Epäuskoa ilmassa

Mä olin hairahtanut. Elänyt pari viikkoa kuvitelmassa, jossa mä olin muka ollut antamassa itseäni toiselle. Kuvitellut, että olisin ollut kykeneväinen muodostamaan jotain tunnesidettä.

Sitten mä olin kohdannut todellisuuden. Se oli kirpaissut kerran ja jättänyt jälkeensä tutun, kylmän tunteen, joka turrutti aistit ja sai kovan kuoren jumahtamaan kasvoille.
Mutta katsoessani peiliin mä näin vain itseni. Sellainen mä olin.

Mä myös tulisin hulluksi jos joutuisin tuijottamaan sitä peilikuvaa vielä. Mulla oli vapaapäivä ja Haukka vietti omaansa. Mitä normaalit ihmiset tekivät vapaapäivinään? Viettivät aikaa kavereidensa kanssa?
Ketä mä edes tunsin Kallasta?

Selasin Whatsappin viestiketjuja. Se, jonka nimeä mä en enää edes ajatellut, oli poissa laskuista. Ja sen huppari lojui edelleen mun vaatekaapissa.
Mun oli pakko keksiä jokin harhautus. Mun katse lipui keskusteluun, joka oli täynnä videoklippejä mun ja Haukan hypyistä.

Pikkuinen bambi. Se ei uskaltaisi kieltäytyä, eihän?
11:57 käydään kahvilla jossain tunnin päästä. Eiks se yks oo auki sunnuntaisinkin, Pioni?

Mun sunnuntai oli tavallisen tylsä päivä, mutta ei se harmittanut mua. Musta oli mukavaa, kun asiat toistuivat saman kaavan mukaisesti. Silloin mä tiesin, ettei tarvinnut jännittää. Mä aloitin aamuni katsomalla joogavideota Youtubesta ja matkimalla kömpelösti siinä esitettyjä asanoita.

En totisesti ollut mikään liikunnallinen superlahjakkuus, sillä jos mä olin omien jalkojeni varassa, mun tasapainoni ja kehonhallintani oli mitä oli. Mulle oli kuitenkin iskostettu takaraivoon liikunnan ja kehonhuollon tarpeellisuus, joten mä tein parhaani pitääkseni kehoni toimintakykyisenä. Ryhmäliikuntatunneille en osallistunut kuolleen ruumiinikaan yli, mutta yksin liikkuminen oli ihan mukavaa. Silloin saatoin jopa naureskella omalle kömpelöydelleni.

Olin juuri pohdiskelemassa, uskaltaisinko lähteä kävelylle vai olisiko ulkona liian liukasta, kun puhelin kilahti.

Miksi Matilda halusi mun kanssa kahville?? Apua. Eihän se takuulla edes pitänyt musta. Pitikö se kenestäkään? Oliko mun pakko mennä? Voisinko sanoa ei? Se olisi tosi törkeää. Jos pyydetään, pitää mennä.

12.01 ok, nähdään Pionissa yheltä.

Ryhdyin vaihtamaan ylleni vaatteita, jotka sopisivat paremmin ihmisten ilmoille. Hetken mielijohteesta loikkasin mustiin sukkahousuihin, kukkakuvioiseen hameeseen ja vaaleanharmaaseen neulepuseroon. Tukan kesyttämisessä kesti kauimmin, mutta ehdin silti hyvissä ajoin hiljaiseen kahvilaan. Matildaa ei vielä näkynyt, mutta luotin siihen, että hän tulisi, kun kerran oli itse kysynyt. Tilasin laten ja asetuin ikkunapöydän ääreen istumaan.

Jusu oli vastannut nopeasti. Matilda 1, karma 0. Jos ei laskettu viimeisintä kuviota, kun mä olin yrittänyt rakentaa ihmissuhteen.
Ei sitä laskettu. Ei tänään.

Hetken aikaa mulla oli jopa ihan hyvä fiilis kävellessäni kohti kahvilaa. Se oli mulle suhteellisen vieras paikka, mutta en mä olisi Jusua voinut kotiinikaan kutsua. Itse asiassa mä harkitsin vakavasti, etten laskisi enää yhtäkään olentoa sisälle.

Pioni ei ollut kovinkaan täynnä ja mä paikansin Jusun nopealla vilkaisulla. Koska tyttö napotti pöydässä kahvikuppi edessään, mä marssin tiskille ja tilasin itselleni jättikokoisen kupillisen päivän suodatinkahvia. Siis silläkin uhalla, että se olisi lapussa lukeneen brazilialaisen, ihanan pähkinäisen kahvin sijaan Juhla Mokkaa.

Tervehdin Jusua nyökkäyksellä, heittäen takkini pois ennen pöytään istuutumista.
"Mitäs sulle?" hymähdin mahdollisimman kepeästi.

Miltei tyhjässä kahvilassa oli aika mahdotonta olla huomaamatta, kun Matilda marssi sisään. Ei siihen oven kiliseviä kelloja tarvittu, mutta siitä huolimatta ne säestivät itsepintaisesti Matildan sisääntuloa. Heleä kello ja myrskypilvi naiseksi, siinäpä sitä olikin kontrastia kerrakseen. Mua jännitti vähän, kun istuin odottamassa, että Matilda saapuisi tilauksensa kera mun seuraksi pöytään.

Mitä jos se päättääkin mennä toiseen pöytään? Hassu ajatus pulpahti päähän jostakin tajunnan perukoilta, ja mä sysäsin sen syrjään. Matilda oli aikuinen ihminen, ei mikään teinihirviö, jonka tehtävä oli kutsua mut kahville ja nöyryyttävästi tehdä selväksi, ettei halunnut oikeasti olla mun seurassa.

Matildan sävy oli kuitenkin melkein iloinen, kun se kysyi, mitä mulle kuului. Jostakin syystä ilo jäi kuitenkin juuri sen verran puolitiehen, että siitä tuli mulle vähän kummallinen olo. Ehkä hyväntuulisuus oli Matildalle vieras konsepti, ja siksi se vaikutti siihen kuulumattomalta ja irralliselta, pohdiskelin, mutta ääneen sanoin vain:
"Voi, ihan hyvää. Alan ensi viikolla näyttää mun hevoselle esteitä."

Se tuntui riittävän turvalliselta puheenaiheelta. Koska mun ei kuitenkaan ollut tarkoitus puhua vain itsestäni, kallistin päätä ja kysäisin:
"Miten sulla ja sun orilla on mennyt?"

Mun toinen kulma kohosi automaattisesti Jusun vastauksen myötä ja mä yritin kuvitella, miltä tyttö näyttäisi esitellessään hevoselleen esteitä. Olinko mä tiennyt, että Jusulla oli oma hevonen? No, nyt ainakin tiesin.

"Siinähän se", vastasin katse päätään kysyvästi kallistelevassa bambissa. "Kiva päästä kunnolla treenaamaan vielä kun voi."
Treenaamaan ryhmässä Rasmuksen, kuvastotyttö-Ellien ja... Ärräpojan kanssa. Hip. Hip. Hurraa.

Yhtäkkiä mulla oli vähän tukala olo. Pieni tuohtumus nosti päätään ja mun oli hörpättävä kahvia pitääkseni punaisen hupparin omistajan poissa päästäni. Mitä ihmettä mä tekisin sille vaatekappaleelle? Polttaisin sen taloyhtiön roskiksessa? Nostaisin kartanon lipputankoon? Kysyisin, mitä Jonathan haluaisi tehdä sil-

Ei. Mun katse ponnahti pöydästä takaisin Jusuun ja mä tajusin näyttävän vähintäänkin epäilyttävältä.
"Päästiin kuitenkin edistyneiden esteryhmään", lisäsin kaikkea muuta kuin luonnollisesti, nyökytellen samalla kuin olisin joutunut uskottelemaan asiaa itsellenikin.

"Mä olen myös innoissani, kun päästään hyppäämään", hymysin vastaukseksi Matildan treeni-intoiluun, jos sitä nyt intoiluksi saattoi kutsua. Musta tuntui jotenkin, että Matildan mieli vaelteli siellä sun täällä, eikä ehkä tyynimmillä mahdollisilla vesillä.

Mä en kuitenkaan uskonut, että mulla oli oikeutta sanoa asiasta mitään. Mulla oli vähän vaivaantunut olo, kun mä en tiennyt, mistä mä olisin sitten oikein puhunut. Onneksi Matilda kuitenkin otti seuraavan puheenvuoron kai muistettuaan, että oli vielä mun seurassa.

"Ai! Kivaa", iloitsin hänen puolestaan.

Se kuulosti tönkön lyhyeltä. Mietin kuumeisesti, miten jatkaisin keskustelua. Onneksi lause kiipesi kielen päälle aika itsestään, eikä tarvinnutkaan pinnistellä kovin.

"Meillä on Grannin kanssa vielä muutama vuosi matkaa mihinkään edistyneeseen toimintaan", arvelin ja mun suupieltä nyki vähän. Mä kuitenkin hörppäsin kahvia ja siloitin kasvoni, koska epäilin, ettei Matilda olisi ymmärtänyt, mikä siinä oli hauskaa. "Se on vasta sisäänratsastettu ja pääsee nyt vasta hyppäämään ekaa kertaa."

Mietin, uskaltaisinko kertoa Grannista jotain enemmän, vai olisiko se lörpöttelyä. Päätin kuitenkin rohkaistua.

"Mä pidän nuorista. Grannista voi tulla vielä jotakin. Olettaen, että mä osaan tehdä siitä mitään. Haukkahan taitaa olla jo ihan aikuinen ja kokeneempi hevonen?"

Esteistä puhuminen sai Jusun suun avautumaan. Kuuntelin tytön selostusta tyytyväisenä, koska se sai mun mielen pysymään kirkkaana. Aina, kun puhuttiin hevosista, mun fokus oli sataprosenttinen.

"Joo, kääntyiköhän se yhdeksänvuotiaaksi", vastasin sormet kahvikupin ympärillä. Kristiina oli soitellut taas ja kysellyt orinsa kuulumisia, iloiten pääsystämme esteryhmään. Ja miksei olisi iloinnut, pysyisipähän hevonen treenissä.

"Mäkin olen katsellut nuoria. Budjettikysymys", kerroin, kun hiljaisuus alkoi venyä piinallisen pitkäksi. Mä olin huono ylläpitämään keskusteluja, eikä pieni bambikaan ollut puheliain tapaamani henkilö. No, ainakaan se ei jatkuvasti kysellyt kiperiä kysymyksiä.

Mun hevosenosto ei ollut edistynyt kovinkaan kehuttavasti. Mä olin soittanut parista hevosesta, joiden taustoista oli kuitenkin paljastunut epämiellyttäviä yllätyksiä - yksi lupaava tamma oli telonut jalkansa ja yhden kompaktinkokoisen ruunan hinnasta oli puuttunut yksi nolla. Lopputuloksena oli edelleen pyöreä nolla koeratsastusten kohdalla, koska mua ei huvittanut ajaa toiselle puolen Suomea kepein perustein.

"Sopivan hevosen löytäminen on yllättävän hankalaa, varsinkin kun on vain pari kuukautta aikaa", mumahdin puoliääneen, mutisten lauseen enemmän kahvikupille kuin Jusulle.

"Hevonen parhaassa iässä", ehdin kommentoida tietoa Matildan orin iästä. Sitten syntyi pieni hiljaisuus, enkä mä osannut katkaista sitä.

Se, että Matilda katkaisi hiljaisuuden kertomalla, että hän joutui etsimään uutta hevosta pikaisella aikataululla, sai mut vähän katumaan kommenttiani. Olin unohtanut koko asian. Matildahan oli sanonut aiemmin, että Haukka oli enää vain tämän kevään hänellä ylläpidossa.

Jos parhaassa iässä oleva Haukka lähtisi nopealla aikataululla... no, se ei ainakaan poistunut kisaeläkkeelle. En tiennyt, miksi hevonen oli lähdössä, mutta varmaan piti olla harmissaan Matildan puolesta? Jos hevonen lähti omistajansa päätöksen seurauksena takaisin... Vai oliko Matilda vaihtamassa hevosta omasta tahdostaan? Jos se vaikka ei sopinut hänelle. Kapasiteetin puutteesta tuskin oli kyse.

"Ai niin, loppukeväästäkö se sun nykyinen jo lähtee?" kysyin myötätuntoisena. "Hevosen osto pika-aikataululla on kyllä kamalaa."

Pohdiskelin asiaa hetken, ja mun mieleen juolahti yksi meidän entinen tamma, joka oli myyty uuteen kotiin tiineenä. Tiesin, että sen varsa tulisi myyntiin.

"Kuule, mä tiedän yhden varsan, joka voisi kiinnostaa sua", rohkenin sanoa hetken emmittyäni. "Se on tosi näppärästä suvusta. Kesään mennessä se on varmasti ratsukoulutettukin, niin pääsisit aika heti hommiin."

