Bambi ajovaloissa

Zelia oli pahalla päällä. Tamma oli ponnahdellut turhautuneena koko matkan talliin ja jatkanut angstiaan karsinassa, jonka piirtopää oli ottanut omaksi alueekseen. Mä uhmasin reviiriä joka kerta yrittäen takoa ruunikon pieneen, sievään päähän, että mun täytyisi saada olla karsinassa silloin kun halusin. Ei vain niinä harvoina hetkinä, kun Zelia halusi.

Jätin Zelian hetkeksi miettimään tekojaan heinätupon ääreen, suunnaten itse loungeen tarkoituksena hörpätä tsemppikahvit ennen tamman selkään kipuamista. Tallikäytävä oli mukavan hiljainen siihen aikaan, kun kello ei ollut ehtinyt vielä edes yhteentoista. Hyvällä tuurilla saisin nauttia kahvini yksin.

No, toisin kävi. Loungessa mua vastassa oli Jusu ja muistin liian elävästi tilanteen, kun olin kohdannut sen heiveröisen nuoren naisen viimeksi. Mulle oli vieläkin epäselvää, miksi Jusu oli penkonut laukkuani, mutta arvaukseni, jonka olin lausunut ääneen Amanda Sokan kuullen ja saanut kylmäkiskoisen naisen nauramaan, oli edelleen ykkösaavistukseni.

"No, mites Rasmuksen kanssa meni?" kysyin skipaten vaivaannuttavat tervehdykset, suunnaten kahvinkeittimelle, joka kutsui luokseen pannu vielä puolillaan kahvia.

Olin hoitanut siivoushommani hyräillen ja hykerrellen. En kovaan ääneen, koska muhun oli iskostunut syvälle tarve olla täällä niin hiljaa ja huomaamaton kuin mahdollista. Mutta vähän kuitenkin, hyväntuulisena.

Sitten olin rohjennut syödä loungessa varhaisen lounaan tai myöhäisen aamupalan, sillä aioin hurauttaa suoraan Purtsille ratsastamaan Grannin. Päätin vaihtaa ratsastusvaatteet ennemmin täällä päässä, sillä kotitallin wc oli, no, edelleen karmaiseva loukko. Ei, siihen ei tottunut.

Ei tottunut myöskään Matilda Tammilehdon yhtäkkisiin ilmestymisiin. Olin lähtövalmis, mutta olin jäänyt viivyttelemään whatsapp-viestin lukemisen ajaksi. Sitten mä olin taas inhasti jumissa loungessa Matildan kanssa. Viimeksi se oli myrskynnyt pois paikalta, ennen kuin mä olin ehtinyt (tai uskaltanut) sanoa halaistua sanaakaan.

Nyt se kysyi Rasmuksesta.

??

Ei laukkuepisodista, vaan Rasmuksesta.

”Raa...??” pukahdin ja kamppailin punehdusta vastaan. ”Se on mukava??”

Olisinpa ollut nenäkäs ja sanavalmis ja keksinyt jonkun paluupallon. Vaikka olisin keksinytkin, enhän mä olisi uskaltanut. Niinpä mä vaan kiemurtelin siinä ja itkin henkisesti.

Jusun vastauksessa oli jotain niin tragikoomista, että mä tyrskähdin itsekseni. En niin, että se olisi keventänyt tunnelmaa väliltämme, vaan päinvastoin. Mä aioin nauttia laukkuvaras Jusu Rosengårdin kiemurtelusta, koska se oli ehdottomasti parasta mitä mulle oli tänä aamuna tapahtunut.

Kaadoin itselleni kupin kuumaa ja makustelin vielä hieman Jusun vastausta. Rasmus oli tosiaan mukava, vaikka välillä keskustelut sen kanssa olivat jääneet nihkeiksi. Me oltiin kuitenkin tultu juttuun sen verran kuin sosiaalisuuksiltamme kyettiin eikä mulla ollut mitään pahaa ajatusta Alsilasta.

"Mitä sä etsit mun laukusta maanantaina? Mä veikkasin Amandalle juhlissa että kumeja, sen verran vauhdilla lähditte Rasmuksen kanssa", hymähtelin kahvikuppini takaa. Istuuduin loungen pöydän ääreen irroittamatta katsettani Jususta, joka näytti taas lamaantuneena bambilta ajovaloissa.

