Branin päiväkirja

Siirry alas

Branin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 06.11.18 15:39

Bertram, "Bran"
5-vuotias tobiano trakehnerori
sivut

ylläpitäjä: Rasmus A.
asuu karsinassa nro 2, tarhailee yksin tarhassa nro 7


Viimeinen muokkaaja, Rasmus A. pvm 23.01.19 22:42, muokattu 1 kertaa

_________________
Living Art - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 243

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Branin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 06.11.18 15:46

7. marraskuuta 2018
#kouluvalmennus

Olisi ollut valehtelua väittää, etteikö mua olisi pelottanut mennä Amandan valmennettavaksi. Bran oli asunut Auburnissa alle viikon, ja vaikka se mutkattomana orina olikin kotiutunut hyvin, ei se ollut vielä kovin tottunut työskentelemään porukassa. Mä taas en ollut tottunut työskentelemään sileällä valvovan silmän alla, enkä mä vieläkään ollut tottunut Amandaan ylipäätänsä.

Rationaalinen puoli mussa tiesi kyllä, että oli ollut Isabellalta hyvä veto laittaa mut ja Bran nuorten hevosten ryhmään; sinne se toki iän ja tason puolesta kuuluikin. Monipuoliset treenit tekisivät sille taatusti hyvää, kun se ei työskennellyt ylipäätänsä kuin nelisen kertaa viikossa, ja enemmän mä saisin vietyä sitä yksin eteenpäin esteillä kuin sileällä.

Silti. Pelotti.

”Tänään työstetään käyntiä ja laukkaa”, Amanda ilmoitti heti ensimmäiseksi, kun me – minä, Matilda ja Minka – oltiin päästy maneesiin. Se oli sentään helpottava tieto, sillä ravi oli vielä Branin ehdottomasti heikoin askellaji. Se oli ikäisekseen hyvässä kunnossa ja hyvin ratsastettu, mutta toki tasapaino ja voima sillä vielä kehittyisi ajan myötä. Estehevosena sillä oli luonnostaan hieno laukka eikä käynnissäkään mitään valittamista, mutta ravin tahdin kanssa olisi vielä työtä.

Tai no, käynnissä ei olisi ollut valittamista, jos Bran olisi suostunut kävelemään. Nyt Amandalla oli paljonkin valittamista. Mä purin hammasta ja kestin, istuin rennommin ja syvemmälle satulaan, pidin joustavamman käden, ja siltikin kirjava pikkuori hiihteli menemään vailla yhtään järjellistä ajatusta. Pysähdykset valuivat ja suorilla Bran kiemurteli minkä kerkesi. Mulla alkoi puskea tuskanhiki otsalle pelkästään kun ajattelin, mitä Amanda meistä nyt ajatteli.

Laukkatyöskentely onneksi oli, kun sinne asti päästiin, jo vähän skarpimpaa. Bran alkoi keskittyä ja kuunnella, ja kun se teki niin, mä taas muistin miksi mä pidin siitä niin paljon. Se hevonen toden totta osasi liikkua niin halutessaan: se oli höyhenkevyt, mutta samalla pelkkää energiaa, ja jotenkin täydellisen tasapainossa jäntevyyden ja joustavuuden välissä aina kun sitä käänsi.

Amanda ei ollut ihan yhtä vaikuttunut, joten arvatenkaan Bran ei kuitenkaan näyttänyt ihan yhtä hyvältä kuin tuntui.

”Rasmus, lyhennä sitä laukkaa”, perijätär komensi mua juuri, kun olin mielestäni saanut orin niin pieneen liikkeeseen kuin tällä hetkellä se jaksoi kantaa. ”Ota ne ohjat käteen nyt ensi alkuun.”

Mä otin ohjat käteen. Ja sitten mä yritin ratsastaa vielä paremmin. Ihan hirveän paljon enempää musta ja Branista ei irronnut – ori alkoi olla väsynyt ja mä en ollut ratsastanut kunnolla melkein kuukauteen. Mutta ainakaan meitä ei heitetty ulos maneesista, joten kai se sitten ihan kehityskelpoisesti meni.

”Onko Amanda aina noin tiukka”, mä tiedustelin Matildalta, kun arvon valmentaja oli jättänyt meidät kävelemään loppukäyntejä keskenämme.

”Jep”, violettihiuksi nyökkäsi ilmeettömänä.

”Hyvä, koska mä en malta odottaa seuraavaa kouluvalkkaa”, vastasin ja käänsin Zeliasta äkkiä kiinnostuneen Branin sitten kauemmas. Matilda kääntyi vilkaisemaan mua nähdäkseen vitsailinko. Mä en jaksanut edes virnistää, kun hampaat olivat kipeät yhteen puremisesta, mutta varmaan se tajusi muutenkin.

_________________
Living Art - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 243

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Branin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 17.01.19 20:11

666-kaarinen kiemuraura
16. tammikuuta 2019 #isabellantähdet

Joulukuu me oltiin eletty Branin kanssa mukavaa hiljaiseloa. Pikkuori oli tehnyt kivasti töitä Vernerin valmennuksessa viimeistelyviikolla ja mä olin saanut niin hyviä vinkkejä radan ratsastukseen sen kanssa, että itse Cupin viimeisessä osakilpailuissa me oltiin sijoituttu kasikympissä neljänneksi ja metrissä kolmanneksi.

Ruusuke oli tehnyt mut iloiseksi ja ylpeäksi, mutta vieläkin siistimpää musta oli se, miltä Branin ratsastaminen tuntui. Mä olin iloinen ja ylpeä joka kerta kun mä nousin sen satulaan, ja lähes aina entistä paremmalla tuulella kun mä laskeuduin sieltä. Tietystikään joka ratsastuskerta ei ollut pelkkää vaaleanpunaista unelmaa, mutta kaiken kaikkiaan Bran sopi mun käteen niin hyvin ja tuntui niin OIKEALTA, että välillä mä olin varma että kohta se katkaisisi jalkansa tai kaikki menisi muuten päin seinää. Koska ainahan kaikki meni.

