Kissa ja hiiri (off)

Auburn, tiistai 13.3. Off. Suljettu, @Matilda mukaan.

Huh. Lara oli tosissaan pistänyt mut töihin. En voinut hyvällä tahdollakaan sanoa, että tämä oli ollut mitenkään erityisen hyvä ratsastuskerta, mutta hissiseuralaiseni hevonen oli saanut ainakin liikuntaa. Mä pidin kyllä hevosesta, mutta helpolla se ei mua päästänyt.

Riisuin Laralta suitset ja satulan. Tammanpirulainen oli hädin tuskin saanut hikeä pintaan, ja mulla oli ihan jyrän alle jäänyt olo. Hyvää väsymystä se oli, sillä mun olo oli rento. Lähdin kiikuttamaan varusteita paikalleen. Kuolainpesun jälkeen nakkasin suitset naulaan roikkumaan ja ryhdyin puhdistamaan nahkaosia. Mä en olisi ikipäivänä kehdannut jättää lainahevosen varusteita ryönäiseen kuntoon vaille huoltoa - millaisena hunsvottina Rasmus Alsilakin olisi mua pitänyt! Sitä en olisi kestänyt.

Ajatuksiini uponneena huolsin Laran nahkavarusteita, kun ovi kävi. Säpsähdin vähän ja käännyin katsomaan ovelle.

Tänään mä hyppäisin. Ottaen huomioon, kuinka hemmetin laadukas estehevonen mulla oli käytössäni, mä hyppäsin harvoin. Miksikö? Yksin hyppääminen oli tympeää, etenkin Haukan kaltaisen mörrimöykyn kanssa. Jos sä halusit nostaa esteitä, sun täytyi a) päästä alas sen lihansyöjän selästä kesken orin estemoodin, b) kavuta takaisin sulle sydämensä pohjasta tuohtuneen ratsun satulaan. Koska enhän mä nyt noin vaan voinut ketään puomiorjaksi pyytää.

Ei se ollut sitä, etten mä olisi viitsinyt pyytää ketään. Tai no, oli se sitäkin, mutta enemmän se oli epävarmuutta. En mä kaivannut ketään muuta kuin valmentajaa kyyläämään lähietäisyydeltä mitä mä tein. Ja kun otettiin huomioon mun ystävällisyysprosentti kanssatallilaisille, yksi kymmenestä olisi saattanut edes suostua moiseen pestiin.

Painelin satulahuonetta kohti vakuuttuneena siitä, että tänään hypyt voisivat kaikesta huolimatta onnistua. Huone oli tyhjillään sitä hentoa ruskeatukkaista tytöntylleröä lukuunottamatta, joten mä saatoin marssia sisään ilman erillistä sotasuunnitelmaa.
"Terve", täräytin päättäväisesti, jatkaen matkaani huoneen poikki Haukan varusteiden luo.

No sehän tärähti ronskisti. Musta tuntui, ettei Matilda edes tiedostanut, että se olin minä - mä, jonka se kuitenkin ihan itse oli pakottanut Krouviinkin kanssaan (vain kadotakseen suunnilleen heti kun oli saanut dumpattua mut murhanhimoiselta vaikuttaneen Ellien ja kaikeksi onneksi ystävällisen Nitan pöytäseurueeseen).

”Moi, Matilda”, sanoin kohteliaaseen sävyyn.

Ryhdyin ristittämään Laran suitsia säntilliseen tapaani. Sitten nappasin ne pesukoukusta ja astelin ripustamaan ne Laran omaan koukkuun.

Bambi muisti mun nimen. Hymähdin puoliääneen, seuraten sivusilmällä kuinka pedantisti tyttö niputti juuri puhdistamansa suitset ja vei ne telineeseen Laran paikalle.

Hetkinen. Laran?? Sehän oli Rasmuksen hevonen. Mitä tekemistä Jas-, ei, Jusulla oli Rasmuksen kipakan estetamman kanssa?

"Ajattelinpa tänään hypätä", kerroin testiksi. Mun silmät alkoivat automaattisesti kaventua, mutta mä yritin näyttää neutraalilta. Lastasin Haukan suitset ja suojat harjapakin päälle ja nostin ne syliini katse odottavasti Jusussa.

