Branin päiväkirja

Sivu 2 / 2 Edellinen  1, 2

Siirry alas

Branin päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Branin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 27.02.20 20:33

Takaisinheitto
20. tammikuuta 2020: Hopiavuoren kenttäkisat

Kun on ei vain kertaalleen, vaan kahdesti joutunut kuntouttamaan hevosensa jännevammaa, sitä muuttuu herkästi hieman vainoharhaiseksi. Yksi huono hyppy saa sydämen jättämään yhden lyönnin väliin, kun on varma, että nyt se käy taas, nyt painajainen taas käynnistyy.

Vaikka ei ratsastaisi sillä samalla hevosella (tietenkään, eihän sillä voi enää koskaan ratsastaa). Vaikka on kaukaa haettua, että tältäkin hevoselta – nuorelta vasta, terveeltä ja hyväkuntoiselta – menee jalka. Vaikka todennäköisyys sille, että se käy juuri nyt, juuri tämän hypyn alastulossa, on häviävän pieni, käytännössä olematon.

Silti veri tuntuu pakenevan päästä, kun mä Hopiavuoren kenttäkisoihin valmistautuakseni hyppään Branilla meidän kotitallin ulkokentällä, ohjaan sen kohti yksinkertaista trippeliä, ja se tulee esteelle ihan pohjaan. Ohikiitävän hetken verran mä ehdin toivoa, että ori kieltäytyy hyppäämästä niin huonosta paikasta, mutta eihän se kiellä koskaan, ja niinpä se painuu vähän alaspäin ennen kuin ponnistaa kaikilla neljällä jalallaan kuin gepardi päästäkseen yli esteestä. Se nykäisee jalat ylös, mä kuulen tai olen kuulevinani kuinka se kopauttaa etukavioillaan satulavyön vatsapanssariin, ja sitten se lentää selkä köyryssä suoraan puomeja päin.

Mä en ehdi selässä tehdä oikeastaan muuta kuin työntää kättä eteenpäin pitkin hevosen kirjavaa harjaa ja antaa sille tilaa venyttää kaula suoraksi, mutta ajatusvirta on niiden muutamien sekuntien aikana ihmeellisen pitkä.

Nytkö se katkaisee jalkansa – meneeköhän se ympäri ja tulee mun päälle - mitä mä selittäisin Branin omistajille – miksi mä edes hyppään talvella kentällä – miksi mä koskaan aloin harrastaa kenttäratsastusta – miksi mä koskaan aloin harrastaa ratsastusta

Mutta sitten Bran laskeutuu vaimean tömähdyksen saattelemana takaisin maahan, pysähtyy, ja astuu sitten parilla isolla askeleella pois keilaamiensa puomien seasta. Hevonen on pystyssä, käyntiaskeleet ovat puhtaita, ja sitten ori ravistaa kaulaansa hämmentyneenä aivan kuin se ei tietäisi, mitenkäs siinä niin kävi.

Se hypähtää raville ennen kuin ehdin kerätä edes ohjat takaisin käsiin, vilkaisee esteitä ja tuntuu kysyvän: ”Uudestaan?”

25.1.2020 Hopiavuori KERJ - helppo - sijoitus 1/8
Branin päiväkirja - Sivu 2 HK57csQ


Viimeinen muokkaaja, Rasmus A. pvm 15.03.20 19:09, muokattu 4 kertaa

_________________
Living Art - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 316

Takaisin alkuun Siirry alas

Branin päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Branin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 28.02.20 18:21

Viivytellen
28. helmikuuta 2020

Perjantai oli sellainen paniikinomainen muuttoa edeltävä päivä. Josefina oli ollut aamun töissä ja lähtenyt illasta Runiaciin, luvannut hoitaa Easynkin, joten mulle jäi pakkaamisen viimeistely. Käytännössä mä siis jolkottelin ympäri yksiötä, tuijottelin likaisia nurkkia, kolauttelin pahvilaatikkovuoria, rikoin lautasen tiskialtaan pohjalle ja halusin jäädä enkä sittenkään muuttaa, vaikka tosiasiassa halusin tietenkin muuttaa enkä jäisi mistään hinnasta.

Jotenkin vain ahdisti se helvetin tavaranpaljous ja se, ettei mikään ollut enää paikallaan, ja että siivoamista ja roudaamista olisi huomenna luvassa hirveästi enkä mä olisi jaksanut yhtään. Tietenkin Josefina oli itselleen tyypillisesti aloittanut tosi ajoissa ja organisoinut kaiken täydellisesti, vaatteetkin oli viikattu Bilteman taiteltaviin ja uudelleenkäytettäviin pahvibokseihin ties mitä feng shuita noudattaen, mutta määräänsä enempää ei voinut pakata etukäteenkään. Jostain meidänkin piti kahvit juoda, ja jotain piti päälleen laittaa vielä muuttoa edeltävänäkin päivänä.

Eikä niitä jo pakattuja laatikoita saanut mihinkään muualle kuin seinän vierustoille ja eteiseen huteriin pinoihin, ja jotenkin ne ruskeat lootat aiheuttivat mussa epämääräistä levottomuutta ja ärtymystä. Voi jos meillä olisi ollut varaa laittaa muuttofirma hoitamaan koko roska ja asua itse vaikka hotellissa tämä viikonloppu.

Mä heittelin loput pyyhkeet ja lakanat jätesäkkeihin, mutta en keksinyt enää muuta pakattavaa ennen aamua. Koska mä en kestänyt yhtään olla hiljaisessa ja kaikuvassa asunnossa laatikoiden keskellä, mä lähdin tallille.

Branilla olisi oikeasti kuulunut olla vapaapäivä, mutta ei se vaikuttanut harmistuneelta, kun mä kuitenkin porhalsin tallille ja aloin satuloida sitä pientä iltatreeniä varten. Ori oli ollut Arnen valmennuksen jäljiltä pari päivää väsyneen oloinen, mutta nyt se oli taas oma terhakas ja energinen itsensä, tanssahteli mun vierellä maneesiin ja hörisi sieraimet levällään loppuverryttelyjä tekevälle Meikulle.