Mä en voinut poistua, koska mä halusin selittää laukkujupakan. Mä en vaan uskaltanut aloittaa. Miten se tehtäisiin luontevasti? Niin siis mä en ole mikään kleptomaani tai edes sunnuntainäpistelijä, niin kun sä näit mun sun laukulla niin sille on kauhean hyvä selitys. Mutta kun ei toisten tavaroiden penkomiselle ollut hyviä selityksiä.

Sitten Matilda tarjosi mulle itse mahdollisuuden selittämiseen - julman piikin kera. Veikkasi Amandalle? Kertoi, että mä kolusin muiden omaisuutta. Mä saisin potkut. Ja mitä Rasmukseen ja kumeihin tuli... mitä se muille kuului?

Jusut eivät suuttuneet, eivät kai koskaan. Ne koki kyllä kaikenlaista muuta: surua, pelkoa, ahdistusta, alemmuutta, anteeksianeluntarvetta, matelua.

”Mä etsin särkylääkettä, että selviäisin valmennuksesta”, sanoin hiljaa ja katsoin Matildaa suurin, kauhunkangistamin silmin. ”Lääkekaapissa ei ollut. Mä olisin kysynyt, mutta... en mä yleensä, tai siis ikinä. Anteeksi. Mä olen pahoillani.”

Siinä. Vastaanottakoon kaiken sen nöyryyden. Ei ollut kaukana, etteikö mun alahuuli olisi väpättänyt.

Mä pystyin melkein näkemään Jusun ajatuksenjuoksun sen silmistä. Istuin hiljaa kahviani juoden ja annoin neiti Rosengårdin jäsentää rauhassa ajatuksensa, koska loppupeleissä mulla ei ollut kiire mihinkään.

"Hmh, särkylääkettä", toistin vähän skeptisenä. Jusu näytti kuitenkin olevan niin aidosti pahoillaan ja selitys valmennuksesta ja päänsärystä yhtä paikkaansapitävältä, että tyydyin vain nyökkäämään.
"No, toivottavasti löysit, Buranaa oli kyllä vetoketjullisessa taskussa", hymähdin pienen virneen levitessä huulille.

Koska mullakaan ei ollut sydäntä piinata Jusua enempää, päätin käyttää aikani johonkin hyödyllisempään. Huomasin Jusun ratsastusvaatteet ja muistin Zelian, joka odotti mua teinidraamaisena karsinassaan.

"Hei", ynähdin ajatuksen ilmaantuessa päähäni. "Ei kai sulla ole kiire? Voisit ratsastaa Zelian, että mä näkisin sen maasta käsin. Sehän on kuitenkin teidän perheen kasvatti. Melkein. Ja kuuleman mukaan sä osaat ratsastaa."

Siinä oli aika paljon sanoja, mutta toivoin Jusun pystyvän ymmärtämään ne: idea oli täydellinen. Siinäpähän hyvittäisi laukkuni tonkimisen konkreettisesti.

Kohautin vaan olkiani. En todellakaan ollut jatkanut laukun kaivelua riittävän kauan, että olisin löytänyt etsimäni. Olin siis ratsastanut ja kärsinyt, ja saanut Verneriltä harvinaisen paljon negatiivista palautetta. En mä ollut sille voinut sanoa, että mä istuin lysyssä ja olin ponneton koska muhun sattui.

Mä en pysynyt kartalla Matildan mielenliikkeissä. En ikinä tiennyt, inhosiko se mua, pitikö se musta vähän vai ohittiko se mun olemassaoloni täysin. Nyt se pyysi mua ratsastamaan hevosellaan.

Katsoin keskustelun toista osapuolta epäluuloisena. Mitä se oikeasti halusi? Toivoikohan se saavansa tuomita mut paskaksi ratsastajaksi ja hevosenpilaajaksi? Sitten se voisi kertoilla Amandalle myös siitä.

Kuinka ahdistavaa.

Ja silti mua kiinnosti Zelia, koska mä muistin hyvin sen emän, vaikka se ei meillä montaa vuotta ehtinyt vaikuttaa.

Kohautin olkiani ja nyökkäsin yhtä aikaa. Se oli mieto suostumus, mutta ei musta sen voimakkaampaakaan reaktiota saanut, kun mä olin niin varuillani.

Jusu suostui. Mä olisinkin ollut loukkaantunut, jos tyttö ei olisi suostunut - kerta se oli rohjennut tonkia laukkuani särkylääkkeen toivossa, se voisi aivan hyvin ratsastaa mun hevosellani.

Autoin, tai pääosin varustin Zelian Jusulle ripein ottein. Ruunikko luimisteli uhmakkaasti tulevalle ratsastajalleen mutta mä oletin, ettei Jusu vierastanut tamman hapanta naamaa. Emänsä puolelta Zelia oli sen luonteenpiirteen perinyt, tai näin mä ainakin olin ymmärtänyt.

"Haluutko sä ratsastaa kentällä vai maneesisss? Tuo on pöhkö vaan sille päälle sattuessaan mut en oo juuri huomannut eroa meneekö sillä sisällä vai ulkona", selitin Jusulle taputtaessani varusteet päällä karsinassaan nököttävän Zelian kaulaa.

Matilda laittoi tamman kuntoon omistajan elkein. Mä en tiennyt, olinko mä pettynyt - samahan se, kuka hevosen varustaa. Mä olin vaan tottunut tekemään sen itse.

”Kenttä on hyvä”, sanoin vaisusti. Enpä pamahtaisi ainakaan seinään päin, jos niin olisi käydäkseen. Toisaalta, olisikohan aita sitten miellyttävämpi?

”Onko jotain, mitä mun on tarpeen tietää siitä etukäteen?” tiedustelin, kun kiristin kentällä irvistelevän tamman satulavyötä ennen selkäännousua.

Kenttä kävi mulle enemmän kuin hyvin, Zeliasta mä en tiennyt. Olin aina ollut enemmän ulkoratsastaja, vaikka huonoilla keleillä maneesi olikin enemmän kuin mieluinen treeniympäristö.

"Eipä kai. Se on nuori ja käyttäytyy kuin teini. Pehmeä käsi ja johdonmukaiset avut niin se pysyy ruodussa", vastasin Jusun kysymykseen. Zelia katseli ympärilleen eikä vaikuttanut enää niin idiootilta kuin tallissa.

Autoin Jusun ruunikon selkään ja loin Zeliaan merkitsevän katseen. Halusin Jusun saavan siitä irti hyviä pätkiä, että voisin seurata oikein päin kulkevan tamman liikkumista. En mä sitä ääneen sanoisi, ettei bambi alkaisi paineilla omiaan.

Nyökkäsin Matildan sanoille. Hetken mua hirvitti. Mitäs jos mä ratsastaisin ihan päin prinkkalaa ja häpäisisin itseni vielä syvemmin? Matilda Tammilehto ei antaisi mun ikinä unohtaa sitä päivää, kun ratsastin hänen hevosellaan huonosti.

Sitten mä jo istuin hevosen selässä ja tajusin, että mä olin ollut vastaavassa tilanteessa lukemattomia kertoja ennenkin.

Zelia oli nuori, eläväinen hevonen. Se oli meidän kasvatti. Mä olin ratsastanut meidän nuorilla, eläväisillä kasvateillamme aika pienestä pitäen. Mitä yllätyksiä Zelia mulle sitten ikinä tarjoaisikaan, ehkä mä osaisin mukautua, niin kuin olin osannut ennenkin.

Ryhtyessäni ratsastamaan mä yritin pitää poissa mielestä sen, kun lensin oman hevoseni satulasta pöpelikköön. Parempi ajatella vain zen-ajatuksia ja tunnustella Zeliaa. Voi, miten paljon se muistuttikaan emäänsä.

”Oletko sä tykännyt Zeliasta?” sain kysyttyä keskittymiseltäni.

Zelia näytti siltä kuin mä monesti selästä käsin kuvittelin sen näyttävän: ruunikko keskittyi työskentelyyn, mutta pilke sen silmissä kieli siitä, että tamma oli valmis virittäytymään ulkoisesta tekijästä heti tilaisuuden tullen.

Jusu ratsasti Zeliaa rauhallisesti ja mä olin hiljaa. Mä olisin itsekin halunnut vastaavassa tilanteessa päästä ensin tunnustelemaan ratsua ennen omistajan vinkkitulvaa.

