Akun päiväkirja

28.06.2020

Juuri ennen Saksaan lähtöä mä ehdin Josefinan kanssa vielä avustaa Akun muutossa Auburniin. Äiti oli onnistunut nappaamaan sille kartanolta kesätreenipaikan, joita aiemmin karsinapaikkojensa päällä istuneet Sokan sisarukset olivat jakaneet yllättävän avokätisesti halukkaille. Se oli sopinut jostain ratsuttajastakin, mutta ei muistanut nimeä – tai ei halunnut sitä kertoa – joten multa jäi selvittämättä, kuka kipuaisi Laran pojan selkään kesän aikana.

Mä olin kautta rantain pyytänyt Cellaa pitämään silmällä Akuakin, ja se oli tietysti auliisti luvannut. Cella muistutti vähän Aliisaa, joskaan ei ollut läheskään yhtä paha, ja mä arvelin että pieni urkintatehtävä oli sen mieleen.

Aku ei osannut vielä matkustaa kopissa kovin hyvin eikä varsinkaan ollut helppo lastattava, mutta hevosauton kyydistä pois se tuli kyllä juosten. Ja se kiljui. Ei ole epäilystäkään keneltä ori oli perinyt äänihuulensa, sillä Cava vastasi sille tarhasta ja hetken aikaa orit mylvivät niin, että Josefina nosti jo kädet korvilleen.

Mä kävelytin Akua pienen lenkin sillä välin, kun Josefina nosteli sen muutamat tavarat satulahuoneeseen. Äiti oli minimalisti, mitä sen hevosten varusteisiin tuli, eikä Akullekaan oltu vielä hankittu mitään muuta kuin ehdottoman välttämättömät tavarat. Toki Easyn myynnin myötä mä olin lahjoittanut sille joitain sopivia varusteita, vaikka isoveli olikin Akua useamman sentin pienempi ja selvästi kapeampi, vaikka Aku kasvoi edelleen. Joka tapauksessa Akun tavarat varmasti solahtaisivat niille varattuun paikkaan ongelmitta.

Aku lopetti huutamisen vasta, kun mä vein orin sen uuteen karsinaan. Se pyöri pari ympyrää molempiin suuntiin ja heittäytyi sitten ensi töikseen piehtaroimaan, ja kaiken kaikkiaan vaikutti siltä, ettei se ollut muutosta niin moksiskaan. Hyväpäinen hevonen se kyllä oli, ja oli se onnistunut tekemään elämässään jo kaksi hyvää asiaa: a) korottamaan kantakirjan kolmospalkinnon kakkoseksi uusintayrityksellä ja tekemään äidin ikionnelliseksi ja b) saamaan Grannin tiineeksi.

Mä kiersin käteni Josefinan vyötärön ympärille, kun tyttöystäväni liittyi mun seuraan katselemaan Akun piehtarointia.
”Uljas isäori siinä”, mä hymähdin, kun hevonen nousi ryminän kera ylös pitkäksi venähtänyt ratsutukka korvien päältä sojottaen.
”Kaikeksi onneksi”, Josefina sanoi ja hymyili Akulle. Se ei tietenkään ollut Grannin ja Josefinan ykkösvaihtoehto, mutta se oli onnistunut tehtävässään, joten kai sitä saattoi pitää jo lupaavana jalostushevosena.

”Akuko tuli jo?” Isabellan ääni kaikui tallikäytävän toisesta päästä, kun perijätär saapasteli sisään.
”Juu, ihan äsken”, mä vastasin.

Nainen pysähtyi hetkeksi meidän viereen ja nyökkäsi jotenkin hyväksyvästi. ”Se on kyllä komea.”

”Kiitos”, mä vastasin kehusta ehkä hivenen yllättyneenä. Jos ori olisi ollut ratsukoulutuksen suhteen yhtään pidemmällä, mä olisin kehottanut Isabellaa kokeilemaan sinä aikana kun mä olin poissa, mutta nyt en kehdannut – viimeksi kun mä olin ollut Akun selässä, olin myös lentänyt sieltä aika vauhdikkaasti alas.

”Näemme kenties myöhemmin kesäpäiväjuhlissa?” Isabella siirsi katseensa Akusta Josefinaan, ja Josefina nyökkäsi. Vaikka maanantaina olisi aikainen aamu, me oltiin päätetty, että pieni rentoutuminen porukalla voisi tehdä hyvää kaiken kisa- ja pakkausstressin päätteeksi.