Matilda kertoi suunnitelmistaan ja mä olin vähän hämilläni. Kai se halusi mun reagoivan niihin jotenkin? Miten? Mitä multa odotettiin? Miten mun toivottiin toimivan? Äh.

”Ilmeisesti sullakin on hevonen täällä?” mä pelasin vähän aikaa itselleni. ”Millainen?”

Ehkä Matilda toivoi saavansa esitellä hevosensa mulle. Mä annoin sille tilaisuuden.

Mä olin yleisesti ottaen melko surkea lukemaan ihmisiä.

Mun hymy hyytyi Jusun ymmärtäessä mun johdattelevan toteamukseni ihan väärin. Miksi se oli hipelöinyt jonkun toisen omistaman hevosen suitsia? Oliko se joku Rasmuksen salainen ihailija? Vai oliko se puhdistanut varusteet ratsastuksen päätteeksi?
Ei kai sentään.

"Joo, esteori. Suomalainen puoliverinen. Se on mulla ylläpidossa vielä tämän kevään", latelin nopeasti, koska tässä ei nyt ollut kyse Haukasta. Entä jos mä löytäisin Jusun joku päivä hipelöimästä Haukan varusteita??
"Mitäs sä täällä teet?" kysyin muina naisina, koska ei tuntunut luontevalta kysyä suoraan. Mä olin kuitenkin kiertelyn ja kaartelun mestari, olinhan harjoitellut sitä jo vuosia.

Mä en oikein tiennyt, miten kommentoida Matildan hevosta. Se kuulosti aika tavalliselta. No, se oli oro, mutta niitä meillä piisasi kotona. Nuoria, oripäiville vasta valmisteltavia ja sitten oli ne konkarit, jotka elättivät itsensä siemenillään.

Sen kuitenkin tiesin, mitä mä täällä tein.

”Lupasin liikuttaa Laran sillä välin kun Rasmus on työmatkalla”, kerroin ja oletin, että Matilda takuulla tunsi Rasmuksen, kun niillä oli hevosetkin samalla tallilla.

Piru. Mun suupielet nytkähti ihan pyytämättä hymyyn, kun lausuin Rasmuksen nimen, tietysti siksi koska mä olin imarreltu kun niinkin vieras tyyppi pyysi mua ratsastamaan hevostaan ja koska musta oli ilo olla avuksi. Säilöin hymyn kasvoilleni ja oioin vielä hellästi Laran satulahuopaa telineellään.

Ahaa, tulihan se sieltä. Rasmus oli pyytänyt Jusua liikuttamaan Laran. Jusua?

Mä katsoin sitä honteloa tyttöä päästä varpaisiin yrittäen asettaa sitä tähän yhtälöön. Mmm-h? Olisinko mä pyytänyt Jusua liikuttamaan Haukkaa? En välttämättä, mutta toisaalta se johtui enimmäkseen siitä, etten mä halunnut hankkia Haukalle mitään lihansyöjähevosen mainetta, koska se ei ollut mun oma.

Mun oli silti sulateltava asiaa. Pujahdin tallikäytävän puolelle kantaakseni Haukan varusteet satulaa lukuunottamatta orin karsinalle. Matkalla mä tajusin olevani vähän loukkaantunut siitä, ettei Rasmus ollut pyytänyt mua Laran liikutusavuksi - olihan sekin ratsastanut Haukalla mun pyynnöstäni. Okei, ne eivät ehkä olleet kaksi keskenään täysin vertailukelpoista asiaa, mutta silti.

Palasin satulahuoneelle hakemaan Haukan satulaa vielä ennen itse orin hakemista tarhasta.
"Hei Jusu", tokaisin lampun sytyttyä kierossa mielessäni. "Tulisitko sä mulle puomitytöksi?"

Musta oli omituista, miten Matilda ensin kysyi multa miksi olin Auburnissa ja sitten vastauksen saatuaan vaan poistui paikalta. Paitsi että ei se ”vaan poistunut paikalta”, sillä ensin se loi muhun kumman mittailevan katseen. Tiedättehän, sillä lailla päästä varpaisiin ja ulkokuoresta sieluun syväluotaavan. Värähdin. Miksi violettitukkainen tyttö katseli mua sillä tavalla?

