Vibes don't lie | Louna R.

Hottisratsastajia ja instagramseuraajia 20.8.

Naputtelin koneeni välilyöntiä turhautuneena. Kuulokkeista kuului jotain ruotsinkieleltä kuulostavaa mongerrusta ja Pionissa oli tähän aikaan iltapäivästä melkein tungosta. Olin vallannut kulmaloossin, jossa istuin koulukassin ja tietokoneen kanssa. Helenan olisi pitänyt ilmestyä paikalle noin 20 minuuttia sitten, mutta ilmeisesti se urpo oli nukkunut pommiin tai jotain vastaavaa. Olin yrittänyt soittaa monesti ja lähettänyt usean ystävällisesti (köhköh) muistuttavan viestin tapaamisestamme. Helena oli lupautunut kahvittelu- ja juoruiluseuraksi auttamaan ruotsin ja matikanläksyissä, mutta tähän asti olin joutunut selviytymään ihan itse. Kuin aistien ajatukseni jotenkin, Pionin ovesta kuului tuttu kellon kilahdus ja seuraavassa hetkessä Helena pölähti paikalle mopon kypärä kainalossa ja kangaskassi olalla roikkuen. Se näytti siltä kuin olisi juuri herännyt. Ripsari oli hieman levinnyt toiselle poskelle, tummat hiukset oli letitetty nopean näköiselle letille ja päällä oli verkkarit, joista Helena oli kerran kertonut niiden olevan “pahimman laatuiset rönttöverkkarit ikinä.” Naamalla oli hyvin huvittunut ilme, jossa ei näkynyt tipaakaan anteeksipyytämistä.

“Suvaitsit sitten tulla”, totesin aavistuksen piikikkäästi, mutten voinut estää virneen kiipeämistä kasvoilleni. Viimeksi se olin ollut minä, joka oli myöhästynyt viikottaiselta kahvitteluhetkeltä tai juorusessiolta, niin kuin Helena sitä kutsui.
“Sori sori, nukahdin kuunnellessani musanläksyjä. Pera käski tekemään jonkun typerän työn musiikin rauhottavista vaikutuksista ja siitä miten se vaikuttaa ihmisen psyykkeeseen tai jotain.”
“Ilmeisesti vaikutukset on aika vahvoja?” vastasin hihitellen Helenan istuessa alas. Se rojahti penkille siirtäen samalla omat kamani toiseen nurkkaan ja nostaen pinkin kypäränsä pöydän kulmalle.
“Mitäs meinasit tilata? Mun tekee kovasti mieli korvapuustia ja mehujäätä.”
“Kysymys kuuluukin kumpaan päädyt? Mä meinasin mennä perinteisellä munkilla ja kaakaolla.”
“Mä otan molemmat tietty”, Helena vastasi viattomasti, “Se on muuten sun vuoro maksaa.”
“Niinkö se oli? Mä kyllä muistelen, että viimeks oli jonkun tietyn kokis mun laskussa”, vastasin kulmiani kohottaen. Suljin tietokoneen näytön ja revin kuulokkeet korvista. Läksymotivaatio oli virallisesti kuollut.
“No niiiin, mutta mun lompakko saattaa kenties olla kotona”, Helena vastasi virnistellen ja sanojaan venytellen.
“Ihanko tahallas jätit?” kysyin ja nousin ylös. Tuskinpa kukaan ehtisi tavaroita varastaa siinä välissä, kun kävisimme kassalla maksamassa. Tummahiuksinen ystäväni oli muuten jo latelemassa munkkia, korvapuustia ja mehujäätä pienelle tarjottimelle.