Mutta niin vain vuosi vaihtui, ja Bran oli edelleen terveenä ja loman jäljiltä entistä motivoituneempana ja halukkaampana oppimaan, ja mä pursusin intoa ja ideoita. Vaikka mä en ollut ihan varma, miten pitkään Bran olisi mulla käytössä ja mitä sitten tapahtuisi, mä olin päättänyt vaientaa mun pahimpaan varautuvat katastrofiaivot ja nauttia siitä, mitä mulla oli.

Mulla oli myös uusi valmennusryhmä. Sen nimi oli Isabellan tähdet ja se sisälsi mut ja Branin sekä Matildan ja Zelian. Mä en voinut olla näkemättä kokonaisuudessa pientä tilannekomiikkaa.

Komiikka oli kuitenkin kaukana meidän ensimmäisestä valmennuksesta, joka oli sileän tunti. Isabella oli päättänyt aloittaa vuoden skarpisti ja laittoi mut ja Matildan ratsastamaan 666-kaarista kiemurauraa suunnilleen koko tunnin. Bran joko taipui mutta ei suoristunut, tai suoristui mutta ei taipunut, ja kun sillä loppui inspiraatio, alkoi sekoilu.

Ja kun sekoilu alkoi, multa loppui moti, ja mä vaan mietin miten helpoiten saisin keploteltua itseni johonkin ryhmään joka EI sisältänyt kouluratsastustunteja, ikinä.

Matilda ratsasti vähän kireän oloista Zeliaa suu tiukkana viivana, eikä sanaakaan vaihdettu sillä tunnilla eikä sen jälkeenkään, sillä mä vähän luulin että me molemmat oltiin yhtä tympiintyneitä armaiden nuorten ratsujemme suorituksiin. Isabella yritti kannustaa meitä ottamaan tehtävän kotiläksyksi eikä sortunut huutamaan, vaikka aihettakin olisi saattanut olla, mutta varmaan kaikille meistä jäi vähän synkkä fiilis viidakon tähtösten ensimmäisestä kokoontumisesta.

Mutta valmennuksen jälkeen mä lähdin Branin kanssa vielä kävelemään maastoon ja siinä talvista ihmemaata katsellessani päätä puristava kouluratsastusvanne vähän hellitti ja elämä (kuvaannollisesti) kirkastui. Viikonloppuna mä menisin tapaamaan Hannia ja keskustelemaan lisää sen tarjoamasta työstä – oliko se sitten työhaastattelu vai ei, sitä mä en tiennyt, mutta kuitenkin. Ja kiireinen Isabellakin oli valmennuksen jälkeen huikannut, että voitaisiin joku päivä istua alas ja katsoa kevään kisojen aikatauluja.

Varmaan mun pitäisi pian ilmoittaa isällekin, että se saisi aloittaa rekryn, mutta sitä mä kieltäydyin murehtimista juuri nyt. Äkkiäkös se yhden markkinointi-ihmisen Murronmaan kokoisesta kaupungista kaivaisi mun, valeasiantuntijan, tilalle.


Viimeinen muokkaaja, Rasmus A. pvm 27.01.19 18:49, muokattu 1 kertaa

_________________
Living Art - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 243

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Branin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 23.01.19 22:01

23. tammikuuta 2019

”Rasmus”, Isabella pysäytti mut käytävällä, kun olin suuntaamassa varustehuoneeseen. ”Sinun kannattaisi ehdottomasti ilmoittautua Susinevan valmennuksiin helmikuulle. Saat Branin ratsastettavuutta vielä paremmaksi ennen Kalla Cupin ensimmäistä osakilpailua.”

Mä pysähdyin kuin seinään. Mikä Susineva? Mitkä valmennukset? Ja joko tämän vuoden Kalla Cup oli alkamassa? Vastahan mä olin selvinnyt edellisestä.

Mä varmaan näytin niin hämmentyneeltä, että Isabella katsoi parhaaksi avata asiaa lisää. ”Daniel Susineva tulee valmentamaan Auburniin helmikuun puolivälin tienoilla”, se suunnilleen tavasi mulle. ”Sileän treenejä kaikentasoisille. Ilmoitustaululla on lisätietoa.”

Sitten se huiskautti kättään ja lähti jatkamaan matkaa, ja koska mä olin jo ehtinyt unohtaa minne mä olin menossa, niin menin sitten ilmoitustaululle.

Mä luin infon, ja vaikka mä a) en pitänyt kouluratsastuksesta ja b) olin köyhä, ilmoittauduin kuitenkin esteratsastajille ja niiden nuorille hevosille suunnattuun ryhmään. Toinen Isabellan tähdistä eli armas Matilda oli jo ehtinyt rustaamaan nimensä listaan mun edelle, ja mä pohdin, oliko Isabella PAKOTTANUT sen osallistumaan valmennukseen yhtä julmasti kuin mut.

Sitten mä lähdin hakemaan Brania sisään. Mä olin juuri saanut oven auki, kun mun näkökenttään ilmaantui ratsastusta varten varustettu Mina ja jotain sinihiuksista. Abort mission, mun aivot sanoivat ja mä pakitin takaisin käytävän uumeniin, mutta Märta ehti tottakai kääntää päätänsä ja nähdä mut luimistelevan varjoissa kuin mikäkin rotta. Vaikka enhän MÄ ollut se joka tässä vältteli toista, ainakaan en omasta mielestäni. Mä otin silti vielä yhden askeleen taaksepäin –

ja sitten mä törmäsin Pennaan.

”Mitäs sä täällä kuikuilet”, se kyseli kovaan ääneen, ohitti mut ja astui puoliksi avoimesta ovesta ulos. ”Mulla on sulle Rasmus muuten asiaa.”

Voi vittujen kevät, mä kirosin raskaasti mielessäni ja mietin hetken, voisinko mä vain kääntyä ympäri ja mennä ulos jostain toisesta ovesta. Sitten mä kuitenkin keräsin itseni ja astuin Pennan perässä winter wonderlandiin.