”Hyvä”, Isabella totesi ja jatkoi matkaansa. Me seisottiin vielä hetki Akun karsinalla. Josefinasta en tiennyt, mutta mä mietin, että aika kivan näköinen hevonen orista oli tosiaankin kasvanut.

19.07.2020

Ulpu: 21-vuotias, vaaleaverikkö, 154-senttinen hevosalan sekatyöläinen. Sisäänratsastaa, ratsuttaa, ajaa kilpaa montéa, hieroo hevosia ja satunnaisesti valmentaa poniratsukoita. Erikoistunut poneihin ja pukkikoneisiin. Työskentelee Murronmaalla ja lähialueilla, ei omaa hevosta. Nauravainen ja aurinkoinen, mutta paikka paikoin myös kovaääninen ja temperamenttinen persoona.

Auburn Estate oli ehdottomasti pramein talli, jossa Ulpu oli vuosiin käynyt. Vaikka hän lyhyestä varrestaan huolimatta tunsi olonsa välillä norsuksi lasikaupassa, oli luksusta työskennellä paikassa, jossa ei tarvinnut murehtia mistään käytännön asioista. Hevoset eivät karkailleet läpi roikkuvista aitalangoista, kentän pohja ei ollut koskaan ratsastuskelvottomassa kunnossa, eikä tallissa ollut sitä riskiä, että jumiutuvan oven takia jäisi karsinaan loukkuun. Hanoista tuli sekä kylmää että kuumaa vettä, solarium oli todella olemassa eikä vain mainoskikka, ja lisäksi tallissa oli oikea, toimiva, siisti ja käyttökelpoinen vesivessa, ja siellä vessassa oli aina vessapaperia ja käsipyyhkeitä.

Vaikka Ulpun mielestä liiallinen varallisuus harmillisen usein korreloi ikävän käytöksen kanssa, Auburn Estaten väestä hänellä ei ollut ainakaan vielä kolmen heinäkuisen viikon perusteella pahaa sanottavaa. Ulpu ei ollut kohdannut, tai ei ainakaan muistanut kohdanneensa, yhtäkään silmienpyörittelyä, kun hän oli milloin unohtanut ratsutettavansa karsinan sijainnin, milloin lompsinut vahingossa väärään maneesiin (sic) keskelle valmennusta. Lisäksi tallin ruskeahiuksinen omistajatar oli asiallinen ja ystävällinen ja näyttänyt hänelle henkilökohtaisesti paikkoja, kun hän oli ensimmäisen kerran ilmaantunut tallille saappaat ja kypärä kainalossa. Ulpu oli tavannut Isabella Sokan alueen kilpailuissa useampaan kertaan, mutta perijättären juttusille hän ei ollut koskaan aiemmin päässyt. Täytyi sanoa, että Ulpu oli positiivisesti yllättynyt.

Positiivisesti yllättynyt Ulpu oli myös ratsutettavastaan. Nuoriherra Aku tosiaan osasi pukitella ja hyppiä milloin mihinkin ilmansuuntaan. Sen bravuurin Ulpu oli nimennyt frontti satakasikympiksi – hevonen heittäytyi täysin rennosta ravista tai laukasta puoli kierrosta takaisin menosuuntaan ja potkaisi samalla sivulleen sellaisen kierrepotkun, että moni jalkapalloilija olisi kateellinen. Välillä Aku oli onnistunut kalauttamaan takakoipensa aina maneesiin seinään asti, mutta reikää se ei sentään ollut vielä saanut aikaan.

Onneksi Aku oli kuitenkin jo ensimmäisen viikon lopulla osoittanut, että osasi se paljon muutakin. Orin omistajan poika Rasmus Alsila, jonka Ulpu paikkakuntalaisena niin ikään tietenkin tiesi muttei tuntenut, oli laittanut hevosen satulaan ja opettanut sille perusteet ennen kesäreissuaan Keski-Eurooppaan. Ne perusteet olivat Akulla hyvin hallussa – kun se halusi liikkua eteenpäin ja keskittyä ratsastajan ohjeisiin, se liikkui energisesti mutta hyvässä tasapainossa ja kantoi itsensä ja ratsastajansa oikein. Akulla oli iso, ilmava laukka, jossa se tosin jäi mielellään vähän leijailemaan, ja joustava ravi. Kokoaminen ei tullut siltä kovin luonnostaan, ja kun siltä pyysi asioita hieman orin mukavuusalueen ulkopuolelta, se päätti herkästi poistua paikalta.