Saatuamme viikon sokeriannoksen pöytään asti, istuimme uudestaan alas.
“On hyvää”, Helena mussutti tunkiessaan höyryävää ja vastaleivottua korvapuustia kitusiinsa. Hymähdin vastaukseksi, sillä oma suuni oli ihan yhtä täynnä hillotäytteistä munkkia. Helena tyhjensi suunsa nopeammin, pyyhki sormensa pionikoristeiseen lautasliinaan ja kaivoi puhelimen esiin.
“Näitkö sä sen mainoksen instasta niistä Pariisin kisoista? Ne kenttäkisat. Mieti kuinka siistiä ois kisata sellasissa”, se sanoi ja heilutteli mahtipontisen näköistä mainosta kännykän ruudulla.
“Mmh. Koulu on kyllä enemmän mun laji, mutta ulkomailla ois kyllä hienoa. Mieti nyt niitä kaikkia komeita hevosia ja upeita kukkaistutuksia ja ratoja.”
“Ja niitä komeita miehiä! Ratsastajat on tosi hottiksia. Siitä puheen ollen, onhan Auburnissaki sellasia? Sano pliis et on, niin saan paremman syyn tulla jossain kohti taas sun mukaan.” Helenan aavistuksen vinot silmät kiiluivat huvittavasti sen odottaessa vastausta.
“Tsiius sun kanssa. Sä oot 17, etkä yli kakskymmentä niinku ne kaikki. Mutta kyllä ne ihan komeita on. Ootko nähny sen italialaisen, Marcin? Ne silmät on ihanat. Tai sen Eeli Lammin? Niin symppis.”
“Totta kai oon. Luuletko etten muka olis löytäny niiden sosiaalisia medioita alle kolmessa sekunnissa siitä, kun sä ekan kerran niistä oot joskus maininnut? Ei mut entä se Mikke? Sehän on ihan super kuuma. Ja sä tiiät sen Josefinan? Sen Grannin omistajan? Se Rasmus on kans niin ihana”, Helena ehti jossain puheensa välissä avata puoliksi sulaneen mehujäänsä ja ryysti sitä nyt kamalalla vauhdilla.
“Herranjumala Helena! Mitä ihmettä sä teet sun vapaa-ajalla? Kannattais ehkä vähentää ihmisten stalkkaamista ja lähtölistojen lukemista”, hekotin, vaikka oikeastaan olin jokaisesta salaa samaa mieltä.

Helena jatkoi ratsastajien analysointia (mukaan mahtui tällä kertaa myös maininta itsensä Isabella Sokan upeista hiuksista ja Viivin “uskomattoman monipuolisesta sanavarastosta” sekä “pitkäjänteisyydestä” Pöntön  - Pontuksen? - kanssa. Olin nimittäin saattanut juoruilla Viivistä hieman eteenpäin), kun mun puhelimeen kilahti ilmoitus. Se oli instagramista, tarkemmin sanottuna mun heppatililtä, johon oli tullut yksi seuraaja lisää.
“Tiedätkö sä jotakuta Voitto Ilmaria? mä kysyin, kun kurtistelin kulmiani zoomaillessani pojan naamaa instan profiilikuvasta.
“Joo tiiän. Kui? Se on se rasittava naistennaurattajaksi itseään tituleeraava kakkonen, jonka kanssa oon samalla kemian ja äidinkielen kurssilla”, Helena vastasi silmiään pyöritellen, “Ihan hyvännäkönen kyllä, et jotain positiivista.” Nyt kurtistelin kulmiani vielä enemmän.
“Mun instagram näyttää, et se ois just alkanu seuraa mua. Heppaigeessä.”
“Häh, mitä? Näytä!” se tokaisi ja suorastaan syöksähti mun puolelle pöytää, napaten kännykän suoraan kädestäni, “Se poisti sen hahhahaa, kiusallista. Sitä ilmotusta ei näy enää. Se varmaa halus kertoo sulle kuinka leikit ruualla, mut jänisti viime hetkellä.”
“Haha no just. Mut haluutko kertoo mistä ihmeestä se on löytäny sen? Ellei sille tuu ehdotuksiin hevostilejä, en usko, että se ois löytäny @suklaasilmilla nimistä tiliä? En seuraa sitä ees omalla tilillä just noiden meetvursti-kommenttien takia”, ihmettelin ääneen. Eikai sillä oikeasti väliä ollut seurasiko voittoilmari minua vai ei, mutta ei huvittaisi joutua screenshotteina luokan poikien snäppiryhmään.
“No mut ei Murronmaa nyt niin iso paikkaa oo ja lukio vielä pienempi. Ja sulla on sitä paitsi vielä siniset hiukset urpo. Et kyllä se nyt varmaa sut tunnistaa, ku sulla kuitenki lukee nimi biossa. Sähän voit kysyä siltä maanantaina”, Helena nauroi ja kaiveli samalla kassistaan vanhaa lakupussia. En aikonut mainita, ettei kahviloissa yleensä syöty omia eväitä.
“No hyi en”, kerroin varsin suoran mielipiteeni tytön ehdotuksesta, “Annappa saman tien sitä pussia tänne.”
“Joo joo venaa nyt sekka sokerihiiri. Nää on ihan kovia jo.”