Penna Vaanila oli niitä ihmisiä joihin en ollut tutustunut, mutta jotka olivat jotenkin omasta mielestään silti tutustuneet muhun. Se sovitti askeleensa sentin tarkkuudella mun askeleisiin, kun mä lähdin marssimaan kohti Branin tarhaa, ja avasi portinkin mun puolesta.

Ja koko sen ajan se hölisi. Mä en jaksanut kuunnella ihan jokaista sanaa, mutta mulle kuitenkin selvisi, että Bran oli onnistunut rikkomaan jo yhden talviloimen tällä viikolla ja että mun pitäisi heti paikalla ostaa sille uusia (koska eihän Auburnissa asuvilla hevosilla voinut olla rikkinäisiä tai paikattuja täkkejä päällään) ja varata sille osteopaatti.

” – hevoset saattavat reagoida esimerkiksi selän jumeihin tolleen”, se kertoi.

Mä en kertonut, etten mä tiennyt mikä on osteopaatti, enkä vastustellut, kun Penna hetken päästä lähti tiehensä. Se oli siitä ärsyttävä, ettei sitä haitannut, jos sen ”keskustelukumppani” ei sanonut sanaakaan, mutta sentään se ei tuntunut mun seurassa norkoilusta erityisesti nauttivankaan, ja hyvä niin.

Mä olin ajatellut ratsastaa puomeja, mutta juuri kun mä olin saanut Branille hyppykamat niskaan muistin, että Mina oli varmaan maneesissa.

Ja varmaan silloin oli Märtakin.  Sen sinisten silmien katseen alla mä ehdottomasti kieltäydyin ratsastamasta.

”Taisi tulla maastoilupäivä”, mä totesin Branille ääneen, silitin sen vaaleanpunertavaa turpaa ja kohautin harteitani. Ehkä huomenna.

_________________
Living Art - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 243

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Branin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 27.01.19 18:48

Tyhjän päälle
26. tammikuuta 2019 #merikantovalmentaa

Lauri Merikanto ei ollut mulle vieras nimi, mutta en myöskään ollut päässyt sen valmennettavaksi ennen kuin se saapui omin jaloin Auburniin. Mä olin aistivinani ilmassa outoa sähköisyyttä ja ehkä vähän jännitystä, kun viikonloppu koitti ja valmennukset alkoivat pyöriä maneesissa. Toisaalta mä en ollut mikään ilmapiirien aistimisen asiantuntija, joten ehkä mä olin tulkinnut väärin.

Josefinaa, mun valmennusparia, mä ainakin tulkitsin väärin vähän väliä, mutta se vaikutti oikeasti hivenen hermostuneelta verrytellessään Grannia. Mä toivoin että se tiesi, että mä jos kuka en arvostelisi – mun mielestä se ratsasti aina kauniisti.

Mä en jännittänyt Merikantoa enkä Branin puolesta, pikkuori hoitaisi kyllä tämänkin homman maaliin, mutta katsomo-osasto oli hivenen kuumottava. Mä tunsin Märtan erikoisenväriset silmät mun selässä, kun mä ravasin niistä poispäin, ja katsoin kaikkialle muualle paisti menosuuntaan kun me ravattiin niitä kohti.

Ja kun Bran laukkasi katsomon ohi, mä olin varma, että mä kuulin Penna Vaanilan kihisevän: ”Sen häntää ei ole harjattu.”

Siinä se oli oikeassa, ei nimittäin oltukaan, mutta jotenkin mä sain siitä ja Märtan läsnäolosta kimmokkeen ratsastaa niin hyvin kuin osaisin.

Kun mä siinä verryttelin Brania laukassa ja katsoin taaksepäin menneitä kuukausia Laran ja Benkun kanssa, mä saatoin hämärästi nähdä että multa oli puuttunut nälkää. Joachim oli vihjannut siitä jo puhelimessa syyskuussa ja pomohan oli sanonut mulle suorat sanat joulukuussa, mutta ehkä vasta nyt, kun me oltiin päästy Branin kanssa tositoimiin, mä aloin huomata että ne olivat molemmat oikeassa.

Kun mä olin VIIMEIN vuosien työstämisen ja ponnistelun jälkeen päässyt Laran kanssa mitenkuten mukavuusalueelle, siis sinne missä me kuljettiin samaan suuntaan samalla vauhdilla, mä en millään ollut halunnut sieltä pois. Mulle oli riittänyt se: hauras mutta toimiva yhteistyö, onnistuneet helpot treenit, tasaiset pienet kisaradat.

Bran taas oli iästään huolimatta hevonen, jonka kanssa toimiva yhteistyö, onnistuneet treenit ja tasaiset kisaradat oli ennakko-oletus eikä mikään saavutus. Sen kanssa oli liiankin helppoa alkaa haaveilla enemmästä ja asettaa tavoitteet pilviin. Sen kanssa mä olin alkanut janota lisää samalla tavalla kuin olin janonnut Callen kanssa.

Ja vaikka mulla oli Laraa ikävä enkä mä edes uskonut kohtaloon, mä uskoin että asiat olivat järjestyneet syystä.

Ehkä siitä syystä että mä alkaisin taas ratsastaa työkseni.

Se oli tapahtumassa: mä olin käynyt tapaamassa hevoskauppias Hannia ja sen tarjoama diili oli vaikuttanut ihan kohtuulliselta, joten mä aloittaisin helmikuun puolivälissä.

Mä olin kertonut isälle ja se oli sanonut, että löytäisi kyllä jonkun markkinoinnin opiskelijan hoitamaan mun tontin, mutta että se ei voisi taata mulle työpaikkaa enää sitten jos mä haluaisin joskus palata maitojunalle toimistotyöhön.

Niinpä mä olin käytännössä tyhjän päällä, mutta Branin selästä ajateltuna sekin tuntui hiton hyvältä.

_________________
Living Art - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 243

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Branin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 13.02.19 20:31

Vaihtokauppa
13. helmikuuta 2019 #isabellantähdet
kirjoitettu yhdessä @Matilda T. kanssa


Zelia tempoi riimunnarua ja oli riuhtoa itsensä irti. Matildan kasvoilla oli vakava ilme, kun nainen yritti saada nuoren tammansa pois lumipyrystä ehtiäkseen valmennukseen. Töistä lähteminen oli venähtänyt kollegan telottua kätensä, mutta lopulta violettipää oli päässyt livahtamaan tallille vain huomatakseen, että Zelialla oli huono päivä.

Jossain vaiheessa Matilda oli kuvitellut, että Zelian käytös oli tasoittunut puolessa vuodessa, mutta se ajatus hautautui karsinan kuivikkeisiin ruunikon tehdessä koko olemuksellaan selväksi, että kiinnostus valmennusta kohtaan oli pyöreä nolla.

“Hei”, Matilda tervehti Branin karsinan edustalla seisovaa Rasmusta, joka oli huomattavasti pidemmällä ratsunsa varustuksen suhteen. Nainen itse jatkoi matkaansa satulahuoneeseen, josta palasi hyvin nopeasti Zelian varusteiden kanssa.
“Tuo mun eläin on harvinaisen perseestä tänään”, Matilda totesi ohimennen Rasmukselle, jonka kanssa muodosti ryhmän. Tähtöset saattaisivat olla kaukana tämänpäiväisestä liikkumisesta, nainen mietti hiljaa mielessään harppoessaan viimeiset askeleet Zelian karsinalle.

Rasmus vilkaisi luimistelevaa Zeliaa ja sitten Brania, joka puuhasteli riimunnarunsa vetosolmun parissa. Kirjava ori oli tapansa mukaan hyväntuulinen ja valmis hommiin, mutta itsestään Rasmus ei ollut niin varma. Takana oli pitkä päivä töissä - yksi viimeisistä markkinointihommissa, ainakin tällä erää - ja edellisen kouluvalmennuksen epäonnistumiset muistuttelivat olemassaolostaan. Oikeastaan Rasmusta ei huvittanut ratsastaa ollenkaan.

“Mm”, Rasmus ynähti ja taputti jo varusteet päällä odottelevaa Brania. Karvasta nousi pieni pölypilvi; ori pitäisi klipata ennen kisoja. “Mee sä tällä, niin mä kokeilen sitä?”

Matilda oli saanut satulan Zelian selkään ja kääntyi katsomaan Rasmusta. Nainen mittaili hetken katseellaan miestä ja tämän kirjavaa oria, ennen kuin kohautti hartioitaan. Tuskin Bran voisi ainakaan Zeliaa hankalampi ratsastettava olla.

“Okei”, Matilda tokaisi ja nappasi suitset telineestä.

Rasmus nojasi Branin oveen ja nyökäytti päätään. Tuskinpa Isabellallakaan olisi mitään sitä vastaan.

Kun ratsut olivat valmiit, kaksikko suoritti hiljaisen vaihdon. Matilda tuijotti Zeliaa Branin vierestä ja naisen suupieli nykäisi tahattomasti, kun nuori ruunikko esitteli Rasmukselle hapanta naamaansa. Bran pukkasi violettihiuksista käsivarteen kuin alleviivaten sitä, että tässä vaihtokaupassa Matilda taisi olla voittaja.

Matkalla maneesiin Matildan teki mieli kertoa jotain Zelian ratsastettavuudesta, mutta se tuntui vähän turhalta. Nainen oli nähnyt Rasmuksen nousevan Haukankin satulaan ilman sen kummempaa ennakkovalmistelua ja ratsastanut oria rutiininomaisesti - ja hyvin. Bran oli nuori siinä missä Zeliakin, joten liian suurta kulttuurishokkia tuskin tulisi.

Isabella ei sanonut mitään huomatessaan ratsunvaihdoksen, mutta naisen kasvoilta näki, miten tämä punnitsi suhtautumistaan asiaan. Hetken ilmassa leijaili odotus - käskisikö Isabella molemmat omien ratsujensa selkään? Kun perijätär pysyi hiljaa, Matilda seurasi Rasmuksen esimerkkiä ja nousi ratsunsa satulaan.

Ratsukot kävelivät alkukäyntinsä hiljaisuuden vallitessa, kun taas Isabella alkoi luennoida lyhyesti valmennuksen teemasta: tasapainoisista siirtymisistä ja temponvaihteluista. Rasmus oli iloinen, ettei tiedossa ollut mitään sen vaikeampaa. Toisaalta jopa kolmikaarinen kiemuraura oli osoittautunut viime kerralla hänelle ja Branille haastavaksi, joten miehen odotukset eivät olleet kovin korkealla. Kunhan nyt selässä pysyisi, Rasmus mietti kerätessään ohjat tuntumalle.

Zelia tuntui energiseltä mutta kireältä, ja Rasmus totesi melko pian, että se muistutti nuorta Laraa. Hevonen oli tasapainoinen liikkuja, hyvin herkkä ja vilkkaan oloinen. Samaan aikaan se ei kuitenkaan ollut kovin yhteistyöhaluinen; tamma olisi mieluusti edennyt omaa vauhtiaan hieman pitkänä ja kadota ulkoavuilta kaarteissa. Branin myötä Rasmus oli tottunut hieman yksioikoisempaan ratsastettavaan, jonka kanssa ei tarvinnut olla aivan yhtä tarkkana apujenkäytöstä.

Matilda oli seurannut hetken Rasmuksen ja Zelian työskentelyä, mutta tullut nopeasti siihen tulokseen, että Bran vaati täyden huomion. Isabellan teetättämissä verryttelevissä tehtävissä ei ollut mitään uutta tai ihmeellistä, mutta Bran vaati ratsastajaltaan hieman uudelleenohjelmointia. Ori liikkui omalla moottorillaan ja vaikutti vireältä, mutta asettui silti helpommin ratsastajan asettamiin raameihin.

Ruunikonkirjavan satulassa istuminen avasi jo valmennuksen alussa Matildan silmiä, koska nainen oli Zelian lisäksi päässyt vain huomattavasti kokeneempien ratsujen selkään. Branin ja Zelian samankaltaisuudet ja eroavaisuudet auttoivat naista arvioimaan tammansa osaamista ja ratsastettavuutta uudessa valossa. Matildan katse lipui hetkeksi Zeliaan, jonka selässä istuvan Rasmuksen kasvoilta näki, ettei tamma päästänyt tätä turhan helpolla.

Branin sivuaskel ensimmäisessä laukannostossa havahdutti Matildan ajatuksistaan. Nuoren orin laukka oli voimakasta ja vaikka nainen oli kuinka rakentanut Zeliaan voimaa ja saanut ruunikon laukkaa paremmaksi, Branin liikkuminen nosti rimaa. Isabellan ohjeistuksella Matilda sai koottua Branin laukkaa muutamaksi askeleeksi ilman, että ori jännittyi, ja päästettyä sen taas pidentämään laukkaansa ennen siirtymistä raviin.

Isabellan ohjeille oli Rasmuksellakin käyttöä. Perijätär oli nähnyt tammaa enemmän liikkeessä ja osasi hyvin vinkata, miten sen saisi pikkuhiljaa paremmin avuille. Zelia ollut ensinkään helppo hevonen taivutella liikkumaan rennosti, mutta selän läpi polkien, eikä asiaa helpottanut se, että Rasmus tunsi tai ainakin oli tuntevinaan Matildan katseen niskassaan alituiseen.

Valmennus tuntui kuitenkin kummasti kuluvan nopeammin kuin aikoihin, ja kun Isabella alkoi ohjeistaa ratsukoita loppuverryttelyä kohden, Rasmus huomasi viihtyvänsä Zelian selässä ihan hyvin. Helppo se ei todellakaan ollut, mutta Rasmus ei ollut varsinaisesti pelännyt haasteita. Samalla hän huomasi kaipaavansa Laraa ja toivovansa, että ehtisi pian tervehtimään sitä Rosengårdeille - sen verran Zelia sitä tosiaankin muistutti. Rasmukselle oli tullut kuuma, ja hänen ratsunsakin kaula oli kostunut hiestä.

“Se riittää tälle kertaa. Kävelkää vaan”, Isabella huikkasi. Nainen kääntyi jo lähteäkseen maneesista, mutta jatkoi vielä olkansa yli: “Seuraavalla kerralla sitten omilla hevosilla, sileälläkin!”

Valmennus oli vilahtanut ohi ennätysvauhdilla, tai siltä se oli ainakin vieraan ratsun satulassa tuntunut. Matilda huokaisi syvään antaessaan Branille pidempää ohjaa.
“Loppukäynnit maastossa?” nainen kysyi Rasmusta vilkaisten.
“Joo”, kuului tuttu vastaus, eikä Matilda aikaillut kääntäessään ratsunsa kohti maneesin ovea.

Bran käveli reippain askelin tienreunaa, joka oli tullut varmasti tutuksi molemmille ratsukoille.
“Miltä se tuntui?” Matilda kysyi Rasmukselta, joka oli jättäytynyt Zelian kanssa taakse. Se kysymys oli poltellut naisen mielessä koko valmennuksen ja vaikka valmennusryhmäläisten kommunikointi oli vähäsanaista, Matilda oli päättänyt rikkoa kaavaa.

“Aika hauska, herkkä”, Rasmus kommentoi lyhytsanaisesti, ja oli sitten hetken hiljaa, ennen kuin lisäsi vielä: “Tästä tulee varmasti kiva. Mites se?”
“Ihan jees”, Matilda vastasi. “Kiitti lainasta.”
“Kiitti sulle”, Rasmus nyökäytti päätään ja hymyili vähän, mutta eteenpäin katsova Matilda ei sitä huomannut.

Keskustelu ei liiemmin ottanut tuulta alleen, mikä ei yllättänyt kumpaakaan. Nuoret puoliveriset kulkivat rauhassa peräkanaa tien laidassa - Rasmuksen mielestä yllättävänkin rauhassa. Kovin pitkälle he eivät menneet, ennen kuin kääntyivät takaisin tallia kohden. Matildan katse viisti ojaa ja nainen toivoi, ettei Zelia haluaisi näyttää kaikkea muuta kuin hauskoja puoliaan Rasmukselle.

“Vaihdetaanko?” Matilda kysyi laskeuduttuaan alas Branin satulasta. Ori yritti kihnuttaa päätään naisen hihaan, mutta tämä onnistui väistämään yrityksen.
“Joo”, Rasmus vastasi Zelian ohjia tarjoten.
“Joo”, Matilda hymähti yllättävän hyväntuulisesti, tarttuen sitten tammansa ohjiin päättääkseen vaihtokaupan.

_________________
Living Art - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 243

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Branin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 17.02.19 18:48

Matkasuunnitelmia
17. helmikuuta 2019 #susinevapiiskaa #routinetrophy

Helmikuun puolivälissä tapahtui kaikenlaista.

Ensinnäkin Daniel Susineva, joku kouluratsastajien kouluratsastaja, saapui valmentamaan Auburniin ja koska mä olin Isabellan pakottamana ilmoittautunut treeniin, siellä mä sitten ratsastin muiden mukana koulua. Kahtena päivänä peräkkäin. Mun ja Branin kuherruskuukausi oli ilmiselvästi ohi ja pikkuorista oli kuoriutunut yllättävänkin voimakastahtoinen ratsu, jolla oli paljon omia mielipiteitä ja loputtomasti egoa ja rohkeutta niitä esitellä.

Susineva oli toki tehnyt parhaansa mua auttaakseen ja käynyt Braninkin selässä kääntymässä, ja saanut sen tietysti liikkumaan kuin paraskin kouluhevonen, mutta mun kommunikaatio orin suuntaan ei vaan sinä viikonloppuna toiminut. Niinpä niistä valmennuksista ei hirveästi jäänyt jälkipolville kerrottavaa ja mulle lähinnä epävarma tunne omista kyvyistäni. Olinko mä onnistunut pilaamaan Branin, joka ei ollut edes mun? Selviäisinkö mä päivääkään Hanne Hevoskauppiaan myyntiratsujen satuloissa? Missä mielenhäiriössä mä olin edes alun perin kuvitellut, että voisin ratsastaa TYÖKSENI? Tietenkään musta ei olisi siihen.

Isabella edelleen kuvitteli toisin, ja niinpä se oli käskenyt mua hyppäämään Winter Fairissa myös Ankalla ja Vilalla, ja samaan syssyyn ilmoittanut Ankan ja Cavan Ruotsiin Routine Trophylle Rasmus Alsilan eli meikämandoliinin ratsastamana. Josefina lähtisi mukaan omien ratsujensa kanssa, ja Huru tulisi hoitajaksi myös – tietenkin.

Ja perillä meitä odottaisi mm. Alexander Rosengård, joten kestämistä olisi, mutta varmaan myös hienojakin hetkiä. Niinä hetkinä, kun mä en ollut varma siitä, että nolaisin itseni karsealla tavalla kaikkien tuttujen ja tuntemattomien edessä, mä olin tilaisuudesta itse asiassa aika innoissani. Nähtäväksi jäisi, toteutuisivatko mun kaikki pahimmat painajaiset vai jotain muuta.

Hanne Hevoskauppias sen sijaan ei ollut tietenkään älyttömän innoissaan siitä, että mä olisin heti alkuun useamman viikon poissa, mutta olin mä puhunut sille ulkomaanreissuista Isabellan hevosilla jo ensimmäisellä tapaamisella, joten se sanoi pistävänsä asian järjestymään. Niinpä mä olin edelleen menossa sille töihin 18. helmikuuta alkaen.

Päivää ennen sitä, sunnuntaina, kun talli oli jo hiljentynyt jo kisojen jäljiltä, mä hipsin Branin kanssa tuulesta sisälle naama punaisena ja silmät vuotaen. Me oltiin käyty kävelemässä pitkä lenkki, ja vaikka lämpötila oli juuri ja juuri miinuksen puolella, pureva tuuli oli saanut mut syväjäähän jo alkumatkasta. Bran oli laittanut silmät sirrilleen ja pään alas ja käynyt urheasti tuulta päin, mutta sekin tuntui olevan iloinen päästessään takaisin karsinansa lämpöön.

Mä olin saanut siltä varusteet pois ja talliloimen päälle, kun Aliisa paukkasi jostain paikalle. Mä olin kuvitellut, että olisin jo kuullut jos se olisi vielä tallilla, mutta niin vain se kuikuili yhtäkkiä Branin karsinan ovella ja rapsutteli ylisosiaalista hevosta muina naisina.

”Mä kuulemma lähden teidän kanssa Ruotsiin”, se heläytti. ”Onpa mukavaa!”

”Joo niin mä kuulin”, mä vastasin vähän lannistuneena. Luullakseni me oltaisiin selvitty Josefinan kanssa kahdestaankin, kun ei mulla ollut kuin kolme hypättävää ja sillä kai kaksi, mutta Isabella ei ollut kysynyt enkä mä aikonut väittää vastaan, etteikö kokeneesta käsiparista voisi olla hyötyä. Vaikka Aliisan tapauksessa siitä olisi varmaan jotain haittaakin.

”Täytyy joku päivä istua porukalla alas ja tehdä matkasuunnitelma”, Aliisa ilmoitti seuraavaksi. ”Tai siis sä, mä ja Jusu.”

Mä näytin varmaan epäileväiseltä, sillä se jatkoi: ”Niin katsotaan paras reitti ajaa ja muut sellaiset jutut!”

Sillä oli pointti, mutta henkisesti mä huokaisin. Olin jo sivuuttanut koko matkustusasian. Kuinka monta tuntia sinne ajaisi? Miten mä selviäisin matkasta Aliisan kanssa? Selviäisinkö mä ollenkaan?

_________________
Living Art - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 243

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Branin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 17.03.19 11:47

Kotimatkalla
17. maaliskuuta 2019 #routinetrophy

”Oisko siinä kaikki?” Josefina arveli paukautettuaan hevosrekan oven kiinni. Sisällä Bran päästi ilmoille sydäntäsärkevän hirnahduksen ja kiljahduksen sekoituksen – se oli lähdössä Suomeen yksin ja ehkä vähän levoton kavereiden jäädessä matkasta, mutta asettuisi varmasti syömään kun me päästäisiin maantielle.

”Kyllä mä luulen”, nyökkäsin ja katsahdin vielä kerran ympärilleni. En nähnyt mitään sellaista, minkä olisin välittömästi tunnistanut Branin, mun, Josefinan tai Aliisan omaisuudeksi. Ja jos jotain jäisikin, niin kyllä ne kulkeutuisivat myöhemmin perästä - auburnilaisia saapuisi sankoin joukoin paikalle siirtymä- ja huippuviikoiksi.

Granni, Trina ja Isabellan hevoset jäisivät Markarydiin Alexanderin ratsastettaviksi. Välillä mua ohimennen harmitti, että me Josefinan kanssa lähdettäisiin. Mä olisin ihan mielelläni kilpaillut vielä ja olisin varmasti voinut hypätä Isabellan hevosilla neljääkymppiäkin putoamatta satulasta. Mutta kahdesta viikosta me oltiin alun alkaen sovittu, Branille ei ollut kisoissa enää luokkia, ja mulla oli vähän kiire ratsastamaan Hanni hevoskauppiaan (kyllä, olin Aliisalta oppinut että kyseessä oli Hanni, ei Hanne) suomenhevosia, Viron-tuonteja ja viisivuotiaita kahjoja puoliverisiä.

Niinpä me lähdettiin Josefinan ja Aliisan kanssa matkaan. Tai oltaisiin lähdetty, mutta Aliisaa ei näkynyt missään.

”Missä se Huru luuhaa”, mä vilkaisin kelloa ja olin vähän huolissani. Me oltiin kyllä varattu hyvin aikaa ennen laivan lähtöä, mutta äkkiäkös se hupenisi, jos Aliisa olisi paljonkin myöhässä, tiellä olisi ruuhkaa tai jotain odottamatonta sattuisi satamassa. Kymmenen minuuttia odoteltuamme mä aloin ihmetellä, miten Aliisa oli saanut pidettyä työnsä junassa jos se suhtautui näin löperösti lähtöaikoihin, ja vartin päästä mä olin jo ehdottomassa Josefinalle että mä lähdettäisiin ilman sen kämppistä.

Juuri silloin punakkakasvoinen Huru kuitenkin laukkasi autolle reppu selässään.

”Missä sä olit?” Josefina tiedusteli, ja muakin olisi kiinnostunut, mutta Aliisa se vain huiskautti kättään ja kertoi läähätyksen lomassa olleensa suorittamassa ”tärkeää toimitusta”. Enempää tiedonmurusia ei herunut, joten me pakkauduttiin autoon ja mä käänsin kurssin kohti Tukholmaa.

Vaikka tavallaan mä olisin halunnut jäädä, tavallaan oli kiva olla matkalla kotiinkin. Kisareissu oli sujunut hyvin. Bran oli hypännyt neljä rataa sijoittuen kahdesti. Erityisen tyytyväinen mä olin sen edellispäivän suoritukseen metri kympin luokassa: se oli ollut vahvan ja vauhdikkaan tuntuinen ja hävinnyt voittajalle vain muutaman sekunnin sadasosan. Mun toiveena oli siirtää se tänä vuonna 120 cm:n luokkiin, mikä näyttäisi toteutuvan jo kevään kisoissa.

Ankka oli hypännyt kolme huonohkoa rataa, mutta voittanut yhden. Se rata oli ollut niin hieno ja nopea, että mä annoin epätasaisuuden hevoselle ja itselleni anteeksi. Ankka kuitenkin oli mulle ratsuistani ehdottomasti vierain ja mä luulin, että seuraavissa kisoissa yhteistyö sujuisi jo paremmin. Cava oli hypännyt eniten, viisi rataa, ja sijoittunut kahdesti, joista toinen metri kolmestakympistä. Se oli alkanut tuntua jo ihan oikealta esteratsastukselta. Cava jos kuka nautti isoista kisoista ja mä uskoin, että se ei pettäisi Alexanderiakaan.

Josefinallakin oli sujunut hyvin, ja kaiken kukkuraksi se oli saanut mielenkiintoisen tarjouksen ratsutussopparista ja kaikeksi onneksi ottanut sen vastaan. Keväästä oli tulossa eittämättä mielenkiintoinen, ja jo parin kuukauden kuluttua me lähdettäisiin Saksaan.

Mä en malttanut odottaa. Mä halusin lisää – kisoja, ratsastettavia, ratoja, kilometrejä tien päällä. Isompia esteitä. Siitä oli pitkä aika, kun mä olin viimeksi tuntenut niin, ja silloin olin varmaan ratsastanut vielä Callea. Jotenkin musta tuntui, että mä olin löytämässä itseäni ja mun elämä suuntaa, niin kliseiseltä se kuin kuulostikin. Toivoin vain, ettei mikään ehtisi mennä pieleen, ennen kuin me Josefinan kanssa startattaisiin matka kohti Keski-Eurooppaa.

_________________
Living Art - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 243

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Branin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Rasmus A. lähetetty 21.03.19 21:35

Huhupuheita
22. maaliskuuta 2019, yhteistyössä @Märta M. kanssa

Perjantaina Rasmus tunsi viimein toipuneensa Ruotsin-reissusta ja sitä seuranneista erityisen kiireisistä työpäivistä Hanni Hevoskauppiaan tallilla, jossa hän oli päivät pääksytysten ratsastanut tallin vallanneita suomenhevosia. Niinpä Rasmus suuntasi Auburniin, satuloi Branin pitkästä aikaa ja lähti sen kanssa kohti maneesia ajatuksenaan ratsastaa ori kevyesti läpi lauantain maastoestevalmennusta varten.

Samaan aikaan maneesissa Mina tallusteli sievästi Märtan rinnalla. Amanda oli luvannut tulla kello yhdeksän. Joko he olivat sopineet tapaamisen eri maneesiin tai Amanda oli tyystin unohtanut Märtan ja Minan, tai ehkä hän oli vieläkin katkera siitä yöllisestä satulahuopamokasta. Joka tapauksessa, Märtan sydän hypähti kun maneesin ovi kävi. Turhaan.

Ei sillä, etteikö Märtan sydän olisi pamppaillut sen vähempää Rasmus Alsilan nähdessä, mutta Rasmus Alsila ei ollut Amanda, joten Märta jatkoi kulkuaan pitkin uraa. Hän ei tiennyt sanoisiko mitään, pitäisikö sanoa? Kunhan silmäili Rasmusta määrittelemättömällä ilmeellä.

Rasmus veti oven perässään kiinni ja vilkaisi Märtaa ja Minaa. Hän tavoitti lyhyeksi hetkeksi ensin mainitun katseen, mutta ei osannut tulkita sitä tietääkseen, millä tuulella sinihiuksinen oli. “Moi”, Rasmus tervehti kuitenkin varovasti.

“Hej”, Märta imitoi Jusun parinpäivän takaista tervehdystä hymynkare huulillaan. “Ruotsista palannut?”

“Joo, me tultiin maanantaina”, Rasmus kertoi yksioikoisesti ja mietti, että Märta kuulosti iloiselta, tai ehkä heidän välinsä olivat parantuneet Rasmuksen tietämättä. Viimeksi, kun Rasmus oli nähnyt Märtaa, hän oli tarjoillut tälle ilmaisia juomia Auburnin kartanolla – ehkä sillä oli ollut myötävaikutusta. “Hyvä reissu. Mitäs tänne?”

“Hyvää, kait. Hyviä huhuja. Siivooja löysi kuulemma jonkun alushousut sieltä juhlatilasta silloin”, Märta hymähti. “Näin Jusua keskiviikkona.”

“Alushousut”, Rasmus toisti vähän huolestuneen kuuloisena. Sentään Märta ei maininnut Snapchatia, vaikka ”hyvät huhut” kuulostivatkin pahaenteisiltä. “Ai? Mitäs?” Kysymys jäi roikkumaan oudosti ilmassa, eikä Rasmus osannut saattaa sitä loppuun. Hän ei ollut itse nähnyt tyttöystäväänsä moneen päivään eikä ollut vielä päässyt edes kertomaan Innan ja hänen äitinsä kimppavarsasta, mutta ilmeisesti Josefina ei kuitenkaan lukenut koko aikaa, joten ehkä hän kehtaisi ehdottaa huomenna tapaamista.

“Joo. En tiedä löytyikö oikeasti”, Märta kertoi. Sananpaino antoi ymmärtää, että vaikka huhujen todenpohjaisuus oli vähän huteralla alustalla, bailuissa oli kuitenkin tapahtunut vaikka ja mitä. Aliisan nännin tyttö jätti mainitsematta. “Jusu oli Jusu.”

Märta oli pienen hetken hiljaa ja vaihtoi kävelysuuntaansa Minan kanssa.

“Musta on hirveän, hmm, kiva kun aiotte perustaa perheen.”

Rasmus nousi Branin satulaan ja kysymysmerkit hänen päänsä päällä saattoi lähes nähdä. Mistä perheestä Märta puhui? Eiväthän hän ja Josefina aikoneet perustaa perhettä. Eiväthän he olleet edes seurustelleet kuin muutaman kuukauden. Oliko Josefina raskaana?? Ja MÄRTA tiesi siitä mutta RASMUS ei?

“Minkä perheen?” Rasmus tiedusteli vähän hätääntyneenä ja usutti Branin Minan perään.

Orin kiireiset askeleet saavuttivat nopeasti rentoa tahtia kävelevän kaksikon. Märta katsoi Rasmusta teennäisen ilahtuneena. “No perheen.”

Tyttö taputti Minan kaulaa kuin ohimennen, ja päätti sitten tarkentaa Rasmukselle. “Tiedäthän. Lapsen.

Rasmuksen sydän jätti lyönnin tai pari väliin ja miehen kasvoille valahti lievästi kauhistunut ilme. MINKÄ LAPSEN?? Ehkä Josefina oikeasti oli raskaana. Mutta eihän se voinut olla… olisihan Josefina kertonut hänelle. Eivät he olleet puhuneet lapsista vielä MITÄÄN. “Mutta mehän ollaan lähdössä Saksaankin”, Rasmus sai sanottua. “Eihän me nyt…” Lauseen loppu hiipui pois.

“Saksaan?” Märtan kulmat kurtistuivat. “Mutta Josefina, se nimenomaan--me puhuttiin Alexanderista--Jusu sanoi, ettei halua sellaista elämää.”

Tyttö hymisteli itsekseen. “Kummallista. Ootko varma, ettei se oo raskaana? Johan täällä on yksi ja toinenkin jo…”

Rasmus ei tiennyt enää mistään mitään. Bran oli jo melkein saavuttanut Minan hännän, mutta mies ei tajunnut edes kääntää hevostaan pois. Josefinahan oli sanonut haluavansa lähteä, pyytänyt häntä soittamaan heti Saksaan. Ja ”kuka ja toinenkin” täällä oli raskaana? Rasmus tunsi olonsa äkkiä kovin levottomaksi. Tässä oli pakko olla käynyt joku karmea väärinkäsitys.

“Kai se olisi kertonut”, Rasmus puoliksi sanoi ja puoliksi kysyi. “Ja se nimenomaan halusi lähteä… Hmm.”

“Niin. En tiedä, kunhan tuli esiin kun kyselin… Kun puhuttiin Alexanderista”, Märta kohautti olkiaan. “Kysyin miksei sekin kilpaile ulkomailla.”

“No, kohta kilpailee”, Rasmus totesi itsepintaisesti. Tämä ei voinut olla hänen Josefinansa, josta Märta puhui. Kyllä, joku karmea väärinkäsitys oli tapahtunut. Ehkä Josefinalla oli kaksoisolento ja Märta oli puhunut sen kaksoisolennon kanssa. Ehkä Märta oli nähnyt unta. Niin sen oli pakko olla.

Sitten Rasmus kuitenkin lisäsi vähän hätääntyneen kuuloisena: “Luuletko sä että se on oikeasti raskaana?”

Märta katsahti Rasmusta oudosti. “Ei se mun tyttöystävä ole.” Mina pärskähti. “Kai te nyt puhutte?”

Rasmus punastui kevyesti ja käänsi Branin viimeinkin voltille. “Tietty”, mies vakuutti nopeasti. “Ei vaan olla ehditty nyt pariin viime päivään nähdä, ja niin.”

Nyt Märtakin pärskähti. “Ei se nyt parissa päivässä ole raskaaksi tullut. Mun muistaakseni sä olit aika hereillä bilsan tunneilla.”

Rasmus ei muistanut biologian tunneista mitään, mutta ei ehtinyt kertoa sitä Märtalle, ennen kuin maneesin ovi kävi. Amanda asteli hiekalle puhtaan vaaleissa ratsastusvaatteissaan kypärää päähänsä asetellen. Märta takertui Minan ohjiin paremmin ja lähti ohjaamaan sitä kohti perijättäristä hemmotellumpaa.

“Ota selvää”, Märta huikkasi hiljaa Rasselle. “Johan se Merikantokin on pistänyt auburnilaista paksuksi.”

Merikanto oli tehnyt mitä? Rasmuksen teki mieli kysyä, mutta Amandan läsnäolo kummasti hillitsi hänen haluaan jatkaa keskustelua aiheesta. Rasmuksen teki myös mieli välittömästi laskeutua alas Branin satulasta, viedä se takaisin karsinaansa ja mennä tivaamaan Josefinalta oliko tämä raskaana, mutta se olisi herättänyt epäilyksiä, joten hän huokaisi syvään ja vilkaisi kelloa.

Puoli kymmenen. Ratsastuksen jälkeen ei enää kehtaisi soittaa. ETHÄN OLE RASKAANA? -tekstiviesti ei ehkä ollut hyvä idea.

Asian selvittämisen täytyisi jäädä huomiseen.

_________________
Living Art - tilannekatsaus
Rasmus A.
Rasmus A.
Hevosenomistaja

Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 243

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Branin päiväkirja

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa