Cocon päiväkirja

13.8.2017  |  H e v o s e n o m i s t a j a

Siinä se nyt oli. Nimi pienen tumman tammavarsan kauppakirjassa. Acacia siitä tuli ja pienestä nyytistä kasvaisi varmasti yhtä sitkeä kuin akaasia ja epäilemättä yhtä kuuma kuin Afrikan savanni, jos se perisi yhtään isänsä luonteenlaatua. Siinä olisi sopivasti haastetta tälle elämälle. Tuijotin paperia yhä kulmat kurtussa kun Anna kurkkasi olkani yli ja onnitteli.

"Mä vähän kuulinki huhuja, että Rillan varsa jäis tänne. Onnee hevosenomistaja!"
"Kiitos. Tää vaatii vähän sulattelua vielä" mutisen katse yhä paperissa.
"Miksikä sitä kutsutaan? Acaciaksi?" Anna kysyy.
Nostan viimein katseeni. "En oo ehtinyt miettiä yhtään. Virallisen nimenki kanssa meinas mennä sormi suuhun. Otan vastaan ehdotuksia."

Tungen kauppakirjan reppuuni ja suunnistan tarhoille. Vilakin varsoi kauniilla läsillä koristellun orivarsan ja siellä se omani kanssa kirmasi kilpaa. Acacia. Kaunis tumma varsani. Onneksi se oli vielä pieni. Ehtisin kartuttaa omia oppejani Fellun kanssa ennen kuin pitäisi olla kykenevä nuoren ja raa'an hevosen kanssa toimimaan oikein. Luojan kiitos oli myös Auburn ja taitavat tukijoukot. Pieni varsa jäi uteliaana tuijottamaan aitaan nojailevaa hahmoani. Kyllä sitä vähän uskalsi jo olla onnellinen tästä päätöksestä. Tuijotin pientä tammaa silmät sirrissä ja pyörittelin sen nimeä suussani. Acacia oli liian hankala kutsumanimi. Mikään a:lla alkava ei kuulostanut hyvältä ja siirryin muihin kirjaimiin. Coco? Tulisi mieleen kaakaot ja suklaat, mikä sopisi pikkutamman väritykseen. Tosi nokkelaa Tilda. Coco ei kuitenkaan tuntunut suussa hassummalta. Voisihan pikkunyytistä tulla myös yhtä kovapäinen kuin kookospähkinä. Mielleyhtymistä löytyisi varmasti jokin sopiva.




Kuva © Sage / Auburn Estate

29.8.2017  |  V a r s a m a n i a a

Tietysti Coco Chanel olisi se sopivin nimilinkki Auburnin varsalle. Oli se käynyt itselläkin mielessä ja nyökyttelin hymyillen Isabellan mainitessa asiasta. Tyylikästä ja ajatonta. Olihan tyylin kuningatar ilmeisesti persoonaltaankin ollut hieman omapäinen villikko kuten meidänkin Coco tuntui olevan. Emän puolen arabiperimä näkyi päivä päivältä selvemmin. Kotikutoisemmin kovakalloinen Kookospähkinämme (tai Aasi) ei mennyt nimivalintana yhtään metsään. Saattaahan toki olla, että luonnearvioni olivat vielä yhtä raakoja kuin varsakin. Väärässä tai en, valpas ja liukasliikkeinen, hieman epäluuloisesti kaikkeen uuteen suhtautuva nuorikkomme tuntui varsin kipakalta kilpahevosen alulta.

Kävin tuijottelemassa ja paijaamassa Cocoa, totuttamassa kaikenmoiseen hiplailuun aina kun pyörähdin tallilla. Kehaisin tarjotuista jalan nostoista ja rapsuttelin takamuksen päältä. Tallilla pyörähtämisen määrät kasvoivat koko ajan. Se siitä pari kertaa viikossa valmentautumisesta, nyt oli oma hevonen. Varsaa piti käydä kyttäämässä aamuin illoin, jos suinkin olin sopinut asiakastapaamiset järkevästi keskelle päivää. Kuraisia kenkiä ja hevosenkarvaisia villapaitoja pyöri kotona ja työhuoneella sen lisäksi, että niitä tietysti oli tallilla omassa kaapissaan. Onneksi oli Isabella, joka oli yhtä innoissaan Auburnin molemmista varsoista. Nainen jaksoi auttaa tätä ummikoksi taantunutta kuunnellen loputtomia pohdintoja liittyen koulutukseen ja ihan vain varsan äärettömään söpöyteen. Vähän myös vuoronperään kasvavaan ja laantuvaan paniikkiin siitä mihin nenänsä oli työntänyt.

12.10.2017  |  I s o  t y t t ö

Rakastin varsaani päivä päivältä enemmän. Oli Isabellalta hyvä veto säästää minut vieroittamiselta. Tyynen terapeutin pokerinaama olisi särkynyt siiheen ikävähuutoon. Parin päivän päästä tilanne oli jo puolin ja toisin rauhallisempi. Pujahdin vihdoinkin poutaisena syysiltana varsojen tarhaan ja lahjoin niitä aimo määrällä lohtuporkkanoita. Kasvuikä, kyllä nyt tarvittiin vähän herkkuja.

M y  l i t t l e   b a b y  p o n i e s  (monster edition)

Varsojen kanssa seikkailemassa Annan ja Isabellan kera.

17.11.2017  |  T e r a p i a h e v o n e n

Skannasin oloani venytellen silmät kiinni ja totesin ilokseni ettei pää ollut lainkaan niin kipeä kuin odotin. Pyörähdin kaivamaan puhelinta sängyn vierestä ja toteamaan, että kello oli hädin tuskin seitsemän. Aamupimeys oli syvä ja sateinen. Havahduin hitaasti siihen, että Julia nukkui, tai esitti nukkuvaa, sängyn toisella laidalla. Päässä raksutti tuhottoman kovaa, mutta en saanut ajatuksia järjestykseen yrittäessäni saada kiinni siitä miten suhtautuisin asiaan. Vaalea nainen näytti vielä kauniimmalta ja nuoremmalta siinä nukkuessaan kuin mitä eilen illalla.

Järkevänä aikuisena kaivoin sängyn alta villasukat ja hiivin puulattian poikki keittiöön. Kasasin aamupalatarvikkeet yövieraalleni valmiiksi ja raapustin paperille hyvät huomenet ja jotakin siitä, että Coco oli tärkeää kävelyttää nyt aamulla. Olihan se aika tottakin. En ollut ehtinyt tehdä varsan kanssa eilen mitään töiden ja Auburnin juhlien vuoksi. Keräilen tuolien päältä ja eteisen kaapista vaatetta päälleni ja kiskon viimeisenä valmiiksi kuraiset saappaat jalkaani. Ripeästi häviän ovesta ulos ja starttaan auton.

Talli oli odotetusti hiljainen. Sovittelen Cocon päähän ostamaani nahkariimua, joka on vähän vielä iso pienimmilläkin säädöillä, mutta varsa tuntui kasvavan silmissä vieroituksen jälkeen, joten kasvuvaraa sai ollakin. Coco nyhräsi villapaitani helmaa kun säädin solkia. Pikkutammalla oli ollut paljon sulateltavaa kun äidin lisäksi tuki ja turva, Verdikin, oli muuttanut omaan kotiinsa. Coco oli kuitenkin saanut tallin kaksi muuta tummaa tammaa laumakseen. Eela paimentaisi varsaa varmasti osaavin ottein hevosen tavoille.

Hinkutin vielä irtoavaa varsakarvaa Cocon kyljistä ja nostelin jalkoja. Karsinassa Coco malttoi jo seistäkin ja pääsin kehumaan varsaa oikeasta toiminnasta. Napsautin liinan kiinni ja suunnistimme kentälle kävelemään. Coco kipitti korvat höröllä pöhisten vieressäni. Tamma on niin pieni ja pöljän näköinen, että joka kerta sitä käsitellessä oli pakko vähän hihitellä. Olin unohtanut miten hömelöitä varsat osasivat olla. Tästäkö pitäisi leipoa ihan kilparatsu? “Soooh nyt mamman mussukka. Eipäs lentoon lähdetä” toppuuttelin Cocoa, joka on loikannut ympäri säpsähtäessään jotakin.

Ilma oli kylmän kostea ja kura tuntui roiskuvan naamalle asti aina Cocon ottaessa lennokkaampia pyrähdyksiä. Yritimme muutamia maastakäsin harjoituksia. Varsalla oli vielä opeteltavaa narunpäässä kulkemisessa. En malttanut tänään erityisen pitkään eikä malttanut itsepäinen mukelokaan. Päästin Cocon irti ja se hetken ihmeteltyään kirmaa riemuissaan pitkin kenttää. On sillä ainakin lupaavan lennokas askel mietin katsellessani hymyillen varsan menoa.

Cocon nuohotessa omiaan ajatukset karkailevat eiliseen, Juliaan ja Kaajapuron Verneriin. Milloin näkisinkään miehen seuraavan kerran? En muista millään, kalenteri on sekaisin ja päässä jyskyttää enemmän kuin herätessä. Pitäisi miettiä valmiiksi miten ottaa asia puheeksi ja piru vie olisi pitänyt puhua Julian kanssa myös heti aamulla. Keskenkasvuista idiotismia ottaa ritolat ja miettiä vasta jälkikäteen. En olisi jaksanut suhtautua omiin ihmissuhteisiini mitenkään päin järkevästi vaikka olisi luullut, että järkevää tässä juuri olisi kaivannut. Sillä hetkellä paljon järkevämmältä tuntui kuitenkin haaveilla heterosta valmentajastaan. Tai turvallistahan se oli, ei niinkään järkevää.

Vedin turhautuneena syvään henkeä ja viheltelin Cocolle saadakseni sen huomion. ”Sano mammalle, että lopettaa turhan sekoilun” mutisin varsalle, joka heitteli pirteänä päätään tunkien sitten turpaansa kainalooni. Olisipahan taas seuraavaan työnohjaukseen asiaa vaikka aloin olla jo sitä mieltä etten kehtaisi kertoa enää yhdestäkään kiusallisesta kohtaamisesta. ”Voi muruseni terapiahevoseni” huokaisin Cocolle, joka viis veisasi harhailevasta päästäni ja nappasi tomeralla otteella sadetakin helmasta kiinni.

4.12.2017  |  K o u l u n   p e n k i l l e

Lumi tuli ja meni eikä aamulla ulos astuessaan voinut koskaan tietää odottiko ulkona jäinen vai lätäkköinen piha. Joulukuisena maanantai-iltana se oli kauniin lumipeitteen saanut ja märkiä hiutaleita satoi yhä kun starttasin auton. Olin jo ties kuinka monta kertaa päättänyt vaihtaa pyörään nastarenkaat, mutta yhä raukka seisoi pihalla omenapuuhun nojaillen. Seisovan tuntui tällä hetkellä yksi jos toinenkin asia. Auburniin en ollut viime päivinä ehtinyt erittäin aikaisia aamupyrähdyksiä lukuunottamatta. Coco olisi kaivannut koko ajan enemmän huomiota ja Fellun kanssa olisin enemmän kuin mielelläni ehtinyt useampiinkin harjoituskilpailuihin. Kotona kasvoi tiskivuori ja luulen, että eteisen kurassa ja hiekassa (jääkaapista puhumattakaan) pesi useampikin elävä organismi.

Vatsassa pesi lämmin onnen tunne kun tiesin ettei tänään tarvitsisi kiirehtiä tallilta kotiin. Olin ravannut koulutuksissa ja verkostoitumassa työpäivien lisäksi ja vuorokaudessa tuntui olevan tunteja armottomasti liian vähän. Asiakasmäärät alkoivat kuitenkin olla uhkaavasti laskusuhdanteessa vaikka samaan aikaan pitkää prosessia käyviä vakioasiakkaita oli useita. Tilaa kuitenkin olisi ollut enemmällekin, jotta rahaa jäisi muuhunkin kuin pakolliseen. Verkostoituminen ja mainostaminen oli siis pakollista pahaa tällä hetkellä. Ensimmäistä kertaa kyseenalaistin vastaanoton perustamisen Kallan kyläpahaseen vaikka se tähän asti olikin vetänyt väkeä pienistä ja isommistakin naapurikunnista. Pienillä kylillä oli helpompaa siirtyä naapuriin ja käydä terapeutilla omilta naapureilta salassa.

Myönnetään, olin myös vältellyt tallilla oleilua oikeiden kiireiden lisäksi. Viimeviikkoinen törmääminen Julian kanssa ei ollut johtanut minkäänlaiseen keskusteluun ja sätin siitä sekä itseäni että olosuhteita. Vaikka väitin ettei tilanteessa ollut mitään kiusallista, tein siitä mielessäni juuri sitä. Ollapa huoleton ja välinpitämätön ihmisyksilö tai vaikka ihan vain järkevä aikuinen ihmisyksilö.

Lumisateinen tallipiha oli hiljainen. Edempänä kuului miehen ääni ja bongasin Mikaelin Epi hyppysissään. “Moi! Mä voin napata omani, jos et vielä ehtiny” huikkaan miehelle, joka on hoitamassa iltatallia. “Kiitti! Se kakru meinas jo tulla mukaan omineen.” En epäillyt yhtään, sillä tämä tummien tammojen konkkaronkka oli varsin hyvin yhteen hitsautunut ja varsinkin Coco parveili portilla yltäkylläisen hätäisesti, jos yhtäkin porukasta vietiin muualle.

“Hei läheisriippuvainen mukeloni! Tuutko mukaan?” Coco pöhisi portilla Eelan tarkkaillessa kauempana. Pieni tamma nakkeli niskojaan ja tunki heti iholle pujahtaessani tarhaan. Kyhnytin tamman otsaa ja nappasin sen narunpäähän. Coco tuntui olevan tällä hetkellä pelkkää jalkaa venyessään korkeutta ihan silmissä. Tammalle sai ärähtää pari kertaa napakasti kun se olisi porhaltanut menemään pää viidentenä jalkana eteenpäin. Coco oli herkästi reagoiva jästipää, jonka nopeissa mielenliikkeissä vaati työtä pysyä perässä.

Seisotin Cocon hetkeksi hoitopaikalle. Nuorikon kärsivällisyys ei tahtonut riittää seisoskeluun ja aloitimme lyhyistä hetkistä. Kehuin mielummin kuin komensin vaikka tamma koetteli joskus jopa minun pitkää pinnaani. Kohotin kulmiani Cocolle, joka alkoi hetken kuluttua pyöriä levottomasti. “Luotin, että jaksat vähän pidempään. Yritähän hetki vielä.” Coco seisahtui kuuntelemaan. Kehaisin sitä ja kiskoin loimen rivakasti pois. Karsinassa paijailin ja putsasin tammaa pitkän kaavan mukaan.

Maneesi iltaruuhkineen olisi tehnyt hyvää pikkutamman oppimiselle, mutta tänään en jaksanut. Marssitin Cocon lumiselle kentälle ja nautin yhä jatkuvasta harvasta lumisateesta. Coco toimi jo maastakäsin kivasti. Aloin luottaa siihen, että se useammin kuunteli kuin jätti kuuntelematta. Erakoitumiseni tallilla ei tosin tässä kohtaa palvellut varsan koulutusta erityisen hyvin. Tulisin tarvitsemaan apukäsiä vielä moneen herkän hevosenalkuni kanssa. Laura odotti jo kuumeisesti kutsua Auburniin katsomaan Cocoa ja Laurasta olisi kyllä avuksi. Ei ystävää kuitenkaan viikottain voinut juoksuttaa tänne välimatkan ja omien hevosten vuoksi.

Päästin Cocon irti. Pimeään metsään en viitsinyt enää yksin mennä, joten juoskoot nyt virikkeekseen.
“Sehän vaikuttaa ihan potentiaaliselta kaverilta.” Havahdun Mikaelin ääneen. Mies nojaa rennosti kentän laitaan ja katsoo Cocoa, joka on pysähtynyt pärisemään kentän keskelle säpsähdettyään liikettä kentän laidalla. Nyökkäilen hymisten.
“Luonnettaki taitaa olla, mut pitäähän naisilla olla” Mikael virnistää.
Pyöräytän silmiäni ja nojaan selkäni huokaisten kentän aitaa vasten. “Sut voi sit varmaan palkata auttamaan sen kanssa? Musta tuntuu, et mulla ei riitä ehkä enää hurjapäisyys sit ku pitäs ton selkään kavuta” totean katsahtaen Mikaeliin.
“Mitä? Fellun vuokraaja ja ei riitä hurjapäisyys?” Mikael nauraa.
“Haahaa, se pappa sentään selästä käsin kuuntelee ja tietää mitä siltä halutaan.”
“Teillä kyllä synkkaaki ilmeisen hyvin. Mut tottakai hyppään remmiin ton kanssa. Mielelläni vaihdan tallihommat muuhun.”
“Kiva, kiitos! Mun puolesta saat auttaa niin aikasessa vaiheessa ku haluut. Mun taidot on niin ruosteessa, et menee koko komia varsa vielä ihan pilalle.”
“Eikai sentään! Hyvin sä oot sen opettanu. Fiksun olonen se on ikäsekseen.”

Tuntui hyvältä saada kiitosta. Mikael jos joku tiesi mistä puhui ellei sitten ollut vain lipevän kohtelias tapansa mukaisesti. Viheltelen Cocolle, joka ei malttaisi vielä tulla. Pienen pyörimisen jälkeen tamma tulee nuohoamaan taskujani. Mikael juttelee Cocolle ja taputtelee sen kaulaa. Kävelemme yhtä matkaa talliin, Coco tyytyväisen oloisena päätään roikottaen. Koska minulla ei ole kiire, ja en edes kaipaa kovin pian kotiin kaiken sen pölyn ja homeisten tiskien keskelle, tarjoudun auttamaan iltaheinien jaossa.
“Tällä ei sit lunasteta Fellun sekopäävarsan ratsukoulutusta” Mikael virnistää kiittäen avustani.
“Mitä? Luulin, et tää kattaa vähintään ekat viis putoamista sisältäen kivun ja säryn”
“Mä ajatellut mihinkään pudota.”
“Lyödäänkö vetoa?”

20.12.2017  |  K i r m a i l u a

Irtojuoksutus on parasta hommaa sekä muksun että mamman mielestä. Erityisesti niinä päivinä kun sitä ennen on suoritettu mallikkaasti maastakäsin harjoituksia.

21.3.2018  |  V i e l ä   p i n n a l l a

Eikö jouluaatto ollut juuri äsken. Pakkaspäivien päälle huutavat kevätlinnut olivat tulleet yhtä yllättäen kuin vuoden vaihde. Tilda tuijotti liinan päässä puhisten ravaavaa Cocoa. Apukäsiksi otettu Laura hihkui kehuja pellon reunalta. Oli ihme, että Tilda oli uskaltanut pyytää Lauran mukaan. Ystävä kun tunsi Tildan pimeän puolen paremmin kuin omat taskunsa ja oli jatkuvasti poreilevan naurunsa lisäksi turhan tarkkasilmäinen. Uskoen kenties hevosten ja kurkkupastillien peittävän alleen huokosista puskevan iltaisen punaviinin, ja sen tasoitusta vaativan terästetyn aamukahvin, oli Laura viimein päästetty ratsaamaan Coco ja Auburn.


”Suihkulähde! Sä et sanonu mitään suihkulähteestä!” Laura kiekaisee hervottomasti nauraen.
”Shhhh! Koita nyt olla ihmisiks” Tilda tyrkkää Lauraa kyynärpäällä kylkeen ja kaappaa naisen tiukkaan käsikynkkään Ellien marssiessa kaksikson ohi kulmat kurtussa.
”Suihkulähde!” Laura supisee yhä kikattaen.

”Tää on armottoman ihana” Laura huokaa rapsuttaen Cocon tähtipäätä. ”Voisitte muuttaa meille. Lupaan raivata siihen pellonlaitaan koulukentän” nainen vitsailee Tildan pyöritellessä silmiä.
”Jos ei tipu mahonkipuista maneesia niin ei meitäkään.”


Sivukorvalla Tilda oli jo kuullut tallikäytävillä puhetta seuraavasta Kalla Cupista, joka sai kuumeisesti suunnittelemaan seuraavaa ryhtiliikettä. Tätä tämä oli, ryhtiliikkeiden tasaista sarjaa, jotka humauttivat läpi kuukaudesta toiseen. Joskus naisen ryhtiliikkeeksi riitti yksi ilta, välillä se vaati viikkojen keskittymisen. Coco kehittyi siinä sivussa tasaisen varmasti ja Fellun oikut olivat tuttuja ja turvallisia, orin läpiratsastaminen oli Tildan mielestä parasta terapiaa. Työnohjaajansakin Tilda oli mennyt irtisanomaan koska pehmeä-äänisen naisen intensiivinen tuijotus sai korvat punehtumaan ja kädet hakeutumaan neuroottisesti laukusta löytyvään kurkkupastillirasiaan.

Öiksi Tilda saattoi jäädä työhuoneelle ettei vahingossakaan nukkunut pommiin aamun ensimmäisestä tapaamisesta. Sen yhden kerran jälkeen kun nainen oli herännyt asiakkaan puheluun tukka pystyssä kotisohvalta, ei hän mielellään ottanut enää riskiä. Sana kiirisi ja olisi parempi herätä tukka pystyssä edes oikeassa paikassa. Työhuoneella Tilda viimeisteli ensimmäisen viinilasin kera päivän kirjaukset. Toisen lasin kaadettuaan nainen sheikkasi puolipukeissa milloin minkäkin höttöpopin tahdissa ja kolmannen kohdalla selasi Tinderiä miettien miksi ei voinut kohteliaasti vastata Julian viestiin. Helpommalta tuntui hakea seuransa Helsingistä, jossa saattoi seilata sopivasti tutuissa piireissä tai tarvittaessa näppärästi väistää ne.

Tilda havahtuu takaisin lumiselle pellolle. Coco hidastaa pyynnöstä niskojaan nakellen käyntiin. Energiaa nuorikolla olisi riittänyt. Joskus tamman ilmeessä näki selvän välähdyksen Fellua sen ollessa tyytymätön johonkin. Kyllä tästä kehtasi olla ylpeä, ihan omastakin työstään, vaikka paljon oli vielä tekemistä. Tilda mietti, että pitäisi heittää herrasmies Grenille viestiä, että vedonlyönti alastuloista voisi alkaa.

Tallin ovella seurue väistää ulos tulevaa naista ja läsipäistä oria. Tilda heitti nopean hymyn tervehdykseksi. Nainen oli vältellyt tallilla pahimpia ruuhka-aikoja ja onnistunut olemaan yksinäinen susi vailla vertaa marssiessaan tallissa ja pihamaalla rivakasti ohi tai hiiviskellessään pitkin nurkkia. Nainen oli rekisteröinyt uudet naamat, mutta huomasi olevansa autuaan pihalla kaikista sosiaalisista piireistä. Päivät soljuivat eteenpäin enemmän tai vähemmän epämääräisessä pöhnässä. Kirkkaat hetket olivat epämiellyttäviä välähdyksiä tai hetkiä kaksin hevosten kanssa. Se riitti nyt.

27.3.2018  |  K o u l u v a l m e n n u s   Nuorten kouluryhmä

Nojailin aidanpieleen ja katsoin kentällä ravaavaa Cocoa, joka näytti olevan lähdössä lentoon Mikaelin yrittäessä saada säpäkän nuoren kierroksia laskemaan. Mies käsitteli hevosta kauniisti ja Coco tuntui kehittyvän harppauksin eteenpäin. Siitä tulisi niin hyvä, haaveilin ja hymyilin itsekseni. Oli ihan kummallista vaihtaa Fellun selästä jonkun muun kyytiin ja vielä kummallisempaa oli, että se joku muu oli se oma räkänokkavarsa.

Nökötin räkänokkavarsani keskellä maneesia ja melkein toivoin, että Mikael olisi istunut tälläkin kertaa kuskina. No, ehken sentään. Sekä Mikael että minä olimme pysyneet liukasliikkeisen Cocon kyydissä tähän asti eikä kaljoja ollut tarvinnut tarjota puolin tai toisin. Nuori tamma sai useimmiten nopeasti jutun juonesta kiinni ja protestoi myös yhtä rivakasti kun ei jostakin pitänyt, mutta minunkin vielä viime kesänä tauosta kankea tasapaino oli vihdoin jopa parempi kuin ennen taukoa. Meillä oli jo jonkinlainen yhteinen tuntuma Cocon kanssa, mutta ensimmäinen virallinen valmennus pisti silti pari hikinoroa valumaan selkää pitkin. Eikä tulevaa suoritusta nyt erityisesti helpottanut, että olimme Cocon kanssa keskenämme Amandan piinan alla. Sitä olisi veikannut, että naisen uusi söpö otsatukka olisi pehmentänyt ilmettä, mutta metsään meni.

Coco loikkasi korvat tötteröllä raville katsomosta kuuluvan kolahduksen myötä ja hyssyttelin vireää ruunikkoa. Amanda seisoi kädet puuskassa kentän keskellä, arvioiva katse oli seurannut meitä ensimmäisestä askeleesta lähtien. Uskalsin veikata Amandan olevan tavanomaista kiinnostuneempi etenemisestämme, olihan Coco sekä Auburnin kasvatti että naisen silmäterän tytär.

Voihan venyvät ja vanuvat kiemuraurat. Coco tuntui jatkavan reilun aikaa valmennuksesta teemalla täpäkkä ja mahdollisimman epänotkea hevonen. Nuori tamma kyttäili vuoron perään maneesin laidalla norkoilevia silmäpareja ja kentän keskellä yhä piinaavasti silmiään siristelevää Amandaa. Nainen aloitti pitkän ja tulisen monologin ja onnistui tapansa mukaisesti kaivamaan minusta jotakin, jolla sain ratsuni parempaan vireeseen.

Coco rentoutui loppua kohden ja venytteli loppuverkassa tyytyväisenä siroa kaulaansa kun annoin sille ohjaa. Mutisin sille kiitoksia ja silitin rauhallisin vedoin sen kaulaa. Liikettä kauniilla tammallani kyllä oli kun se vain kohdisti sen oikeaan suuntaan eikä jännittyneeseen poikkoiluun. Amanda poistui minuutilleen valmennusajan päätyttyä maneesista. Haluaisin ehdottomasti nähdä Amandan Cocon selässä, yksin en nuoren eteenpäinviemisestä pystyisi vastaamaan ja Amandaa jos ketä katselisin mielelläni Cocon satulassa.

8.5.2018  |  K o u l u v a l m e n n u s   Nuorten kouluryhmä

”Jumaliste Coco, voitko seisoa nyt” huokailen hoitopaikalta kuikuilevalle tammalle, joka seilaa edestakaisin ja yrittää hamuta jokaisen ohi kulkevan paidan liepeitä. Ruunikko jää tuijottamaan korvat tötteröllä ulko-ovelle sen käydessä ja heitän tammalle rivakasti satulan selkään. ”Ollaan kuule myöhässä jo” mutisen kiristäessäni satulavyötä ja etsin samalla katseellani hanskoja, jotka aivan varmasti hetki sitten olivat harjapakin päällä. Kiroan mielessäni ja kirmaan hakemaan kaapista toista paria. Monetko hanskat oli mahdollista hukata viikon aikana? Olin varmasti tehnyt henkilökohtaisen ennätykseni.

Coco oli onneksi aina rivakka kintuistaan ja viiletimme maneesille tyylipisteettömässä epäjärjestyksessä minun kiskoessa yhä toista hanskaa käteeni. Tamma pyörähtää sisään kintut solmussa ja minä ärähdän vaimeasti sen kurittomuudelle. Itseäni tosin oli syyttäminen, mitäs sohlasin sellaisella levottomuudella taas kerran.

Hengitän pari kertaa syvään ja hymisen hymyillen tervehdyksiä muille. Välillä tuntui, että nuorten ryhmän muut olivat valovuosia meitä edellä. Hyvä että ratsukoita oli edes näkynyt Auburnin mailla kun viilettivät valmennus- ja kilpailureissuilla. Minä olin nyhrännyt pitkin tuulisia pellonlaitoja ja aina joskus ja jouluna viitsinyt maneesille kun näytti tarpeeksi hiljaiselta.

Amanda latoi meille tarkkuutta vaativia siirtymistehtäviä toisensa perään ja kauaa en ehtinyt pohtia meidän pellolla rämpimisiä. Amandan edessä olimme kaikki hikinorot otsalla oli viime kertainen suoritus sitten luokkavoitto tai laaduton kurapeltoralli. Kehaisin Cocoa ääneen kun se suoritti siirtymänsä just eikä melkein kohdilleen. Kyllä meillä oli jo hyviä hetkiä vaikkakin myös niitä kun nuori tamma tuntui olevan pelkkää saippuaa käsissäni, lipeämässä koko ajan otteesta.

Cocon nakellessa närkästyneenä päätään mietin olimmeko haukanneet turhan ison palan lähteä testaamaan seuraavaan Kalla Cupiin helppoa luokkaa. Coco oli aika herkkis ja imi kaikki mielentilani saman tien. Ei auttaisi jännittää enää yhtään, jos aioimme selvitä radasta kunnialla. No, jostakin piti aloittaa ja tuttu kotikenttä olisi siihen paras. Coco nostaa rikkonaisen laukan ja Amanda kuittaa meille jäätävästi. Seuraava nosto on siistimpi vaikka laukka ei vielä vahvin lajimme ollutkaan. Täytyisi sopia taas Mikaelin kanssa, että mies ratsastaisi Cocon läpi ensi viikolla.

Löysään tamman satulavyötä ja taputan sen hieman hionnutta kaulaa. Löytyihän niihin siirtymiin vähän pehmeyttä.
”Taitava tyttö” mutisen.
”Siitä on tullu hieno” punatukkainen Lotta toteaa.
”Kiitos, niin on. Miten teillä on Minan kanssa osunu kemiat yhteen?”
”Ihan okei” nainen vastaa. Lottaa oli Mustiksen lähdön jälkeen näkynyt tallilla hyvin harvakseltaan ja nainen vaikutti yhä vaisulta.
”Tuutteko kaveriks kävelemään? Meinattiin heittää pien lenkki metässä.”
”Joo.”
Maiskautan Cocon liikkeelle ja kävelemme peräkanaa pihalle.

2.6.2018  |  K e s ä h e i l a t t o m u u t t a

Coco nyhti rivakasti heinää liinanpäässä nostaen välillä päänsä korkeuksiin tarkkaillen tallipihaa valppaana. Aurinko oli porottanut ahkerasti viime päivät ja oli tuntunut sopivalta väliltä hellittää hikipäässä treenaamista. Se tosin piti minut näillä näppäimillä järjissäni. Hevosen selässä mieli lepäsi tai oli töissä niin ettei muulle ollut tilaa. Kieputtelen liinanpäätä verkkaisesti siistimmälle kiepille. Coco on alkanut saada lihasta vaikka hontelolta kakaralta se näytti yhä. Tamman takapää oli ottanut etupäätä nopeamman kasvuspurtin ja pitkäksi venähtänyt harja kaipasi siistimisti. Mahdottoman kaunis se oli silti, ainakin minun silmääni.

Tallin ovesta paukkaa hyväntuulisesti rupatteleva Gabriella ja tämän vanavedessä Nita. Olin pitkästä aikaa mielelläni ottanut vastaan tarjouksen lähteä yhdessä lenkille. Nita kiipesi rauhallisena ympärilleen kuikulevan Armin selkään ja Gabriella komensi kirjavaa Reiskaa liinanpäässä. Tammalla näytti olevan virtaa muidenkin edestä sen pyörähdellessä levottomana Gabriellan käsissä. Olimme suunnitelleet käyvämme lenkin rannassa, jos joku nelijalkaisista vaikka uskaltaisi viilentymään.

Metsätien varjo hemmotteli meitä. Armin tasainen olemus porukan vetäjänä tuntui rauhoittavan nuorempia tammoja ja Reiskakin pärski pian rennon tyytyväisenä. Puheensorina välillämme vaimeni. Nautimme yhteisymmärryksessä metsän rauhasta. Nyt oli todellakin kesä. Pyyhkäisin nihkeälle otsalle valahtaneen hiuskiehkuran ja käärin t-paidan hihat olkapäiden yli.

"Mikä sut sai Gabi tekemään takinkäännön?" Kysyn kun hiljaisuus sulaa taas rupatteluksi.
"Täh? Niin Reiskan kanssa! Ehkä se oli oikee hevonen ja aina mie oon tykänny hypätä" Gabi vastaa.
"Oota vaan me hiillostetaan sut viel Nitan kans takasin järvikasteen uhalla" virnistän. "Meiltä kuivuu kohta koko kouluryhmä kasaan. Ette voi jättää mua yksin Amandan armoille."
"No mä ainaki pysyn mukana" Nita huikkaa.
"Te ootteki ihan huikeita" totean. Nuori nainen suorastaan kukoisti Armin kanssa.

Rannassa Reiska puhisee sieraimet levällään ja Gabi puhelee tammalle rauhallisesti. Armi marssii suvereenisti Nitan kanssa kahlaamaan ja Coco tuijottaa kaula pitkällä rautiaan perään. Uskallan nakata kengät sivuun ja maiskautan Cocon liikkeelle. Tamma pärskii rannassa hämillään kurkotellen turvallaan veden pintaan. Kauhoen rantaviivaa se uskaltaa dipata etukavionsa veteen minun seisoessa syvemmällä. Houkuttelen Cocoa pidemmälle ja se räiskyttää iloisen oloisena vettä toisella jalallaan. Reiska on kauempana sitä mieltä ettei t-o-d-e-l-l-a-k-a-a-n aio tulla yhtään lähemmäs. Pidemmälle Cocokaan ei suostu vaan kurkottelee suuhunsa rantakaislikkoa. Mieli lepää.

"Kertokaa nyt vähän mitä muuta tänne kuuluu" utelen paluumatkalla. "Oon ihan pihalla kaikesta ku en oo ehtiny jutella kenenkään kanssa. Työt on vähän häirinny.. Ja.. No kiirettä." Olen varma, että puheestani haistaa selittelyn vaikka en edes tiedä kenelle minä muka selittelen. Tuskin tallilla ketään niin paljon kiinnosti luiminko nurkissa yksin ja rivakasti vai jäinkö joka mutkassa jaaritteleman ja vaihtamaan kuulumisia. Auburnissa tuntui kuitenkin aina olevan meneillään ja kun olin viimein kaivautunut vähän ylös itsekeskeisyyden ja eksistentiaalisten kriisien kuopastani, alkoi sekin taas vähän kiinnostaa. Tietää mitä tapahtui olematta kuitenkaan itse myrskyn silmässä. Juoruja. Olin kaivannut juoruja. Sellainen on ihmisluonto.

"Ei kai tänne.. Kummempia." Gabriella vastaa. "Uusia hevosia, mut oot sie varmaan nähnyki? Reiska, ja Matildan Haukka lähti. Sen uutukainen on tulossa ihan lähipäivinä."
"Mmm, ahaa. Sil saralla taitaaki olla koko ajan liikennettä."
Gabriella kertoo Reiskan saapumisesta ja Nita kuuntelee meitä hiljaisuudessa näyttäen välillä vajoavan omiin ajatuksiinsa.

"Miten muuten meni Kevätkarnevaalien jatkot? Onks jotain meheviä juoruja?" Esitän kysymyksen vitsaillen. "Antakaa nyt jotain kiinnostavaa. Eiks täällä aina tapahu?" Olen varma, että Nita punastuu. Gabriella naurahtaa ja yritän lukea naisen kasvoilta mitä toinen mietti. Ehkä Auburnissa ei oltu juoruiluun taipuvaisia. Yleensä hevospiireissä oltiin. Kokemusta oli ja myönnän aikuistuttuani tehneeni ryhtiliikkeen, mutta sopihan joskus vähän udella, varsinkin jos yritti kaivella jotakin tiettyä.

"Eiks mitään? Kai teil on jotain säpinää kesäheilarintamalla?" Nitan puna syvenee ja Gabriellan kasvoilla käy ilme, jota en ehdi tulkita. Tuijotan tummaa naista ja mietin vihjaisinko, että olin nähnyt tämän ja Julian hellissä merkeissä pari viikkoa sitten. Oliko terapeutti Mustamaa mustasukkainen? En tiedä. Ei minulla ollut ainakaan varaa olla. Itsepä olin jättänyt asiat Julian kanssa seisomaan. Sitäpaitsi ei minusta nyt mihinkään vakiintuneeseen yhdessäoloon edes ollut vai olisiko jo näinä päivinä? Julia oli niin nuori ja nätti, että naisella kyllä riitti varmasti joku jokaiselle sormelle.

"Tylsimykset" Naurahdan ja jätän asian sikseen. Coco kirputtaa olkapäätäni ja hätistän sitä kauemmas. Tammaletka jatkaa levollisena matkaansa jokaisen meistä vaipuessa omiin maailmoihinsa.

7.6.2018  |  T e k n i i k k a   p e t t ä ä

Syke tekee nopean nousun kun tajuan, että pimeän puhelimen olisi pitänyt olla herätyskelloni. Räpiköin ylös sohvalta ja yritän tarkentaa katsettani vastakkaisella puolella huonetta killuvaan seinäkelloon. Helvetin helvetti. Tyrkkään matkalla puhelimen laturiin ja syöksyn vaihtamaan paidan puhtaampaan. Lasken mielessäni tunteja ja laseja todeten, että nukuin ehkä juuri sopivasti pommiin hypätäkseni auton rattiin.

Kiroan autossa, että olisin edes hampaat voinut pestä ja kaivan toisella kädellä hansikaslokerosta kurkkupastilleja. Kaarran raivokkaasti Auburnin pihaan ja puolijuoksen pihan poikki. "Sorisorisori! Mun puhelin heitti henkensä ja nukuin pommiin!" Huohotan ja nojaan puuskahtaen kentän aitaa vasten. Gren siirtää Cocon hallitusti käyntiin ja kävelee sen kanssa lähemmäs. "Mä lupaan korvata tän sulle”, totean vielä nolona ja rapsutan aidan yli kuikulevan Cocon otsaa. "Joo ei hätää. Me vietettiin ihan hyvää laatuaikaa. Kyllä mä nyt yhen satulan tämmösen ponin selkään saan”, Mikael virnistää. "Ehkä se kalja tästä hyvästä”, mies vitsailee. "Vaikka kaks. Kiitos”, sanon ja näperrän taas yhä sitkeästi pimeänä pysyvää puhelinta.

Coco tuijottaa hikistä olemustani epäluuloisena. Tamma oli iän myötä alkanut kasvattaa omanarvontuntoaan eikä sitä ihan miten päin tahansa sopinut syöksyä paikalle, jos halusi herkkäsieluisen eläimen suostuvan yhteistyöhön. Coco rentoutuu pian ja Mikael saa sen ravaamaan rennosti ja tahdikkaasti. Onneksi oli taitavia ratsuttajia. Tyypistä tulisi vielä ihan katastrofi kun tälläisen sählärin käsissä joutuisi kaiken opettelemaan.

Ratsukko laukkaa aidan vierustaa ohitseni ja kentän hiekka pöllyää kuumuudessa. Jään nojailemaan aitaan ja annan ajatuksen karata miettimään tulevia kilpailuja. Edessä olisi ensin Auburnin ulkopuolella harjoitusmielessä Helppo C:n startti ja heti parin päivän päästä Kalla Cupin osakilpailu. Niistä alkaisi ahkera rutiinin kerääminen. Havahdun ajatuksistani ja avaan portin kentälle saapuvalle Annalle ja Epille.

Mikael taputtaa hitaasti tyytyväisenä pärskivän Cocon kaulaa. Kiitän vielä miestä ja otan ohjat. Huikkaan heit Annalle ja katoamme Cocon kanssa metsätielle. Hyräilen mennessäni Cocon kipittäessä kiltisti kannoillani. Vilkaisen vielä puhelinta, joka heläyttää aukeamisäänensä ja kysyy pin-koodia. "No tottakai, et sit yhtään aikasemmin.." mutisen ja tungen laitteen taskuun.

20.6.2018  |  L a a t u a r v i o i t u   k o u l u v a r s a

Kesäkuun 20. raahattiin Coco, Isabellan hienovaraisesta vihjeestä, jotta heidän laadukkaita varsojaan voisi joskus näytillekin viedä, kouluvarsojen laatuarvosteluun. Kolmivuotias kakara käyttäytyi kurittomammin kuin kotona ikinä ja tuomarin teki epäilyksettä mieli kirjoittaa ravin kohdalle arvostelupaperiin, ettei kyseinen hevonen omannut ollenkaan mainittua askellajia ja oli aika varmaa, että tähän oli risteytetty kengurua tai jotakin hyppyrottien heimoon kuuluvaa.

Niin tai näin, näytillä oli käyty ja Tildan ystävällä Lauralla, joka armeliaasti apukäsiksi tarjoutui, oli naurussa pitelemistä kun kotona muka huolellisesti maastakäsin treenattu varsa oli kuin ei olisi ikinä narun päässä ollutkaan. Esiintymisen jälkeen ja jännityksen purkauduttua hyppyrottavarsa halusi kovasti rapsutuksia ja varastaa Lauran kahviosta hakemat eväät ja olihan sille vähän pullanmuruja annettava. Sentään oli trailerissa matkustanut esimerkillisesti ja sai lopulta myös II-palkinnon katastrofikarkeloista.

fwb-t. Kallan Acacia (Rägbys Vociferous/Austria), om. Tilda Mustamaa, kasv. Auburn Estate,
Rakenne: 7, Käynti: 4, Ravi: 1, Laukka: 3, Lisäpisteet: 2, Suku: 5.0,
Yhteensä: 22.0 p. KV-II

27.6.2018  |  S e u r a k i l p a i l u t   S e p p e l e e s s ä

Tuijotin autoon pakkautuvaa porukkaa. Amanda näpäytti Jonnya, joka oli istumassa ratin taakse ja Jonny luovutti kuskinpaikkansa viileäilmeiselle naiselle. Amandan varsinaiseksi kisahoitajaksi palkkaama nuori Ava pakkasi joitakin osoittamiani varusteita hieman naama pitkällä. Nuori nainen heilautti viimeisen päälle kiharrettuja hiuksiaan melkein mielenosoituksellisesti olkansa yli saatuaan tavarat autoon. Jonny palloili vähän eksyneen oloisena ajoneuvon ympärillä aivan kuin hänen koko roolinsa olisi viety kuskinpaikan myötä. Suoristin otsakurttuni ja hymyilin ystävällisesti miehelle kun katseemme kohtasivat. Taputin Cocon kaulaa ja mutisin sille jotakin katastrofin aineksista. Aikamoinen hovikaarti meillä oli yksiä helpon luokan koulukilpailuja varten. Jonny löysi itselleen viimein tehtävän kun Julian ystävä Inna pakkasi hevosensa vielä sisään. Mies riensi sulkemaan lastaussillan ja olimme viimein lähtövalmiita.

Coco matkusti kärsivällisesti. Olin jännittänyt koko edeltävän yön miten tamma ottaisi matkan, se kun oli osoittanut olevansa hieman levoton reissunainen. Kehuin tammaa vuolaasti kun sain sen pihalle. Ruunikko puhisi pää korkeuksissa ja tuijotti vieraan tallipihan hälinää. Yritin pitää hermoni kasassa ettei Coco ehtisi imuroida pisaraakaan uhkaavasti kasvavasta kauhustani. Vaikka lähdimmekin reissun päälle harjoittelumielessä ja kokemusta keräämään, oli Amandan edessä suorittamisessa aina pientä, tai vähän isompaa, painetta onnistua. Olikin ehkä hyvä, että oli useampia käsiä joille tyrkät ratsu kun aloittaisi vessarallin.

"Ava hei, viititkö roudata jo Cocon varusteita tähän. Mä käyn vessassa... Ja haen jotain syötävää." Tunsin verensokerin keikkuvan matalalla. Aamupalaksi en ollut saanut paljon kahvia enempää alas. Olisipa käsissä tänään Fellu, sen kanssa en enää jännittänyt puoliksikaan näin paljon. Kirmaan matkoihini ja Ava jää närkästyneenä purkamaan tavaroita. Teini näytti mieluiten norkoilevan Amandan vanavedessä oikoen pitkiä hiuksiaan.

Luvattoman monen vessatauon jälkeen olin viimein valmis ponnistamaan tammani selkään. Jonny roikkui jalustimessa ja kiitin miestä vetäen sen jälkeen päivän syvimmän henkäyksen. "Mennäänpä sit kattomaan mitä tästä tulee", mutisin ratsulleni ja pyysin sitä eteenpäin. Verryttelyalueella oli onneksi väljää koska Coco tuntui keksineen taas jostain itselleen ylimääräisiä jalkoja ja kyttäili vieraita ratsukoita sieraimet levällään. Hengittelin ja yritin unohtaa kentän laidalla tiukasti tuijottavan Amandan. Nainen oli sättinyt aiemmin Innaa, eikä ilmeisesti ensimmäistä kertaa, Helppo B:hen ilmoittautumisesta ja näytti olevan tavallistakin kireäilmeisempi. Toivoin totisesti, että meidän ei tarvitsisi antaa valmentajallemme lisää aihetta kiukutteluun tai paluumatka voisi tuntua tulomatkaa huomattavasti pidemmältä.

"Älä nyt lisää sen kierroksia vai meinasitko, että tolla säätämisellä otan teitä enää kyytiin", Amanda toteaa viileästi kävellessämme tämän ohi. Siinä tapauksessa paluumatka tuntuisi ainakin pitkältä kun pistäisimme kävellen ajattelin ja yritin kerätä Cocoa paremmalle tuntumalle.

Meidän suoritusvuoromme tuntui tulevan ihan liian pian. "Tässä Ava, mä käyn ihan nopeesti vielä pissalla!" Hihkaisen tyrkäten Cocon ohjat vauhdilla tytön käteen. Jonoa ei onneksi ole ja ehdin juuri parahiksi paikalle kun meitä kuulutetaan valmistautumaan. "Kiitos", totean huokailevalle hoitajalle saatuani itseni selkään. Hengitä, hengitä, hengitä -hoen mantraani ja terästäydyn kun meidät kuulutetaan radalle. Coco puhisee ja kyttää epäluuloisena tuomaria. Pyydän tammaa napakan rauhallisesti eteen ja saavumme kutakuinkin suoraa linjaa paikalle. Vaivun keskittyneeseen mielentilaan ja yritän parhaani mukaan rohkaista levotonta ratsuani läpi radan. Kaiken kaikkiaan Coco liikkui ihan hyvin, vaikkakin paikoin jännittyneesti tuijottaen epäluuloisena milloin yleisö ja milloin tuomaria. Sen sille saattoi kuitenkin antaa anteeksi, olivathan nämä vasta ensimmäisiä koitoksiamme. Mitään suurempaa katastrofia ei tapahtunut ja olin haljeta ylpeydestä kun saimme ruusukkeen toisesta sijasta. Mieleni teki melkein tapojeni vastaisesti kapsahtaa jonkun kaulaan, mutta totesin ettei seurueessamme tainnut olla tähän sopivaa kohdetta. Virnuilin siis äärimmäisen leveästi tästä pienestä ilosta ja onnittelin vilpittömän iloisena myös Innaa, joka otti samaten toisen sijan luokastaan.

Amanda harjoitti ilmeisesti paluumatkan hyväksyvää hiljaisuutta ja me kaikki vajosimme tyytyväisinä ja helpottuneina penkkeihimme. "Hyvät askellajit ja liikkuu selän läpi luonnostaan", tavasin arvostelupaperista. Hieno pieni hevoseni.


Helppo C - 2/7  65,000 %
"Jännittynyt ja katselee. Hyvät askellajit ja liikkuu selän läpi luonnostaan. Keskittynyt ratsastaja." tuom. Henry Sääri

25.7.2018  |  K o u l u v a l m e n n u s

Amandan kouluvalmennuksessa pidettiin huoli, että nutturat olivat kireällä.

21.8.2018  |  O l i p a   k e r r a n   t a a s  b i l e e t

Hoputan Cocoa liinanpäässä tamman jäädessä laahamaan ja napsimaan jo kellastuvaa heinää tien varresta. Yllättävää kyllä, krapula oli maltillinen. Olin tapojeni vastaisesti jättänyt ottamatta sen yömyssyn tai kaksi kun saavuin kotiin. Hatun tosin olin unohtanut taksiin, mutta se nyt olisi saattanut tapahtua minut tuntien ilman minkäänmoista humalatilaakaan. ”Tuuhan nyt hidastelija”, mutisen ja maiskautan taas Cocolle. Se ottaa pari ripeää askelta ja asettuu sitten viereeni. Kehaisen sitä.

Eilinen tuntuu päässä siltikin pelkältä puurolta vaikka olin muka ollut maltillisessa maistissa. Muistan kuinka teki mieli möläyttää Julialle ”kiitti viimisestä” tämän seuralaisen kuullen ja kuroa välimatka umpeen Amandan huoneessa. Jälkimmäisestä tosin olin melko varma kuvitelleeni kaiken nukuttuani yön yli. Jätti se silti pienen kutinan vatsanpohjaan ja sai miettimään sitä vuoden takaista kännistä suudelmaa, joka oli känniseksi suudelmaksi ollut erityisen hyvä suudelma. Amandan kasvoilla oli silloin käynyt hämillinen ilme, hetken vain. Se oli ehkä kutkuttavin vaikkakin epäselvin osuus tästä muistosta. Omassa vatsassa oli muljahtanut nopea ja pohjaton aalto ja huulilla kihelmöinyt tequilan lisäksi se viaton ihastus.

”Kerrohan ystäväni, miks pitää aina tehdä kaikkea pöhköä?”, höpötän vieressäni kävelevälle tammalle. Sen korvat heilahtelevat verkkaisesti metsän ääniä ja minua kuunnellen. Upotan käteni sen harjanvarteen ja huokaan. Juliakin, juuri kun olin alkanut tehdä naisesta turvasatamaani. Ei ollut tarvinnut miettiä oliko vähemmän epämukavaa nukkua kotona vai työhuoneen sohvalla kun saattoi kutsua tämän illaksi jakamaan viinin ja sängyn.

Enkä minä ahdasmielinen ollut. Sai ihmisillä minun puolestani olla erilaisia parisuhderatkaisuja, kyllä rakkautta kannatti vaalia kaikella tapaa. Olisi Julia nyt silti voinut varoittaa ennen kuin marssii minusta mitään tietämättömän tyttöystävänsä kanssa samoihin pienen piirin juhliin. Se oli aika tahditonta kuten ehkä Isabella voisi asian ilmaista. No, oli miten oli, en sotkeutuisi kuvioon enempää ja ei minulla ollut oikeasti edes varaa moralisoida omalla parisuhdehistoriallani. Tuntui silti aika valjulta. Olin ehkä ehtinyt itseltänikin salaa kuvitella, että Julian kanssa voisi olla muutakin.

Hengitän kostean raikasta aamuilmaa ja yritän puhaltaa ajatusvyöryn ulos. Kavioiden kumina metsäpolulla alkaa vaikuttaa meditatiivisesti ja hyräilen mennessäni Cocon yrittäessä nyhertää liinaa suuhunsa. Kävelemme pitkään eikä tee mieli palata takaisin. Metsässä haistaa jo alkavan syksyn.

Palatessamme viimein hiljaiseen talliin törmään aamuvuoroa tekevään Gabriellaan, joka näyttää siltä että eilinen oli venynyt pitkäksi. Tervehdin ja kysyn miten tämän ilta oli mennyt. Nainen kohauttaa vähän olkiaan ja mutisee lyhyen vastauksen. En oikein tiennyt mitä Gabriella minusta ajatteli viimekertaisen katoamistempun jälkeen. Olipa sekin ollut hieno idea siinä hetken huumassa. Toivotan lyhytsanaiselle naiselle tsemppiä loppupäivään ja pyöräytän Cocon karsinaansa. Rapsuttelen tammaa pitkään ja hartaasti. Nojaan hetken sen lämpimään kylkeen ja se kääntyy hamuamaan käsiäni. ”Oot sä aika kullanmuru. Nyt mun täytyy jättää sut ja viedä sun isäukkos pihalle”, höpötän tammalle hellästi. Olin automaattisesti ajatellut, että järjestäisin enemmän aikaa Fellulle nyt kun Amanda ei pystynyt ratsastamaan, ja enkö eilen ollut luvannut jotain apua tai vastaavaa. Ajatus Fellun selkään kapuamisesta tuntui vielä paremmalta kuin metsälenkki Cocon kanssa, se jos mikä oli tuttua ja turvallista, meditatiivista treenaamista.

22.10.2018  |  M u k i l o i t u

Jälkihiki pisaroi otsalla ja leukaa jomotti kun pysäköin auton Auburnin pihaan. Vilkaisen itseäni taustapeilistä, ei enteitä mustelmista. Treenikaverin mojova alakoukku oli vain pitkästä aikaa päässyt mäjähtämään kunnolla leukaan. Auon suutani pari kertaa, teki kipeää, mutta kaikki toimi. Pyyhkäisen nihkeää otsaa ja nousen ulos autosta. Napakasti puhaltava tuuli kuivattaa viimeiset hikipisarat. Noukin takapenkiltä parin uusia suojia mukaani ja marssin rivakasti läpi vesilätäkköisen tallipihan.

Olin päättänyt, että tämä maanantai olisi erityisen tuottelias maanantai, napsauttanut aamulla äidiltä perityn kirkasvalolampun päälle ja kirjoittanut ensi töikseni pari keskeneräistä lausuntoa loppuun aamukahvin ääressä. Olin siivonnut pihasta viimeisetkin omenanraadot ja ajanut hakemaan Cocolle uudet suojat hajonneiden tilalle, pölyttänyt työhuoneen, hoitanut kaksi asiakastapaamista, ajanut Murronmaalle treeneihin ja nyt Auburniin keskelle iltaruuhkaa. Huomenna olisi valmennuspäivä ja olin päättänyt myös, että Coco olisi juuri eikä melkein oikeassa vireessä. Tänään puhallettaisiin siis kevyen viikonlopun jäljiltä pahimmat pöllöenergiat pois.

”Moi! Mitä teinidraamakuningattarelle kuuluu tänään?”, huikkasin Mikaelille.
”Tuli sisään aika vauhdilla”, iltatallia puuhaava Mikael vastaa. ”Voi olla aika lentoon lähössä tossa tuulessa.”
”Luulen kans. Yritetään mahtua maneesiin tänään”, totean suutani mutristaen. Täysi maneesi ei tämän rusakon kanssa kuulostanut yhtään paremmalta vaihtoehdolta kuin myrsytuulen riepottelema ulkokenttä.
”Sopiko sulle ens viikolla se torstai?”, kysyn vielä mieheltä.
”Jep, se on just passeli.”
”Kiva, kiitos!”

Coco kuikuilee minua heiniensä ääreltä ja jätän sen vielä aterioimaan. Tuotteliaaseen maanantaihin kuului ehdottomasti varustehuolto ja voisin ennen ratsastamista katsoa ainakin kaiken pesukoneeseen joutavan. Käyn verkkaisesti läpi Cocon huopia ja loimia. Niitä ei onneksi ollut kertynyt ylettömästi. Olin vakaasti päättänyt, että meillä olisi vain tarpeellinen eikä yhtään ylimääräistä.

Levähtäneitä pinteleitä rullatessa pyöritän päässä parin viikon takaista cup-osakilpailua, joka ei mennyt ihan nappiin. Onneksi ei tarvinnut istua kanslistina Amandan kanssa suorituspäivän jälkeen. Olisin saattanut niiden katseiden alla mokata useammankin kuulutuksen. Nyt sain jopa pari ajattelemisen arvoista neuvoa, tai käskyä, ja pitkän katseen, joka kihelmöi niskavilloissa. Kuvittelin tai en, Amanda veti ärsyttävästi maton tyynen ja varman kuoreni alta. Neuvoista huolimatta olimme silti jopa Fellun kanssa suorittaneet keskinkertaisesti enkä saanut kiinni miksi homma oli tuntunut niin tahmealta. Keskinkertainen ei ollut mahtunut kriteereihini enää aikoihin. Auburn tuntui herättävän monia paheita ja kilpailuvietti oli yksi niistä.

Tyrkkään siistit pintelirullat kaapin perälle ja vedän terävästi henkeä. Nyt piti keskittyä. Viimeisen osakilpailun olisi parasta olla kuin linnunmaitoa eikä siihen ollut yhtään liikaa aikaa. Nostelen Cocon kamat käsivarsilleni ja päättäväisyyttä puhkuen lähden varustamaan tammaa.

Coco nyhertää ja nyplää kaikkea mihin yltää ja pyörähtelee tämän tästä ympäri karsinassa. ”Koitahan nyt olla sitten. Kohta mennään.” Levoton tamma on pian varustettu ja kävelytän sen maneesiin. Uralla pyörii jo Amandan uusimman tamman Effin vuokraaja, Matilda ruunikollaan ja Gabriella Reiskan kanssa. Jonny nojailee katsomon laitaan ja nyökkään tälle tervehdyksen. ”Seisoppa sitten paikallas”, lallatan sivuaskeleita ottavalle Cocolle matalalla äänellä. Jonny on loikannut katsomosta roikkumaan jalustimessa ja auttaa vielä kiristämään satulavyön. ”Kiitos”, hymyilen hätäisesti miehelle Cocon ottaessa jo jalat alleen.

Maneesiseurammekin tuntuu olevan enemmän tai vähemmän virkeää. Kirjava Effi näkee mörköjä yhdessä nurkassa, mutta Sarah pitää tamman kauniisti otteessaan pienistä ylimääräisistä täpinöistä huolimatta. Kaksikko oli peitonnut meidät cupissa mennen tullen. Matildan suu on tiukkana viivana ja ilme keskittynyt, tämänkin ratsulla riittää menohaluja. Hengittelen syvään ja haen Cocoa kuulolle. Tamman korvat pyörivät kuin tuuliviiri ja kiroilen mielessäni kun maneesin ovi käy ja sisään liukuu vielä Inna ja Julia. Ehdin jo ajatella ettei ruuhka olisikaan ultimaattisen kamala.

Ravin tärätely saa leuan jomotuksen pahenemaan. Purisin hampaat yhteen, jos se onnistuisi, mutta se jos mikä sattuu ja leuka ei tunnu antavan periksi. Muiden väistely kuitenkin vaatii keskittymään ja ihan vahingossa unohdan manata ruuhkaa ja särkyä. Skarppaan, jolloin Cocokin asettuu paremmin alle ja herkistyy kuulolle. Keskitymme temmonmuutoksiin ja annan tamman ottaa reippaasti vauhtia aina kun saamme sopivasti tilaa. Tämähän tuntui ihan hyvältä tänään. Tyytyväisenä viimeiseen pehmeään siirtymään pysäytän Cocon kentän keskelle ja päätän hakea tallista liinan ja poistua muiden jaloista ulos kävelemään.

Saamme pienen tihkusateen niskaamme ja luihin ja ytimiin yllättäen hiipivä kylmyys saa hampaat kalisemaan. Hytisten riisun Cocon karsinassa ja alan jo kaivata Buranaa kylmänväreiden täristäessä mukiloitua naamaa. Pitelen hetken kivistäviä leukaperiäni ja havahdun Julian tuodessa Valerieta viereiseen karsinaan. Naisen olemus on kovin kasaan painunut.
”Hei.. Miten menee?”, uskallan avata suuni.
Julia hymyilee vähän eksyneesti ja kohauttaa hartioitaan.
”Ei tässä ihmeempiä.”
Ihan pienen hetken blondin silmissä kiiltelee tai sitten vain kuvittelen. Saattaisin melkein koskettaa toista lohduttavasti, jos välissä ei olisi karsinan seinää. Oikeasti olin huono lohduttamaan ketään, paitsi asiakkaita, joille saattoi vain ojentaa aina valmiina pöydällä nököttävän nenäliinapaketin.
”Tiedätkö mitä tälläselle nyrkistä saaneelle leualle pitäs tehdä?”, virnistän, tai irvistän, kun en mitään tahdikastakaan keksi.

23.10.2018  |  K o u l u v a l m e n n u s   Nuoret kouluratsut

Kurkku oli muuttunut yön aikana hiekkapaperiksi ja keitän aamukahvin sijaan teetä, johon lorautan reilulla kädellä hyvää rommia. Lysähdän sohvannurkkaan ja nostan jalat väljän villapaidan sisälle. Tuijotan seinäkelloa teetä puhallellen. Tänään ei olisi kiire, olin jättänyt kalenteriin tilaa ja ilmeisesti alitajunnassani ennakoinut alkavan flunssan eilisellä tehokkuudella. Vain pari kirjausta ja voisin sitten rauhassa valmistautua illan valmennusta varten.

Kuuma juoma polttelee sopivasti sisukaluissa ja huuhdon sen kanssa alas pari Buranaa. Leuka on vähän turvonnut eilisestä ja kerrankin minulla on hyvä syy ravita itseäni pelkillä nesteillä. Kuvainnollisesti hammasta purren aioin kuitenkin selviytyä Amandan valmennuksesta. Huuhtokoot rommi flunssapöpöt ja Burana leukasäryt.

Tunnustelen sormilla leukapieltä, jota Julia oli eilen hellästi suudellut. Olin tainut sanoa oho, tuijottaa levottomasti ja viimeistellä kaiken nauramalla oudosti. Mitä Julia halusi? Tai mitä edes itse halusin. Epäaikuismaisesti teimme yhä vain oletuksia vaikka viisainta olisi ollut istua alas ja kysyä. Tulisimme kuitenkin törmäilemään toisiimme yhtenään. Olin sitä mieltä, että tämä olisi nyt se aika kun saatoin sanoa päässeeni yli niin pitkään ja paljon kummitelleestä erosta, joka ajoi minut Kallaan. Voisin siis punnita vaihtoehtoja ihan uusin silmin. Ryystin varmemmaksi vakuudeksi toisenkin kupin teetä sinetöidäkseni kyseisen päätöksen ja voitetun kurkkukivun.

Tänään en kuitenkaan törmännyt Juliaan kysyäkseni, tai sanoakseni mitään muutakaan. Pysähdyn tullessani seuraamaan hetkeksi Minaa ja sen varsaa pakkasen kuuraamassa tarhassa. Voi miten suloisen huolestunut ilme läsipäisellä pikkuorilla olikaan. Pieni musta tuijotti minua korvat varovaisessa hörössä emänsä takaa. Varsinainen sydänten murskaaja ajattelin hymyillen. Cocon varsa-ajasta tuntui olevan pieni ikuisuus. Olin ajatellut vastuun tunteen vähenevän kun tamma kasvaisi, mutta nyt sitä vasta vastuun äärellä oltiinkin kun piti ratsua tehdä. Äkkiäkös varsan kinttujaan opetti nostamaan, mutta selästä käsin vipuja oli lopulta nuoren hevosen kanssa niin monta että aika useinkin hirvitti.

Tallissa minua on vastassa iloisesti pöhisevä ratsu, jota ei minun vastuuongelmani painaneet. Totean tamman harjan mitan venähtäneen turhan paljon, pitäisi siistiä se seuraavan kerran kun oli ylimääräistä aikaa ja energiaa. Vaihdan satulan alle puhtaan huovan ja pyyhkäisen suojista pölyt. Näyttäisi hippilettinen tammani vähän siistimmältä.

Burana on häivyttänyt vilunväreet ja pahimman leukasäryn. Kerään ohjia paremmin käteen ja suoristan ryhtiä vetäen syvään henkeä. Coco kuulostelee kerrankin minua harkiten ja tuntuu sopivasti virkeältä. Tamma venyy ja taipuu kivasti vaikka hangoitteleekin hetkittäin hankalissa kohdissa vastaan. Oma pää alkaa tunnin aikana tuntua hetki hetkeltä tukkoisemmalta kaikesta särkylääkkeestä huolimatta. Ehkä nyt sujuikin siksi ettei aivosoluja riittänyt liikaan analysoimiseen.

Nenä alkaa viimein vuotaa ja kiroan mielessäni etten tunkenut paperia mihinkään mukaan. On pakko pyyhkäistä vaivihkaa nenänpieltä hihaan. Onneksi Amanda taisi juuri parahiksi keskittyä Lotan ja Rillan ansiokkaaseen pohkeenväistöön. Nainen on tyytyväinen meidänkin viimeiseen suoritukseen ja annan helpottuneena Cocolle ohjaa, kohta pääsisi takaisin talliin.

Laskeuduttuani satulasta olen aivan poikki ja flunssasärky on salakavalasti hiipinyt jokaiseen raajaan. Taputan Cocoa kaulalle ja heilautan vähän kättä Amandalle kiitokseksi ennen kuin marssitan Cocon reippaasti takaisin talliin. Nyt oli saatava nenäliinä ja istua hetkeksi.

5.11.2018  |  . . . v a i   s i t t e n k i n   t e r a p i a h e v o n e n ?

Tilda piti yleensä hyvin tarkkaan kiinni yksityisyydestään. Sitä virhettä hän ei enää tekisi toiste, että sotkisi elämänsä sotkeutumalla liikaa asiakkaan elämään. Tänään hetken mielijohteesta hän teki kuitenkin harkitun poikkeuksen. Tyttö oli juuri täyttänyt yhdeksäntoista ja pitkäksi venyneen otsatukan alla oli samaan aikaan uhmakas ja epävarma ilme. Ehkä tuo varsamaisen hontelo olemus ja rakoileva kuori, josta nuori naisenalku piti kynsin ja hampain kiinni, muistutti Tildaa omasta nuoruudesta. Jokin tytössä vetosi ja aamuisen istunnon aluksi Tilda tuijotti lattiaan tiukasti katseensa porannutta Vilmaa ja ehdotti josko he lähtisivät tallille. Tytön katseessa välähti kummastus. Olkiaan kohauttaen nuori nousi ja he pakkautuivat Tildan autoon.

Aamupäivä Auburnissa olisi toivottavasti melko hiljainen. Tilda suunnitteli, että he kävisivät vain vähän harjaamassa Cocoa ja ehkä kävelemässä lyhyen lenkin maastakäsin. Tilda oli aina miettinyt, että hevosterapia olisi oiva lisäkouluttautumismahdollisuus. Nyt hän kuitenkin luotti vain maalaisjärkeen ja intuitioon. Tyttö piti saada pois neljän seinän sisältä ja johonkin missä huomio olisi muualla kuin tapaamishuoneen tuskallisen hitaasti tikittävässä seinäkellossa.

"Moi! Täs on Vilma. Me käydään Cocon kans vähän kävelemässä", Tilda huikkaa ohimennessään kottikärryjä työntävälle Minkalle ja yrittää Vilman selän takana viittoen osoittaa naiselle, että he tarvitsisivat tilaa. Minka nyökyttelee ja nappaan Cocon karsinalta narun. Kerron hevosten olevan tarhoissaan tallin takana ulkoilemassa.

Parivaljakko lähtee kävelemään tarhoille ja Tilda kertoo Cocosta. Kuinka se on vielä nuori ja joissain asioissa vähän epävarma ja ettei pidä säikähtää, jos se vähän hötkyilee, että se tarvitsee ihmisen tukea ja rauhallisia otteita, mutta on kuitenkin todella kiltti. Vilma tuijottaa maahan, potkiskelee kiviä, mutta tiedän nuoren kuuntelevan. Tytön kalpealla nenällä on muutama pisama ja tummaksi värjätyn tukan juurikasvu on punertavan vaalea.

Tilda viheltää portilla ja muutama lähimpänä oleva tamma nostaa laiskasti päätään heinistä. Nainen kutsuu Cocoa ja viheltää uudestaan. Mielessään Tilda riemuitsee kun Coco juuri tänään lähtee kävelemään parivaljakkoa kohti. Vilma on jäänyt taka-alalle hieman jännittyneenä. "Hei tyttö! Mennäänkö vähän kävelylle?", Tilda höpöttää tammalle rauhallisesti. "Tuu vaan tervehtimään. Anna sen vähän haistella sua", nainen kutsuu Vilmaa. Hetki on aina yhtä herkkä kun kaksi toisiaan varovasti kunnioittavaa olentoa kohtaa. Tilda hymyilee kun Coco nuuhkii varoen Vilman kättä ja tyttö seisoo hievahtamatta vain ojentaen kapeaa käsivarttaan.

Sisällä tallissa Tilda ojentaa Vilmalle harjan, näyttää millaisesta harjaamisesta hevonen pitää, varmat ja rauhalliset otteet. Näinä hetkinä Tilda on ylpeä nuoresta tammastaan ja näinä hetkinä se myös muistutti eniten emäänsä Rillaa. Ruunikko seisoi paikoillaan korvat hörössä, kaikessa rauhassa, varovaisen uteliaana. Tildalle se joskus osoitti mieltään, mutta tunneälykkäänä ja maastakäsin huolella käsiteltynä, osasi olla viisas ja rauhallinen oikeissa tilanteissa.

Vilma vähän säpsähtää Matildan taluttaessa teutaroivaa Fellua karsinan ohi. Kavioiden kolahtelu käytävällä kaikuu tallissa. "Tääl on aika kalliin näköstä", tyttö sanoo katse tallikäytävän kattokruunussa. "Joo.. Tälläsiä talleja ei Suomessa paljon olekkaan." Tilda miettii miten Lauran navettatalliin vieminen olisi ehkä ollut elitismiä halveksuvan maailmanparantajanuoren kannalta fiksumpi veto, mutta minkäs teit kun oma hevonen asui täällä ja matkaa oli vain kivenheitto.

Nuoren mietteliäs ilme kuitenkin vaihtuu varovaiseen hymyyn Cocon hamutessa hellästi tämän takinhelmaa. Yhtä kaikki tämä saattaisi olla pieni harkittu voitto saada tyttö terapeuttinsa puolelle ja Cocokin tuntui nauttivan terapiahevosensa roolista: pelkkää paijausta ja huomiota yllin kyllin.

7.11.2018  |  T r e e n i ä   p o n i   t r e e n i ä

Kerään Cocon ravia ja tamma tuntuu ryhdistyessään saaneen jostakin lisää voimaa. Kehittyykö tämä? Kehun sitä vuolaasti. Kyllä se ihan varmasti oli saanut lisää voimaa ja lihasta, juuri siinä hetkessä se tuntui. Coco oli myös ollut vähän tasaisempi, tai olimme molemmat olleet, ja löytäneet taas yhteisymmärrystä tekemiseen. Lyhyitä pätkiä, jolloin kimpoilevan rusakon keskittymiskyky riitti, mutta kuitenkin tarpeeksi tekemistä ettei se ehtinyt jäädä keksimään omiaan. Kultainen keskitie ja paljon tukea ratsastajalta.

Marraskuiseksi epätavallisen kirkas aurinko valaisi aamupäiväistä maneesia ja saimme pitkästä aikaa olla ihan kaksin. Pyydän tammaa nostamaan laukan ja se hypähtää iloisesti eteenpäin. Siistin pääty-ympyrän jälkeen annan sen kiihdyttää pitkällä sivulla. Laukkaamme koko kierroksen reippaasti, mutta hallitusti ja taputan tyytyväisenä Cocon kaulaa. ”Hieno! Ootpa sä taitava tänään.”

Coco pärskii ravatessaan ja siirtyy tyytyväisenä pehmeästi käyntiin kun pyydän. Tumman tamman punertava karva kiiltelee. Kaunis se oli, kaunis rasavilli.

Cupin rata oli jo meille tuttu eikä erityisiä tai isoja ongelmakohtia ollut. Ongelmamme oli, että saisimme ylipäätäänsä pidettyä pakan kasassa, rasavillin kurissa ja minun hermoni marraskuisen viileinä. Siisti, suora ja tasainen oli tavoitteemme. Ei kiemurtelua, rusakkoloikkaa tai hätäisiä käsiä, se oli todettu eilisessä valmennuksessa, jonka aikana Amanda oli ollut paljon piinaavan hiljaa ja naputellut milloin mitäkin vaativasti kertoakseen, että jokin korjausliike odotti tekijäänsä. Mehän korjattiin, parhaamme mukaan. Treenattiin maanisesti ja tykättiin siitä nyt kuin hullu puurosta.

10.11.2018  |  Ä i t i   j a   t y t ä r

Isabella: ”Nyt kyllä otetaan kuva. Anna!”
Anna: ”Joo?”
Isabella: ”Otatko näistä kuvan.
Tilda: ”Coco edustaa, mikä ilme!”
Anna: ”Se on niin teini ettei kehtaa seisoa äiskän vieressä.”
Isabella: ”Onko jotain rapisevaa, että saatais korvat nätisti?”
Tilda: ”Aika herkkää ku Rillaki on taas kantava. Kunnon perhepotretti.”
Anna: ”Coco, muikku! Ei se nyt tajuu.”
Tilda: ”Höpö, yritäs nyt. Toinenki seisoo niin nättinä.”
Isabella: ”Voi hyvä ihme. En kohta myönnä, että se on meiltä.”
Tilda: ”Coco kuulitko? Nyt ryhtiä tai joudut vaihtamaan nimeä.”
Anna: ”Tää saa nyt kelvata. Söpösti ne on.”

3.12.2018  |  K u p l i i

Cocon harja on vieläkin kevyellä laineella napakoiden lettien jäljiltä. Setvin sormin siitä olemattomat takut ja silittelen hitaasti tamman kaulaa. Teki mieli vaatimattomasti ajatella, että enemmän kuin saavuttamamme toinen sija, merkitsi se miten hyvältä eilinen rata oli tuntunut ja kuinka pääasia oli että ylitimme itsemme. Se olisi kuitenkin ollut pelkkää höpötystä sillä olin ratketa riemusta saatuamme Cocon kanssa ruusukkeen ja vielä voitettuamme Lefan, Amandan sirkushevosen, kanssa Vaativan B:n. Olimme kaiken kukkuraksi vielä kiilanneet parilla sadasosalla prosenteissa Amandan ohi ja olin ollut siitä niin iloisessa hämmennyspöllyssä, että skumppa ja flirtti oli virrannut Julian kanssa lyhyillä jatkoilla loungessa ("Amandan tuntien sen hevosiin on kyllä joku naamaraja. Ne toimii loisteliaasti, kun tietää näyttävänsä ratsukkona hyvältä!").

Tummanruunikko tammani ei tästä ilosta ymmärrä, mutta kyllä se minun hyväntuulisuuteni aistii ja nautiskelee saamistaan runsaista rapsutuksista. Sitä odotellessa kun pääsisimme Cocon kanssa sijoittumaan vaativissa luokissa. Se alkoi tuntua nyt ihan mahdolliselta vaikka viime aikojen kangertelu oli välillä suistanut minut melkein järjiltäni. Suukotan Cocon tähtipäätä ja napsautan liinan riimuun kiinni. Olin käynyt varmistamassa, että maneesi oli tyhjä, saisi Coco pitkästä aikaa juosta irti, oli ansainnut sen eilisen jälkeen.

Coco pöhisee maneesissa korvat tötteröllä kaiken arabiverensä täydeltä ja pinkaisee pian irtipäästyään kipakkaa pukkilaukkaa maneesin poikki. Eilen se oli ollut niin siivosti, että taisi tammalla olla salainen kilparatsun vietti keskittyä tosipaikan tullen. Itsehän olin ollut varma, että kolmen hevosen kanssa unohtaisin pitkin päivää ketä niistä minun piti olla viemässä mihinkin ja ratsastaisin varmasti radalle väärällä hevosella. Onneksi enkeli nimeltä Adelina oli ottanut Lefan hellään huomaansa ja kiittelimme Lefan uutta hoitajaa Sarahin kanssa vuolaasti. Apukädet olivat pudottaneet stressileveleitä huomattavasti.

Vihellän ja maneesin hiekkaa nuuhkimaan jäänyt Coco höristää korviaan suuntaani. Odotan hetken ja vihellän uudestaan. Tamma kääntyy verkkaisesti ja kävelee vähän lähemmäs. ”No melkein tulit, hienosti”, sanon sille käveltyäni vastaan. Pörrötän ruunikon otsatukkaa sen kaivaessa taskujani herkkujen toivossa. ”Ei oo muru nyt mukana mitään. Kävelläänhän vielä.”

Tältä vuodelta kilpailuharjoitukset Cocon kanssa olivat purkissa. Ensi vuonna laajentaisimme reviiriä Auburnin ulkopuolelle ja lisäisimme panoksia. Silmäilen pitkässä liinassa vierelläni kävelevää tammaa. Se oli saanut kivan tasaisesti lihasta, mutta voimatreenin lisääminen ei tekisi pahaa. Pitäisi poistua yksinäinen susi -vyöhykkeeltäni ja hankkia maastoiluseuraa mäkitreeneihin. Välillä harmitti ettei Coco yksin maastoillessa ollut mikään ihanteellinen seuralainen.

Tähtipää pysähtyy tuijottamaan avautuvaa maneesin ovea. Nita taluttaa punarautiaan Armin kentän keskelle ja tervehtii meitä vähän ujosti hymyillen. Lamppu syttyy päässä kun katselen uraa kiertävää lempeäilmeistä tammaa, joka Nita pyynnöstä siirtyy täsmällisesti raviin.

”Hei Nita! Lähdetäänkö viikonloppuna maastoon?”, huikkaan.
”Joo, kyl se sopii.”
”Jee, mahtavaa! Coco tarttee just Armin kaltasta seuraa. Se ei varmaan vauhkoo vaikka tää riekkuiski jotain?”
”En usko. Tää oon maastossa ihan kymppi.”

Eli täydellinen mentori jokaista rasahdusta ja punaista postilaatikkoa karkuun loikkivalle tammalleni. Huikkaan Nitalle heipat ja käyn loimittamassa Cocon tarhaa varten. Ulkona vihmova sadekaan ei ollut teiniprinsessan lempiasioita ja välillä mietin, että Coco oli kyllä joiltain ominaisuuksiltaan kaikkea muuta kuin omalta hevoseltani toivoisin. Mahdottoman rakas ja taitava se kuitenkin oli puutteineen, ja niin nuori ettei tulevasta voinut vielä sanoa. Ehkä parin vuoden päästä se olisi yhtä kymppi maastohevonen kuin Armi. Juuri nyt, kun eilinen voittoskumppa tuntui yhä kuplivan aivojen mielihyväkeskuksessa, saatoin uskoa mihin tahansa.