Rinnan päiväkirja

Mua jännitti aivan mahdottomasti. Mä istuin auton pelkääjän paikalla, tosin istuminen oli huono ilmaisu, sillä mä melkein pompin penkillä. Mua ei ollut jännittänyt näin paljon Auburniin meno sen jälkeen, kun olin mennyt ekan kerran tapaamaan Armia. Siitäkin tuntui olevan jo ikuisuus ja paljon oli tapahtunut.
"Kiitti kun lähdit kaveriks", hymyilin Kiialle, joka ajoi mun vieressä.
"Ei mitään, kiva kun vo olla avuksi", nainen vastasi. Traileri perässä me lähestyttiin Auburnia. Rinna muuttaisi tänään ainaki loppukesäksi Auburniin. Mä elättelin pieniä toiveita, että se voisi jäädä sinne myös kesän jälkeen. Joutuisinhan mä käymään Ruskassa silti edelleen Ramidan luona, mutta sentään mun vuokrahevonen ja oma hevonen olisivat samalla tallilla.

Rinna tuli trailerista ulos nätisti, mikä onni olikaan et nuori tamma oli niin täysipäinen, vaikka toisaalta se ei ollut samanlainen viilipytty kuin esimerkiksi Armi. Se osasi tietyissä tilanteissa käyttäytyä hienosti, mutta välillä se muistutti olevansa nuori, hieman tulisieluinen tamma. Pää taivaissa tamma vähän pörisi ympärilleen katsellen. Se ei ollut oikein matkustanut sen jälkeen, kun oli mulle Ruskaan tullut. Joten tämä olisi todella hyvä juttu, koska Rinnastakin pitäisi tulla ihan kilpahevonen.

"Mikä toi on? Onko se sun? Nitaaa!" kajahti Auburnin pihalla ja mä huokaisin mielessäni, kun nuori tyttö pölähti jostain meidän luokse.
"Se on Rinna, mun hevonen. Se muuttaa ainakin kesäksi tänne", selitin ja melkein hymyilin, kun Rinna katsoi melko järkyttyneen oloisena Viiviä. Mun vastaushan ei neidille riittänyt, vaan sitä seurasi kysymystulva. Kauan mulla on ollut Rinna, minkä ikäinen se on, mitä se osaa, miksi se tuli nyt Auburniin ja sitä rataa. Rinna rupesi hermostumaan seisoskeluun ja alkoi steppailemaan paikoillaan. Sitten alkoi perä liikkua ja se melkein keilasi Viivin kumoon, hupsista, joten mä sain hyvän syyn lähteä siitä pois.
"Sori, pitää mennä", tokaisin ja lähdin taluttamaan Rinnaa johonkin suuntaan.

Kiia liittyi meidän seuraan, kun oltiin päädytty lopulta kentälle. Tamma ihmetteli kenttää ja ympäristöään, mutta aika rennosti se tuntui koko homman toistaiseksi ottavan.
"Pääsit eroon Viivistä?" Kiia tyrskähti.
"Joo, Rinna meinas taklata sen", virnistin.
"Oho, Rinna. Kunnon ilkimys." Ehkä oli vähän kamalaa nauraa sille, kuinka mun hevonen oli meinannut keilata nuoren tytön. Mitään ei kuitenkaan käynyt, joten ehkä mä saisin tämän anteeksi.
"Jos mä vien Rinnan karsinaan, nii kerkeetkö auttaa vielä tavaroiden kantamisessa?" kysyin toiveikkaasti punapäältä.
"Tottakai, mä meen jo autolle", Kiia hymyili.
"Kiiiitoos!"

Mun elämä oli nykyään yhtä muuttamista. En mä siis itse ollut kotoa muuttanut mihinkään, mutta hevoseni muutti munkin edestä. Kesällä Rinna oli muuttanut Ruskasta Auburniin kesäasukiksi, sitten takaisin Ruskaan. Koska aika oli vähän kortilla, niin mä en ollut vielä kerennyt purkamaan uudestaan tamman varusteita Ruskassa. Sinänsä ihan kiva, kun meille aukesi mahdollisuus muuttaa Auburnin naapuriin Kaajapuroille.

