"Tuutko mun esiliinaks?"

Kisa- ja valmennusreissun neljäs päivä alkoi vaatia jo veronsa ja yöunet oli jääny vähän vähemmälle kokoaikaisen stressin takia. Matka itsessään oli todella opettavainen ja varmasti hyvin ainutlaatuinen, joten yritin nauttia siitä täysin rinnoin, vaikka vähän väliä mietinkin miten se Ankka nyt pärjää ja onhan sillä kaikki hyvin ja voivoivoi. Ankka oli oikein mukava sekä fiksu uus tuttavuus ja sen kanssa toimiminen oli todella rentoa vaikka pitikin olla erityisen tarkka sen hoidossa. Tottakai, koska reissu on myös hevosille tosi rankka, niin sen mukaisesti niitä pitää myös hoitaa - vaikka välillä tuntu ettei Isbe anna hoitaa hevosenhoitajan velvollisuuksia, niinkuin kuuluu.

Oli todella kunnia päästä edes sivusta seuraamaan Nicholas Batemanin valmennuksia, koska tiesin tämän olevan todella hyvä valmentaja. Aioin imeä kaikki opit ja käyttää niitä hyväksi kotipuolessa ja sitä kautta tulla paremmaksi ratsastajaksi. Tai ainakin niin uskottelin itelleni.

Istahdin seuraamaan ratsukoiden alkuverryttelyjä Nikon viereen maneesiin, Ellien ja Jannan istuessa vähän kauempana. Ellien ja Jannan kanssa yhteiselo samassa huoneessa sujui ihan kohtuullisesti, mutta ei meistä ystäviä tule vaikka mikä olisi. Tytöt on vähän liian hienohelmoja, varsinki ku ite oon tottunu olemaan kädet ja naama paskassa.

“Nyt pitää laittaa oppimisimuri päälle, että muistaa sit kokeilla kaikkia uusia vinkkejä kotipuolessa.” naurahdin miehelle ruskeat silmät innosta tuikkien.

Mä en ollut vielä näin neljäntenäkään matkapäivänä uskonut, että mut oli pyydetty hevosenhoitajaksi oikeastaan täysin vieraaseen seuraan. Kanadaan. Mutta täällä sitä oltiin, seuraamassa jonkun huippuvalmentajan valmennusta. Nimi ei mulle ollut tuttu, mutta ilmeisesti Bateman oli iso nimi sen perusteella, miten valmennukseen osallistujat puhkuivat innosta.

Istuin vähän kauempana Elliestä ja Jannasta, mutta sain pian seuraa Gabista. Gabi olikin reissuun lähteneistä mulle varmaan tutuin, vaikka kaikkiin olinkin yrittänyt tutustua edes hieman.
“Sitten kun vielä ymmärtäisikin jotain”, hymähdin naiselle tämän intoillessa valmennuksesta varmaan valmennukseen osallistujiakin enemmän. En mä huono englannissa ollut, mutta hevossanasto oli mulle vierasta.

Kaikki se matkustelu viikonloppuna sai aikaan haukotuksen.
“Mä oon varmaan triplannu mun lentomäärän ajallisesti tän viikonlopun aikana”, sanoin aavistus väsymystä äänessäni. Ja vielä olisi paluulentokin tulossa.

Jotenkin musta tuntui siltä, että mut yritettiin vähän väkisin vetää Auburnin menoon mukaan. Mutta ei mulla mitään valittamista ollut, tätä mä olin tainnut kaivata koko viimeisen vuoden.

Huomasin englannin kielen hevossanaston kaipaavan hieman päivitystä, mutta muutoin valmentajan puhe oli suhteellisen ymmärrettävää, jopa tällaselle maallikolle. Mies painotti ulko-ohjan ja istunnan merkitystä paljon, joka itseltäkin tuntu unohtuvan aika-ajoin, ellei joku ole muistuttamassa.

“Voin yrittää tulkata jotain, jos joku jää epäselväks. En itekkään kuitenkaan mikään kielitaituri oo.” heitin vastakommentin vaaleatukkaiselle. Miehen haukotus tarttui ja yritin hieman kädellä piilotella sitä, ettei kitarisat vilku ihan kaikille. Nojauduin käsien varassa istumaan hieman takakenoon katsomossa ja yritin herkeämättä keskittyä valmennukseen.

Ajatus paluulennosta ja sen pituudesta ei hirveästi houkuttanu, mutta oli silti kaiken tämän arvoinen.
“Joo, en oo itekään hirveesti lentäny. Sillonki pääsääntösesti hevosten kanssa kisareissuille, ei mihinkään aurinkorannoille.” virnistin.

Väsymys yritti herpaannuttaa keskittymisen valmennuksesta ja huomasin jossain vaiheessa vahingossa jääneeni tuijottamaan miestä. Tajutessani tämän, käänsin nolona katseen pois ja toivoin, ettei Niko vain tajunnut.
“Voin kertoo, että kun päästään kotiin, nukun ainaki viikon.” virnistin ja koitin sillä kuitata tuijotuksen.

Naisen toivottomaksi jäänyt yritys peitellä haukotustaan huvitti. Hyvä, etten ollut ainut, joka kärsi jet lagista. En vielä ollut päättänyt lähtisinkö illalla jatkoille illallisen jälkeen, toki näin sen eräänlaisena mahdollisuutena tutustua porukkaan paremmin. Mutta mikäli väsymys painaisi illalla edelleen, menisin mieluiten nukkumaan.

“Ite oon lentänyt lähinnä Euroopassa. Just lomilla ottanu lennon johonkin Berliiniin tai muuhun vastaavaan paikkaan. Ja ilman hevosta, ei hirveemmin vuokrahevosen kanssa tullut lähdettyä pääkaupunkiseutua kauemmas”, muistelin. Mun edellisestä ulkomaan reissustakin oli jo vierähtänyt tovi, mutta tän jälkeen ei kyllä varmasti huvittaisi ihan heti lähteä reissuun.

En väsymyksen vuoksi pystynyt olemaan nauramatta Gabin todetessa, että nukkuisi varmasti viikon kotiinpaluun jälkeen.
“Usko pois, niin mäkin. Onneks sain vielä keskiviikon töistä vapaaks, pomo ymmärsi yllättävän hyvin tän reissun. Vaikka se tulikin yllätyksenä kaikille”, totesin virnistäen.

Keskittyminen valmennukseen oli vaikeaa, kun väsymys yritti ottaa vallan. Ja olihan se paljon hauskempaa jutella mukavan ihmisen kanssa, kuin keskittyä valmennukseen josta ymmärsi sanan sieltä ja sanan täältä.

Haukottelu ei meinannu ottaa loppuakseen ja salaa haaveilin pienistä päikkäreistä ennen illan jatkoja. Normaalisti pesusienen lailla viinaa vetävä nainen olis pöydän alla alta aikayksikön, eikä se ois ollu mitenkään kovin edustavaa. Varsinkin, kun jatkoilla on mukana myös eräs nimeltämainitsematon sotaveteraani, jolle ois saattanu puhua mitä sylki suuhun tuo.

Kuuntelin mielenkiinnolla Nikon kertoessa ulkomaan kokemuksistaan ja maininta vuokrahevosesta särähti korvaan.
“Ai, millanenkos vuokris siulla on sitten ollu?” kysyin.
Jutustelu oli nyt se, mitä tähän hetkeen tarvitsisi jos meinasi pysyä hereillä. Sekin olisi noloa, jos hevosen hoitajat vetäisivät sikeitä päät toistensa olkapäillä, kun hevosten omistajat hikoilevat valmennuksessa.