Mä moikkasin Elleniä, joka olisi seuraavasta viikosta alkaen mun valmennuspari Isabellan treeneissä. Se oli hyvä, sillä Ellenkin ratsasti välillä kenttää ja mä taas olin miettinyt, että keskittyisin tulevalla kaudella Branin kanssa nimenomaan siihen. Ainakin, jos seuraavana viikonloppuna tulevan Coralin kanssa kaikki sujuisi ongelmitta ja me päästäisiin nopeasti kiinni estetreeneihin.

”Kuulitko, että Isabella mietti treenattaisiinko jo nyt kentällä”, Ellen kertoi kävellessään loppukäyntejä. ”Mä kyllä sanoin että ehkä vasta myöhemmin keväällä.”

”Joo, mieluummin niin”, mä vastasin ja vilunväre kulki mun selkäpiitä pitkin. Nyt, kun Auburnissa oli peräti kaksi lämmitettyä maneesia, olisi ollut sulaa hulluutta mennä ulkokentälle värjöttelemään. Vai olinko mä vain tehty sokerista?

”Että viimeistään toukokuussa sitten pitää varautua menemään ulkona”, Ellen kohautti hartioitaan. ”Varmaan vähän huonommassakin kelissä. Mutta nähdään keskiviikkona.”

”Keskiviikkoon”, mä vastasin ja siirsin Branin raviin. Mä keventelin rennosti, ratsastin isoja ympyröitä ja vaihtelin tempoa, yrityksenäni lähinnä tuulettaa omia aivoja. Ihan hyvin se toimikin, sillä kolme varttia livahti kuin huomaamatta; Bran liikkui kivasti ja malttoi pitää aivot mukana, kun mä ratsastin muutamia sulkuja. Kenttäuraa ajatellen mun pitäisi vähän saada hilattua orin koulutustasoa ylöspäin, mutta mä en ollut ihan varma, mihin asti omat rahkeet riittäisivät.

Mä olin jo kävellyt loppukäynnit ja juuri laskeutunut Branin selästä, kun Märta Merenheimo talutti Minan maneesiin. Se vilkaisi mua kerran ja kääntyi sitten hevosen puoleen, mutta kysyi: ”Eikö sun pitäisi olla muuttohommissa?”

”Ei”, mä sanoin nopeasti, ja Märta katsahti muhun taas ja sen kasvoilla pilkahti jotain outoa. Ehkä se luuli, ettei me Josefinan kanssa muutettaisikaan ilmeisesti melkein sen naapuriin, ja oli siitä tyytyväinen? Vai harmissaan?

”Tai siis joo, mutta ehtiihän tässä, kun koko viikonloppu aikaa”, mä korjasin ja Märta käänsi mulle selkänsä, lähti taluttamaan Minaa uraa pitkin.

”Jusulla on varmasti paljon tavaraa”, Märta sanoi. ”Ja teillähän on aika pitkä matka nyt.”

”Hmm, niin, Josefina sanoi että sä asut siinä lähellä.”

Märta ei sanonut mitään, eikä keskustelu jatkunut siihen pariin minuuttiin mitä mulle meni löysätä satulavyö, nostaa jalustimet ja heittää loimi Branin takaosan peitoksi, joten mä luikahdin kaikessa hiljaisuudessa pois maneesista ja mietin, miten usein me törmättäisiin mun ja Josefinan uusilla kotinurkilla.

_________________
Living Art - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 316

Takaisin alkuun Siirry alas

Branin päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Branin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 08.03.20 9:01

Tieto päämäärästä
8. maaliskuuta 2020

Maaliskuun ensimmäinen viikonloppu sujui esteidentäytteisesti. Lauantaina mä, Josefina ja Niilo lähdettiin estekisoihin Eevaan. Mä tosin olin unohtanut ilmoittautua eikä jälki-ilmoja syystä tai toisesta otettu, vaikka kisat oli pienet, joten mä olin lähinnä statistin roolissa, kun Josefina ratsasti. Kotiin palattuamme mä kevyesti hölkkäsin Branin seuraavan päivän maastoesterataharkkoja silmällä pitäen ja lähdin sitten kokeilemaan Coralia ensimmäistä kertaa sen uudella kotitallilla. Hevonen oli hieno, ja mä sain vain vaivoin hillittyä itseni, etten olisi pystyttänyt Hannin maneesiin täysimittaista esterataa.

Sunnuntaina me sitten hypättiin ne maastoesterataharkat. Vaikka se oli kilpailuharjoitus eikä kilpailu, osanottajia oli mukavasti ja tunnelma sopivasti kohdillaan niin, että Bran vähän sähköistyi. Sille edellispäivän kisailmoittautumisen unohtaminen oli tehnyt hyvää, sillä orilla oli täydellinen määrä energiaa ja se hyppäsi sujuvasti ja rohkeasti. Ihan vielä me ei päästy riittävään ratatempoon, joten sijoitus oli kolmas kuudesta, mutta mä olin erittäin tyytyväinen Branin suorittamiseen ja toivoin, että ulkokausi pääsisi alkamaan mahdollisimman pian. Maastoesteiden hyppääminen maneesissa oli vähän outoa.

Kotiin päästyäni mä aloin rustata Branille kunnonkohotussuunnitelmaa.

Mä olin muutenkin yrittänyt tänä vuonna olla aiempaa päämäärätietoisempi, vaikka hädin tuskin edes täsmälleen ymmärsin mitä koko sana tarkoitti. Tai siis, eihän mulla tosiaankaan ollut mitään lopullista päämäärää, jotain sellaista ultimaattista maalia, jonka saavutettuani voisin kuolla onnellisena. Ehkä joskus pari vuotta aiemmin mä olisin sanonut, että olympiavoitto, mutta loton pääpotti ja huippuhevoset antoivat odottaa itseään ja musta oli alkanut tuntua, että mun pitäisi tyytyä vähän vähempään.

