkeksi harhauduin pohtimaan, oliko kukaan muu kuin Jonathan ilahtunut mut nähdessään. Sekin oli ollut hetken katkolla ja kun yhtälöön ynnäsi hevosen, joka ei tullut vastaan portille saatika näyttänyt kuin sekunnin sadasosissa hörökorvia ja hellyyttä, en saanut lämpimiä vastaanottoja kovinkaan usein.

Mutta enhän mäkään ollut lämmin. Paitsi harvoille ja valituille.

Tottakai Jusukin tulisi leirille Grannin kanssa. Katselin hoitopaikalla nuilottavaa tammaa ajatuksiini vaipuen: oltaisiinkohan me Zelian kanssa koko leirin kokemattomin ratsukko?

Jusu otti Zelian puheeksi.
"Niin, se on mielenkiintoinen kuvio", tuhahdin vähän huvittuneesti. Zelia oli jo ollut kasvamassa emänsä vatsassa, kun Electrizia oli siirtynyt Daniel Susinevan omistukseen. Jos ei olisi siirtynyt, Zelia ei ehkä olisi koskaan päätynyt mulle. Tai sitten mä olisin ostanut sen Rosengårdeilta enkä tiennyt olisiko se ollut mahdollista millään planeetalla.

Mun teki mieli sanoa, että mua kuumotti ajatus viedä Zelia Jusun vanhempien silmien eteen. Mä en tiennyt miksi Electrizia oli myyty ennen varsomista - tiedä vaikka Zelia olikin vain joku äpärävarsa, jolle oli lopulta päätetty suoda oikeus kasvattajanimeen - eikä se mua suuremmin kiinnostanutkaan, mutta jotain leirin aikana saattaisi kiinnostaa. Ja silloin mä ratsastaisin maalitaulu selässäni.

"Onneksi sinne oli mahdollisuus lähteä.. nuorenkin hevosen kanssa", mumahdin hapuillen sanoja. "Laitoin toiveen, että pääsisin Henrikin ryhmään."
Huoahdin äänettömästi ja vilkaisin ympärilleni. Tallikäytävä oli melko hiljainen, enkä nähnyt ketään salakuuntelemassa varkain alkavaa vuodatustani Jusu Rosengårdille. Parempi niin.

Zelian elämänvaiheet oli olleet aika mutkikkaita jo ennen sen syntymää, mutta kun tunsin Grannin (harvinaista kyllä) hipaisevan mun olkapäätä turvallaan, tiedostin että niin oli mun oman hevosenikin.

Ajatella, että tänä päivänä pystyi tekemään varsojakin alkionsiirtoina. Kallis kokeiluhan se vielä oli, mutta mahdollistaisi menestyneiden ja huippusukuisten suoritustammojen käytön jalostuksessa kilpauraa estämättä. Epäilin, että mun vanhemmat ei vielä vuosiin ajattelisi toista alkionsiirtoprojektia, mutta onneksi ne olivat lupautuneet yhteistyökumppaniksi edes tähän yhteen.

Jokin mun tunnemaailmassa liikahti, kun Matilda mainitsi Henrikin, ja jonkun typerän vaiston ajamana mun silmät liikahti vähän Laran karsinan suuntaan. Kiirehdin kehumaan miestä asiallisesti:
"Voi, Henrik on ihana. Valmentaja. Ja varsinkin nuorten kanssa se on huipputaitava."

Sanat olivat vilpittömiä. Henrik oli ollut meillä töissä tosi kauan, ja tiesin, miten arvokas se oli mun vanhempien mielestä.

"Se osaa varmasti olla avuksi Zeliankin treenien kanssa", vakuutin. "Mä vähän toivon, että se ehkä ehtisi ratsastaa Grannia."

Mietin, kehtaisinko tunnustaa, kuinka pulassa mä tunsin olevani oman hevoseni kanssa. Miten huono sen ratsastettavuus oli ja miten mä pelkäsin, että se oli mun syytä.

En mä kuitenkaan uskaltanut. En kehdannut myöntää, miten tumpelo mä olin, vaikka varmaan Matilda oli jo nähnyt mun ja mun ratsastuksen läpi meitä katsellessaan.