“Siulla onki sitten tosi mukava pomo. Pitäähän se reissun seuraava päivä käyttää palautumiseen, että jaksaa sit taas pakertaa töitä.” virnistin takaisin. Samalla tuli mieleen, että olin todella isossa kiitollisuuden velassa, että Isabella Sokka oli valinnut juurikin minut Ankan hoitajaksi. Vaikka olin unohtanu tuhannen tuiterissa lupautuneeni mukaan. Se jos mikä oli noloa, mutta sen suuremmilta kuittailuilta oli onneksi vältytty.

Mielessäni pyöri edelleen epäilys Nikon siviilisäädystä ja ennenkuin ehdin ajatella, lipsahti suustani kysymys, jonka ois voinu jättää kysymättä.
“Seurusteletko oikeesti Nitan kanssa?” UPS, hyvä Gabi!

Hymähdin vähän Gabin udellessa vuokrahevosestani. En ollut puhunut Ramusta oikeastaan sanaakaan sen jälkeen, kun vuokraamisen lopetin.
“Semmonen tummanruunikko vuonna 2006 syntynyt wielkopolskiruuna. Vähän vajaa 170 senttinen harrastehevonen. Kisasin sillä korkeimmillaan metriä sinä aikana kun Helsingissä asuin. Tosi kiva hevonen, en usko et sellasta tulee enää vastaan”, kerroin hymyillen. Muistin kuitenkin liian hyvin syyt, minkä vuoksi Ramun vuokraamisen lopetin. “Tavallaan ikävä niitä aikoja ja etenkin sitä hevosta.” Mun ääni vaimeni pikkuhiljaa, vaikka yritin pitää itseni kasassa. Hitto nyt oikeesti, ei tää oo oikee tilanne alkaa itkeen. Etenkään asiasta, jonka kanssa on jo ollut sinut pitkään.

Hetken hiljaisuuden jälkeen Gabi pudotti sen kysymyksen, jota olin jo kauan odottanut. Mietin hetken mitä sanoa, eikä se varmaan saanut naisen oloa yhtään helpottumaan.
“Ei. Me ollaan vaan hyviä kavereita, oltu muksuista asti. Mä en tiiä miks mä menin sanoon sillon et me seurustellaan”, sanoin vaivaantuneesti. Uskalsin kuitenkin katsoa Gabia silmiin kerrottuani totuuden. Toivottavasti en nyt saisi kusipään tai valehtelijan mainetta, olisi sekin paluu kotikulmille.
“Vuoden verran oon lähinnä tehnyt vaan töitä et voisin unohtaa edellisen suhteen. Mut jostain syystä se palas mieleen kun palasin Kallaan”, huokaisin.

“Mites sä ja Jonathan? Teistä näkee et ootte läheisiä, mut onks teidän välillä jotain ystävyyttä syvempää?” kysyin miettimättä sen enempää. Muistelin vain meidän ensitapaamista ja sitä, miten kaksikko jutteli miehen treenatessa.

Mä aloin pikkuhiljaa heräämään keskustelun myötä ja vanhat muistotkin ajoi mua pikkuhiljaa siihen suuntaan, että jatkot todellakin kutsuisi.

Sekä ensimmäinen, että toinen kysymys sai miehen vähän hämilleen ja haikean oloiseksi. Olis todellaki pitäny jättää kysymättä - ainaki se jälkimmäinen. Asiaa sen enempää ajattelematta, laskin käden miehen olkapäälle hymyillen.
“Mie jo aavistin” virnistin “ - sen näki siun silmistä. Mutta oli se silti aika uskottavaa. Ootko harkinnu näyttelijän uraa tai jotain?” nauroin ja tökkäsin leikilläni miehen kylkeä nyrkillä. Toivoin tietysti samalla, että se vähän piristäisi Nikoa, jolla selkeästi oli noussut vakavoittavia muistoja pintaan. Jätin kuitenki utelun entisestä suhteesta sikseen.