Miten vähään mä sitten tyytyisin? Sitä mä olin alkuvuonna miettinyt, ja mä olin miettinyt myös tulevaisuutta ja hevosiani, joista yhä harvempi itse asiassa oli mun oma. Mä olin aiemminkin talvella hahmotellut vanhojen kirjekuorien taakse jotain treenisuunnitelmia ja yrittänyt miettiä, miten ehtisin mahdollisimman monelle tallille yhden päivän aikana. Mä olin tuijotellut kisakalentereita ja pohtinut, miten kauas kannattaisi ajaa minkäkin luokan perässä. Nyt, kun mulla oli Coral käytössäni aiempien hevosten lisäksi, puute ei ollut enää ratsumateriaalista vaan pikemminkin vuorokaudessa olevista tunneista, ja multa vaadittiin toden totta sitä jonkunlaista päämäärätietoisuutta sen sijaan, että mä vain suhasin ympäri Kallaa ja hyppelin vähän jos jonkinlaisilla hevosilla.

Oli nuorisoa: Kisse, Aku, Easykin vielä, ja suurin osa Hannin hevosta meni nuoriso-osastoon joko iän tai osaamisen puolesta. Niiden kanssa oli kivaa ja palkitsevaa touhuta, mutta ei nuorten laittelu ja iänikuisten metrien hyppääminen pääsääntöisesti vienyt mua enää yhtään lähemmäs tavoitteita (paitsi tietysti silloin, kun siitä maksettiin, sillä rahaahan tarvitsi aina ja kaikkeen).

Oli Cava, jonka kanssa mä jatkaisin tämänkin kauden rataesteillä. Se oli älyttömän kiva hevonen, joskin musta tuntui että Isabella oikein kokenut sen kanssa sielunkumppanuutta, ja sen kanssa pääsisi hyppäämään ehkä 140-luokkiakin tällä kaudella. Mutta siihen se sitten jäisi. Cava oli ensisijaisesti kenttähevonen ja vaikka sen hyppy oli ilmava ja tekniikka tarkka, mä en nähnyt sitä hyppäämässä neljääkymppiä isompaa vaikka ratsastaja olisi omakätisesti nostanut sen esteiden yli.

Oli Coral (Carri? Curry?? Cola???) jonka kanssa oli mieletöntä päästä tekemään yhteistyötä ja joka opettaisi mulle varmasti paljon. Sen kanssa mulla oli selkeä päätavoite: osallistua Ruunaan Maljaan ja mieluusti tietenkin voittaa koko roska. Se tarkoittaisi 130-135 senttimetrin luokkia, joiden ohella me voitaisiin työstää kohti 140-luokkia.

Ja sitten oli Bran. Kiva ja yritteliäs Bran, jolla oli kolme hyvää askellajia ja monta hyvää puolta. Se oli voittanut kauden ekan kenttäkisansa, mutta mä en muistanut, milloin viimeksi se olisi voittanut rataesteillä. Niinpä mä olin kaikessa hiljaisuudessa päättänyt, että siitä tulisi kenttähevonen; ei ehkä täysin, mutta ainakin ensisijaisesti. Sen vahvuudet pääsisivät kuninkuuslajissa varmasti parhaiten esille, vähän niin kuin Cavankin, ja toisaalta kenttäratsastus haastaisi mua uudella tavalla.

Mitä se tekisi musta? Kenttäratsastajanko? Mä tiesin, mikä oli siinä ajatuksessa mun ehdottomasti heikoin lenkki, ja sitten mietin, että ehkä mun pitäisi rimpauttaa Amandalle.

”Mitä teet?” Josefina kysyi mun selän takaa ja laski leukansa mun olkapäälle. Mä pyöräytin työtuolin ympäri ja vilautin paperilappua, jossa luki jotain epämääräistä laukkamaastoista ja intervallitreenistä.

”Mä ajattelin, että kisaisin tällä kaudella vaan kenttää. Branin kanssa siis.”

Josefina ei näyttänyt yllättyneeltä, eikä se tietysti yllätys ollutkaan – oltiinhan me puhuttu kenttäratsastuksesta ennenkin. Alun perin Josefina oli vähän vaikuttanut siltä, että sen mielestä laji oli kiinteine maastoesteineen turhan riskialtis, mutta musta oli alkanut tuntua, että viime aikoina se oli ollut aiheesta ainakin hitusen innostuneempi.

”Kallan Sanomia varmaan kiinnostaisi tämä tieto”, Josefina virnisti viitaten edellissunnuntain Kalla Cup -reportaasiin, jossa mut oli mainittu omasta mielestäni kiusallisen monta kertaa. Lupaavasti alkanut kenttäura kuulosti siltä, että mun pitäisi ottaa painetta menestymisestä jatkossa, mielellään vielä voittaa Kalla Cupin kenttärankingin.

Paineen tuntua mä en havainnut, mutta intoa senkin sijaan: voittaa mä kyllä halusin.


Viimeinen muokkaaja, Rasmus A. pvm 16.03.20 15:02, muokattu 2 kertaa

_________________
Living Art - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 316

Takaisin alkuun Siirry alas

Branin päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Branin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 16.03.20 7:23

Kevätkiireitä
16. maaliskuuta 2020 #kilpailuharjoitus

Musta tuntui että mä asuin talleilla. Koska Hannin tallimestari Rossi oli ollut keuhkokuumeessa, mulla oli ollut viimeisen reilun viikon ajan erityisen paljon töitä Keinupuussa. Mä olin usein mennyt sinne jo ennen kahdeksaa, ratsastanut päivät pääksytysten, auttanut ruokinnoissa ja lapannut jonkun verran lantaakin. Neljän jälkeen mä pääsääntöisesti ratsastin Coralin (jota mä itse asiassa olin kuin olinkin alkanut kutsua Carriksi); kuuden aikaan ajoin Auburniin, Runiaciin tai Purtseille ja liikutin yleensä päivän seitsemännen tai kahdeksannen hevosen. Ennen kahdeksaa mä vaihdoin kertaalleen tallia ja ratsastin vielä yhden hevosen, tai sitten mä ajoin kotiin Keinupuun kautta auttaakseni päivän päätteeksi iltatallissa.  