Jäin satulahuoneeseen harjaamaan Laran suojat puhtaiksi ja näpyttelemään ytimekkään viestin Rasmukselle liikutuksen kulusta ja Laran päivän moodista.
Lara oli

Viestin kirjoittaminen katkesi, kun Matilda paukkasi takaisin. Painoin vahingossa ”lähetä” kesken viestin samalla kun kuuntelin Matildan kysymyksen.

Ei mulla oikeastaan ollut mikään kiire poistua tallilta. Sitä paitsi olisi kiintoisaa nähdä, millainen esteori Matildalla oikein oli. Osaavien ratsastajien tekemisen seuraamisesta oppi aina, ja jotenkin oletin, että itsevarmasti käyttäytyvä Matilda olisi sellainen. Siispä nyökkäsin.
”Mä harjaan vielä Laran, mutta voin sitten tulla maneesiin”, lupasin.

Käänsin huomioni takaisin puhelimeen ja tajusin aiemmin tekemäni mokan - Rasmukselle lähetetty viesti oli jäänyt pahan kerran kesken. Ajatus oli kuitenkin katkennut. Näpäytin puhelinta nopeasti ja pistin täydennysviestin menemään hyvin minimalistisena:
OK.

Sitten siirryin harjaamaan Laran huolellisesti mutta nopeasti, jottei Matilda joutuisi odottelemaan mua kohtuutoman kauan.

Hah, täydellistä. Mulla oli virallinen puomiorja ja hetkellisesti se lämmitti mieltä.
"Hyvä, se käy", totesin napakasti, poistuen käytävälle tällä kertaa Haukan estesatula sylissäni.

Mä varustin Haukan ripein ottein eikä ori tuntunut pitävän siitä. Tällä kertaa se tyytyi kuitenkin vain nuilottamaan turhanpäiväisen kiukkuamisen sijaan ja oikeastaan se oli vielä ärsyttävämpää. Välillä mä kadehdin Haukan kylmyyttä, koska musta tuntui pahasti siltä, että olin menettämässä otetta kaikesta siitä nimeltämainitsemattoman kaksilahkeisen vuoksi.

Ennätin maneesiin Haukan kanssa ennen Jusua. Mustankirjava oli tottunut siihen, että ennen hyppytreenejä se joutui maleksimaan mun perässä kantaessani esteitä paikalleen. Minne Jusu oli jäänyt kuhnailemaan? Apukädet olisivat olleet hyödyksi.

Olin ehtinyt pystyttää ensimmäisen esteen pitkälle sivulle, kun Jusu vihdoin suvaitsi saapua paikalle. Joko mä olin ollut ihan käsittämättömän nopea tai sitten bambityttö oli unohtunut omiin maailmoihinsa - tai karkuuttanut Laran.
"Mä ajattelin rakentaa tähän suhteutetun linjan, seitsemäntoista ja puoli metriä", selostin vilkaistuani Jusua nopeasti. Jaksaisikohan se raukka edes nostaa puomia?

Lara ei näyttänyt mitenkään kärsivältä, kun mä harjasin sen vain ripeästi, mutta mulla oli pakonomainen tarve tarkistaa sen vointi ja puhtaus noin sataan kertaan. Mä olin ehkä tarkka Grannista, mutta Laran kanssa se tarkkuus kohosi potenssiin kahdeksan. Ainakin.

Jos olisin kotitallissa, hevosia olisi niin paljon, etten ehtisi olla näin neuroottinen ja ne hevoset selviäisivät silti hengissä. Sitä hoin mielessäni, kun lopulta jätin Laran rauhaan. Kyllä se pärjäisi. Se säilyisi ehjänä eikä Rasmuksella olisi tämänkään työmatkan päätteeksi pahaa sanottavaa mun toiminnasta. Niin mä rukoilin.

Maneesiin mennessäni mä pääsin onneksi hommiin, niin ettei jäänyt kauheasti aikaa olla huolissaan Larasta.