“No me ollaan Jonnyn kanssa ku sisko ja veli, että niin syvä on meidän suhde.” hymyilin muistellessa punapäätä, joka muisti naljailla unohtuneesta kisahoitajan pestistä ja passiepisodista. Jonnystä todella oli tullu tärkeä ihminen miun elämässä, enkä todellakaan halunnu tietää, mitä tapahtus jos mies ei joskus enää kuulu siihen. Ja kun joskus seurustelen, uuden kumppanin tulee ymmärtää se. Noniin, nyt pakkia Gabi. Et oo ees tapailuvaiheessa kenenkään kanssa, joten ei mennä asioiden edelle.

Havahduin haaveistani takaisin maneesin katsomoon. Ajatukset karkas kuitenki taas illan jatkoihin. Mietin, olisinko kehannu kysyä Nikoa niinsanotusti aveciks, varsinki just nyt kun mies tunnusti ettei seurustele. Kuvittelisiko tämä jotakin? Vernerillä varmasti olis aveceja jonoks asti ja muutenki olin jo melkein päättäny luovuttaa sen miehen kanssa. Käännyin Nikoa kohti ja avasin jo suuni kysyäkseni kysymyksen, mutta katseeni porautui tätä kohti. Miehen kääntyessä katsomaan takaisin, käänsin itse katseen nolona pois.

Hämmennyin hieman Gabin laskiessa kätensä olkapäälleni. Toisaalta se tuntui hyvältä, mutta pudistin ajatuksen päästäni nopeasti pois. Naurahdin kuitenkin naisen tökätessä mua kylkeen.
“Mä sanoin Nitalle samaa sillon tarhoilla. Se oli niin uskottava, et jopa mä uskoin hetken sen olleen tosissaan”, nauroin aivan kuin mitään heikkoa hetkeä ei olisi koskaan ollutkaan. “Mut ei, en oo aatellu lähtee sille uralle. En usko sen olevan ihan mun juttu”, jatkoin nopeasti.

“Eli teillä on tismalleen sama suhde ku mulla ja Nitallakin. Nita on mulle sisko enemmän kuin mun oikea siskoni”, virnistin. Muistot yläasteajoilta tulivat pintaan ja saivat mut nauramaan uudestaan. “Itse asiassa joskus yläasteaikoina monet luuli ihan oikeasti et me seurustellaan ja kauhistelivat meidän ikäeroa. Vaikka eihän se näin aikuisena niin suurelta vaikuta.” Mä saatoin vain olla iloinen siitä, että vaikka emme olleet Nitan kanssa mitään yhteyttä yli kolmeen vuoteen, pystyimme jatkamaan aika hyvin siitä, mihin viimeksi jäimme.

Gabi tuntui vajoavan täysin omiin ajatuksiinsa, mutta tunsin kuinka joku tuijotti mua. En kuitenkaan välittänyt, olinhan aika vieras tyyppi auburnilaisten keskuudessa, joten saatoin aiheuttaa vähän hämmennystä muissa. Vilkaisin nopeasti Gabin suuntaan, joka samalla sekunnilla käänsi katseensa pois. Mua alkoi väkisinkin hymyilyttämään naisen reaktio ja se, että olin saanut tuijottelijan selville. Nojauduin hieman eteenpäin nojaten polviini miettien miten jatkaa keskustelua.
“Mites… Ootko menossa illalla niille jatkoille?” kysyin varovasti. Hienoa, olipa epätoivosen kuulosta. Just puhuitte sivulauseessa sun suhdestatuksesta ja sit hetken päästä kysyt tommosta? Hieno siirto, Niko. Mikä hitto mua oikein oli alkanut vaivaamaan heti kun ensimmäisen kerran Auburnin pihalle astuin?

Ekan kerran nähdessäni Nikon Auburnissa, mies vaikutti vähän ujohkolta, mutta nyt tuntu että tämä alko pikkuhiljaa vapautua uuden tuttavuuden seurassa. Nita ja Niko on sitten ihan sopivia “sisaruksia” - ei Nitakaan mikään kova suupaltti ole. Mutta varmasti paljon avoimempi, kun tutustuu.

Nikon ottaessa jatkot puheeksi, olin helpottunut. Ei tarvinnu ite ottaa asiaa esille, vaan ehkä asia vaivihkaa etenisi siihen, että voisimme mennä miehen kanssa yhdessä - ilman taka-ajatuksia toki.
“Kyllä meinasin, saa vaan nähdä kuinka kauan jaksaa. Alkaa olla niin väsy, että ihan järkeä haittaa.” hymyilin pitäen katseeni Isabellassa ja Ankassa. Tamma kulki todella tasaisesti naisen alla ja heillä tuntui olevan yhteinen harmonia. Ylpeä saa olla tuollaisesta hevosesta.

Mutta päiväunet. Pitää muistaa ne hiton päiväunet. Puolituntinenkin varmasti riittää.
“Oon vaan vähän kahen vaiheilla, kumman mekon puen illalla päälle.” Ja tämä oli varmasti asia, joka Nikoa kiinnosti.

“No, mitäs ite meinasit?”

“Joo, mä oon huomannu et oot vähän väsyny”, sanoin katsoen ratsukoita. “Tai siis, oot aina välillä vaipunu ihan omiin ajatuksiin. Mut et oo ainut.” Pukkasin vuorostani Gabia kylkeen päättäen, että otan nopeat torkut jossain välissä. Vaikka kahdetkin, sekä ennen että jälkeen illallisen. Jos vaan Verneri sen sallii, en miestä tuntenut niin hyvin, että tietäisin varmaksi, ettei tämä alkaisi häiritsemään toisen nukkuessa.

Hymähdin toisen mekko-ongelmalle. Naiset.
“Mä oon varma, et kumpi tahansa mekko sopii sulle. Vaikken kumpaakaan oo nähny”, totesin vilkaisten Gabia. Nainen näytti jotenkin häpeävän äskeistä lausettaan mekoista, mutta mua ei haitannut. Kunhan juttua riittäisi.
“Mä oon oman mielipiteeni jatkoille menosta muuttanut pelkästään meidän keskustelun aikaan varmaan neljästi. Tällä hetkellä oon menossa, tekis varmaan ihan hyvää päästä tuulettumaan kunnolla”, sanoin. “Ja olishan se kiva päästä tutustumaan ihan kunnolla muihinkin.”

Samalla mua hieman hirvitti ilta. Koska en tuntenut oikeastaan ketään, paitsi Gabin nyt jotenkin, en myöskään osannut odottaa millainen meno jatkoilla olisi. Tai meniskö mulla yli, vaikkakin aika siivosti yöelämässä osasin käyttäytyä. Mutta väsymys ja alkoholi… Se ei välttämättä olis hyvä yhdistelmä.

“Onks muita muuten tulossa, tiedätkö yhtään?”

En osannu odottaa, että väsymys näkys ulospäin tai että kukaan ois tajunnu miten pelti kiinni voi ihminen välillä väsyneenä olla.
“Oon yrittäny olla skarppi ja peitellä tätä väsymystä, mutta metsään tais mennä.” nauroin lähinnä itselleni. Olin pienestä pitäen vaipunut välillä jonnekin ihan omiin ajatuksiini, tajuamatta muusta maailmasta mitään ja se todella oli aiheuttanut noloja tilanteita usein. Pikkuhiljaa aikuisiällä aloin olla sujut asian kanssa ja se oli vähentynyt, mutta väsyneenä sitä sattui vielä usein.

Hymyilin Nikon hymähtäessä mainitessani mekko-ongelman. Se kyllä oli yleisesti ottaen naisten ongelma, myönnettäköön.
“No siis ei tässä muuten mitään, mutta en haluis yli-, enkä alipukeutua.” ajauduin selittelemään tuijotellen käsiäni.
“En oo mikään hienohelma joka pikkurilli pystyssä panikoi mitä pukee päälle.” Ja vielä piti jatkaa, ois varmaan selittely jo riittäny.