Havahduin Jusun kysymykseen. Hetkeksi mun katse seurasi enemmän ratsastajaa kuin ratsua, kunnes naulaantui takaisin kauniiseen ruunikkoon.
"Olen", vastasin nopeasti. "Mä tykkään sen motivaatiosta ja siinä on selvästi laatua. Ja haastetta."
Jätin lisäämättä, kuinka Zelian motivaatio ei useimpina päivinä ilmennyt muuten kuin ratsailta käsin, mutta se oli varmaan epäoleellista informaatiota.

"Miltä se susta tuntuu?" kysyin aidon uteliaana.

Olin turhan keskittynyt Zeliaan huomatakseni, miten rehellisen helpottunut mä olin siitä, että Matilda piti hevosestaan. Mähän sitä olin sille suositellut, ja vaikka mä järjellä ajatellen ymmärsin, että vastuu hevosen miellyttävyydestä oli siirtynyt Matildalle itselleen siinä vaiheessa kun se kokeili sitä ja päätti, että tamma oli sitä mitä se halusi, en mä olisi ollut Jusu jos en olisi silti potenut turhaa vastuunkantoa tästäkin asiasta.

"Voi, Zelia tuntuu musta oikein hyvältä!" henkäisin vilpittömästi samalla, kun valmistelin siirtymää. Sitten ratsastin tamman ravista käyntiin, ennen kuin jatkoin: "Siltä, että sen kanssa on tehty oikeita asioita. Ja että siinä on paljon hyvää itsessäänkin."

Taas: en olisi ollut Jusu, jos en olisi kriiseillyt ja pohdiskellut, vaikutinko mä nyt siltä, että ylikehuin meidän kasvatustyötä pönkittääkseni itseäni. Mutta mä olin ihan tosissani.

Zelian laukannosto oli melko pehmeä, mutta sitten se jännittyi ja kävi kiireiseksi. Meni muutama askel, ennen kuin mä sain hallintalaitteiston taas toimintaan. En kerennyt hävetä sitä, niin visusti keskityin tekemiseen. Se kannatti, sillä välillä Zeliakin sitten keskittyi ja silloin se palkitsi.

Oli terapeuttista nähdä ja kuulla, että Zelia oli potentiaalinen ratsunalku. Vaikka se oli sisäänratsastettu ja koulutus saatettu aluilleen ammattilaisen toimesta, mulle oli silti siirtynyt papereiden allekirjoittamisen jälkeen kaikki valta pilata hyvä pohja ja hevonen.

Tuntui myös hyvältä tiedostaa, etten ollut iloinnut hyvästä fiiliksestä ja onnistumisista Zelian kanssa tyhjästä. Kun tamma liikkui oikein, se näytti hienolta. Oli myös jollain enemmän tai vähemmän kierolla tavalla lohdullista nähdä, ettei Zelia kulkenut oikein päin jos ratsastaja herpaantui hetkeksikään. Etten mä ollut ainoa, jonka kanssa tamma jännittyi hetkittäin, kun avut tulivat liian ristiriitaisesti tai yllättäen - tai ratsastaja unohtui vain matkustelemaan.

"Mä odotan jännityksellä minne sen kapasiteetti riittää", totesin mietteliäänä. Meinasin ehdottaa Jusulle hyppäämistä, mutta ajattelin tilannetta toisin päin: itse olisin halunnut keskittyä ensimmäisellä ratsastuskerralla vain sileään.

"Sä voit joskus kokeilla hypätä sillä, jos haluat. Olis kiinnostava nähdä miltä se näyttää hypätessä toisen kuskin kanssa", virkoin hetken hiljaisuuden jälkeen.

Tunnistin Matildan odottavaisen mielialan. Mäkin odotin, mitä Grannista tulisi, mutta ehkä enemmän kauhulla kuin innolla. Vaikka mä olin vienyt potin kotiin Kanadassa, mulla ei tyypillisesti ollut kovin hyvä kilpailupää. Mä jännitin ja stressasin. Jos Grannista tulisi etevä kilpahevonen, mun olisi pakko kilpailla niin isoja kisoja kuin mihin sen potentiaali nyt sitten ikinä riittäisi. Jos siitä taas ei tulisi yhtikäs mitään, mä olisin tietysti pilannut sen.

Yllätyin, kun Matilda tarjosi mahdollisuutta hypätä Zelialla.

"Oho", multa karkasikin, ja sitten Zelia koikelsi vähän miten sattui, koska mun keskittyminen oli herpaantunut niin täydellisesti. Hupsista.

"Jos sä uskot, että mä voisin olla se toinen kuski", sanoin varoen ja vähän arkaillenkin siirrettyäni Zelian jälleen (kohtalaisen) mukavaan ja turvalliseen kevyeen raviin, jossa se pysyi jotakuinkin lapasessa. Pelkäsin yhä, että mokaisin superpahasti jonkun toisen omistaman ratsun selässä.

Mutta kyllä mä olin utelias. Zelia oli niin paljon miellyttävämmän tuntuinen kuin Granni, että mietin pakostakin, olisiko se myös hypätessä mun kouluttamaani hevosta parempi. Äh, mä olin taatusti pilannut koko Grannin. Matilda Tammilehto oli tehnyt nuorestaan sairaan paljon paremman kuin mä omastani.

Nyökkäilin Jusun vastaukselle yrittäen valaa siihen uskoa, että olin ollut tosissani. En mä osannut tsempata ja ylistää Jusua hevoseni ratsastuksesta, vaikka tyllerö olikin pärjännyt hyvin. Vaikka eihän mulla juuri ollut vertausmateriaalia.

Homma oli mennyt kätevästi mun sattuessa oikeaan paikkaan oikeaan aikaan. Edellisen loungekohtaamisen jälkeen tämänpäiväinen oli ollut heittämällä parempaa kuin olin toivonut. Olin nähnyt Zelian liikkumassa, tamma oli sietänyt uutta ratsastajaa enkä mä ollut tehnyt kaikkea väärin.

"Ole sitten tarkkana kun alat kevennellä sitä pois. Se pitää saatella selkeästi eteenalas tai se jää vaan rullaamaan kaulaansa ihan tyhjänä edestä", mumahdin Jusun ratsastaessa ohi.

Ehkä Matilda tosiaan halusi mun hyppäävän hevosellaan. Matilda ei kai ollut samanlainen kuin mä: tuskin se päätyi sanomaan asioita, joita se ei oikeasti halunnut, vain koska se oletti toisen haluavan. Tai siis. Jotenkin sillä tavalla hämmentävästi mun oma suuni joskus toimi. Livautti toisten tahtojen mukaisia asioita mun omina toiveina.

Mä nyökkäsin totisena loppuravivinkille. Seurasin sitä parhaan kykyni mukaan.

Samalla kun mä kevensin ja tunnustelin, miten Zelia liikkui, mä yllätin ehkä eniten itsenikin sanomalla:
”Mä muistan jatkossa itse omat särkylääkkeeni. Ja mitä niihin kumeihin tulee, ei sun tarvitse niistäkään huolehtia.”

Oli ehkä ihan hyvä, että Zelian ravi kuljetti mut silloin Matildasta poispäin. Kun me seuraavan kerran oltiin kasvokkain, mun ilme oli taas neutraali eivätkä mun posket enää punoittaneet.

Jusu näytti vihdoin tajuavan, etten mä puhunut lämpimikseni. Samalla mä tajusin, ettei mulla ollut kovinkaan montaa muuta, pienikokoista ihmistä, jonka olisin halunnut istuttaa Zelian satulaan tässä vaiheessa tamman koulutusta.

Jusun avattua suunsa särkylääkkeistä mun huulet mutristuivat ja suupielet nousivat sitten pieneen, pirulliseen virneeseen. Pikku bambi osoitti merkkejä omasta tahdostaan ja poukkoili rohkeasti pois valokeilasta.
"No niitä saa aina Isabellalta", tuhahdin enemmän itselleni kuin Jusulle. Ehkä se ei ymmärtäisi.

Seurasin Zelian ilmettä, joka oli ihan tyytyväinen. Huomenna voisin käydä itse ratsastamassa kaikki askellajit läpi ja antaa tammalle sen jälkeen vapaapäivän tai kaksi. Odotin jo malttamattomana seuraavaa valmennusta, josta saisin taas eväitä syksyn treenien suunnitteluun.

"Mutta joo. Kiitti sulle", hymähdin Zelian kävellessä ohi tarpeeksi läheltä.