Rita oli ilmeisesti viimein saanut tahtonsa läpi siinä, että Daim muuttaisi Ruskaan, missä Ramidakin oli. Joten serkku oli ehdottanut, jos me vaihdettaisiin tallipaikkoja päittäin. Mullehan se sopi mainiosti. Kahden tallin välillä ravaaminen oli hieman kuluttavaa, vaikka nytkään mä en ihan siitä pääsisi eroon. Tai itseasiassa mä kävisin kolmella eri tallilla, mutta Ramidan ratsastus oli vähentynyt mulla huomattavasti. Ja Kaajapurojen talli oli hyvin lähellä Auburnia, joten aikoja tallien välillä ajamiseen ei menisi ihan niin paljoa. Ja mulla olisi Rinnan kanssa käytössä jonkun verran Auburnin maneesi ja siellä valmennuksissa käyminen olisi helppoa.

Rinnaa koko asia ei tuntunut hetkauttavan, sillä se hetken haisteli uutta karsinaansa Kaajapuroilla ja rupesi sitten mussuttamaan heiniään kovin tyytyväisen oloisena.
"Noh, ainakaan ei tarvii sun sopeutumisesta huolehtia", höpisin hiljaa itsekseni. Enemmän mä olin huolissani itsestäni. Auburn oli ihan omaa luokkaansa puitteiden puolesta ja Ruskakin oli ihan hieno, joten Purtsit oli pienoinen pudotus tässä tasossa. Mutta ehkä mä selviäisin, Rinnalla tuskin oli mitään ongelmaa.

"Nita! Mitä sä täällä?" kuulin tutun äänen tallissa, jonka luulin olevan tyhjä.
"Hei. Rinna muutti tänne, niin mustakin tuli nyt niiku osittain Purtsilainen", vastasin vilkuillen ympärilleni tallissa. Tiesin ettei kattokruunuja ollut oikeastaan muualla kuin Auburnissa, mutta silti Kaajapurojen talli näytti niin koruttomalta.
"Ihanaa. Tervetuloa! Rinna on niin kivan olonen nuori", Jusu höpötteli iloisesti.
"Se kyllä on. Mitä Grannille kuuluu", kyselin naisen happamasta tammasta.
"Hyvää! Se on tiineenä,  vihdoin", Jusu intoili. Mä olin iloinen, kun mulla oli Jusu ystävänä. Naisen kuitenkin piti jo kiitää johonkin, joten me sanottiin vain heipat.

Mä jäin tuijottelemaan heiniään mussuttavaa tammaani. Vuosi veteli viimeisiään ja vuoden viimeinen Kalla CUP osakilpailu häämötti jo. Mulla ei ollut niihin kovia odotuksia. Ramidan kanssa maaliin, Rinnan kanssa siisti suoritus ja Leevin kanssa mulla ei ollut mitään. Leevin kanssa jos pysyttäisiin valkoisten aitojen sisällä niin olisin tyytyväinen. Sen kanssa mä olin jotenkin umpikujassa ja haaveet vaativaA startista oli kuopattu toistaiseksi. Ehkä uusi vuosi ja uudet kujeet tulisivat tarpeeseen meidän kohdalla.

"Hei hei nättimys, nähdään huomenna", sanoin Rinnalle, ennen kuin hipsin tallista ulos.

Perhoset lenteli vatsassa, mutta silmät oli ristissä, vaikka kello ei ollut edes kovin vähän. Mä vain en ollut osannut nukkua viime yönä. Edellisestä kisa-aamusta oli vierähtänyt taas hetki, joten mun rutiini tähän oli kadonnut. Asiaa ei tosin helpottanut se, että mä jouduin pakkaamaan tavarat kahdella eri tallilla. Mä olin käynyt ensin Auburnissa pakkaamassa Leevin sekä itseni varusteet, sekä katsonut orin melkein lähtökuntoon.

Nyt mä olin Purtseilla, sillä oli Rinnan vuoro. Kiia tulisi kohta hevosrekan ja kahden hevosen sekä ponin kanssa, pakattaisiin sinne Rinna ja Toru, sitten koukattaisiin vielä Auburnin kautta hakemassa Leevi. Ei yhtään hankalaa tai mitään. Mä kelailin päässäni listaa, mitä tarvittaisiin yön yli reissulle. Ruuat mä olin jo katsonut valmiiksi, joten niistä ei tarvitsisi huolehtia.

"Sua ei sitten stressaa mikään?" kysyin Rinnalta pysähtyessäni sen karsinan edessä. Tamma katseli mua hölmistyneenä, että mitä edes pitäisi stressata. Naurahdin ja jatkoin tavaroiden pakkaamista. Tavaraa tulikin ihan todella paljon, vaikka me startattaisiin tänään vain yksi luokka ja huominen olisi Rinnalla vapaa. Mä en ollut tämän reissun kannalta huolissani tammastani, sillä se otti tämmöiset rennosti, sen pienen kokemuksen perusteella, mitä meillä oli. Mutta Leevin kanssa mä en tiennyt edes mitä odottaisi.