”Tarviitko sä jotain muuta kuin linjan?” kysyin samalla, kun ryhdyin tottuneesti roudaamaan tolppia ja puomeja paikoilleen ja mittaamaan väliä. 17,5 metrin väli kertoi jo paljon siitä, mitä Matilda aikoi tehdä, tai ainakin mitä mahdollisuuksia hänellä olisi.

Touhutessani siistejä puomeja paikoilleen vilkuilin Matildan hevosta. Jep, orihan se oli. Hevonen ei ollut rakenteeltaan modernimmasta päästä ja mietin, olikohan se kovinkin jähmeä ratsu. Pianhan sen näkisin.

"Mjoo, lävistäjälle vois vielä rakentaa tasaokserin. Keskelle", vastasin Jusun kysymykseen. Koska tyttö vaikutti pärjäävän itsekseen, mä pysäytin Haukan sivummalle ja kiristin luimivan orin satukavyön.

Verryttelin Haukan ajatuksella: tein paljon siirtymisiä ja hain orin liikkeisiin ilmaa. Esteiden pystyttäminen lisäsi Haukan motivaatiota aina pykälän ja se teki mun työstäni automaattisesti helpompaa. Mulla oli varma olo, kun siirsin orin hetkeksi käyntiin kaikki askellajit työstettyäni.

"Mä voisin tulla linjan ensin, anna niiden vaan olla noin", ohjeistin Jusua. Molemmat pystyt olivat verryttelykorkeuksilla, joten mä kokosin ohjat ja nostin laukan.
Haukan kaviot rummuttivat maneesin hiekkaa tasaisessa rytmissä. Ori tuli ensimmäiselle pystylle vähän pohjaan, joten mä patistin mustankirjavaa vähän reilummin eteen saadakseni sujuvan linjan.

Jäin katselemaan ratsukon menoa. Siinä seistessäni mä löysin itsestäni yllättävän tuntemuksen: mä kaipasin hyppäämistä. Mä en ollut hypännyt sen jälkeen kun muutin pois kotitallilta. Olin kuvitellut, että eläisin varsin tyytyväisenä ilman esteitäkin, koska vaikka mä olin käytännössä kasvanut estesatulassa, en mä ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että se olisi mulle minkäänlainen intohimo. Mä olin kuumeisesti etsinyt omaa intohimoani mistä tahansa muualta kuin sieltä, mistä äiti halusi sen löytyvän.

Matilda teki linjalla nopean ratkaisun ajamalla hevostaan eteen pohjaloikan jälkeen. Kyllähän se heidät perille vei, mutta mä kallistin päätäni mietteliäänä.

Ehkä olisin itse antanut hevosen huomata ja korjata virheensä. Kaikesta päätellen ori oli konkarihevonen. Tuskin sen kanssa olisi menty ympäri, vaikka se olisikin joutunut linjan lopussa huonoon paikkaan ja joutunut ponnistelemaan ihan itse ylimääräistä tilanteen korjatakseen.

Mutta mä olin vain puomityttö, eivätkä puomitytöt laukoneet omia hölmöjä ajatuksiaan ääneen. Sellainen oli valmentajien heiniä. Siksi tietysti, etteivät valmentajien ajatukset yleensä olleet hölmöjä.

Mä en sitten yhtään luottanut omaan osaamiseeni, vaistooni ja ratkaisuihini. Siksi musta tuntui typerältä kuvitellakaan itseäni minään Rosengårdin ratsuttajana.

”Haluatko sä muuten videoita?” keksin kysyä. Niistä voisi olla Matildalle iloa, ja no, mä tykkäsin olla hyödyksi ja iloksi edes siinä määrin kuin osasin.

Haukka narskutteli kuolainta ja mä tiesin, että ellen saisi pohjetta läpi ja vähän äkkiä, koko treeneistä tulisi yksi tahtojen taisto. Niinpä mä käänsin orin lävistäjälle, vaihtaen laukan napakoin avuin. Haukan reaktio oli nopea, jolloin mä hellitin heti ja annoin orin rullata päätyyn.

"Ihan sama", mutisin vastaukseksi Jusulle. Olin ratsastanut pitkän sivun vähän eteen, kooten laukkaa taas päädyssä. Tulin linjan uudestaan toiseen suuntaan ja tällä kertaa mä sain ratsastettua väliin sujuvat neljä askelta.
"Voi nostaa!" huikkasin viralliselle puomitytölleni jatkaen laukan työstämistä vielä hetken päädyssä.

Mä en tarkistanut, oliko Jusu kaivanut puhelimen esiin tullessani linjan pykälän korkeammilla esteillä. Haukan koko olemus oli ryhdistäytynyt piirun verran estekorkeuden noustua ja mun oli helpompi hahmottaa ponnistuspaikat.
Hymähdin itsekseni sujuvan linjan päätteeksi. Mun pitäisi hypätä useammin. Tämähän oli ihan kivaa.
"Tuun ton okserin seuraavaks, sit sitäkin voi nostaa", mumahdin Jusulle ratsastaessani tytön ohi.

En mä nyt sitten tiennyt, oliko Matilda lainkaan innoissaan videointiajatuksesta. Ehkä ei. Miksi, mietin minä, jonka mielestä oman ratsastuksen katselu videolta oli suunnilleen opettavaisinta mitä tiesin. Heti hyvän valmentajan edessä ratsastamisen jälkeen, tietysti.

Hilasin puomeja ylöspäin aina kun pyydettiin. Välillä kuvasin videota, siltä varalta että Matilda kuitenkin halusi.

Haukka hyppäsi siististi, mutta näin, ettei se ollut mikään höyhenenkeveä ja ajatuksella toimiva ratsu. Siitä ei käynyt syyttäminen yksin ratsastajaa - hevosia oli erilaisia, eikä Haukka ollut muovailuvahaääripäästä.

”Kuule”, mä rohkenin sanoa jonkun aikaa menoa katsottuna. ”Yksi puomi tässä kohdin voisi olla toimiva apukeino. Se lörpähtää tosi mielellään tässä linjalla sun kättä vasten ja jälkimmäinen hyppy ei vaan nouse terävästi.”

Isommalla radalla orin lievä kyntäminen voisi hyvinkin maksaa puomin. Toivoin, ettei Matilda pahastuisi - ja ehkä toivoin myös, että hän kokeilisi ja tuntisi sen hiuksenhienon eron, kun hevonen tulisikin paremmin takaosalle ja ratsastajansa alle silloinkin, kun se näki edessään jo seuraavan esteen.

Okserille lähestyminen oli aina ollut mulle helpompaa kuin pystylle ja se oli näkynyt myös Haukan hypyssä. Olisi pitänyt tajuta tehdä suhteutetun linjan toisesta esteestä okseri.

Mä olin palannut hetkeksi linjan pariin aikeenani jatkaa seuraavalla kierroksella suoraan lävistäjän okserille, kun se pikkubambi avasi suunsa.
Hetkinen. Mulkaisin Jusua vaistomaisesti, koska kommentti oli tullut niin puun takaa. Oliko nykynuorilla joitain erityisvapauksia laajentaa vastuutehtäviään?

Mä olin hetken hiljaa ja laskin mielessäni hitaasti viiteen. Olin tahkonnut Haukan kanssa suunnilleen puoli vuotta vuosikausien ratsastustauon jälkeen ja saanut siihen nähden mulle vieraan ratsutyypin edes jotenkin haltuun. Haukan omistaja oli tyytyväinen ja mä olin saanut vastakaikua myös Merikannolta, jonka valmennuksista mä olin syksyllä saanut paljon irti. Mä en kuvitellut itsestäni liikoja, en lähellekään, mutta kiitos hyvän taustajoukon mulla oli aika selvät sävelet.

Ja sitten oli Jusu-bambi-mikälie, joka halusi päteä mulle ponnistuspuomista. Jos se olisi ollut Isabella, jonka valmennusryhmään mut oli nostettu mutta jonka valmennuksista ei ollut odotuksista huolimatta kuulunut, mä olisin niellyt asian mukisematta. Mä en tiennyt sen ratsastustaustasta mitään, mutta mua ärsytti silti.
"Ei kiitos", totesin kuivasti. "Ei niitä ole radoillakaan."
Se oli 25-vuotiaan suuhun pikkumainen vastaus, mutta mitä sitten. Se saisi olla viimeinen kerta, kun mä ottaisin yhtään ketään nostamaan yhtäkään puomia.

Mä säikähdin yllättävän vähän sitä, miten törpösti Matilda mulle vastasi. Sen sijaan mun kulmat kohosi lähinnä sen takia, että musta sen asenne oli kummallinen. Jos asiat olisi treeneissä kannattanut aina tehdä ehdottomasti siten, miten ne kisoissakin tapahtuivat, miksi hypätä mitään muuta kuin täyttä rataa sitten? Teki mieli sanoa, että nyt oltiin treeneissä eikä radalla. Treeneissä sai ja kannatti käyttää kaikkia apukeinoja, jos halusi saada kaikki ohjausnappulat käyttöönsä tuhlaamatta tuhottomasti hyppyjä.

Sanoinko? No en tietenkään. Haloo, Jusu Rosengård napauttelemassa yhtään kenellekään yhtään mistään aiheesta? Ei sellaista tapahtunut.

Tyydyin vain ajattelemaan, että itsepähän Matilda hevosensa tunsi ja tiesi, montako toistoa kannatti käyttää hyppyjen myötä kuumuvan hevosensa kanssa. Haukka ei käynyt ainakaan kevyemmäksi, vaan painoi suhteutettua linjaa sitä suuremmalla haipakalla, mitä useammin ratsukko linjalle tuli. Ja miksei olisi painellut? Sillä oli voimaa, ja kun estekorkeus oli noussut, myös intoa. Ei sitä jarruttanut mikään siinä kohti, kun se sai linjan kokonaisuudessaan näkökenttäänsä.

Niinpä kävi kuten olin vähän arvellut. Hevonen tuli linjalle sisään melko kivasti, mutta se oli hirveän menossa ja pitkänä, eikä se lotkauttanut korvaansa Matildan ihan oikein ajoitetulle nopealle pidätteelle. Se tuli auttamatta liian lähelle linjan jälkimmäistä pystyä ja liian etupainoisenakin, eikä se hyppy ollut mikään suuri menestys. Puomi kolahti ja tömähti maahan.

Vaitonaisena mä hilasin puomin takaisin ylös.

Voi perse.

Jos Jusu olisi kommentoinut jotain siitä puomista, mä olisin todennäköisesti heittänyt sitä raipalla. Haukka nosti kierroksia enkä mä ollut varmaan vielä kertaakaan aiemmin joutunut tekemään niin paljon töitä pidättääkseni muutoin niin hitaasti lämpenevää oria. Ja kaiken kukkuraksi se työ oli ihan turhaa, koska Haukkaa ei enää olisi voinut vähempää kiinnostaa, mitä mä yritin satulassa sille viestiä.

"Laita se hemmetin puomi", mumahdin katsomatta Jusua silmiin.

Ensimmäisellä yrityksellä Haukka oli pysähtyä sille perkeleen punavalkoiselle puomille. Ori joutui ylittämään sen käytännössä tasajaloin ja roiskaisi pystylle sellaisen hypyn, että oli ihme, ettei puomi kolahtanut alas toistamiseen.
Toisella kierroksella puomi kuitenkin tepsi: Haukka tiesi odottaa sitä ja koska mä olin valmiimpi, sain otettua oria kiinni ensimmäisen esteen jälkeen. Puomin jälkeen mustankirjava keräsi takaset kunnolla alleen ja ponnisti jo ihan hyvänkorkuiselle esteelle napakan hypyn, jonka voimakkuus tuntui satulaan saakka.

Mä jatkoin suhteutetulta suoraan okserille hiljaisuuden vallitessa. Suoristin orin kulman jälkeen lävistäjälle kaikessa rauhassa, laskien viimeiset askeleet esteelle hiljaa mielessäni. Koska Haukka oli hyvin pohkeen ja ohjan välissä, mä pääsin hellittämään okseria kohden ja pääsin hyvin mukaan suureen hyppyyn.

Sen jälkeen mua melkein hymyilytti, mutten ollut valmis suomaan sitä iloa Jusulle. Toivottavasti se oli edes tajunnut videoida suorituksen, johon hommat oli tältä päivältä hyvä lopettaa.

Salaa mua hymyilytti, kun roudasin puomin paikalleen. Toivoin, että se auttaisi.

Olin oikeastaan aika ilahtunut, kun Haukka hoksasi linjalle lisätyn puomin. Ällistyneenä se meinasi pysähtyä, ja mä ajattelin, että hyvä, vihdoin se ajattelee eikä vaan posota. Eihän se hyppy ollut mitenkään tyylikäs, ja poistin äkkiä kyseisen videoklipin, mutta hei - ainakaan hevonen ei huirutellut enää mitään ajattelematta täysiä eteen.

Toinen kiekka oli hieno. Okserin hyppy tallentui videolle, ja jäipä siihen mun hyppyä seurannut kommenttikin:
"Makee hyppy!"

Iloitsin hienosta hypystä ihan aidosti. Parhaimmillaan hyppäävän hevosen katselu vaan tuotti iloa, ei vain ratsastajan onnistuneen suorituksen takia vaan ihan vaan vahvan hevosen kauneuden takia.

"Alanko jo purkaa vai aiotko tulla vielä jotain?" kysäisin Matildalta, joka oli siirtänyt hevosensa kevyeen raviin. Kirjava ori pärskähti ja näytti siltä, että se oli vasta päässyt vauhtiin. Liikkumisen iloa ja aika kova kunto, ajattelin hymyillen.

"En mä", vastasin lyhyesti. "Pura vaan. Voin mäkin kun saan tämän verryteltyä."

Haukka ravasi letkein askelin ja mä pystyin vain fiilistelemään liikettä. Kristiina oli kehunut viimeksi meidät nähtyään nimenomaan orin liikkumista sileällä ja se oli ollut vähän hassua. Että mä olin saanut estehevosta paremmaksi sileällä.

Jusu oli ripeä toimissaan, mutta mä jalkauduin loppuravien jälkeen alkaen kantaa viimeisiä puomia ja tolppia pois Haukka käsipuolessani. Kerrankin sekään ei näyttänyt kolholta, vaan jopa ihan pidettävältä. Mustankirjava ei pahastunut siitäkään, että mä jäin hetkeksi seisomaan aivan sen pään vierelle.

"Lähetätkö ne klipit mulle vaikka Whatsappissa? Mun numero on Haukan karsinan ovessa", virkoin Jusulle tehdessäni Haukan lähtöä talliin.

Kannoin rivakasti puomeja ja tolppia takaisin paikalleen. Ajatukset lennähtivät tulevaan, kun pääsisin Verneri Kaajapuron opastuksella näyttämään Grannille esteratsastuksen alkeita. Mamma Rosengård oli varmaan tyyliin käskyttänyt miesparan meidän valmentajaksi.

”Hm? Joo, voin laittaa”, vastasin videokysymykseen ja päätin seurata saman tien karsinalle, jotten vahingossakaan laittaisi videoita väärälle henkilölle. ”Laitan heti.”

Mun ei tehnyt mieli rupatella Matildalle sen enempiä. Olisi kiinnostanut kuulla tästä Haukasta enempi, vaikka kuinka pitkään se oli ollut Matildalla.

Mutta tyyppi oli niin epäystävällinen, etten halunnut avata suutani sen seurassa enää muulloin kuin ehdottoman pakollisissa tilanteissa. Mulla oli tunne, että se saattaisi koska tahansa laukaista jonkun sellaisen kommentin, joka ryömisi mun ohuen ja hennon ihoni alle ja jäisi sinne ikiajoiksi repimään mua hajalle. Mä olin saanut kuulla sitä lajia jo ihan tarpeeksi muilta ihmisiltä.

Jusu jäi lähettämään videoita, mä vein Haukan talliin. Mustankirjava oli edelleen siinä määrin kikseissä hypyistä, ettei edes muistanut ärhennellä.

"Ne tuli perille, kiitti", huikkasin puoleen ääneen Jusulle, joka oli löytänyt tiensä takaisin talliin. Tyttö näytti jokseenkin säikähtäneeltä puhuessani, eikä sitä kai voinut siitä syyttääkään - onneksi mä en ollut heittänyt sitä raipalla.