Kotona mä olin noin tunti ennen nukkumaanmenoaika, ja siitä puoli tuntia meni suihkussa käymiseen ja syömiseen, joten ihan hirveästi me ei Josefinan kanssa nähty. Se ei johtunut ajomatkoista, niin kuin me oltiin ennen muuttoa pelätty, vaan ihan vaan siitä käytännön seikasta että mulla oli aivan helvetisti tehtävää vuorokauden jokaiselle tunnille eikä Josefina ollut juuri vähempää kiireinen.

Viikonloppu oli kaiken edestakaisin juoksemisen huipentuma kilpailuharjoituksineen ja Seppeleen estevalmennusrenkaan katsastuksineen, mutta se tuntui vähemmän raskaalta kuin arki, sillä ainakin me oltiin Josefinan kanssa samalla tallilla yhtä aikaa ja pystyttiin auttamaan toinen toistemme hevosten kanssa. Lauantaina mä hyppäsin kolmella hevosella neljä rataa rataesteiden kilpailuharjoituksissa ja kieltämättä mielessä kävi useammin kuin kerran, että hoitaja olisi kiva – edes kisoihin. Mutta koska mulla ei ollut nykytilanteessa varaa maksaa hevosenhoitajan palveluksista, mä en tiennyt, löytäisinkö kuuna päivänä hoitajaa joka suostuisi auttamaan parhaimmillaan neljän orin kanssa ja olisi enemmän hyödyksi kuin tiellä.

Vaikka hevosten kanssa olikin härdelliä, itse kilpailuharjoitukset menivät hyvin: itse asiassa niin hyvin, että mä toivoin menon jatkuvan melko lailla täsmälleen samanlaisena Kalla Cupin ensimmäisissä osakilpailuissakin. Easy hyppäsi rohkeasti ja oli ensimmäinen ei-sijoittunut; Bran teki hyvän tuplanollan 120-luokassa ja vaikka se väsähtikin toisella radalla ja alkoi pudotella puomeja, mä olin tyytyväinen sen ratsastettavuuteen ja edistymiseen talven aikana. Carrin kanssa mä vietin honeymoonia ja se tuntui niin hyvältä selkään, että mä olisin voinut hypätä sillä vaikka kaikki luokat, mutta me tyydyttiin pieneen 115 senttimetrin rataan ja voitettiin se helposti. Carri oli Laran ja ehkä Saksan-Ladyn jälkeen ehdottomasti nopein hevonen, jolla mä olin hypännyt, ja se tuntui ainakin toistaiseksi suoritusvarmemmalta kuin kumpikaan niistä tammoista. Toki tekemistä oli, mutta se oli mukavaa tekemistä se.

Illalla me oltiin suunniteltu menevämme Josefinan kanssa pitsalle, mutta kun me oltiin ensin suhattu läpi suunnilleen kaikki paikkakunnan tallit ja hoidettu lauma hevosia yökuntoon kisaharjoitusten jäljiltä, ei meistä ollut enää lähtijöiksi. Me päätettiin yrittää sunnuntaina uusiksi, mutta vaikka kummankaan ei tarvinnut istua kuin parin hevosen satulassa, aika tiukka oli sekin vapaapäivä. Aamulla me hurautettiin Seppeleeseen estevalmennusrenkaan katsastuksiin, jossa mä hyppäsin Carrilla ja Josefina Belisalla. Katsastuksien jälkeen taas tapahtui ihme, kun me molemmat – siis jopa mä – osallistuttiin Auburnin koulukilpailuharjoituksiin.

Mä menin helpon A:n kenttäohjelman lähinnä nähdäkseni, missä vaiheessa Bran oli sileäntyöskentelyssä. Alun perin mä olin miettinyt kisaavani sen kanssa vielä helppoa alkavalla kaudella, mutta täytyi myöntää että isommat maastoesteet ja teknisemmät radat kiinnostivat. CIC ykkösestä selviäminen vain tarkoittaisi sitä, että meidän pitäisi ratsastaa läpi helpon A:n ohjelma ja tietysti mielellään vielä pärjätä, ei vain rämpiä radan läpi.

Mä olin skeptinen vielä silloinkin, kun ratsastin Branin valkoisten aitojen sisäpuolelle, mutta hevonen yllättikin. Se liikkui elastisesti ja teki tarkkaa työtä, ja mä taas yritin parhaani mukaan olla huolellinen teiden kanssa. Bran olisi saanut liikkua ehkä vähän kootummin, ja mä olisin voinut istua hieman kauniimmin ja ratsastaa vähäeleisemmin, mutta lopulta me saatiin huikeat 67 ja puoli prosenttia vaikka tuomareina olikin sellaisia tiukkiksia kuin Amanda Sokka ja Cecilia Blankley. Pisteet riittivät kuudenteen sijaan kolmentoista lähtijän luokassa, ja mä olin Braniin niin tyytyväinen, että annoin sille puoli kiloa porkkanoita radan jälkeen.

Niinpä me päästiin lopulta sinne pitsalle vasta maanantai-iltana. Rossi oli miten kuten tervehtynyt ja mulla oli ollut suorastaan kevyt työpäivä. Josefina sen sijaan oli tullut Märta Merenheimon isän säikyttelemäksi ja jostain syystä kutsunut sen sisäänkin, ja Josefina selitti seikkaperäisesti tarinaa kuusien kohtalosta ja Märtan isästä samalla, kun mä hotkin pitsaa minkä ehdin.  

”Oliko se isä vähän huonomuistinen, tai niin, silloinkin kun te olitte lukiossa?” Josefina kysyi ja taiteili pitkää kolmionmallista pitsasuikaletta suuhunsa.

Mä kurtistin kulmiani enkä muistanut koko isää.
”En muista”, mä tunnustin. ”Ei ole jäänyt mieleen. Ei me varmaan montaa kertaa nähty.”

”Niin”, Josefina vastasi ja näytti mietteliäältä.

”Vähän outo perhehän se on ollut aina”, mä totesin ja kohautin harteitani. En ollut nähnyt Märtaa hetkeen, mutta varmaan me ennemmin tai myöhemmin taas törmättäisiin – etenkin nyt, kun me oltiin käytännössä naapureita. Niiden tiluksilta mä olin kyllä ajatellut pysyä poissa.