Kiia saapui apukäsinä toimivan Minjan kanssa ja ensin me roudattiin hevosten tavarat, sitten pakattiin hevoset. Rinna lastautui kauhean kivasti. Se vain tervehti tuttua kaveria Enniä ja rupesi syömään heiniään. Mä odotin kauhulla sitä päivää, kun se tajuaisi olevansa tamma. Löytyihän siitä potkuakin, ettei se nyt ihan Armi ollut, mutta ei vastannut myöskään mun mielikuvaa tammoista.

Mä olin ilmoittanut Rinnan vain helppoC luokkaan, koska taas oli uusi paikka ja halusin pitää meidän kisauran aloittelun kivana. Meillä oli alla kaksi starttia. Käkiharjuilla murskavoitto heC luokasta ja Auburnissa heB vähän yli 62 prosenttia.
"Mua jännittää niin paljon", pukahdin, kun me päästiin perille Seppeleeseen.
"Turhaan jännität, hyvin teillä menee", Kiia yritti rauhoitella, saaden  multa vastaukseksi vain silmien pyörittelyä.

"Me käydään Rinnan kans vähän kävelemäs, et se saa katella paikkoja", mainitsin Kiialle. Meille oli varattu käytävältä vastakkaiset karsinat, joten me oltiin tuotu hevoset karsinoihin. Leevi vähän puhisi tilanteesta. Sekin pitäisi ratsastaa tänään kevyesti, jotta me pysyttäisiin aitojen sisäpuolella huomenna.
"Me voitais lähtee Ennin kans mukaan, et sen ei tarvii sit myöhemmin mörköillä", Kiia vastasi.
"Voitko Leevi käyttäytyä?" kysyin ruunalta, sen tutkiessa lainakarsinansa pohjaa kuoputtamalla sitä ja tunkien turpansa maahan. Mä pudistelin päätäni.

Me käytiin tammojen kanssa ihmettelemässä paikkoja. Rinna uteliaana, Enni vähän mörköillen, mutta kyllä sekin rauhoittui sitten. Kun tammat oli palauteltu karsinoihin, me käytiin ilmoittautumassa ja hoitamassa kaikki sellaiset jutut. Mua jännitti hyvin paljon, sillä tällä kertaa mulla ei ollut ketään niin sanotusti tukena. Ensimmäisissä kisoissa Rinnan kanssa Lauri oli pystynyt vähän jeesaamaan verryttelyssä, Auburnissa tietysti oli ihan eri tilanne koska siellä oli kaikki tutut. Kiiakin starttaisi nyt 20 ratsukon luokassa kahdella hevosella, joten ei sillä ollut aikaa.

Meillä oli hieman aikatauluongelmia. Kiia starttasi kahdella hevosella tosi peräkkäin ekassa luokassa. Myös hoitajana toimiva Minja starttaisi siinä poninsa kanssa, joten meillä oli ongelma. Mä lupasin varustaa Ennin samalla kun varustin Rinnan, joten Kiian ei tarvitsisi kuin purkaa nopeasti Manki ja saisi sitten valmiin hevosen. Ei menisi Ennin varustamiseen aikaa. Joten meillä oli hieman kiire, kun Kiia saapui talliin Mankin kanssa. Mä en uskaltanut jättää Enniä yksinään kun se oli täydessä varustuksessa, joten mä odottelin sen aikaa, että Kiia pääsi itse katsomaan tammansa perään.

Rinna tuntui verryttelyssä ihan hyvältä, mutta mä yritin olla tuuduttautumatta siihen fiilikseen. Ihan hyvä ei riittänyt ja mitä vaan voisi taas tapahtua. Me oltiin odottamassa omaa vuoroa ja mä yritin hengitellä syvään.
"Seuraavana Nita Merisalo ja Sinevan Aliferina", kuului kuulutus. Mua hermostutti, mutta mä yritin keräillä itseäni ja ohjasin hieman levottomaksi käyneen nuoren tamman valkoisten aitojen sisäpuolelle.

Kellon viisarit näyttivät aivan liian vähän, kun mä jo hilluin Kaajapurojen tallissa. Taas oli koittanut kisapäivä, mutta tällä kertaa niin sanotusti kotikisat. Vaikka mulla olikin nyt toinen hevonen naapurissa. Rinna mussutteli aamuheiniään, eikä sitä häirinnyt, kun mä tulin siihen hillumaan kuminauhojen kanssa.

Tamma ei ollut vielä tottunein letitettävä. Se pätkittäin oli todella helppo, mutta toisinaan se yritti käännellä päätään mun suuntaan ja kuikuilla, että mitä mä tein. Se loi vähän lisähaastetta siistien sykeröiden tekemiseen, mutta kyllä mä kaikesta huolimatta onnistuin. Muutaman vuoden aikana musta oli tullut ihan kohtuullinen sykeröiden vääntäjä, vaikka itse sanonkin.
"Noniin nättimys, sä olet lettien osalta valmis", höpisin ja rapsutin tamman otsaa.

Mä laskeskelin aikataulua päässäni, koska mä olin ajatellut ratsastaa Purtseilta Auburniin. Meidän pitäisi kohta lähteä, joten mä heilautin satulan Rinnan selkään. Tuntui hupsulta laittaa valkoinen satulahuopa ja kunnolla kiillotetut nahkavarusteet, kun oli niin sanotusti lähtemässä maastoon. Ennen kuin mä sujautin suitset tamman päähän, heitin enkkuviltin satulan päälle. Se suojaisi varusteita ja pitäisi meidät molemmat lämpiminä. Mulla itsellä oli ohuet housut kisahousujen päällä, koska ne eivät olisi valkoiset jos niillä hiihtelisin täällä.

Rinna käyttäytyi oikein siivosti matkalla Auburniin, joten mun ei tarvinnut katua päätöstäni sinne ratsastamisesta. Sitä ei hetkauttanut silloinkaan, kun me päästiin pihaan jossa oli täysi kuhina päällä.
"Nita! Hei!" kuulin kiljahduksen, jota en olisi välittänyt kuulla. Rinnakaan ei oikein arvostanut, sillä sen korvat painuivat hieman luimuun ja tamma otti muutaman sivuaskeleen. Mä taputin puoliverisen kaulaa rauhoittavasti ja tamma asettuikin sitten.
"Hei Viivi", yritin hymyillä poninsa kanssa kulkevalle tytölle. Viivillä oli kovasti asiaa, mutta onneksi mä pääsin hetken päästä livahtamaan karkuun.

Oli aika lähteä verryttelemään kunnolla, joten me suunnattiin tamman kanssa maneesia kohti. Mä en nyt välittänyt törmäillä keneenkään, joten onneksi tässä luokassa ei kovin montaa oikeasti tuttua startannut. Maneesissa mä keräsin viltin pois ja heitin sen laidalle odottamaan. Mulla oli hyvä fiilis tästä, Rinnan kanssa oli niin kiva kisata tällä hetkellä, varsinkin verrattuna Leeviin.

Meidät kuulutettiin radalle ja mä vedin viimeisen syvän henkäyksen. Taas sitä mentäisiin. Rinna tuntui hyvältä ja rennolta, mikä oli pääasia. Ei se ehkä mikään huippurata ollut, mutta se oli tasainen. Joten Rinnan kanssa mä osasin olla tuijottamatta sijoitusta, vaan keskityin enemmän miltä radalla tuntui. Kun mä käänsin tamman lopputervehdykseen, mä olin tyytyväinen.

Vilkaistessani katsomoon, mä bongasin mun vanhemmat. Mä melkein säikähdin ja jouduin katsomaan kahteen kertaan, ennen kuin oikeasti uskoin. Niitä ei ollut ikinä kiinnostanut mun hevoshommat, saati sitten että olisivat juurikaan käyneet tallilla. Ne eivät olleet nähneet Rinnaakaan kuin jostain kuvasta, kun olin näyttänyt.
"Merisalo ja Sinevan Aliferina, 65,331%", kuulutus kertoi, kun mä olin jo siirtynyt loppuverryttelemään.

Ei sillä ehkä sijoille päästäisi, Auburnin kisoissa oli aina niin kova taso, mutta mä olin tyytyväinen. Nuoren hevosen neljäs kisa, toinen heB luokassa ja paremmat prosentit kuin viimeksi täällä. Mä taputin tamman kaulaa vielä, vaikka se olikin kiitokset saanut jo radan päätteeksi.