"Haukka on aika omanlaisensa hevonen", totesin Jusun kuullen vilkaistuani ensimmäisen klipin heinätuppoa tuhoavan Haukan karsinan edustalla. "Se tuli mulle entisen valmentajan kautta, ei se mulle varmaan olisi muuten päätynyt."

En mä tiennyt, miksi kerroin sen. Kai mä koin olevani jotain velkaa puomitytölle, jos en työstä niin edes vittumaisuudesta.

Ja nyt se puhui mulle. Miksihän? Oli hyvin lähellä, että olisin vain nyökännyt ja kadonnut sitten pois. Käytöstavat eivät antaneet myöten karata sillä tavalla keskustelusta.

”Se on laadukkaan oloinen hevonen. Eikö parhailla aina ookin omat kommervenkkinsä”, tuumasin ja kohautin olkapäitäni.

Pääsisinköhän pian lähtemään kohteliaasti?

"Jep, sitä se on", totesin vähän vaisummin kuin olin ajatellut. "Mutta se menee joka tapauksessa takaisin omistajalleen loppukeväästä."
Yskähdin, kun tilanne alkoi tuntua kiusaannuttavalta. Miksiköhän mä avauduin aiheesta pikku-Jusulle?

Pujahdin takaisin Haukan karsinaan harjaamaan orin. Sen karva kiilsi ja hetkeksi mut valtasi haikeus, ettei mulla ollut jäljellä enää kuin muutama hassu kuukausi sen kolhon kirjavan kanssa. Vaikka Haukka ja mä ei oltu millään tasolla match made in heaven, olin pakostakin muodostanut jonkinlaisen tunnesiteen oriin. Se oli kuitenkin ensimmäinen hevonen, joka mulla oli ollut niin kauan vastuullani, ja jonka kanssa mä olin päässyt taas kunnolla kiinni ratsastamiseen ja hevosiin.

"Niin tosiaan kiitti avusta", tajusin puuskahtaa Jusulle väistettyäni Haukan hampaita, jotka olivat taas ilmestyneet kuin tyhjästä. Me ei ilmeisesti oltu samalla aaltopituudella siitä tunnesiteestä.

”Äh, onpa harmi. Te voisitte päästä pitkällekin”, osoitin myötätuntoa Matildalle, ja jätin sanomatta ääneen sen itsestäänselvyyden, jonka se tiesi takuulla itsekin: se pitkälle pääsy vaatisi pirusti töitä ja voisi olla helpompaa jonkun toisen hevosen kanssa.
”Mutta jos sä vielä itse aiot jatkaa, niin eiköhän laatua löydy muistakin hevosista. Vaikka onhan se tympeetä aloittaa kaikki alusta.”

Mä en tiedä miksi koin tarpeelliseksi osoittaa ymmärrystä Matildalle, jota ei varmaan yhtään kiinnostanut, mitä mä ajattelin yhtään mistään. Mutta hevosbisneksen keskellä kasvaneena ja ratsastamaan opetelleena mä kyllä tiesin niin paljon alusta aloittamisesta, että mut olisi voinut kutsua tilaisuuksiin kokemusasiantuntijaksi. Siis, jos olisin uskaltanut puhua pukahtaa missään yleisön edessä.

”Täällä oli vielä yksi klippi”, huomasin, painoin lähetä ja päätin lähteä itsekin.

Mä hätkähdin, kun Matilda lausui kiitoksen mun selälleni. Vilkaisin olkani yli vaivautumatta pysähtymään. Nyökkäsin vain vastaukseksi ja mietin, että siinä meni mun mahdollisuus olla edes vähän harmistunut Matildan tylyydestä - se kuitenkin osoitti jotain käytöstapoja.

Me ei varmaankaan voitaisi välttyä tapaamasta jatkossakin. Ei vasta aloittamani siivoustyön puitteissa, koska sen tekisin ennen kenenkään muun tuloa talliin - mutta Laran vuoksi kävisin tallilla ihmisten aikoihin ainakin tällä viikolla. Huh. Miten onnellinen mä olinkaan, kun mun oma hevoseni sentään asui muissa ympyröissä. Auburn kaikkine hankaline (tai muulla tapaa kuumottavine) ihmisineen pelotti mua.