Tyypillinen mies, Ulpu mietti hilpeästi. Onneksi hän nautti nuorten orien kanssa työskentelystä ja oli nähnyt kaikenlaista jo ennen Akua. Lähinnä sen temput ilahduttivat Ulpua, joka oli koko alkuvuoden ratsuttanut pääasiassa poneja. Puoliverisen loikissa oli enemmän vuoristoratatunnelmaa, ja niissä oli selvästi helpompi pysyä kyydissä.  

Ulpu oli Jaana Alsilan kanssa sopinut työskentelevänsä Akun kanssa syyskuun puoliväliin saakka pari-kolme kertaa viikossa. Sitten ori muuttaisi takaisin vanhalle kotitallilleen ja oletettavasti Rasmus Alsila jatkaisi sen kanssa, ellei karkaisi jälleen ulkomaille. Mutta kuka tietää, ehkä Ulpulle löytyisi tämän kesäseikkailun ansiosta Auburn Estatesta lisääkin asiakkaita. Hän itse ei panisi lainkaan pahakseen, jos saisi jatkaa kartanolla työskentelyä kesän jälkeenkin: lämmitetty maneesi todella olisi tervetullutta vaihtelua niihin olosuhteisiin, joissa hän useimmiten pyöritteli ratsastettaviaan.  

Ei sillä, että Ulpu olisi valittanut – se ei hänen tapoihinsa kuulunut.

27.07.2020
#merikantovalmentaa

Toinen kesätallilainen Vilja sai Ulpun houkuteltua valmennukseen juuri ennen Rasmus Alsilan paluuta Suomeen. Se oli hilpeän erikoinen kombinaatio: pitkäsääri-Vilja ja kouluratsu-Konna, tappijalka-Ulpu ja estejunnu-Aku, kenttäratsastaja-Merikanto ja pitkä liuta puomitehtäviä Auburnin lentokentän kokoisella ulkoareenalla. Kentäksi Ulpu ei edes kehdannut sitä kutsua.

Ulpu ei ihan hirveän usein käynyt valmennuksissa asiakkaidensa hevosilla, ja koska hänellä ei ollut omaa, käytännössä hän ei ylipäätänsä käynyt valmennuksissa hirveän usein. Mutta koska Jaana Alsila oli avokätisesti luvannut maksaa, jos Ulpu haluaisi jokusen kerran valmentautua Akulla kesän aikana, hän oli suostunut Vilja Kuirin valmennuskaveripyyntöön mielellään. Akulle tekisi hyvää päästä työskentelemään porukassa ja kuka tiesi, ehkä Merikannon Latella saattaisi olla jokunen ässä hihassaankin.

Akulla ei (onneksi, Ulpu mietti) ollut ässiä hihassaan, mutta kaikki vanhat temput se kyllä esitteli heti valmennuksen aluksi. Ori puhisi ja pärräsi, sipsutti hetken ravia kaula kaarella ja heitti sitten sellaisen pukin, että sen takajalkojen ja maan väliin olisi mahtunut kaksi Ulpua päällekkäin. Konna katseli nuoriherra Sodankäynnin taidon loikkia kiinnostuneesti ja mietti selvästi, pitäisikö senkin ottaa hieman kipinää, mutta naiset hevosten satuloissa vain naureskelivat ja jatkoivat ympyröiden kääntämistä valmentajan ohjeiden mukaisesti.

Valmennuksen aiheena oli helpot puomitehtävät suoralla ja kaarevalla uralla, ja ne tukivat mukavasti niin koulu- kuin estehevosenkin aihion kehittymistä. Aku, joka oli elämässään jo jonkun verran puomeja nähnyt, esitti parhaat tiikerinloikkansa puomien yli eikä meinannut millään ymmärtää, että puomeja saattoi ylittää myös RAVISSA, VOITTEKO USKOA! Ulpu kyllä sinällään nautti orin teknisesti mahdottoman lahjakkaasta hyppytyylistä ja kuplivasta energiasta, mutta Merikanto yritti toppuutella kaksikkoa ja saada ilmavaraa hieman pienemmäksi.

Konna taas oli Ulpun silmään aika tyypillinen kouluhevonen eikä aivan varma siitä, miten sen pitäisi jalkansa asetella. Välillä ori astui kerralla kolmen puomin yli, välillä sipsutti kolme askelta yhden askeleen väliin. Erityisesti viimeistä enteilevässä pidemmässä, kääntämistä ja suoristamista vaativassa puomitehtävässä Konna välillä tuntui pysyvän pystyssä silkalla sinnikkyydellä.

”No sehän meni hyvin”, Vilja huikkasi iloisesti Ulpulle Konnan saatua jalkansa järjestykseen. ”Näyttäkääpäs mallia koulutuuppareille!”

Aku laittoi korvansa luimuun ja Ulpu lyhensi ohjaa tuuman verran, ennen kuin siirsi ratsunsa raviin puolittaisen laukka-askeleen saattelemana ja ohjasi sen puomitehtävälle. Akun sinnikkyys loppui paljon ennen kuin Konnan ja se hyppäsi pukkilaukalla yhden kokonaisen tehtävänosan yli, mutta rentoutui lopulta sen verran, että suostui hölkkäämään suoralla linjalla olevien puomien yli keskeltä ja kurinalaisesti. Siihen oli hyvä lopettaa – siltä erää, sillä Ulpusta tuntui, että hän saattaisi tarvita vielä revanssin.

06.08.2020
#merikantovalmentaa

Torstaiaamuna satoi kuin saavista kaatamalla, joten Ulpu ja Aku, Vilja ja Konna sekä Lauri Merikanto suuntasivat maneesiin, jonka nimi oli Paju. Ulpusta se oli hauskaa – hänellä oli Paju-niminen pikkusisko. Pikkusisko-Pajua tosin ei olisi saanut maneesi-Pajuun edes veitsellä uhaten, sillä luonnonlapsi ei ratsastanut maneeesissa eikä kyllä rehellisyyden nimissä olisi vapaaehtoisesti edes lähestynyt Auburnin kartanoa.

Heidän sekalaista seurakuntaansa lukuun ottamatta tallilla oli vain työntekijä, niin aikainen aamu oli. Ulpu kuului niihin ihmisiin, jotka saattoivat nukkua missä vain milloin vain ja olivat lopun aikaa virkeitä. Hänelle kello kahdeksan estevalmennus sopi hyvin, etenkin kun hän oli edellispäivänä tavannut Rasmus Alsilan ja saanut kuulla, että tämä olisi erittäin mielellään tullut katsomaan valmennusta, jos se olisi ollut hieman myöhemmin. Tietenkään Ulpulla ei ollut mitään Rasmus Alsilaa vastaan niin kuin hänellä ei ollut mitään salattavaakaan omassa ratsastuksessaan ja työskentelyssään, mutta Ulpu epäili, että jos mies näkisi miten Aku liikkui ja hyppäsi nykyään, Ulpu saisi loppupestinsä ajan tyytyä välipäivien käyntiköpöttelyihin.

Aku nimittäin oli kehittynyt. Se oli kerännyt viime viikkojen aikana massaa ja muuttunut melkein oikean täysikasvuisen hevosen näköiseksi, mikä oli vaikuttanut myös orin liikkumiseen. Sen askelissa oli joustoa ja rytmiä aivan eri tavalla kuin ennen, ja se myös hyppäsi niin irtohypytyksessä kuin ratsastettunakin huomattavasti voimakkaammin ja pyöreämmin läpi selän.

Jos halusi, tietenkin. Jos ei halunnut, se ei hypännyt ollenkaan. Ulpu toivoi, että Aku olisi vastaanottavaisella tuulella ja he saisivat valmennuksesta suurimman mahdollisimman hyödyn irti. Kovin montaa kertaa tänä kesänä niitä tuskin enää olisi - nytkin ilmassa oli syksyä jo sen verran, että Ulpu oli heittänyt jo loimen Akun takaosalle alkukävelyiden ajaksi. Syyskuun puoliväli läheni vääjäämättä.

Aku onnistui kuitenkin yllättämään Ulpun sateen ropistessa maneesin kattoon ja Merikannon huudellessa ohjeitaan omaan jämäkkään tyyliinsä. Ori tuntui ehkä jopa hivenen väsyneeltä eikä esitellyt lainkaan sille tyypillisiä ylimääräisiä sivuloikkia, kierteellä tai ilman. Toki Ulpu sai olla koko ajan tarkkana ja keskittyä siihen, että hevonen pysyi hänen allaan, mutta tällä kertaa Akulle saattoi antaa luvan edetä hieman reippaamminkin ilman, että se katosi paikalta. He saivat hyviä toistoja monenlaisille puomi- ja kavalettitehtäville ja sujuvia hyppyjä pienten esteiden yli.

Ulpu oli tyytyväinen, mutta päätti kuitenkin, että Aku saisi enemmän tai vähemmän levätä seuraavan viikon - nuori hevonen oli joutunut lyhyessä ajassa prosessoimaan paljon uutta. Ehkä jos itse Rasmus Alsila haluaisi orin loman jälkeen kavuta sen satulaan, Ulpulle riittäisi töitä nyt ja jatkossakin.