Jusun vastaus Henrikistä rauhoitti mun mieleni parin hengenvedon ajaksi. Juuri sellaista nuorten kanssa huipputaitavaa valmentajaa mä kaipasinkin, koska mä en ollut koskaan aiemmin ollut yksin vastuussa nuoren hevosen kouluttamisesta. Mulle oli junnuvuosina siunaantunut useita mahdollisuuksia päästä työskentelemään nuorten kanssa, mutta silloin päävastuu koulutuksesta oli ollut ammattilaisilla. Ja mä en tituleerannut itseäni ammattilaiseksi missään mitä elämässäni tein.

"Ai, kiva kuulla. Mä otan enemmän kuin mielelläni vastaan kaikki vinkit Zelian suhteen", kerroin jäämättä miettimään, pitäisikö Jusu mua sanojeni myötä jotenkin liian amatöörimäisenä omistamaan nuoren ratsun. Jusulle oli luontevaa puhua nuoren hevosen omistamisesta, koska silä oli Granni. Se oli ollut juuri valmentautumassa jossain teiniryhmässä (jonka konseptiin Rasmus ei vieläkään inahtanut mitenkään päin) ja tuntui muutenkin pitävän jalat maassa nuoren tammansa kanssa.

"Onko teillä kotona oltu kiinnostuneita Zeliasta sen jälkeen kun sen emä myytiin Danielille?" kysyin ajatuksen välähdettyä mieleeni. Mä halusin kartoittaa, odotettiinko Zelialta (ja multa) jotain. Mitään.

”Nuorten tammojen kanssa kaikki neuvot on tervetulleita”, huokaisin katsellen Grannia syrjäkarein. ”Sitten kun vielä tietäisi, mitä neuvoja noudattaa.”

Rapsutin Grannia, mutta se kiitti nyrpistämällä naamaansa. Tyypillistä.

Matildan kysymys yllätti ja pisti miettimään.

”No... mä olen ollut tosi vähän kotona”, sanoin varovasti. ”Mutta kyllä mun vanhemmat aina jonkun verran seuraa kasvattejaan. Ne on varmaan iloisia nähdessään Zelian. Sillä on mielenkiintoinen suku.”

Mun vanhemmat tarkasteli kai kaikkea aina suku edellä. Ihmisiäkin. Ketään muuta tuskin kiinnosti tässä maailmassa enää mikä veri kenenkin suonissa virtasi.

”Miltä tuntuu esitellä Zelia niille?” uskalsin kysyä uteliaana. ”Ne ei ole koskaan nähneet sitä livenä.”

Jusun vastauksen myötä mä huomasin miettiväni, oliko Zelian emä myyty tiineenä siksi, etteivät Rosengårdit olleet halunneet varsaa. Vai oliko tilaisuus tamman myyntiin ollut vain niin hyvä, ettei sitä ollut voinut sivuuttaa?

"Niin, aivan", hymähdin. Mielenkiintoinen suku. Ilmeisesti Zelia oli niille vain mielenkiintoinen suku. Mä en tiennyt olinko pettynyt vai helpottiko ajatus suorituspaineita, joita yritin pitää hallussa ennen leiriä.

Jusu kysyi, miltä tuntui viedä Zelia näytille. Kuin merkiksi joltain ylemmältä taholta Rasmus harppoi ohitsemme Laran varusteet sylissään. Mun suupieli nykäisi.
"No onhan se aika jännittävää ja tuo suorituspaineita", myönsin aiempaa huolettomammin. "Onhan Zelia vielä aika raakile, mutta jospa mä olen tehnyt sen kanssa jotain oikein."

"Lähteekös Rasmus leirille?" kysyin. Olisi ollut varmaan sama muotoilla kysymys samaan muotoon kuin Jusun kysymys Zelian esittelemisestä, mutten tohtinut kiusata.

Mä olin aistivinani, että Matilda Tammilehtoa jännittää. Aistin takuulla väärin. Mä saatoin ymmärtää, miksi nuoren itsetehdyn hevosen esittely sen kasvattajille olisi kamalaa, mutta Matildallahan oli taatusti tuhatkertainen itsevarmuus muhun nähden. Täytyi olla! Miten se muuten olisi niin... cool?

”Jos se yhtään rauhoittaa”, aloitin kuitenkin varoen ja pelkäsin saavani huutia turhasta rauhoittelusta. ”Mun vanhemmat on nähneet keskeneräisiä nuoria aika paljon ennenkin. Kyllä ne näkee Zelian laadun raakuuden takana.”

Mun katse lähti automaattisesti seuraamaan Rasmusta. Äh, mikä olo siitä aina tuli! Tunsin itseni aina ihan hupakoksi.

Hupakkous syveni, kun ymmärsin, mitä Matilda kysyi. Yritin palautua tilanteen tasolle, mutta tunsin poskien helottavan vähän enemmän kuin niiden olisi ollut tarve, ja suupieliä nykii joku muu kuin mun tahto.

”Lähtee”, sain sanottua, vaikka hetken verran ilma tuntui niin ohuelta, että sitä oli vaikea käyttää äänentuottamiseen.

”Tuutko lastaamaan Grannin mun kanssa?” multa karkasi, enkä tiedä tarkalleen miksi. Miksi Matilda olisi halunnut auttaa mua?? Ahaa, se taisikin olla puheenaiheenvaihdos. Kuinka sulavaa! ”Kunhan Rasmus lähtee viemään Laraa tarhaan.”

Laadun raakuuden takana. Entä jos se olisikin raakuutta laadun takana? Leiri-ilmottautuminen alkoi taas kaduttaa ja oli selvää, ettei mun olisi kannattanut miettiä koko asiaa.

"Ah, tottakai", hymähdin pirullisesti hymyillen. Tottakai Rasmus lähtisi. Olikohan tilanne päivittynyt Rosengårdeille saakka? Kiirivätköhän muut Auburnin tapahtumat sinne saakka?

"Joo voin tulla?" ähkäisin yllättyneenä Jusun pyynnöstä. Olikohan Granni sitten vaikeakin lastattava. Ei helvetti - munhan täytyisi treenata lastausta Zeliankin kanssa. Tamma oli tottunut liikkumaan vain tallipihalla ja jotenkin lähimaastoissa, mutta ei sen ollut koppiin tarvinnut kävellä.

Siinä olikin taas yksi stressinaihe lisää.

Miksi Matildan piti hymyillä tuolla tavalla? Se sai mut punastumaan hennosti. Tunsin itseni hupsuksi teinitytöksi, jota kiusoiteltiin ekasta poikaystävästä.

Eikä se kauhean kaukana totuudesta ollut.

”Kiva. Saat availla rampin”, tiedotin etukäteen. Lopun pitäisi sujua itsestään. Granni ei koohottanut turhia.

Niin me mentiin.


”Mä en rehellisesti sanottuna tiedä, miksi mun vanhemmat haluaa järjestää leirin”, tunnustin matkalla omaksi yllätyksekseni. ”Ne ei ole koskaan tehnyt sellaista. Karsinavuokralaisetkin lähetettiin pois ehkä kuus vuotta sitten.”

Avata rampin. Yrittikö Bambi kyykyttää mua ihan uhallaan? Mä olin kuitenkin liian utelias - jospa kuulisin lisää Rosengårdeista ja tulevasta leiristä.

Mun toiveeni alkoi toteutua nopeasti.
"Ai- jaa", hymähdin yrittäen kuulostaa mahdollisimman epäkiinnostuneelta, vaikka mun aivoni alkoivat raksuttaa. Leirin järjestäminen kuulosti jopa mun korviini erikoiselta ratkaisulta ja sen taustalla täytyi olla jotain. Mulla ei ollut harmaintakaan hajua mitä se jokin oli, mutta leirille osallistuminen alkoi tuntua houkuttelevammalta.

Me päästiin kopille ja mä laskin rampin alas. Siirryin sen viereen jääden seuraamaan, kuinka Granni reagoi lastaukseen. Ei hemmetti, jos se kävelisi sinne kuin vanha tekijä ja mä saisin muistella sitä maanitellessani Zeliaa kyytiin puoli päivää leirin koittaessa.

Olin lastannut Grannin aika monta kertaa, eikä se ollut oikeastaan koskaan tehnyt asiasta mitään ongelmaa. Jostakin syystä mä olin silti ihan varma, että se rupeaisi temppuilemaan juuri nyt. Tietysti se rupeaisi, kun Matilda oli yleisönä.

Ei se ruvennut. Se käveli tylsistyneen näköisenä autoon ja sisätilojen suojissa mä rapsutin sitä kiitollisena. Sitä ei rapsutukset kiinnostaneet, mutta ainakin mulle tuli hyvä mieli, kun olln pystynyt antamaan sille hyvää palautetta aiheesta.

Vasta hypätessäni takaisin ulkoilmaan mä jatkoin ääneenmietiskelyäni:
”Ei ne ole sellaisia, että ne näkisi tämän vaivan vaan saadakseen Rasmuksen paikalle. Eikä edes pelkästään nähdäkseen Zelian.”

Kurtistin kulmiani.
”Ne oli kyllä kummallisen kiinnostuneita kallalaisista ratsastajista ja esitti kysymyksiä vähän kaikista, Isabellaa myöten... ehkä erityisesti...”

Vaikenin, sillä säikähdin puhuneeni sivu suuni (vaikken tiedä tarkalleen mitä). Toisekseen näin lähestyvän hahmon. Rasmus se varmasti oli, enkä halunnut ruotia vanhempieni omituisuuksia hänen kuultensa.

Tietenkin Granni käveli koppiin ongelmitta. Sitä näkyä mä sitten kelaisin mielessäni, kun Zelia päättäisi olla lähtemättä esteleirille. Mä ilmoittaisin häntä koipien välissä, että tulisinkin ilman hevosta ja tarvitsisin lainaan tallin ratsuja.

"Hmh?" hymähdin kysyvästi Jusun avattua sanaisen arkkunsa. Vai että olivat Rosengårdit kiinnostuneita Isabellasta?
Mun ajatukset vaelsivat Isabellaan kuulemassa Jonathanin ja Gracen keskustelun. Suhtautumiseni Isabella Sokkaan oli kokenut muutoksen: mä varoin sitä. Mä en halunnut kohdata Isabellaa, koska jos mä avaisin sanaisen arkkuni väärässä tunnetilassa kertoen, mitä mieltä olin naisen ratkaisusta kertoa Thomakselle kuulemastaan ennen mun jututtamistani, ei mulla välttämättä olisi enää valmentajaa.

Olin kommentoimassa jotain ympäripyöreää Isabellasta, kun huomasin Rasmuksen harppovan traileria kohti. Mies oli survonut kädet takin taskuihin ja mut nähdessään huomasin sen hidastavan askeleitaan parin sekunnin ajaksi.

Nyökkäsin tervehdyksen. Sain samanlaisen takaisin. Koska se oli Rasmus, siinä ei ollut mitään outoa ja vaivaannuttavaa. Se oli ratsastanut Haukalla, mä olin kilpaillut Benkulla. Meillä oli puhtaasti hevosiin pohjautuva suhde, jota ei vaivannut teennäisen pakko-kaveruuden luomat paineet ja odotukset. Meille nyökkäys tervehdyksenä riitti täyttämään sosiaalisen kanssakäymisen.

"Te varmaan pärjäättekin", totesin katsahtaen Jusuun merkitsevästi.

Mulla oli vähän merkillinen fiilis siitä keskustelusta. No, niin oli koko leiristäkin, että sikälihän tämä meni ihan linjassa sen homman kanssa.

Siitä en kyllä ollut ihan varma, oliko tämä oikeastaan ollut mikään keskustelu vai yksisuuntainen epäilystenpurku. Sillä mähän tässä lähinnä olin puhunut, ja Matilda oli vaan äännähdellyt jotakin. Mä olin varmasti puhunut liikaa.

Murehdin liikapuhumista ja olin siksi levoton, kun nyökkäsin vastaukseksi Matildalle.

Kyllähän me pärjättäisiin. Se oli yksi harvoista asioista, jotka ei huolettaneet mua.