Istuimme miehen kanssa yllättävän lähekkäin ja taaskaan yhtään ajattelematta laskin oman käteni miehen käden päälle.
“Tää kuulostaa tyhmältä, mutta oltasko voitu mennä yhessä sinne jatkoille? Voitas olla toistemme väsyneet lapsenvahdit tai jotain..” ujo iski Gabriella Sterniin ja uskaltauduin vain varovasti vilkaisemaan miestä pienen hymyn kera.
“Kaikki varmaan on tulossa ja porukka on kyllä tosi kiva, mutta osan kanssa meillä on vähän.. sanotaanko.. vaivaantuneet välit.”

Vai ei halunnut tummatukkainen yli- tai alipukeutua. Voiko yökerhoon pukeutua muuten kuin tietyllä tavalla?
“Musta tuntuu, et siellä ei kukaan meistä kiinnitä suuremmin huomioo siihen miten kukakin on pukeutunu. Tai ehkä Isabella Sokka, mutta en usko kenenkään muun siitä niin hirmusesti välittävän. Pistät sen, mikä susta sillä hetkellä tuntuu hyvältä”, hymyilin katsoen Gabia silmiin. Hiton ruskeat silmät, aina ne saa mut pauloihinsa…

Yllättyneenä meinasin vetäistä käden pois naisen käden alta, mutta lopulta en tehnyt sitä. Katsoin ensin hetken hämmentyneenä meidän käsiä ennen kuin käänsin katseeni Gabin suuntaan.
“Käy mulle, ei siinä kait mitään ihmeellistä oo. Sama määränpää kuitenkin molemmilla”, naurahdin hieman ehkä oudosti. Mua alkoi hermostuttamaan entistä enemmän ilta ja koko loppureissu yleensäkin. En mä voinut olla ihastunut, en. Se tästä nyt vielä puuttuisikin, että jälleen ihastuisin hevostyttöön. Ja vielä näin nopeasti, mehän tavattiin Gabin kanssa vasta pari viikkoa sitten ensimmäisen kerran.

“Haluutko kertoo miks teillä on vaivaantuneet välit? Ei oo pakko, mut…” kysyin varovasti. Mä olin varautunut jo siihen, että nainen ei kertoisi mitään, en mäkään puolitutulle alkaisi avautumaan jostain kovinkaan henkilökohtaisesta.

Maneesissa kuului Batemanin kova ääni, ja olin erottavinani jotain hidastamisesta. Pitäis oikeesti varmaan alkaa opettelemaan hevossanastoa eri kielillä ihan kunnolla, niin pysyisin kärryillä jatkossakin.

Nikon kommentti pukeutumisesta sai pahimman stressin katoamaan ja päädyin laittamaan mekon, jossa todennäköistä olisin ylipukeutunut, mutta se sama mekko sai itsetunnon kohoamaan pilviin. Sitä tarvitsin tänä iltana jatkoilla tässä porukassa.
“No nyt jo tiiän, kumman laitan, mutta en kerro.” vinkkasin vitsillä silmää. Sillä hetkellä tuntu, että vaaleatukkainen osasi sanoa juuri ne oikeat sanat, joita tarvitsin.

Huokaisin helpotuksesta, kun mies myöntyi ehdotukseeni. Oli huomattavasti helpompi mennä jatkoille yhdessä, kun juttukin oli niin hyvin luistanut reissun aikana. Vetäisin hämmentyneenä oman käteni Nikon käden päältä pois säikähtäen, kun se oli tuntunut hyvältä - jopa liian hyvältä. Mikään ei ollut kenenkään kanssa tuntunut niin turvalliselta sotaveteraanin jälkeen. Perhoset alkoivat pienesti muistutella vatsassa olemassaolostaan, mutta yritin heivata sen tunteen takaa-alalle. Olimme menossa jatkoille yhdessä, mutta vain toistemme tukena.

Ja sieltä tuli se kysymys, jota pelkäsin. Huokaisin syvään ja mietin tarkkaan, mitä sanoisin. Puolitutulle ei voinut pamauttaa, että joo, tuossa Vernerin kanssa on ollu välillä ihme on/off-säätöä ja viime jatkoilla lähdin sen miehen matkaan. Ellie nyt muutenkin on sellanen ihminen, ettei sen kanssa ystävystytä noin vaan ja Innassa on jotain, joka saa selkäpiin karmimaan. Ehei.
“Miten tän nyt sanois. Ei vaan joidenkin kaa henkilökemiat kohtaa.” tyydyin vastaamaan pienen hymyn kera ja toivoin, että se kelpasi Nikolle.

En voinut muuta kuin hymyillä Gabille tämän saatua päätettyä illan asun.
“Hyvä, että osasin auttaa”, virnistin naisen iskettyä mulle silmää. En halunnut alkaa ajattelemaan sen syvempää merkitystä, vaan toivoin syyn olevan kaverillinen. Kiitos vinkistä tai jotain. Toivon mukaan.

Nyökkäsin Gabille tämän kerrottua lyhyesti asiansa. Nainen oli muuttunut aavistuksen vaikeaksi kysyttyäni asiasta, joten koin paremmaksi olla kyselemättä lisää, etenkään kun toinen ei itse vaikuttanut kovinkaan halukkaalta puhumaan aiheesta.
“Ihan ymmärrettävää. Ei sitä kaikkien kanssa tuu toimeen, en oo ikinä tavannu sellasta ihmistä joka jokasen vastaantulijan kanssa olis hyvää pataa”, totesin. Mietin hetken jatkanko ollenkaan aiheesta, mutta päätin sanoa vielä yhden asian. “Ja joskus ne hyvätkin välit alkaa rakoilla pahasti.”

Siirsin keskittymiseni jälleen valmennukseen ja siellä ravaavaan kimoon ruunaan. Ransu oli aika mielenkiintoinen hoidettava ja jopa tämmöiselle pitkälle miehelle aika ison kokoinen. Sain jopa vähän kurotella laittaessani ruunaa kuntoon ja joka kerta ihmettelin, miten niin pieni ihminen kuin Inna oikein sai hevosensa laitettua kuntoon kotonaan. Jakkaran avulla kaiketi, en kehdannut alkaa kyselemään.

Puheet ihmissuhteista olivat totta joka sana ja olisipa elämä helppoa, jos kaikkien kanssa olis kivaa ja tulis toimeen.
“Miten sie löydätkin aina jotain tosi fiksua sanottavaa joka asiaan?” hymyilin miehelle, joka oli saanu naisen hyvälle tuulelle ja odottamaan innoissaan jatkoja. Pitihän sitä kerran eläessään Kanadassa yöelämä kokea. Voi olla, että sinne ei ihan heti tule matkustettua uudelleen vaikka upea maa olikin.

Valmentaja kehotti ratsastajia loppuverkkaamaan hevoset ja kävi läpi jokaisen kanssa lyhyesti valmennuksen sisällön, hyvät ja huonot jutut. Huomasin, että minulta oli menny melkein koko valmennus ohi, mutta sitä ehtii kyllä kotopuolessakin valmentautua. Toki Nicholas Batemanin valmennuksen katselu saattoi olla ainutlaatuinen tilaisuus.

Ellie ja Janna olivat menneet jo talliin ja huomasin, että Isabella rupesi lopettelemaan, joten koin hevosenhoitajan velvollisuuden odottavan. Käännyin kuitenkin vielä Nikon puoleen ennen katsomosta poistumista.

“Olipa antoisa juttuhetki, mutta nyt pitää lähtee auttamaan Isabellaa. Nähään viimestään illalla.” hymyilin.

/ end