Rinna loikkasi jostain tuntemattomasta syystä kesken laukkaympyrän, mutta jatkoi heti seuraavaksi tasaista nättiä laukkaansa. Sillä oli ollut nyt kausi, että milloin mistäkin piti vähän "säpsyillä" ja loikkia. Mä olin jo tottunut niihin, joten jatkoin vain vasemman laukan työstämistä. Sekin oli viimeaikoina vähän aiheuttanut harmaita hiuksia, kun tamma heittäytyä vähän vinoksi, mutta oltiin sitä saatu korjattua jo aika kivasti.

Purtsien kenttä oli jo hyvässä kunnossa ja kelikin upea, joten sulalla kentällä ratsastaminen tuntui erittäin hyvältä pitkän talven jälkeen. Onneksi oli maneesi edes välillä käytettävissä, muuten olisi aika hankalaa treenata tavoitteellisesti kisoihin. Rinna teki taas pikkuloikan ja mä muistuttelin, että vielä ollaan töissä. Mä työstin ravia vielä hetken ja tein muutamia pätkiä avoja. Tamma tuntui aika hyvältä, joten mä siirryin keventelemään ja annoin puoliverisen venyttää kaulaansa. Koska me oltiin vähän ryhdistäydytty maastoilemisen kanssa ja keli todella oli upea, me lähdettiin loppukäynneille maastoon.

Mä nautin auringon paisteesta, jossa tarkeni jo ohuella pitkähihaisella ratsastaa. Linnut visersivät siihen malliin, että se oli jo melkein häiritsevää. Mutta vain melkein. Mä olin todennut, että meille sopi hirveän hyvin alku- tai loppukäynnit maastossa. Mä sain nollattua oman pääni, jos oli ollut rankka päivä niin yleensä alotin maastosta. Meni ratsastaminenkin paremmin, kun ei ollut pinna kireällä jo heti alusta asti. Rinna oli hyvin oppinut, että nämä mentiin rauhaksiin kävellen pitkällä ohjalla. Se sai ihmetellä rauhassa mitä halusi. Mutta kyllä me oltiin käyty muutenkin maastossa ja meinasi välillä kiltillä tammalla lähteä homma lapasesta silloin.

Nyt mä en ihan kyennyt nollaamaan päätäni, kun kisakuviot pyörivät päässä. Meillä oli tullut taukoa kisoihin mun ajanpuutteen takia, joten me oltiin vain treenattu ja rakennettu hyvää kuntoa. Sen kyllä sinänsä huomasi ja me pelattiin tamman kanssa jo ihan eri tavalla yhteen. Tauko vain aiheutti sen, että kisoihin olisi taas hirveän jännittävää lähteä. Ja Rinnalla alkoi ensimmäinen vaativaB startti häämöttää edessä. Mä ilmoitin sen ja Leevin Ilvessuolle vappukisoihin. Rinna heA ja vaB, että saataisiin myös niin sanotusti helpompi startti alle. Koska sitten mä olin suunnitellut, että me lähdettäisiin Ruotsiin Hannaby Hanami Weekille. Tänä vuonna Rinnakin pääsisi mukaan, sen takia tuo vaativaB oli kiva korkata ensin Suomen puolella.

Mä meinasin rehellisesti sanottuna melkein pyörtyä siihen paikkaan, kun ajattelin Hannaby Hanami Weekiä. Olinhan mä ollut siellä ennenkin, mutta Leevin kanssa joka oli jo kokeneempi konkari. Nyt mä olisin lähdössä ensimmäistä kertaa oman hevosen kanssa, jota olin pitkälti yrittänyt itse viedä eteenpäin. Ei mulla mitään tulostavotteita sinne ole, mä ottaisin sen uutena kokemuksena. Ja eihän Rinna ole vielä kovin pitkiä matkoja matkustanut ja viime aikoina ei olla matkusteltu edes naapurikaupunkiin.

Olin kiitollinen, kun Purtseilla ei turhaa ruuhkaa ollut tälläin arkipäivänä päiväsaikaan, sillä mun jalat meinasi pettää tallin pihassa, kun hyppäsin Rinnan selästä alas.  Mun pitäisi kyllä tehdä jotain tälle jännitykselle, koska mä varmaan kuolisin jo ennen reissuun lähtemistä tällä menolla. Tallissa mä purin Rinnan reippaasti ja kiitin onneani myös siitä, että se ei ollut hionnut tänään. Mulla alko olemaan kiire töihin, joten syötin palkinnoksi tammalle vielä porkkanan ja vein sen takaisin tarhaan. Siellä se karautti komean kunniakierroksen tarhan ympäri ja rauhoittui sitten syömään heiniä.