Sattumuksia 27.11.
#kallacupsagittarius

Kalla Cupin viimeisen osakilpailun koulupäivä valkeni mukavan kirkkaana. Angel lastautui helposti ja matka Auburniin sujui kivuttomasti. Me menisimme tavalliseen tapaamme helpon aan ja been, toivottavasti yhtä hyvällä tuloksella kuin edellisessä Pikkucupissa. Angelin turpa liikkui riimunnarun solmun ympärillä samalla kun harjasin sen tummanrautiasta karvaa. Poni oli saanut viettää edellisen yön kokovartalosukka päällä, jottei se olisi liannut vaivalla pesemääni karvaa tai Helenan väkertämiä sykeröitä. Ori oli onneksi totellut käskyäni olla turmelematta vaivannäköäni ja hohti nyt kiiltävän puhtaana. Olin vaihtanut satulahuovaksi Sokkien liikkeestä ostamani valkoisen huovan hopeisilla yksityiskohdilla ja jalkoihin taittelin verryttelyn ajaksi suojat. Angel liikuskeli tyypilliseen tapaansa edestakaisin ja suitsien laitto tuntui olevan kolme kertaa haastavampaa kuin normaalisti. Vedin kypärän päähäni ja peruuttelin orini varovasti ulos trailerista.

Olin jo nousemassa selkään, kun muistin jotain tuiki tärkeää Auburnin maneesikäytännöistä.
“Äsh, helkkari. Kaviot”, mutisin ja yritin yksi käsi ponin ohjissa ja toinen trailerin harjapakissa kaivella kaviokoukkua. Angel hirnui jollekin epäilemättä nätille tammalle parkkiksella ja kaduin hieman, että olin häätänyt vanhempani kahvioon trailerilta hääräämästä. Vihreä koukku osui käteeni ja yritin asemoida Angelin jotenkin niin, että se suostuisi pysymään paikallaan. Vilkaisu kelloon kertoi, että verryttelyssä olisi hyvä olla jo aivan hetken päästä ja koko aamun vallinnut jännitys tuntui kasvavan mulle täysin tyypilliseksi kisa-ahdistukseksi.
“No voi nyt hemmetti”, kirosin, kun kaviokoukun metalliosa irtosi kilahtaen ensimmäisen kavion kohdalla. Miten kummassa se voi edes lähteä irti? Katselin neuvottomana ympärilleni ja äkkäsin Marcin läheisen auton vierestä.