14.3.2020 Esteratsastuksen harjoituskilpailut Auburnissa – 120 cm - sijoitus 6/17
14.3.2020 Esteratsastuksen harjoituskilpailut Auburnissa – 125 cm - sijoitus 10/11
15.3.2020 Kouluratsastuksen harjoituskilpailut Auburnissa – HeA kenttäohjelma - sijoitus 5/13

_________________
Living Art - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 316

Takaisin alkuun Siirry alas

Branin päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Branin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Cella T. lähetetty 22.03.20 14:07

Daniel Susineva, vanha murheenkryyni



Mä olin lakkaamassa varpaankynsiä sängyllä kun se tapahtui. Olin aloittanut toisella lakalla, mutta huomannut että se oli jo muuttunut vanhuuttaan kökköiseksi, ja vaihtanut sitten toiseen. Nyt mulla oli yhdeksän varvasta 'hurmion kätyrit' -sävyistä punaista ja yksi ukkovarvas kimaltelevan turkoosi.

Ojentelin juuri nilkkojani arvioiden voisinko olla tässä jonkin uuden muoti-ilmiön keksimisen äärellä, kun mun puhelimesta pääsi soittoääni jota en ollut ikinä kuullut. Mä katsoin mun näyttöä. Jäädyin. Sen jälkeen katsoin kauhistuneena turkoosia glitteristä lakkaputkiloa mun edessä. Kuinka vanhaa sen tökötin piti olla, että siitä lähtevät huurut saivat aikaan aistiharhoja?

Käänsin katseeni uudestaan näyttöön, nostin sen epäileväisenä kurtistelevan naamani eteen ja painoin "vastaa". Mun naama pieneni esikatselukuvakkeeksi alakulmaan, kuten se videopuhelussa tuppasi tekemään, ja muu näyttö täyttyi pimeästä, tarkentumattomasta pinnasta.

"Daniel?"
"Cella? Hei –"
"Daniel mitä sä teet?"
"Mitä?"

Linja kahisi ja mä katsoin pienen valoraidan häivähtävän pimeässä ruudussa.

"Että mitä ihmettä sä teet?"
"Soitan sulle? Saksasta? Piti soittaa Whatsapp-puhelu kun netti on ilmainen mutta en ollut varma maksaisiko ulkomaanpuhelut sulle –"
"Dani." Mä purin poskeni sisäpintaa, etten nauraisi. "Ota se puhelin pois korvalta."
"En? Siis –"
"Dani sä soitat mulle videopuhelua, mä näen vaan sun korvakarvat."

Hiljaisuus, sitten kahinaa, ja lopulta Danielin partainen, miellyttävän tuttu naama tuli näytölle näkyviin epäimartelevasti alaviistosta kuvattuna.

"Hi grandpa", mä virnuilin naama nykien. "Toivottavasti oot siellä turvassa vaikka on tätä viirusta liikkeellä joka iskee teihin yli 80-vuotiaisiin."
"Mä painoin kyllä sitä ihan normaalipuhelun logoa Whatsapissa", Daniel puhisi ärsyyntyneenä. Se näki jopa Itämeren toiselta puolelta, että mä avasin isoa suutani riemastuneena vielä moniin isoisävitseihin, joten se keskeytti mut hätäisesti.

"Sun tarvis hoitaa mulle yks juttu." Niin kauniisti pyydetty. Kohtelias mies.

"Mulla on siellä Poppelikujalla muutamia papereita. Alakerran siinä antiikkilaatikostossa. Amanda Sokka otti muhun yhteyttä että ne tarvisi Auburnin kartanolla niistä papereista kopiot koska mulla on siellä valmentajasopimus ja nyt on uus verovuosi. Ja mä en oo tulossa Suomeen vielä."
"Ja sä haluaisit että mä otan niistä kopiot ja laitan ne eteenpäin?"
"No.. joo. Tai oikeastaan niiden pitäis saada ne alkuperäiset, ja ne ottaa ite kopiot niistä."

Mä olin ollut puolivälissä natisevia lankkuportaita matkalla alakertaan, kun pysähdyin ja katsoin Danielin kuvakulman leventämää naamaa.

"Eli... sä haluat että mä ajan Auburniin ja vien ne paperit?"
"Jos mitenkään pystyt."
"Oonko mä sun lempi-ihminen Suomessa kun soitit tän videopuhelun just mulle?"

Luulin hetkeksi että yhteys katkesi ja Danielin kasvot friizasivat yhteen ilmeeseen, mutta ruudun silmien hidas räpsäytys muistutti mua että Danielin naama vaan oli sellainen.

"Et, sä vaan satut olemaan ainoa jolla on siihen taloon avaimet."

Ajomatka Kallaan oli nopeampi kuin mä odotin. Kun Daniel oli opastanut näkö- ja audioyhteydellään mitkä paperit ottaa alakerran laatikoista mukaan ja kun mä olin viettänyt onnellisen vartin nauramalla papereiden alta löytyneelle Danin vanhalle passikuvalle olin lähtenyt heti matkaan. Kevätaurinko oli valkohehkuinen ja mä olin unohtanut aurinkolasit, mutta jopa siristellessäni näin että Auburnin parkkipaikka oli sairaan hieno.

Ja voi pojat, oli mulla tulossa joulu etuajassa, jos mä olin innoissani jo parkkiksesta.

Auburnin miljöö oli älytön. Se oli kuin joku intohimoinen heppaihminen olisi saanut rankentaa jossain hyvin grafikoidussa tietokonepelissä unelmatallinsa ja käyttänyt huijauskoodeja jotta se peli ei voinut rajoittaa sen luovaa hulluutta. Mä olin pihaan kävellessäni samaan aikaan sairaan vaikuttunut, sairaan kateellinen ja sairaan tietoinen siitä että mun kauhtuneet Niken trikoot näytti sinisiltä pitkiltä kalsareilta.

