Small talk -mestarit

27.2.2018, ei avoin, mukaan @Rasmus A.

Kallan K-Market oli autio kuin kuntosali kuudelta aamulla. Vaelsin einesosastolla osaamatta päättää, mitä haluaisin ostaa evääksi tallille. Olin vajaa puoli tuntia sitten vienyt auton huoltoon, joten vapaapäivän tallimatka täytyisi taittaa jalan. Mä en halunnut edes arvailla, kuinka kauan matkaan menisi.

Olin juuri valinnut caesarsalaatin siitä huolimatta, että pakkaus todennäköisesti jäätyisi matkan aikana, kun huomasin tutun hahmon aivan näkökenttäni laitamilla.

"Ai, moi", tervehdin miestä vähän vaikeasti hymyillen.

Mä lapoin koriin limsaa, energiajuomia, protskupatukoita täytetyn patongin ja keksipaketin. Mä olin tulossa suoraan töistä ja varmaan menossa suoraan takaisin töihin, kunhan ensin liikuttaisin Laran. Se oli seisonut jo eilisen eikä varmaan suostuisi seisomaan toista, joten mä olin päättänyt ehtiä tehdä kaiken, vaikka menisikin yötöiksi. Onneksi jo parin viikon päästä kiireen pitäisi kai helpottaa.

Mä olin luullut olevani kaupassa yksin, mutta en ollutkaan – violettihiuksi tervehti mua eineshyllyn luona. Se hymyili mutta näytti jotenkin lievästi kireältä.

”Öö moi”, mä vastasin vähintään yhtä vapautuneesti. ”Mitäs sä täällä, mihin matka?”

Vilkaisin Rasmuksen ostoskoria nopeasti, yrittäen arvailla, oliko kyseessä työ- vai tallilounas. Nostaessani katseeni takaisin tummiin silmiin mut valtasi hetkeksi epävarmuus siitä, mitä mun pitäisi - ja mitä mä haluaisin - vastata.

"Vapaapäivä, pitäis lähteä tallille", vastasin viipyillen. Olin jo meinannut lipsauttaa kävelemisestä ja yhtäkkiä auton lojuminen huollossa tuntui yltiömäisen turhauttavalta. Mun luonteeni ei kuitenkaan antanut periksi sille, että olisin udellut oliko Rasmus kenties menossa tallille ja pääsisinkö mä sen kyydillä säästäen aikaa no, aika paljon.

"Minnes sä? Lounaalle ilmeisesti?" mumahdin katse ostoskorin sisällössä.

”Aijaa, kiva”, mä kommentoin violettihiuksin vapaapäiväasiaa. Olisipa mullakin ollut joskus vapaapäivä. Mä heitin koriin vielä oudon einesburritosysteemin varmuuden vuoksi ja lähdin sitten Matildan kanssa valumaan kohti kassaa. Olisi tehnyt vielä napata karkkihyllystä suklaata, mutta en enää kehdannut.

Mua huvitti se, että Matilda kutsui mun sekalaista sokerintäytteistä ostoskorin sisältöä lounaaksi. Sitä se tietysti olikin, mutta aika moni muu ei olisi sitä ehkä sellaiseksi ymmärtänyt. Violettihiuksilla itselläänkin oli joku hemmetin salaatti.

”Nojoo, niinkin voi sanoa.. Mut tallille mäkin meinasin, pari tuntia aikaa ennen kuin pitää lähtee jatkamaan töitä.”

Heitin ostokset liukuhihnalle, maksoin ja pakkasin eväät muovipussiin tarkoituksellisen hitaasti. Mä en ollut ihan varma pitikö mun odottaa Matildaa vai oliko se outoa, mutta päädyin kuitenkin odottamaan. Mehän oltiin jo melkein kavereita.

Rasmus oli menossa tallille. Nielaisin tahtomattankin, koska autokyyti alkoi sekunti sekunnilta tuntua houkuttelevammalta kuin kävely ja salaatin palelluttaminen repussa.
"Ai-jaa", hymähdin muina naisina, vältellen miehen katsetta varoen paljastamatta itseäni.

Ettei tilanne olisi käynyt ainakaan helpommaksi, Rasmus jäi jostain syystä - toivottavasti ei myötätunnosta - odottamaan mua. Maksoin salaatin ja kassan läheisyydestä nappaamani vissypullon irvistäen kassatädille vahingossa niin leveästi, että sen sinisten silmien katse tuntui seuraavan mua vielä pitkän matkaa ovelle talsiessani.

Rasmus oli jumittunut kassoille, mä jumiuduin kaupan ulko-oville. Toivoin hartaasti, että olisin voinut väittää pyörän odottavan parkissa ja jouduttavan tallimatkaani, mutta Rasmus olisi todennäköisesti jumittanut odottamassa niin pitkään, että mä polkisin tieheni olemattomalla pyörälläni.
"Mun auto on huollossa", kerroin pakon edessä. "Mä, tota.. Mä meen tästä."
Viitoin jalkakäytävää kohti vilkaisten miestä kulmieni alta vähän varovasti.

Me lompsittiin yhtä matkaa liukuoville ja jäätiin jotenkin oudosti jumittamaan siihen. Lopulta Matilda sai puhistua, että sen auto oli huollossa.

Viimeksi kun mä olin hyvää hyvyyttäni tarjonnut jollekulle (Josefinalle) kyytiä, siitä oltiin kohteliaasti mutta päättäväisesti kieltäytyä. Mä päätin kuitenkin kokeilla uudestaan. Matilda varmaan uskaltautuisikin mun kyytiin, ei sillä.

”Tuu kyydillä?” mä ehdotin reippaasti. ”Mun auto on ihan tossa.”

Huidoin Jeepiä päin vakuuttavasti. Onneksi mulla oli ihan katu-uskottava katumaasturi eikä jotain Micraa. Sellaisen kyytiin mä en olisi kehdannut pyytää ketään.

Ja noin, Rasmus tarjosi kyytiä. Enää mä en empinyt sekuntiakaan, vaan nyökkäsin neutraalisti ja seurasin miestä autolle, kavuten apukuskin puolelle salaa hyvin tyytyväisenä.

Rasmus oli osoittautunut ihan tajuttoman hyödylliseksi: se oli hypännyt Haukalla useamman kerran ja nyt pelastanut mut puuduttavalta kävelyltä. Mun täytyisi ehkä ostaa sille kahvipaketti kiitokseksi, tai jotain. Ostoksista päätellen se kärsi jonkinasteisesta kofeiiniriippuvuudesta.

"Mites sulla on mennyt sen tamman kanssa?" kysyin, kun ensimmäiset viisi minuuttia matkasta olivat taittuneet hiljaisuudessa.

Hyvä, Matilda otti tarjouksen vastaan nopeammin kuin mä ehdin silmää räpäyttää ja kipusi vauhdikkaasti apukuskin paikalle. Mä käynnistin auton, peruuttelin sen varovasti parkkiruudusta pois ja suuntasin kohti Auburnia.

Radio oli ihan hiljaisella, niin että sitä tuskin kuuli, mutta mä en kehdannut laittaa kovemmallekaan. Enkä aloittaa keskustelua, ei sen puoleen. Onneksi Matilda vaikutti olevan reippaalla tuulella.

”Laranko?” mä kysyin vaikka eipä mulla muita tammoja ollutkaan. ”Ihan kivasti, me saatiin Isabellalta nyt tason korotus ja hypätään metriä ainakin ens kaudella.”

Metri ei nyt tietenkään ollut mikään lopullinen tavoite, mutta ainakin askel kohti niitä. Mä olin itseeni ja Laraan ihan tyytyväinen, vaikka toki menneellä kaudella Sasu oli tulosten puolesta ollut mun ykkösratsu.

”Mites sä ja Haukka, ootteko hypänneet?”

"Ai", hymähdin Rasmuksen mainitsemalle tasonnousulle. "Mäkin sain suunniteltua kevättä Isabellan kanssa."

Kuten arvata saattoi, Rasmus käänsi keskustelun Haukkaan.
"Joo, pakko oli, että saan tuntuman takaisin ennen ekaa estevalmennusta", vastasin katse lumisessa maisemissa. Alkuvuoden puolella hypyt olivat mun osalta jääneet vähän vähemmälle, mutta tilanne tulisi nyt varmasti muuttumaan.

"Onhan se vähän turhauttavaa suunnitell, kun ei tiedä onko hevosta alle kesällä", myönsin.

”Me varmaan sitten ollaan samoissa valkoissa”, mä arvelin. ”Jos Isabella nyt päästää mut mihinkään valmennukseen.”

Vaikka Isabella olikin huomannut mun treenanneen ahkerasti alkuvuodesta, niin helmikuu oli kyllä mennyt ihan harakoille töiden takia. Varmaan meidät kohta nakattaisiin ulos koko Auburnista, kun mua ei näkynyt eikä kuulunut.

”Ai niin”, mä muistin Haukan ylläpitokuvion. ”Ooksä jutellut sen omistajan kanssa, onko se ottamassa sitä takaisin? Vai etkö sä halua jatkaa sen kanssa?”

Tulipa henkilökohtaisia kysymyksiä, mä havaitsin. Toivottavasti Matilda ei ihan kiusaantuisi.

Rasmus alkoi pommittaa kysymyksiä Haukasta ja osui väkisinkin vähän arkaan paikkaan.
"Sopimus tehtiin alun perin kesään saakka. Kristiina haluaa ottaa sen laitumelle kotiin ainakin joksikin pätkäksi ennen syksyn treenejään", vastasin mumahdellen.

Oli jopa miltei helpotus, ettei mun tarvinnut käytännössä enää vastata Rasmuksen toiseen kysymykseen. Tuntui hölmöltä, että mulla oli suurien esteratojen tähti, mutta me ei pärjätty edes 80-luokissa. Toisaalta Haukka suhtautui niihin yhtä vakavasti kuin maapuomeihin, mutta silti.
"Haukka ei ole mulle kaikkein optimaalisin hevonen", sanoin, vaikka pelkäsin sen kuulostavan selittelyltä. Nähtäväksi jäisi, olisiko Isabella samaa mieltä, mutta entinen valmentajani Lauri Merikanto oli todennut asian. Haukka oli liian passiivinen ja jähmeä ratsu mulle, koska mä olin tottunut reaktiivisimpiin hevosiin.

"Ratsastin junnuna pelkkiä säpäköitä poneja ja kisasin niillä. Jotain sellaista mä kai haen, mutta hevoskoossa", valotin hevosenostoaikeitani.

”Aivan”, mä vastasin Matildalle. Oli aina tyhmää, kun hevonen lähti alta – mullakin oli siitä kokemusta, vaikka enimmäkseen mun ratsastamat hevoset olivatkin olleet äidin omistuksessa. Toisaalta tiesin senkin tunteen, kun ratsasti päivästä ja viikosta toiseen hevosta joka ei vaan ollut ihan sopiva. Loppujen lopuksi oli parempi etsiä itselleen ihan täysin sopiva ratsu.

”Larahan varmaan sopis sulle”, mä naurahdin Matildalle, mutta kiiruhdin sitten lisäämään: ”Se ei tosin ole myynnissä.”

Mä mietin hetken, olisiko mulla tietoa jostain kivasta säpäkästä estehevosesta, joka olisi myynnissä, mutta ei äkkiseltään tullut mieleen. ”Onko sulla jo joku hevonen mielessä? Mäkin voin pitää korva auki, jos jollain tutulla olisi suntyyppinen heppa kaupan.”

"Ei vielä", virkoin hitaasti. "Oon katsellut myynti-ilmoituksia, mutta mikään ei ole oikein vielä napannut."
Mä en vilkaissut Rasmusta, koska autossa se oli lähietäisyydeltä vähän ahdistavaa, mutta kuvittelin sen nyökkäävän.

Mä olin otettu, että Rasmus oli tarjonnut apuaan. Ja että se oli vitsaillut tammansa sopivuudesta mulle. Rasmus oli mukavan vähäsanaista seuraa, eikä matka miehen kyydissä Auburniin tuntunut yhtään niin turhauttavalta kuin olin uskonut.

"Kiitti", tajusin kiittää kammetessani itseäni ulos Jeepin etupenkiltä tallin parkkipaikalla.

”Joo, no hyvää kannattaakin odottaa”, mä mutisin ja keskityin sitten hetken aikaa ajamiseen. Auburnin parkkis oli täynnä autoja, joten talli olisi varmaan täynnä väkeä. Olin alun perin ajatellut juoksuttaa Laran, mutta jos maneesissa olisi paljon muitakin niin kai mä vaan sitten ratsastaisin. Tekisi sekin varmaan ihan hyvää.

Mä taiteilin Jeepin parkkiruutuun ja hyppäsin ulos. Nappasin takapenkiltä ostoskassin ja lähdin Matildan perään.

”Laran orivarsakin, se kolmivuotias, on muuten hiljaisessa myynnissä”, mä möläytin violettihiuksille. ”Jos luulet että voisit tykätä sellaisesta. Tai tiedät jonkun joka vois olla kiinnostunut.”

Rasmus mainitsi orivarsasta ja mun oli myönneytävä itselleni, että olin siitä aika otettu. Ettei mua pidetty täytenä tumpelona, jonka haave omasta, uudesta hevosesta oli naurettava.
"Joo", ähkäisin vähän hämmentyneenä. "Orit vaan ei taida olla mun juttu."

Se oli totisinta totta: mä olin aina tullut parhaiten toimeen tammojen kanssa. Etenkin nykyään, kun olin aika omanarvontunteva itsekin, ajatus tammasta houkutteli eniten.
"Mutta kiitos tarjouksesta, eihän sitä ikinä tiedä", tajusin lisätä. Mä en tiennyt mitä Rasmuksella oli seuraavaksi suunnitelmissa, mutta mä ainakin olin aikeissa hakea Haukan ja painella kentälle.

"Ai jaa, no onnea tammanetsintään", mä toivotin. Ihan suoraan sanottuna ei Easy nyt mikään säpäkkä ja hyvin liikkuva herkkäsielu ollutkaan, mutta tavallaan olisi ollut aika hauska sattuma jos sille olisi löytynyt ostaja ensimmäisestä ihmisestä jolle mä kehtasin asiasta mainita. No, eipä siinä. Hyvin, hyvin, hyvin hiljainen myynti jatkui.

"Mä taidan lähteä tästä hakemaan Laraa", mä jatkoin ja erkaannuin kohti tarhoja. "Näkyillään."

Huiskautin kättäni violettihiuksille enkä kääntynyt katsomaan taakseni. Me kyllä taatusti törmättäisiin taas, ennemmin tai myöhemmin.