Mies oli loistavan muistini mukaan starttaamassa vasta seuraavassa luokassa ja seisoskeli nyt toimettoman oloisena trailereiden vieressä. En muistanut starttasiko Marc tänään millä hevosella, joten ehkei miehellä edes olisi traikkua lähettyvillä.
“Marc, hei! Onko sulla lainata kaviokoukkua? Onnistuin jotenkin hajottamaan omani”, kysyin tuskaisena. Verryttelyssä pitäisi olla jo ihan hetken päästä ja Sokat eivät tunnetusti tykkäisi, jos toisin ulkomaailmasta tavaraa maneesiin. Mies suuntasi katseensa minua kohti ja kohotti kulmiaan.
“Do I have - um what?” Siinä kohti älysin esittäneeni kysymykseni suomeksi ja hymähdin hölmönä jännitykselle, joka ei edes tätä voinut muistaa.
“I mean do you have a hoof ööhh stick? which I could borrow. I somehow broke mine”, kysyin uudestaan ja sain totaalisen aivokatkoksen kaviokoukun kohdalla. Marc onneksi näytti ymmärtävän mitä tarkoitin ja puisteli päätään.
“Sorry, I don’t have”, mies vastasi pahoittelevasti hymyillen.
“Okay um, do you mind holding Angel for a minute? I need to grab my keys. Don’t worry he won’t bite, but I recommend holding on tight in case he figures something. Thanks!” Totesin ennemmin kuin pyysin. Marc onneksi suostui (hyvin hämmentyneenä tosin) ja tyrkkäsin ponini ohjat miehen käsiin.

Äidin mustan auton ovi lennähti auki ja suorastaan syöksyin etsimään reppuani, jonka etutaskussa odottivat kotiavaimeni.
“Hahaa, jes!” mumisin ja kilistelin kädessäni avaimia, joista roikkui hevosen pään muotoinen puinen avaimenperä. Angel tuijotti sieraimet levällään, kun pamautin auton oven kiinni ja pyysin Marcia pitämään orista kiinni vielä hetkisen. Tummanrautias urvelo yritti häsvätä edestakaisin nostellessani jalkoja, mutta lopetti nopeasti, kun oikein ärähdin. Mies mutisi jotain italialta kuulostavaa Angelille - epäilemättä suomalaisten käytöstapoihin viittaavaa - ja rapsutteli sitä kaulasta. Avaimet toimivat varakaviokoukkuna yllättävän hyvin, vaikka harjan puuttuminen haittasikin hieman ja sain nopeasti viimeisenkin kavion putsattua. Heitin avaimet takaisin takapenkille ja vetelin jalustimet satulasta alas.
“Thanks a lot”, kiittelin Marcia, vielä kun mies roikkui satulassa, jottei satula kippaisi ympäri talvimassaa keränneen ponini selässä.
“No problem. Good luck to your class, you have a nice pony”, ruskeatukkainen toivotti ja melkein unohdin kiireessä kiittää.

Rata tuntui menevän kamalasti. Angel liikkui pohkeen takana ja laiskasti, eikä meidän yleensä hyvät tervehdyksetkään onnistuneet ollenkaan.
“Äläs nyt näytä noin happamalta! Vielähän teillä on A menemättä”, äiti kannusti kävelyttäessään Angelia yhdellä Auburnin lukuisista maastoreitiestä. Ilma oli viileä, mutta selkeä ja ori käveli pärskien ja pitkällä kaulalla. Angelia kun ei kiinnostaisi vaikka koulurata menisi miten päin mäntyjä. Puuskahdin ärsyyntyneenä ja pettyneenä.
“Jos meillä menee A yhtä huonosti, niin voidaan yhtä hyvin lähteä kotiin. Koko vuosi on muutenkin menny ihan samanlailla penkin alle.”
“Höpsistä nyt Louna. Sähän oot päässyt tekemään vaikka mitä. Maran ja varsan kanssa puuhailemaan, Armia hoitamaan ja liikuttamaan ja alotithan sä lukionkin. Ei niillä kilpailutuloksilla ole mitään väliä loppupeleissä.”
“Niin mutta onpas, koska… äh.”