Tallin pihalla oli aika hiljaista. Mä keikuin hetken kantapäilläni katuen sitä, etten ollut puristanut Danielista kaikkea informaatiota Auburnin tilasta ja etenkin siitä, missä oli Virallinen Jättöpiste johon saattoi viikata kuriirien kuskaamat kirjeet. Maalaisjärki sanoi, että kartanotalo toimi jonkinlaisena päärakennuksena, mutta mä olisin ennemmin tehnyt siihen keskelle pihaa kuopan ja ryöminyt sinne kuolemaan kuin yrittänyt noin vain kävellä sinne sisään.

Sitten hallista, joka muistutti kovasti maneesia mutta oli suurempi ja hienompi kuin kaikki oikeat maneesit, kuului vaimea aplodien aalto. Voi luoja, oliko täällä joku tapahtuma tänään? Mun mahdollisuudet löytää joku paikallinen luottohenkilö, joka voisi ottaa Danin paperit vastaan, oli kaventunut juuri noin 1:20 kertoimista yhteen sadasosaan. Mittailin maneesia kärsivästi katseellani ja valuin sitä kohti pystyäkseni lukemaan pienen banderollin tekstin opastusnuolineen:

KALLA CUP KENTTÄRATSASTUS.
Ilmoittautuminen →
Verryttelyalue ←


Kun mä käänsin päätäni, verryttelyalueen nuolen suunnalta käveli näkyviin hyvin vaikuttavan näköinen hevonen kisakamppeisiin pukeutuneen ratsastajansa taluttamana. Se ratsastaja näytti olevan kiihkeisiin ajatuksiinsa uponneena – mä tunnistin sen maanisen ilmeen kaikilta kisareissuilta, no, kaikkien ihmisosallistujien naamoilta – ja se räpelsi hevosensa kalliin estesatulan jalustinhihnaa. Mun harkitessa, voisinko pyytää niiltä apua, sen takaa tuli pari muuta kävelevää ratsukkoa näkyviin. Ilmeisesti joku luokka oli juuri päättynyt.

”Hei!” mä huikkasin ensimmäisenä näkemälleni, maskuliinisen ja sporttisen näköisen orin taluttajalle, koska pelkäsin että katsomosta pöllähtäisi kohta juuri lopettaneen luokan kannustusjoukot kaakattamaan onnitteluja ja analyysejä, ja siinä myllyssä mä en saisi Danin papereita koskaan perille. Miespuolinen ratsastaja ei ensin ajatuksissaan reagoinut, mutta kun sen kirjava hevonen nosti mun lähestymiselle korviaan, se kääntyi katsomaan kypärän lippa silmiä varjostaen.

”Anteeks kun vaivaan, mutta onkohan Sokan sisaruksista jompikumpi tänään tavotettavissa? Mulla olis niille paperitöitä joita ne on odottanut, mä ajoin varta vasten niitä tuomaan kun mä en tiennyt että täällä on jotkut karnevaalit.” Lisäys oli ehkä tarpeeton, mutta mä halusin eliminoida sen mahdollisuuden, että mun käskettäisiin vain palata kiireettömämpänä päivänä. Ratsastajamies nosti kypärää hieman otsaltaan, katsoi mua aavistuksen pitkään kuin olisi miettinyt jotain, ja osoitti sitten katsomoa kohti.

”Isabella kisaa ite tänään, mutta Amandan taisin nähdä katsomossa.” Kun se puhui, oli mun vuoro jäädä katsomaan sitä aavistuksen pitkään, koska mulle tuli vahva tunne että tunsin sen äänen.

”Rasmus?”

Mä taivutin niskaani vähän vajaan näköisesti kun koitin nähdä kunnolla kypärän lipan alle, mutta onneksi taivutusta ei tarvinnut ylläpitää kauaa. Mies nosti leukaansa yllättyneen näköisenä, sen tutut silmät tutki mua hetken ja sitten se kohotti iloisesti kulmiaan.

”Cella?”

Me oltiin käyty Rasmuksen kanssa samalla tallilla joku puoli ihmisikää sitten, Susijoella, ennen kuin mä olin henkäissytkään Liekkijärvelle päin. Me seistiin ilahtuneen näköisinä vastakkain, molemmat selvästi vähän epävarmoina siitä, olisiko tämän harvinaisen tilanteen kunniaksi pitänyt halata tai keksiä salainen kädenpuristus tai jotain. Me oltiin kuitenkin oltu samaa porukkaa parikin vuotta, mutta ei kuitenkaan mitään lähimpiä ystäviä. Ei meidän menneisyydestä voinut kertoa mitään nostalgista tarinaa, kuinka me leikittiin Rukan kurahousut päällä Talli palaa -leikkejä tai istuttiin kentän hiekalla työntämässä kiviä nenään, koska me oltiin oltu jo varmaan 16-vuotiaita kun me tavattiin. Silti se oli niin tuttu. Mä muistin vieläkin, millainen ratsastaja se oli ollut, ja kuinka se oli niinä aikoina saanut sen ensimmäisen hevosen.

”Miten Lara voi? Selvästi sun hevosasiat on laajenneet sitten viime näkemän.” Rasmuksen ilahtuneesta ilmeestä päätellen siitä oli kiva, että mä muistin Laran, ja että mun aiheenvalinta oli sopiva. Se kertoi mulle rauhallisella äänellä Laran loukkaantumisista, kuinka monella hevosella se nyt paineli menemään pitkin maailmaa (se määrä sai mut vähän nostamaan kulmiani), ja esitteli mulle sen kirjavan sporttihevosen joka pienesti kuolasi sen takin hihaan siinä ohjien toisessa päässä. Bran. Kenttähevonen, Rasmuksella ylläpidossa. Se oli kyllä sairaan hieno. Kun Rasmus kysyi mun hevoselämästä, mä kerroin vähän välttelevästi Windistä ja Daisystä, ja kutittelin samalla mun kättä kohti uteliaana kurkottelevan orin nukkaista turpaa. Se höplötti huultaan iloisesti mun kutittavien sormien ympärillä.