Join kulauksen kahviani, joka oli oikeastaan vasta nyt jäähtynyt sellaiseksi, että sitä oli miellyttävä juoda. Maito oli poltettu, ja maku oli hieman kitkerä, mutta mä en ollut sellainen ihminen, joka uskalsi valittaa saati pyytää uutta tuotetta tilalle.

"Se olisi Vänrikinmäellä Daniel Susinevan tallissa", kerroin vielä. Vänrikinmäelle ei ollut mahdoton matka, joten Matildan olisi helppo käydä katsomassa hevosta.

"Jep, se tuli mulle viime syksynä vajaan vuoden ylläpitosopimuksella. Sen omistaja sai lapsen ihan vastottain, mutta haluaa palata treeneihin kesän mittaan", kerroin tietämättä kiinnostiko asia Jusua lainkaan. Tuntui ylipäätään oudolta puhua Haukan ylläpitokuviosta kenellekään. Kaikki vain ihmettelivät, kun mä mainitsin sivulauseessa orin olevan lähdössä.

Mulle siinä ei ollut mitään ihmeellistä. Mä en ollut haeskellut hevosta, kun entinen valmentaja oli vinkannut Haukasta. Parissa viikossa mustankirjavasta olikin jo ollut mun vastuullani. Mulle se oli ollut vain tilaisuus tunnustella, olisiko musta palaamaan täysipäiväiseen hevosteluun.

Daniel Susineva? Nimi kolkutteli joitain kelloja. Kristiina oli saattanut mainita miehen tallista käyttäessämme Haukkaa näyttelyissä Auburnissa. Todennäköisesti talli ei siis sijainnut kovin kaukana.

"Aijaa?" hymähdin vähän yllättyneenä, että Jusulla oli tällaista tietoa. "Eikö Daniel ole enemmän koulupainotteinen? Mä etsin estehevosta."
Mun teki mieli lisätä lauseen loppuun kai, koska näissä ostoahdingoissa mä olisin saattanut hairahtaa ostamaan vaikka islanninhevosen. Toisaalta, olisiko pitkin kartanon tiluksia töltissä viilettäminen ollut niin kamalaa?
Olisi.

Ylläpitosopimukset osasivat olla viheliäisiä, pohdiskelin, ja olin tyytyväinen siitä, että Granni oli siirretty mun nimiin. Se ei ainakaan lähtisi koska tahansa alta pois. Tai no... ei äidistä voinut tietää. Jos se toteaisi, etten mä tehnyt tarpeeksi hyvää työtä, mistä sitä tiesi, mitä se tekisi.

Ja toisaalta, Matilda oli selkeästi ollut tietoinen hevosviritelmän määräaikaisuudesta siihen ryhtyessään. Se oli varmasti sopinut hänelle, kun hän kerta oli sopimukseen tarttunut. En siis alkanut surkutella tilannetta sen suuremmin.

Mä tunsin vatsanpohjassa muljahduksen, kun Matilda ihmetteli Danielin ratsastuksellista suuntausta. Jottei se pitäisi mua typeränä pimuna, joka ei ymmärtänyt koulu- ja esteratsastuksen eroa, mun oli pakko kertoa mainitsemani varsan taustoista.

"Hmm. Joo, Daniel on kouluratsastaja. Se tamma siirtyi sille vasta tän vuoden alussa ja on itse asiassa suvultaan enempi estehevonen. Electrizia liikkuu tosi hyvin ja sillä on hyvä hyppy. Me astutettiin se hyvällä yleisorilla ennen myyntiä, niin se varsa on varmaan hyvä allrounderi."

Puraisin mietteliäänä huultani. Ehkä olin ylittänyt omat oikeuteni, kun olin ryhtynyt suosittelemaan Matildalle hevosta. Siltikin - jos hän todella oli hevosta etsimässä, tuskinpa hän hylkäisi varteenotettavaa vaihtoehtoa vähänkään miettimättä, vaikka sen suosittelija olisi kuka.

"Mun vanhemmat kasvattaa estehevosia", totesin vähän valjusti. Inhosin puhua vanhempieni hevosbisneksistä, koska pelkäsin sen vaikuttavan kehuskelulta ja lesoilulta. Mä en halunnut, että mua pidettiin ylimielisenä ja etuoikeuksilla pilattuna tyyristyllerönä.

"Ai jaa", mumahdin mahdollisimman neutraalisti. Olikohan varsa yleisessä myynnissä, kun mä en ollut onnistunut bongaamaan sitä? Se kuulosti lupaavalta, vaikken ollutkaan valmis myöntämään asiaa Jusulle ihan vielä.

Mutristin huuliani, nyökkäillen Jusun kertomalle. Vai että kasvattivat estehevosia. Bambin pisteet mun silmissäni nousivat, mutta en mä myöntäisi sitäkään pienenpienelläkään eleellä.
"Mä pääsin junnuna ratsastamaan muutama nuorta", totesin jättäen mainitsematta, että kaksi kolmesta oli ollut poneja. Ainoa hevoskokoinen oli ollut lauhkea kuin lammas, ainakin niihin ponipaholaisiin verrattuna.

Hetken mä jouduin harkitsemaan sanojani. Susinevan nuori kiinnosti mua, tottakai - se kuulosti juuri sellaiselta hevoselta, jota mä etsinkin. Mutta mitä mä tiedolla tekisin? Soittaisin herra Susinevalle ja ilmoittaisin, että Jusu "perheeni kasvattaa estehevosia" Mikälie oli kertonut mulle perheensä ex-tamman varsasta.
Jos tieto oli pelkkänä ajatuksenakin niin monimutkainen, miten mä voisin muotoilla asian puhelimessa järkeväksi?

"Se kuulostaa aika mielenkiintoiselta", totesin lopulta niin neutraalisti kuin ikinä osasin.

"Nuoret on ihania, kun niistä saa tehdä itselleen sopivia", mä hymyilin. "Meillä niitä on kyllä kotona piisannut välillä ihan yli oman tarpeen. Mä oikeastaan jo odotan sitä, kun Grannillekin kasvaa aikuisen hevosen järki päähän ja sen kanssa pääsee tekemäänkin jotain."

Matilda näytti mietteliäältä. En patistellut häntä kertomaan, mitä hän ajatteli Ellun varsasta, koska patistelu nyt vaan ei kuulunut mun tapoihin.

Tavallaan yllätyin hieman, kun Matilda sanoi olevansa kiinnostunut. Oletin sen olevan kehotus kertoa varsasta lisää.

"Mä luulen, että Daniel alkaa tosissaan myydä hevosta vasta sisäänratsastettuaan sen. Sen arvo nousee, kun ammattilainen ratsuttaa ja ehkä tekee kisatuloksia."

Hymähdin vähän.

"Mutta sulla on se etu, että ei se varsa Danielille kovin arvokas oikeasti ole. Se ei taida esteitä ja kenttää kisanneiden hevosten varsalla kamalasti mitään tehdä. Jos sä olet ajoissa liikkeellä, sen voisi saada järkevään hintaan."

Näin ihmiset siis viettivät vapaapäiviään. Tämähän oli oikeastaan aika hyödyllistä.

"Mun täytyy varmaan kysyä siitä", ähkäisin vähän häkeltyneenä. Tuntui aikamoiselta onnenkantamoiselta, että mä löytäisin hevosen Jusun kautta. Onneksi mä olin keksinyt pyytää tyttöä kahville enkä ollut heittänyt sitä raipalla viimeksi, kun se oli avannut suunsa estetreeneissä.

Millaistakohan hintaa Daniel pitäisi varsalla? Osaisinko mä hieroa hevoskauppoja itsekseni? Yhtäkkiä jo pelkkä ajatus miehelle soittamisesta ja yksinäisestä hevosenostoreissusta tuntui kuumottavalta. Haukkaa katsoessani mulla oli ollut mukana entinen valmentajani, joka oli mustankirjavan mulle keksinytkin. Mutta entä nyt?

"Onko se tamma vai ori?" tajusin kysyä.

Ehdin juoda latteani sopivan lämpöisenä vain hetken. Sitten se jo ehti jäähtyä hieman liikaa. Muilta osin kahvitteluhetki ei ollutkaan niin epämiellyttävä, kuin olin pelännyt. Olimme pysyneet pitkälti yhdessä ainokaisessa puheenaiheessa, joka puolestaan oli ainakin mun lempparini. Hevoset, niiden kasvattaminen ja ominaisuuksien pohtiminen oli mun supliikeinta alaani.

”Mm, se on tamma. Toivottavasti pidät niistä”, melkein naurahdinkin vähän.

Kaivoin puhelimeni esiin pikkulaukustani ja ryhdyin selailemaan sitä pikaisesti. Samalla selitin toimiani, jotta en vaikuttaisi käytöstavattomalta idiootilta:
”Mulla on siitä joku kuvakin.”

Äiti oli tietysti saanut Electrizian varsasta udeltua kaiken mahdollisen tiedon ja kaupanpäällisiksi kuviakin. Esittelin Matildalle kuvan ruunikosta tammasta, jolla oli aika hauska päämerkki.

"Tammaa mä kai ennemmin etsinkin", myönsin Jusun kerrottua lisää perheensä ex-tamman jälkeläisestä. Melkoinen mutka.

Seuraavaksi bambi esitteli mulle kuvia kauniista tammasta, joka oli jo onnistunut herättämään mielenkiintoni. Mä jopa melkein hymyilin katse Jusun kännykässä, kunnes muistin istuvani kahvilassa.

"Joo. Täytyy käydä katsomassa, jos saan Danieliin yhteyden", mutisin mahdollisimman neutraalisti. Oikesti, jossain minuuteni syvissä kolkissa mun teki parin sekunnin ajan mieli tuulettaa sitä, että mä olin löytänyt potentiaalisen hevosehdokkaan.

”Ihan näppärä varsa”, tuumasin vielä laittaessani puhelinta taskuun. ”Ja ammattilaisen käsissä, että varmaan ihan kohtalainen käsitelläkin.”

Pidin pienen tauon ja vajutin kahviani.

”Tosin se emä on kyllä tammojen tamma. Pieni lohikäärme”, hymähdin. Mä olin pitänyt Ellusta, mutta vain ratsuna. Maasta käsin sen isot ja nopeat reaktiot asioihin olivat viheliäisiä.

”Mutta ethän sä ratsastuskouluhevosta enää sun kokemuksella takuulla etsikään”, totesin. Matilda ratsasti Haukkaa hyvin ja selvisi sen uhitteluista, joten kyllä hän yhden tamman kesyttäisi.

Hörppäsin kahvini miltei tyhjäksi. Vain paksut maitovaahdot jäivät kuin hangeksi mukin pohjalle. Vaahtoa oli aivan liikaa ja se oli paksu köntsä, joka liikkui yhtenä kokonaisena oliona.

Huomasin, että mua väsytti sosialisoiminen yhtäkkiä ihmeellisen paljon. Kai jokin jännitys oli lauennut, kun Matilda oli ilmaissut kiinnostusta varsaan eikä torpannut sitä idioottimaisena ideana.

Hymähdin itsekseni Jusun tarinalle emästä - kolhon Haukan jälkeen mikä tahansa minkäänlaista kunnollista tunnetta esittävä nelijalkainen olisi vain kiinnostava. Sitä paitsi mä todennäköisesti kyllästyisin pystyynkuolleeseen halinalleen viikossa, koska mun hevosmakuni sisälsi kunnon ripauksen luonnetta.

Olin enemmän tai vähemmän tyytyväinen Jusun kommenttiin kokemuksestani. Niin no, se oli vähän kaksijakoinen juttu. Jos mä olisin jatkanut ilman vuosien taukoa, mä olisin todennäköisesti edelleen kiinni kisaelämässä. Nyt mä kuitenkin etsin enemmänkin laadukasta harrastehevosta, jonka kanssa radoille pääsisi, mutta jonka kanssa siitä ei tarvitsisi ottaa paineita. Se kai suurimmaksi kynnykseksi oli aikoinaan noussutkin.

"Pitäisi varmaan lähteä", tokaisin vilkaistuani kelloa kännykän näytöltä. Mä kuulostin varmaan siltä, kun mulla olisi jotain salia tärkeämpää tekemistä. Todellisuudessa mä aioin kahlata läpi kaiken mahdollisen a) Daniel Susinevasta ja b) Jusun puhumasta tammasta, sekä toivottavasti myös ottaa yhteyttä tähän hieman hämärän peittoon jääneeseen kouluratsastajaan.

Vedin takkia päälle pohtien, voisinko mä pyytää Jusua mukaan mahdolliselle hevosenkatselureissulle. Mitähän siitäkin tulisi? Toisaalta bambi oli kevyesti ensimmäinen mieleenjuolahtava ehdokas, jota mä voisin edes harkita.
"Nähdään", tyydyin hymähtämään. Mä voisin aina pommittaa sille viestiä tunnin varoitusajalla.