Estevalmennus 27.6.

Zelia nyppi ohjia koko matkan tallista kentälle, mutta rauhoittui aitojen sisälle päästyään. Tamma katseli esteiden viereen pysähtynyttä Isabellaa, joka tuijotti takaisin mietteliäs katse silmissään. Mä olin kiillottanut Zelian niin puhtaaksi kuin muutamalla harjalla, suihkepullolla ja sienellä oli mahdollista, koska halusin antaa hyvän ensivaikutelman. Toivottavasti Zelia olisi mukana juonessa, koska pahimmillaan tamma voisi heittäytyä kuuroksi ja mennä läpi esteistä niin, ettei meistä olisi edes nuorten esteryhmään.

Hätkähdin Isabellan reipasta kysymystä.
"Öm, joo, on. Tää on nelivuotias, Daniel Susinevan sisäänratsastama. Aika sähikäinen, mutta ei mitenkään mahdoton. Nuori", hymähtelin antaen Zelian kävellä pitkää sivua. Tamma venytteli kaulaansa ja mä toivoin, ettei se keksisi säikähtää mitään nyt, kun ohjat olivat löysänä. Sehän tästä puuttuisikin.

Isabella ohjeisti mua verryttelemään Zelian omatoimisesti, joten mä siirsin ruunikon raviin ja aloin keventää kaikessa rauhassa pykälän kiireisessä ravissa. Zelia yritti nyhtää ohjaa, mutta mä pidin sisäkäden pehmeänä ja herkuttelin kuolaintuntumalla pienin puolipidättein. Mitä mä olin oppinut tammaa tuntemaan, se ei sietänyt yhtään liian kovaa kättä ja se oli mulle enemmän kuin okei: ei yhdenkään hevosen tarvinnut.

"Mä olen hypännyt tällä kahdesti, kerran täällä ja kerran Danielin luona. On sitä kai joskus, mutta ei mun nähden", vastailin Isabellalle keventäen istuntaani Zelian laukassa. Se pyöri hyvin, muttei ollut ihan parhaassa terässä. Mitenkään superlaadukasta laukkaa mä en ollut vielä Zeliasta irti saanutkaan, mutten ollut stressannut sitä liikaa - se tulisi ajan myötä, kun saisin rakennettua tamman takaosaan lisää voimaa.

Nyökkäsin Isabellan ohjeistukselle ja käänsin Zelian ravipuomeille. Herättelin tammaa puolipidättein ja tummat korvat nousivat pystyyn. Ruunikko kiemurteli pari viimeistä askelta, mutta pidin pohkeet visusti tamman kyljissä ja pidin käden vakaana antaakseni sille tilaa asettaa jalkansa puomien väleihin nyppimättä ohjasta. Tulin puomit heti uudestaan, huolehtien tällä kertaa tamman suoruudesta kautta linjan. Zelia selvitti puomit ilman suurempia kolinoita, joten käänsin tamman ravissa kohti ristikkoa. Ruunikko testasi mua yrittämällä tarjota laukkaa lähestymisessä, mutta pistin vastaan sen minkä lihaksiltani kykenin ja säilytin ravin provosoimatta tammaa liian kovalla kädellä. Zelia ponnisti ristikon yli hieman hätäisesti, mutta kuitenkin puhtaasti, ja mä kumarruin kehaisemaan tammaa esteen jälkeen siirtäen sen takaisin raviin.

”Ai, vai näkyy siinä Daniel Susinevan kädenjälki. Ei ole sitten ihmekään, kun se on noin tasapainoinen ja ihailtavan herkkä suustaan. Älä sano Amandalle että sanoin, mutta se mies osaa asiansa. Vaikka tietäähän Amanda sen, kieltäytyy vaan kehumasta Danielia.”

Zelia oli verryttelyssä kiireinen, mutta Matilda pysyi itse rentona ja rauhallisena. Lilapää ratsasti siististi, eikä tuntunut ottavan turhia paineita valmentajan läsnäolosta. Pysyttelin hiljaa ja tarkkailin ratsukkoa. Hypyssä Zelia oli innokas, ja tamman esteinto oli hyvä merkki.

”Hyvä! Anna sen nyt levähtää hetki pitkin ohjin, se puuskuttaa jonkin verran. Muista muutenkin pitää treeniviikot ja -kerrat lyhyinä ja harjoitella mielellään vain yhtä tehtävää kerrallaan. Ethän halua turhautunutta ja jalkarikkoista tammaa... Kaikkea saa kuitenkin harjoitella ja tehdä, sopivissa treenipätkissä. Vaikka senhän sä toki tiedätkin”, sanoin pahoittelevasti hymyillen. Matilda mutristeli hieman, mutta nyökkäsi. Taisin höpötellä järkevälle ratsastajalle itsestäänselvyyksiä, mutta parempi niin, kuin katua myöhemmin etten varoittanut.

”Miten muuten, haluaisitko että kokeiltaisiin irtohypytystä joku kerta? Ehkä joku muukin tallin hevosista voisi hypätä... Ja mikäs sen Zelian kasvattajaperheen tytön nimi oikein oli? Sitähän saattaisi kiinnostaa tulla katsomaan”, kysyin vaivihkaa. Ajattelin etenkin Valerieta, Epiä ja Vilaa, mutta miksei Nakkikin voisi hypätä, tai joku koulunuoristamme. Olisi oikeastaan aika mielenkiintoista hypyttää Cocoa, Minaa tai Banskua – ajatteli Amanda siitä sitten mitä tahansa.
Harmittelin samalla, etten muistanut kauniin Rosengård-tytön etunimeä, vaikka yleensä nimimuistini oli erinomainen. Ilta oli vain ollut aika kostea ja mieleni viime aikoina kuormitettu. Oli kuitenkin hälyyttävää, miten huonolla tolalla Suomi-suhteeni hevospiireissä oikein olivat tätä nykyä. Täytyisi ihan oikeasti yrittää vähän verkostoitua.

”Okei, ota sitten ohjat käteen. Aloita etsimällä kiireetön käynti. Vasta sitten kiireetön ravi. Koeta saada se ensisijaisesti rennoksi, hae muotoa vasta sitten.”
Matilda käytti taitavasti istuntaansa ja puheli rauhoittavasti nuorelle tammalleen. Tarkkailin ratsukkoa tyytyväisenä ja annoin sitten lisäohjeita.
”Tänään me ei tehdä mitään ihmeellistä eikä käytetä tähän kokonaista tuntiakaan. Nyt treenataan tuollaiselle innokkaalle ja energiselle neidolle tärkeää taitoa, ei hyppäämistä, vaan esteen jälkeen ratsastamista. Silloin se käy eniten kierroksilla, niin kuin moni muukin esteitä rakastava hevonen. Se on vielä niin nuori, että radalla kaahailua ei tosiaan kannata opettaa vaan mieluummin kitkeä pois.
Hyppää ensin yksittäinen ristikko, sitten ristikkosarja. Tule molemmat pari kertaa molemmista suunnista, lähestyminen ravilla tai laukalla. Jos tulet ravissa ja se nostaa itsestään laukan, niin anna nostaa vaan. Sun tehtävänä on pysäyttää tammasi heti esteen, tai sarjan, jälkeen. Ei hidastaa, ei siirtyä käyntiin, vaan ihan oikeasti pysähdykseen asti. Palkintona se pääsee vasta sen jälkeen uudestaan eteen ja taas hyppäämään.”

Nyökäytin Matildalle merkiksi, että nuori ratsukko voisi aloittaa tehtävän.

Mietin Isabellan toteamusta Susinevasta, kun siirsin Zelian käyntiin bruneten ohjeistuksesta. Daniel oli ilmeisesti pidetty hevosihminen, jos oli vakuuttanut molemmat Sokan sisaruksista. Mä en itse tiennyt miehestä juurikaan, koska olin viimeisen vuoden aikana ratsastanut vain kahden valmentajan silmien alla: Merikannon ja Isabellan.

Havahduin mietteistäni Isabellan kysymykseen irtohypytyksestä.
"Ah, joo, mikä ettei", hymähdin Zelian venytellessä tyytyväisenä kaulaansa. Ruunikko pitäisi hyppäämisestä irtona varmasti ja mä näkisin sen enemmän kuin mielelläni hyppäämässä itsekseen.
"Jus- siis Josefina. Rosengård", takeltelin muistaessani Isabellan kysynyeen Jusun nimeä. Mun oli täytynyt hakea sitä hetken, koska mulle se ujonpuoleinen tyllerö oli ollut aina Jusu. Haluaisikohan Jusu todella tulla katsomaan Zelian irtohypytystä? En ollut törmännyt tyttöön kunnolla sitten Zelian saapumisen, joten ehkä sitä ei hirveästi kiinnostanut. Tai sitten me ei vain oltu satuttu kohdikkain.

Zelia jännittyi ja lähti kipittämään sillä sekunnilla, kun kokosin ohjat Isabellan käskystä. Jouduin hetken tahdittamaan tamman käyntiä puolipidätteillä ja ignooraamaan sen turhautuneen kuolaimen narskuttelun.
"Joo joo, malttaa malttaa", mutisin Zelialle hiljaisella äänellä, siirtäen tamman raviin usean rauhallisen käyntiaskeleen jälkeen.

Tulin ristikolle ravissa ja kuten arvata saattoi, Zelia jatkoi esteen jälkeen laukassa. Pysähdys tuli viiveellä monen raviaskeleen ja vielä parin ärsyyntyneen käyntiaskeleen jälkeen, mutta palkitsin tamman heti myötäyksellä. Zelia puhisi innostuneena, kun vaihdoin suuntaa ja nostin laukan. Toisella yrittämällä sain ruunikon nopeammin pysähdykseen, joka onnistui lyhyemmällä matkalla.

Ristikkosarjan jälkeen Zelia oli vaikeampi saada kiinni, koska tamma nosti kierroksia päästessään sarjalle. Mä yritin olla reilu pidätteiden kanssa ja pitää ne nopeina mutta jämäköinä, kuitenkaan jättämättä käsijarrua päälle. Kun Zelia vastasi pidättäviin apuihin ja pysähtyi loppujen lopuksi tasajaloin, mä rapsutin tamman kaulaa sisäkädellä viesittääkseni tyytyväisyydestäni: kuumuneen Zelian kanssa oli pääasia, että ruunikko ylipäätään pysähtyi.

Zelia hoksasi tehtävän oikeastaan yllättävän nopeasti. Toki pysähtymiseen meni alkuun aikansa ja sarjan jälkeen se oli vaikeampaa, mutta suoritus parani. Tammalla oli hyppylahjoja ja intoa, mutta kun niihin yhdistettäisiin vielä kuuliaisuus, siitä voisi tulla todellinen huippu.

Katsoin tyytyväisesti hymyillen Matildan rauhallista ja kärsivällistä ratsastamista, ja pidin erityisesti naisen tavasta palkita tamma hellällä rapsutuksella. Tein itse samoin vanhanaikaisen taputtamisen sijaan.

"Sehän meni todella hienosti! Anna sen ravata hetki vähän pidemmällä ohjalla ja sitten kunnon loppukäynnit", ohjeistin. "Zeliassa on aitoa potentiaalia. Sovitte nuorten esteryhmään oikein erinomaisesti. Pidä harjoittelu monipuolisena ja tiiviinä, ja muista seurata sen jaksamista. Täytyy vielä sanoa, että näin ensivilkaisulla Zelia sopii sulle paremmin kuin jästipäinen Haukka. Huipputammat ovat monesti aika herkkäsieluisia, mutta tulkitset ja käsittelet sitä juuri oikein. Olet oikein tervetullut meidän leikkimieliseen tammatiimiin! Muutenkin käsittelet nuorta niin kivasti, että jos sulla vain riittää hermot niin olethan Jonnyn tukena sitten joskus kun sen aika tulee? Eela on juuri ultrattu tiineeksi."

Annoin esteiden jäädä paikalleen. Olin hyvällä tuulella, sillä valmennettavien onnistumisia oli ihana nähdä. Sain ratsukosta inspiraatiota huolehtia omasta nuorikostani. Itse asiassa voisin tehdä tätä samaa tehtävää Vilan kanssa vielä tänä iltana.

Nopeat vilkaisut Isabellaan kertoivat, ettei meidän suorituksemme ollut mennyt täysin metsään. Tyytyväisyys läikähti sisälläni ja mä sallin sen, koska viime viikot Zelian kanssa olivat olleet jatkuvaa epäröintiä. Mulla oli niin kova paine tehdä kaikki oikein, että mun oli ollut lähes mahdoton antaa itseni olla täysin tyytyväinen yksiinkään treeneihin. Ei mun tietysti olisi tarvinnut ollakaan, mutta mun täytyisi oppia näkemään myös positiiviset asiat voidakseni arvioida kehitystä nuoren tamman kanssa.

Annoin ohjien lipua pidemmiksi pykälä pykälältä jääden kuuntelemaan Isabellan kommentteja. Nainen oli oikeassa ratsunvaihdoksesta, vaikka samaan aikaan mulla oli ikävä mustankirjavaa oria, joka oli mennyt yli mistä vain. Zelian kanssa mulla olisi edessä pidempi työ kuin Haukan kanssa oli ehtinyt olla, mutta kai mä olin valmis siihen.

Olethan Jonnyn tukena sitten joskus kun sen aika tulee. Tartuin niin Isabellan käyttämään tuttavalliseen kutsumanimeen, että olin sivuuttaa viimeisen maininnan Eelan ultrasta. Saisiko Jonathanin silmäterä varsan? Punapään täytyisi olla innoissaan pienestä bonuksesta, jonka kanssa saisi tulevaisuudessa puuhailla.

"Joo, tottakai", ähkäisin kevennyksen lomasta, kääntäen katseeni Isabellaan. "Kiitos sulle valmennuksesta, oli antoisaa."
Ja sitten mä hymyilin, koska valmentajille kuului tehdä niin. Isabellan tyyli antaa kattavaa palautetta sopi minulle paremmin kuin junnuvuosien tiukkapipoisten valmentajien murahdetut sanat, joista oli saanut itse päätellä, mitä halusi valmentajan kulloinkin korjattavan.

Zelia pärskähteli ja venytti kaulansa niin pitkälle kuin ohjat sallivat siirtäessäni tamman käyntiin. Vilkaisin ruunikon kevyesti hionnutta kaulaa ja sitten Isabellan loittonevaa selkää toivoen, että pääsisin ryhmänvaihdoksesta huolimatta valmentautumaan naisen silmien alla.