”Kuulostaa kivalta”, Rasmus sanoi vilpittömään sävyyn, mutta mun rinnassa iti silti pienoinen alemmuuskompleksi. Vihaisen tuntihevosen ja eläköityneen kouluratsun paijaajana mä olin pääosin tyytyväinen – mutta jos vastassa seisoi joku jonka kanssa me oltiin teineinä ravattu samoissa valmennuksissa, oltu yhtä lupaavia, yhtä intohimoisia, ja nyt vain meistä toinen oli menestynyt, arvostettu, syli täynnä huippuhevosia, oli pakko vähän kyseenalaistaa elämässä tehtyjä valintoja.

”Mutta. Sä kysyit Sokan klaanista”, Rasmus muisti hätkähtäen, ja näytti pahoittelevalta kun Bran alkoi kihnuttaa suitsien alta kutiavaa päätään muhun väkivaltaisesti. ”Hitto, no, katsomoon ei oo vaikea löytää ja mä luulen että Amanda on siellä. Tulisin näyttämään mut –” Se osoitti kädellään vähän tarpeettomasti hevosta, joka peitti valmiiksi kaiken mun näkökentästä. Sillä ei ollut ilmeisesti henkilökohtaisen tilan käsitettä ollenkaan.

”Kun mulla ei oo hoitajaa sille nyt, mun pitää mennä jälkihuoltaan se ite.”
”No… miltä Amanda näyttää?” mä kysyin ja huomasin kyllä itsekin että kuulostin epätoivoiselta. Katsomosta oli purkautunut kymmeniä ihmisiä aurinkoiseen ilmaan jaloittelemaan, ja mä en jaksanut uskoa, että löytäisin vieraan ihmisen siitä joukosta ihan tuosta vaan, kun katsomoon sisään oli aplodien aaltoilusta päätellen jäänyt vielä kolminkertainen määrä.

”Se on –” Rasmus aloitti, mutta pohti sitten. ”Kuule, uskallatko ottaa Branin hetkeksi? Jos mä vien ne paperit sille, mä tunnen sen ja se on ehkä helpoin niin, sopiiko?”

Mä olin niin helpottunut, että olisin pussannut Rasmusta, mutta maltoin odottaa sen aikaa että se oli Danin kirjekuori kädessään kadonnut katsomon ovesta sisään ja pussasin sitten sen sijaiskärsivää hevosta. Sitä ei ilmeisesti haitannut. Hetken katseltuani pyysin orin käyntiin, ja sen vetävä askel ei osoittanut vähääkään merkkiä kisaväsymisestä monipäiväisen tapahtuman jälkeen. Kävelytin sitä kevätauringon lämmittäessä sen ruskeita ja valkeita laikkuja epätasaisesti, ja jouduin välillä kiristämään omaa tahtiani tottumattomana viritetyn kisapelin ””rennon jäähdyttelykäynnin”” nopeaan tahtiin.

Ehkä viiden minuutin jälkeen Rasmus palasi, onnistuneena.
”Mä löysäsin siltä vähän vyötä”, mä sanoin, ja ojensin ohjat oikealle omistajalleen taputtaen orin kaulaa.
”Kiitos”, Rasmus sanoi, ja katsoi mua vähän tutkailevasti.
”Kiitos itellesi.”

Me katsottiin toisiamme. Bran katsoi verryttelyalueelta tulevia tammoja.

”No, teidän pitäis varmaan…”, mä sanoin kevyesti ja ylimalkaisesti.
”Jep.” Rasmus silitti hajamielisesti Branin kaulaa.

”Kuule. Mun pitäis kylmätä sen jalat. Jos jaksaisit tulla auttaan vielä ihan hetkeksi.”

@Daniel S.
(sille kiitos myös videopuheluideasta)
@Rasmus A.
Cella T.
Cella T.
Hevosenhoitaja

Viestien lukumäärä : 2

Takaisin alkuun Siirry alas

Branin päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Branin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 23.03.20 17:14

Korjaussarjoja
23. maaliskuuta 2020 #arnenvalmennus #kevatpaivantasaus

Kalla Cup oli alkanut kenttäratsastuksella, ja mä olin tietysti alkuvuoden menestyksestä innostuneena ilmoittautunut vanhan tutun helpon sijaan CIC1-luokkaan.

Bran teki hienon kouluohjelman ja hyppäsi varmasti myös maastoesteet hallissa, mutta sunnuntain estekokeella hevoselta lähti ns. lapasesta. Siinä kävi sitten niin, että me valuttiin lopputuloksissa keskitason heikommalle puolelle ja mä sain hevostalli.netin ratsastuspalstalta myöhemmin kuulla kunniani.

Lähettäjä: ?
Päivämäärä: 22.3.20 19:34:18

Vahvaa suorittamista Anna Sareelta! R. Alsila taas oli näköjään niin innostunut tästä kenttähommasta että unohti täysin miten rataesteitä hypätään.

Lähettäjä: minttu
Päivämäärä: 22.3.20 19:39:23

joo, oli kyllä kohtuullisen myötähäpeää herättävä suoritus sen kirjavan kanssa… miten ne rosengårditkin sille niitä hevosiaan työntää kun tulostaso on tämä

Lähettäjä: -.-
Päivämäärä: 22.3.20 19:42:05

Ens viikolla näköjään kisaa taas Sokan sisarten hevosellakin. Piiri pieni pyörii Kallassakin, ei voi muuta sanoa!


Mä en jaksanut ottaa kommenteista itseeni enkä kertonut Josefinalle (lähinnä siksi, etten mä kehdannut paljastaa oikeasti lukevani hötönettiä). Tiesinhän mä itsekin, että ei se nyt ihan putkeen ollut mennyt. Bran ei ollut tuntunut sunnuntainakaan väsyneeltä, päinvastoin, mutta vauhdinsäätely- ja ohjauslaitteisto oli kadonnut kahden ensimmäisen esteen jälkeen täysin ja mä olin suorastaan yllättynyt, että virhepisteitä oli loppujen lopuksi kertynyt vain 12 eikä esimerkiksi 48.