Olisin mielelläni kertonut, ettei ketään kiinnostaisi keskinkertaisen kouluratsastajan tulokset ja minun keskinkertaisilla tuloksillani tuskin pääsisi mihinkään. Haaveet kilparatsastajan urasta tuntuivat hautautuvan aina vain syvemmälle ja syvemmälle jokaisen epäonnistuneen radan jälkeen. Pitäisi kehittyä enemmän, ratsastaa enemmän, katsoa ja kuunnella enemmän ja olla aina vain parempi, mutta entä kun ei vain ollut? Oli mahtava tilaisuus päästä treenaamaan Armin kanssa ja harjoittelemaan Angelin kanssa jokapäiväistä ponin omistajuutta, mutta se kaikki tuntui valuvan hukkaan kun tulosta ei tullut.

Palasia sieltä täältä

Heinäkuu 22 #näyhönvalmennus
“Rentouta jalkaa Louna. Nyt pidät koko ajan vastaan ja sen takia Armi kulkee liian lyhyenä. Noin, katso heti paranee”, Heidin ääni kantautui kaiuttimen vahvistamana kentällä. Hiki valui pitkin selkää ja kadutti hieman, etten ollut sattunut litkimään kahta litraa ennen valkan alkua. Alkava päänsäryn poikanen jumputti ohimoilla ja hanskattomissa käsissä liukuvat nahkaohjat tuottivat lisätyötä. Armi pärskähti ja askel rentoutui heti kun osasin lopettaa puristamisen. Alkuillan aurinko oli armoton, ja niin oli myös Heidi, joka raskausmahansa kanssa istui kentän reunalla. Valmennuksen edetessä nainen oli pistänyt minut sekä Katen todella hommiin, eikä välittänyt huumorilla heitetyistä miedoista vastalauseista ravi-käynti siirtymisistä. Pohkeenväistöt, joita niin syvästi vihasin, alkoi tuntua mukavalta vaihtoehdolta tämän rääkin jälkeen, ajattelin siirtäessäni Armia jälleen käyntiin kolmikaarisen keskellä.
“Parempi. Luota enemmän istuntaan siirtymisessä. Ja muista hengittää, sillä pääsee pitkälle”, naisen ohjeet kaikuivat pääkopassa ja punainen tamma lähti jälleen reippaaseen raviinsa.

Lokakuu 22
Trailerin punaisena hohtavat takavalot paloivat vähän liiankin tehokkaasti mun mieleen. Isän käsi puristui harteille ja annoin vihdoin nyyhkytyksen tulla. Ei se ehkä niin aikuismainen reaktio ollut kuin olisi ehkä pitänyt, mutta minkäs sille voi kun yhtäkkiä on poniton. Kun vanhemmat ilmoittavat kahden viikon varoajalla, että, “Sori Louna, mutta se on kuule nyt tai ei koskaan. Angelille löytyi hyvä koti tutun perheestä. Kyllä sä pääset sitä vielä näkemään. Älä Louna paisko ovia. Voi kulta, me tiedetään, että se on sulle rakas. Ne tulee tänään hakemaan sen.” Ja niin mun poni ei ollut enää mun poni. Siellä se nyt oli matkalla kohti uutta kotia ja uutta tyttöä, jonka kanssa Angel saa uusia muistoja mun tilalle. Äidinkin käsi ilmestyi mun olkapäälle ja annoin niin lapsellista, kun joku sitten ajatteleekin, että se on, itkun tulla.

Helmikuu 23
“Sä näytät niin nätiltä!” Helena hihkaisi ja käskien mun pyörähtää ympäri. Siniharmaa mekko havisi mun ympärillä ja vaikka se oli kaunis, ja olin sen itse valinnut, päivä muuten ei tuntunut oikein miltään. Ahdistavalta jos joltain.

“Jännittääkö yhtään?” mun edessä seisova tyttö kysyi ja huiskaisin kädelläni.
“Ei tietenkään, mähän oon ihan luotu tämmöseen,” vastasin hymyillen. En kertonut, että kotona olin ollut paniikkikohtauksen partaalla nähtyäni itseni peilistä.
“Missäs sun pari on?” Helena virnisteli. Piikki oli selvä. Poika, jonka pariksi olin jotenkin ihmeen kaupalla lupautunut toisissa tanssitreeneissä oli sanalla sanoen nörtti. Vähän myös haiseva ja tanssitaidoton.
“Hahhah. Pysyköön siellä missä on”, mutristin suutani muka vihaisena. Helena hihitti nyökäten sitten selkäni taakse.
“Sun kavaljeerisi odottaa”, tyttö kuiskasi ennen kuin livahti Murronmaan lyseon liikuntasaliin tehtyyn katsomoon.
“Oletko valmis Wanhoihin?” poika kysyi ja mä sain vain vaivoin itseäni estettyä irvistämästä noin kiusallisesta kysymyksestä.
“Toki”, vastasin yksisanaisesti, toivoen, ettei mun ihan hirveästi tarvitsisi tanssin huumassa keskustella.

Jossain viereisissä riveissä mun silmiin osui aina välillä joku rinnakkaisluokan tyttö, jonka parina tanssi Voitto. Murronmaalla kun porukkaa ei niin paljon ollut, että tanssiminen oli vain kerran juttu. En halunnut myöntää itselleni, että se näytti oikeasti valitettavan hyvältä frakissaan.

Maaliskuu 23
Koko alkukevät oli sujahtanut ohi suorastaan pikavauhtia. Edelleen oli lunta melkein joka paikassa, samoin kuin vettä ja kuraa, mutta kyllä kevään merkit jo huomasi. Aurinko lämmitti päivä päivältä enemmän paistaen pidempään myös iltaisin ja joka ikinen Auburnin hevonen oli aloittanut talvikarvansa pudotuksen. Tallilta oli mahdoton päästä ilman ylimääräistä karvakuorrutusta ja sitä tuntui olevan vielä seuraavanakin päivänä suihkun ja kevätpuhurin jälkeen joka paikassa. Ilman satulaa menosta voi vaan haaveilla ja huvituksekseni punainen liikutettavani oli saanut harmaat ratsastushousuni näyttämään enemmän karvaturkikselta, jonka johdosta äiti oli pakottanut jokaisen tallireissun jälkeen vetämään itseni tarrarullalla. Armikin oli saanut yllättäen vähän kevättä rintaansa ja ollut jopa oikein exstrareippaalla päällä. Suureksi ylpeydekseni Amanda oli antanut puolikkaan kehun tapaisen siitä miten hyvin sain tamman keskittymään, vaikka ulkokauden alku tuottikin vähän lisähäiriötekijöitä.

Huhtikuu 23
"Mä voin tulla", möläytin ennen kuin pohdin varsinaisesti sanoista seuraavia seurauksia. Oikeasti mun olisi pitänyt kysyä ja keskustella äidin ja iskän kanssa, mutta ihan todella? Ne olisi varmaan sanonut ei, jos en olisi jo mennyt ilmoittautumaan Hanameille Sarahin kisahoitajaksi. Lidialle mä totesin, että selviät varmaan hyvin itsekin Maran kanssa, johon nainen totesi aavistuksen silmiään pyöräyttäen, että vai niin. Lyön vaikka vetoa, että se aikoo raahata varmaan sen mystisen uuden tyttöystävänsä mukaan Ruotsiin apukäsiksi. Toki en tiennyt tiesikö se nainen mitään hevosista, mutta nopeastihan sitä oppii Maraa väistämään tai vaihtoehtoisesti halimaan riippuen toki päivästä. (Ihan tosi, miten ihmeessä silläkin oli nykyään joku ja mä olen edelleen vaan yksin??) Sarahin uskottelu mun taidoista ei ainakaan mun näkökulmasta ollut tietenkään juttu eikä mikään. Olinhan mä omistanut pahaisen ponorinkin. Toki reaktiiviset kouluhevoset erosivat siitä aika paljon, mutta miten vaikeaa se nyt voisi edes olla? Teen loistavat letit, pidän hepat hengissä ja huolehdin, että ne on juuri ajallaan oikeassa paikassa. Hyvinhän se menee.