Niinpä me maanantaina Arnen valmennuksessa keskityttiin tekemään korjaussarjaa ja fiksaamaan se, mitä fiksattavissa oli. Me hypättiin muutaman esteen radanpätkiä ja treenattiin erityisesti kaarteiden ratsastusta, mikä oli osoittautunut edellispäivänä kisoissa melko lailla mahdottomaksi. Vaikeita kaarevat linjat olivat nytkin, mutta Bran oli kuitenkin jo vähän paremmin kuulolla. Esteet pidettiin matalina, sillä kisarupeama oli kuitenkin ollut raskas, joten liian ylpeä puomien pysymisestä kannattimillaan ei silti voinut olla.

”Voihan se olla, että kun sillä kroppa ja aivot vähän väsyvät, se ratkoo asioita lisäämällä vauhtia”, Arne pohti meidän kävellessä loppukäyntejä. ”Vaikka se ei tuntuisi nuutuneelta, niin on silti mahdollista, että sillä on paukut jo vähän loppu. Kunnonkohotusta ja huolellista sileän treeniä ennen seuraavia kisoja, sanoisin.”

”Ei tässä ihmeitä ehdi tekemään, kun seuraavat kisat on jo keskiviikkona”, mä hymähdin. ”Koulukisat tosin vain.”

”No, niiden jälkeen sitten maastoon spurttailemaan”, Arne kannusti ja hymyili. ”Kuinkas Coralin kanssa on sujunut?”

Hyvinhän sen kanssa oli tosiaankin mennyt. Viikonloppuna ori pääsisi kunnon tulikokeeseen: ensin Kalla Cupiin perjantaina ja sunnuntaina hyppäämään yhden luokan Ruunaankoskelle. Täytyi myöntää, että vähän mua jännitti lähteä kisaamaan sen kanssa ensimmäistä kertaa kunnolla, ja mä toivoin, ettei me annettaisi hevostalli.netin leideille enempää moittimisen aihetta.

Yksi mukavakin juttu sunnuntaihin oli mahtunut, mä mietin myöhemmin valmennuksen jälkeen hieroessani linimenttiä Branin jalkoihin. Mä olin törmännyt Cellaan.

Me oltiin tunnettu aikoja sitten, vähän Laran hankkimisen molemmin puolin, kun me oltiin molemmat käyty Susikalliossa kaukana Kallasta. Mäkin olin hetken aikaa ollut siellä ihan vain hoitajana, kun olin Callen menettämisen jälkimainingeissa miettinyt, ratsastaisinko enää koskaan – tosissani tai ollenkaan. Cella oli ollut pieni, vaalea, kovaääninen, iloinen ja hevosten kanssa taitava. Ei me mitään sydänystäviä kai oltu, koska mä en harrastanut sydänystäviä, mutta jonkunlaisia kavereita kuitenkin. Cella oli hyvä tyyppi.

Ja sitten mä olin vuosien jälkeen törmännyt siihen Auburnin kartanon pihamaalla.

Se oli ollut outoa, mutta ei läheskään niin outoa kuin esim. Märtan tapaaminen vuosien tauon jälkeen, ja Cellalla juttu luisti kuten ennenkin. Mä saatoin etäisesti tavoittaa oman 17-vuotiaan itseni, kun Cella oli avuliaasti tullut mun mukaan kylmäämään Branin jalkoja ja me oltiin vaihdettu viime vuosien kuulumisia. Kaikenlaista sitä oli ehtinyt tapahtua, itse kullekin.

”Mustahan tulisi hyvä groomi”, Cella oli naureskellut harjattuaan ja loimitettuaan sillä välin, kun mä putsasin varusteita.

”Ota yhteyttä sit jos paluu hevosenhoitajaksi kiinnostaa”, mä olin ähkäissyt kädet kyynärpäitä myöten satulasaippuavaahdossa. ”Mulla näitä ratsuja ja kisapäiviä riittää.”

Cella oli katsahtanut muhun tutkivasti. ”Voin mä oikeastikin lähteä joskus auttelemaan”, se oli kohauttanut hartioitaan ja rapsutellut silmät ummessa nauttivaa Brania poskelta. ”Saa kysyä.”

Me oltiin siirrytty muihin aiheisiin, mutta nyt mä mietin, pitäisikö mun oikeasti laittaa Cellalle viesti. Perjantaina mä hyppäisin taas kolmella orilla, ja koska Bran ei ollut niistä yksi, sillekään tuskin riittäisi montaa minuuttia huomiota. Ehkä Cella voisi auttaa sen kanssa, jos se oli ollut tosissaan siitä, että sitä voisi kysyä. Kehtaisinko?

20.-22.3. Kalla Cup Kevätpäiväntasaus - kenttäratsastus - CIC1 - sijoitus 4/7

_________________
Living Art - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 316

Takaisin alkuun Siirry alas

Branin päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Branin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rasmus A. Eilen kello 9:56

Huokaus
25. maaliskuuta 2020: Koulukilpailut ratsatuskeskus Eevassa

Heti, kun mä pysäytin Branin keskihalkaisijalle ja tervehdin tuomaria, mä näin miten Elviira Siniketo jotenkin oudosti huokaisi silmillään, vaikka suu pysyi samanlaisena tiukkana viivana koko ajan. Mä tiesin, että kaikki mun ja kapean hevoseni olemuksessa huusi kenttäratsukkoa, ja arvasin, että kouluratsastustuomari arvioisi varmaan mieluummin oikeaa kouluratsastusta kuin epätoivoista yritystä treenata kevään kenttäkisojen kouluosuutta varten autenttisessa ympäristössä. Mä yritin katseellani viestittää pahoittelut arvon tuomarin ajan hukkaamisesta ja kertoa, että me Branin kanssa tarvittiin kouluratatreeniä tosi, tosi paljon, mutta Elviira Sinikedon katse oli viileän kyllästynyt, joten mä sitten vain nopeasti siirsin Branin raviin ja aloitin radan.

25.3.2020 Ratsastuskeskus Eeva KRJ - helppo A - sijoitus ??/4

_________________
Living Art - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 23
Viestien lukumäärä : 316

Takaisin alkuun Siirry alas

Branin päiväkirja - Sivu 2 Empty Vs: Branin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Sivu 2 / 2 Edellinen  1, 2

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa