Luikitkos ketunkoloos siitä

17.11.2019, @Anton S.
Kalla CUP:n viimeisen osakilpailun kouluratsastuspäivä on alkamaisillaan. Kansliassa tapahtuu...

Kanslia ei oikeastaan ollut vielä auki. Sattui vain käymään niin, että me oltiin Rasmuksen kanssa melkein nukuttu pommiin, mitä säikähtäneenä mä olin hätistellyt meidät niin hirvittävällä kiireellä Auburniin, että me oltiin sittenkin ihan todella hyvissä ajoin mutta suoraan sängystä repäistyn näköisinä paikalla. Kuunneltuaan jonkun aikaa mun lohdutonta ulinaani rumasta ulkonäöstäni Rasmus, (arjen) sankarini, oli hörpännyt kahvikuppinsa tyhjäksi, jättänyt mut yksin kansliaan ja lähtenyt talla pohjassa hakemaan mulle kotoa hiusharjaa ja ripsaria.

Ovi oli jäänyt vähäsen rakoselleen Rasmuksen perässä, ja rakoselleen jääneet ovet eivät kerta kaikkiaan jääneet huomaamatta Vivienne Blankleyn kaltaisilta ihmisentaimilta.

"Joko saa ilmoittautua! Mä starttaan kooännää, ja olen jo viides lähtijä, tremendo! Olethan Josefiina enkeli ja anna minun - tuttavia! Anteeksi kun sanon niin suoraan, mutta olisithan sinä voinut nyt vähän, öhöm, hienostautua! Vaikka meillä onkin tämä tukkalaatu, kyllä kuuluu sentään näin suurena päivänä hieman kammata itseään!"

Kyyristelin kanslian pöydän takana ja puolustauduin:
"Tiedän, tiedän, mutta meillä tuli Rasmuksen kanssa kova kiire -"
Anton Seljavaara ilmestyi Viivinkin jäljiltä avonaiseen oviaukkoon juuri parahiksi, kun se mokoma sisulisko lapseksi räiskäytti ilmoille kuolemattoman lauseen:
"Niin, niin, kun teillä on aina ketut koloissa eikä silloin kerkeä sukia hiuksia."

Istuin paikoillani niin ilmeettömänä, etten ollut ihan varma oliko mulla enää naamaa ollenkaan.

"Mutta ottaisitko tästä nyt minun ilmoittautumisrahani ja tekisit mitä kanslistit nyt sitten tekevät kun kilparatsastaja ilmoittautuu, ja sitten voisit tehdä jotakin tukallesi niin ei koko kisaväki näe päällepäin ketunhäntääsi. Täällä on vierailijoitakin! Pitää edustaa!" Viivi posotti etusormi opastavasti/nuhtelevasti pystyssä, ja minä hoidin tytön ilmoittautumisen niin tehokkaasti kuin kykenin (jotta pääsisin hänen puheistaan eroon). Sitten Viivi pyörähti ympäri, huomasi vaitonaisena takanaan pönöttäneen Antonin ja puuskahti: "Ja siinä toinen ketunmetsästäjä! Che follia! Miksi minun pitääkin tietää kaikki kaikkien ketuista?"

Loppuosan Viivi mutisi kuin itsekseen tunkeutuessaan Antonin ohi ulos kansliasta.

Mä en saanut sanaa suustani.

Jos en olisi luvannut Isabellalle käyväni Vilan kanssa kevyellä palauttelumaastolenkillä tänään, olisin varmaan sillä hetkellä maannut krapuloissani sängyssä, mutta siinä sitä seistiin Vilan karsinalla ihan skarppina. Tallikäytävällä hyöri niin tuttuja kuin tuntemattomiakin kouluratsastajia valmiina päivän koitokseen eikä mua oikeastaan käynyt lainkaan kateeksi. Olin jo omat kisasuoritukseni tälle viikonlopulle suorittanut ja noh, eihän ne kovin mallikkaasti menneet...

Joku karsinapaikan itselleen varannut nainen tuli nykäisemään hihasta ja kyseli oliko minulla ylimääräistä kynää lainata.
Jos olisin ollut joku hapannaama (esim. Martta tai Amanda) olisin varmaan tiedustellut, näytinkö mä joltain kävelevältä penaalilta, mutta koska en ollut, pudistelin päätäni pahoittelevasti hymyillen.
Jos se nainen ei olisi ollut niin vetävän näköinen pakkaus, olisin varmaan jatkanut omia puuhiani sen siliän tien ajattelematta asiaa yhtään enempää, mutta koska se oli aika... wouuuu... lupasin käydä etsimässä hänelle sen kynän jostain.
Loungesta ei sellaisia löytynyt, joten kipitin kuuliaisena miehenä kansliaan. Siellä olisi!

Ja siellä oli myös Viivi. Jeesussss.... Olin saanut siitä ihan totaalisen yliannostuksen niin Ruunaankoskella kuin eilenkin, kun tämä oli häärännyt Vilan "hoitajana" koko päivän, vaikka olin kyllä vannonut pärjääväni itsekin tamman kanssa. Mutta ei niin ei..
Huokaisin syvään ja jäin odottamaan, että tyttö saisi asiansa hoidettua, koska en todellakaan halunnut tunkea siihen väliin edes sen vertaa, että olisin kysynyt kynää lainaan.

Tiedä vaikka Viivi olisi alkanut höpöttämään jotain kettujut --
"Niin, niin, kun teillä on aina ketut koloissa eikä silloin kerkeä sukia hiuksia."
Ja sieltähän se tuli. Ihan ilman meikäläisen "apua". Meinasin kyllä perääntyä hiljaa takavasemmalle huomatessani kuka siellä kansliassa istui... Löytäisin sen perkeleen kynän jostain muualtakin.
Jusu tiesi minusta ja Sarahista, kiitos Viivin, joten vähän oli kiusallista. Eikä ihan vähääkään. Pikkuisen saattoi hartiat nytkähtää tukahdetusta naurusta, kun tyttö papatti Jusulle jotain ketunhännistä sun muista.

Mutta totta kai Viivin piti vielä lähtiessään tehdä tilanteesta entistä kiusallisempi.
"Mitä me just viikko sitten sovittiin?!" supatin tytön perään naama irvessä. Kettu- ja kolojutut piti jäädä Viivillä unholaan eikä höpötellä niistä pitkin kyliä? Tai no, tallikäytäviä.

Siirsin katseeni Jusuun ja tunsin punan leviävän kasvoilleni.
Koska olin tämmöisissä tilanteissa niin saakelin sulava tyyppi aukaisin suuni ja totesin: "Kynää mä kyllä nyt tällä kertaa metsästän."
MITÄ!?

Oli purtava huulta, ja purtava lujaa. Muistikuvat eräästä treffipäivästä Auburnissa olivat aivan hirvittävän eläväiset, ja sitten mun päähän alkoi tulvia muitakin muistoja. Mä olin aivan yhtäkkiä kiusallisen tietoinen siitä, että mun edessäni seisoi mies, jonka ketun mä olin nähnyt.

Vähän kimakalla äänellä mä sivuutin koko kynänhaeskelun tyystin:
"Ha! Tuo Viivi! Aina se puhuu omiaan! Ha. Ha. Höö."

Helakka puna kohosi mun kasvoille. Mun sieluni silmiin kohosi piinaavan tarkka kuva siitä, miltä mä siltä hetkellä näytin. Hiukset olivat kampaamattomana, yön jäljiltä takkuisena pehkona ja kasvot tyystin vailla meikkiä, ja poskipuna oli aivan liian luomua.

"Ei meillä ole aina. Ketut. Kolossa. Tai siis, ei Viivi tiedä mitään."

Voi kuinka mä toivoinkin, että olisin voinut palata takaisin siihen yksinkertaiseen ja viattomaan aikaan, kun en vielä tiennyt, mitä mokoma sananparsi edes tarkoitti. Kädet tärisivät ja mä loin Antoniin suurisilmäisen bambinkatseen. Pliis, pliis, pyysin mielessäni, hoida meidät jotenkin mahdollisimman vähän vaivaannuttavasti pois tästä tilanteesta.

"Hah. Joo, se on vähän... Tommonen", naurahdin ihan yhtä letkeän normaalisti kuin Jusukin oli vinkaissut. Ei saaaaakeli.
Hihih, joo, Viivi. Tommonen hassu tyttö. Hauskaa... Hahha, kettujuttuja. Hulvatonta suorastaan.
Oi luoja, ota minut jo pois täältä..

Jumituin siihen oviaukkoon ja yritin jotenkin normalisoida kasvoni. Puna pois ja silmät lautasen kokoisista takaisin normaaliksi. Helpommin sanottu kuin tehty. Varsinkaan siinä vaiheessa, kun Jusu alkoi selittämään sen ja Rasmuksen seksielämästä... Tai jostain?!
"Niin joo, aivan, kyllä", mutisin niskaani hieroen. Miksi mun päässä nyt pyöri mielikuva Jususta ja Rasmuksesta, noh, ketunkolo leikeissä? En halunnut ajatella sellaisia!

"Kenellepä ne ketut koloissa olisi jatkuvasti. Siis silleen että Viivi tietäis", änkytin ja teki mieli paukauttaa pää siihen ovenkarmiin sillä samalla sekunnilla. Siis mitä helvettiä mä oikeasti selitin?
"Tai siis... Ei kai sille kukaan niistä kerro? Eihän?"

Ei jumalauta....

Jaha. Me puhuttiin edelleen ketuista ja koloista. Jotenkin häiritsevällä tavalla Viivi-07 pyöri siinä kuviossa mukana, vaikka sellaisen ei mitenkään olisi voinut olla mahdollista. Se tuntui ihan tosi, tosi, tosi epäsopivalta.

"Niin no siis mä en kyllä tiedä yhtään mistä Viivi vetää noita sen juttuja", sepostin vikkelästi. "Mä vannon että mä en ole kertonut sille mitään koskaan! Sehän on lapsi ja mä olen sentään täti ja kummitäti ja kaikin puolin kunniallinen ihminen!"

Joo, se tuntui sillä hetkellä tosi tarpeelliselta alleviivattavalta asialta. Että mä en koskaan lavertelisi lasten korville sopimattomia asioita lapsille. Enhän mä pahus vieköön laverellut sellaisia edes... edes... kenellekään.

"Ihan itse se tuli mulle susta ja Sarahista puhumaan", mä ilmoitin vikkelästi, jotta kävisi aivan takuulla selväksi, että mä en ollut oma-aloitteisesti koskaan puhunut Viiville mistään aihepiiriin edes etäisesti liittyvästä.

Mä en tiedä miksi, mutta mä tuijotin Antonia. Olisi tuntunut epäkohteliaalta katsella kattoon, kun tilassa oli toinen ihminenkin. Toisaalta... ei tämä nyt ihan kamalasti parempi ratkaisu ollut.

Täti, kummitäti, kunniallinen ihminen ja sitä rataa.
Hymähdin. Tuskin ne Rasmuksen kanssa kuitenkaan vain halailivat iltaisin peiton alla pimeässä. Tai no, mistäs mä tiesin. Ehkä ne odottivat avioliittoon? Jusu ehkä oli semmoinen... Siveellinen ihminen, joten ehkäpä se oikeasti odotti hääyöhön saakka?
Haha! Ketä mä huijaan. Jusun sen hetkisestä ulkomuodosta näki, että taisi viime yö olla melkoisen villi? Eiiiiihhh, taas mä ajattelin sitä ja Rasmusta harrastamassa esiaviollista syntiä. Hyi. Ei. Pois mielestä!

Räpsyttelin silmiäni hämmentyneenä. Ihan vain poistaakseni sen äskeisen mielikuvan pois päästäni ja sen takia, että Jusu oli maininnut minut ja Sarahin. Edelleen pähkäilin, mistä Viivi siitä tiesi?
"Ai jaa... Sepä kiva", mutisin. Joo, tooooosi kiva.
"Tai siis. Ei kiva! Se oli vain sellainen... Niin no, semmonen juttu vain",  änkytin ja toivoin, että mulla olisi ollut samanlaiset puheenlahjat kuin vaikkapa Aliisalla. Olisin saanut itseni keploteltua siitä tilanteesta huitsin nevadaan suitsait sukkelaan.
Mutta kun ei ollut...
"Ei tapahdu toiste! Siinä oli vähän kaikenlaista. Aliisa ja Thomas ja niin edelleen", jatkoin takeltelevaa puhettani. Siis miksen mä voinut vain napata sitä perhanan kynää siitä pöydältä, kiitellä ja painua sen hemaisevan näköisen kouluratsastajan luo?

Mun vaeltamaan ryhtynyt katseeni sattui osumaan kynään, ja siinä vaiheessa olisi ollut oikein sopiva hetki palauttaa keskustelu alkuperäisille urille.

”Niin, joo, ei kyllä mitenkään kiva”, vahvistin myötätuntoisena. Kukapa sitä olisi halunnut, että kettuasioita tai muitakaan henkilökohtaisia asioita olisi retosteltu pitkin tallia.

Taas mä ajattelin kynää, jota Anton kaipasi lainaan.

Mutta Antonpa tarjoili mulle muita ärsykkeitä.

”Aliisa ja Thomas? Raynott? Milloin ja miksi?” mä puuskahdin sitä kertaa muistellen, kun olin kyseisen tyypin itse kohdannut. Siitä oli jo useampi viikko, kuukausiakin.

"Ota se pirun kynä ja lähde!" se joku harmaa aivosolu päänuppini sisällä huuteli, mutta en totellut muuta kuin sen verran, että astahdin vähän eteenpäin siitä oviaukosta.

Aliisa ja Thomas?! Mistä Jusu nyt semmosta oli saanut päähänsä?!
"Eiii! Ei ne oo mitään tehnyt... Kai. Mistäs mä tiedän. Aliisahan vain Jonathanin kanssa pariin kertaan, mut ei Thomasin kanssa kai kertaakaan?" älähdin. Pyörähtipä mielessä myös ajatus siitä, ettei olis mikään ihme jos Aliisa ja Thomas olis joskus vähän...
"Tarkoitin vain, että se minun ja Sarahin homma oli vain sellaista.. Hmm.. Toipumista. Mulla Aliisasta ja Sarahilla Thomasista."

Mun takaraivon iho olisi kohta rikki, koska jälleen kerran hieroskelin sitä kämmenellä ja yritin keksiä keinoa luikkia pois tilanteesta.
"Siis kun Thomas meni kihloihin jonkun toisen naisen kanssa ja meillä oli Aliisan kanssa sukset ristissä niin..."
Ole nyt hyvä mies jo hiljaa!

Vai niin! Olin siis säntäillyt johtopäätöksiin. Ihan hyvä niin, varmaankin, sillä mun ei kerta kaikkiaan tarvinnut tietää Aliisan valloituksista ja valloitetuksi tulemisista yhtään sen enempää kuin jo valitettavasti tiesin.

”Ahaa, aivan”, sanoin melkein asiallisesti ja tirskahdin, mutten mitenkään ilkeästi. ”Niin, kuulostaa kyllä melkoiselta sopalta. Aliisat ja kihlat ja kaikki.”

Ehkä mä tarjosin Antonille lohtua huomauttamalla, ettei elämä Aliisa Hurun kanssa aina ollut ihan mutkatonta. Vaikka se oli kaikessa iloisuudessaan oikea luonnonvoima, ei sen kanssa siltikään aina pysyneet ladut suorina, ei edes mulla vaikka mä olin niin säyseä kuin olin.

”Olihan mullakin vähän aikaa sukset ristissä sen kanssa”, huoahdin. ”Onneksi Aliisa on aika hyvä leppymään.” Niin olin kyllä mäkin: kuinka moni olisi ollut yhtä nopeasti yhtä fine sen kanssa että tuli heitetyksi ulos kodistaan?

”Ai niin. Sä tulit hakemaan kettua”, sanoin sitten taas muistaessani, ja omituisesta tuijotushetkestä mä oivalsin, että jotakin kummaa mä olin sanonut. Punastuin vähäsen ja köhäisin. ”Kynää. Mulla on... millaista sä tarvitset?”

Enin nolous oli ehkä jo hälvennyt? Eihän se sieltä kokonaan ollut poistunut, mutta kuitenki...
Sitä paitsi, ei kai siinä mitään hävettävää edes ollut? Kaksi aikuista ihmistä vähän... ja siinä se. Enemmän kai nolotti se, että Jusu oli puhunut asiasta Viivin (ja Rasmuksen) kanssa.
Ei ainakaan hävettänyt yhtä paljon kuin se yksi aamu, jolloin olin munasillaan Jusun edessä seissyt. Mutta siitäkin nyt oli aikaa, ehkä Jusu oli sen jo unohtanut?! Toivottavasti...

"Niin eipä kai", kohauttelin harteitani ja hymyilin. "Tylsäksihän se elämä kävis jos aina olis helppoa ja mutkatonta."
"Kai me Aliisan kanssa ollaan jo ihan väleissä tätä nykyä", huokaisin. Ei nyt samanlaisissa väleissä kuin joskus, mutta väleissä kuitenkin. En ainakaan luikkinut karkuun jos Aliisaan jossain törmäsin eikä Hurukaan näyttänyt kiukustuneelta minut nähdessään.

Hämmennyin kyllä, kun Jusu aloitti taas kettupuheet. Naisen ilmeestä näki, että ei ihan tajunnut mitä sanoi ja se sai minut naurahtamaan pikkuisen.
"Niin, ei kettuja tai koloja tällä kertaa ole hakusessa", sopotin ja jälleen kerran teki mieli paukauttaa pää johonkin. Ja lujaa.
"Kynä! Joku kuulakärkikynä vaikka. Toimiva sellainen", selitin ja kävelin sen verran lähemmäksi, että saatoin kurotella pöydällä lojuvan kynän kätösiini.

Pikaisesti selitin myös, miksi minä sitä kynää haeskelin jättäen toki kehumatta naisratsastajan ulkoisia apuja ettei Jusu nyt kuvittelisi että olisin kynän lainaamisen jälkeen laittamassa omaa kynääni johonkin koloon. Eiköhän sen herkkä mieli ollut jo tarpeeksi järkyttynyt minun takia? Eikä saisi lisää juoruttavaa Rasmuksensa kanssa. Tai Viivin...

Kynä-aiheeseen liukuminen tuntui mukavalta ja turvalliselta. Pulssi sai tasaantua, puna laskeutua ja hengitys vapautua vähäsen. Vilkaisin kelloa. Tarjolla olisi vielä juuri sopiva hetki virittäytyä kunnon kanslistiksi ilman huoneen nurkassa kökättävää kuvitteellista ketunhäkkiä.

"Kiva että autat vierailijoita!" huikkasin vielä ystävällisesti Antonin perään. Oli tärkeää, että muualta tulleet saisivat tallista hyvän kuvan, ja mikäs siihen tehokkaammin vaikutti kuin avulias paikallisväestö. Hienoilla puitteilla pötkittiin vain tiettyyn pisteeseen, jos ilmapiiri sattuikin olemaan ikävä.

Antonin kanssa samalla ovenavauksella saapui buffet-väki, mikä oli merkki siitä, että pian koittaisi H-hetki. Otin ilahtuneena vastaan minulle tarjotun tuoreen kahvikupposen, kun Tuija Koivu valoisasti hymyillen kertoi heidän ottaneen käyttöön uusia, entistä parempia kahvipapuja. Olivat eettisempiäkin, jollakin tapaa, ja kahvi oli niin täyteläistä että.

Erinomaisen kahvikupilliseni kanssa aloin orientoitua tulevaan päivään. Silmäilin läpi osallistujalistoja, ja ilahtuneena huomasin vierailevien tähtien seassa kauniin Thalia-tamman nimen. Sitä olin ihastellut joskus aikaisemmissakin kisoissa. Hymyilytti myös nähdä suomenhevosmaisia nimiä osallistujalistoissa aina vaativassa B:ssä saakka. Olisipa hauskaa, jos joku niistä veisi koko potin. Olin eilen itsekin hävinnyt sinivalkoisen ruusukkeen mahdottoman suloiselle ruunikkotammalle. Voi pojat, että se olikin painellut lujaa ja kääntynyt, no, ainakin Grannia ketterämmin.

Kanslia ja kahvio ovat avoinna vapaaseen pelailuun ja kisafiilistelyyn!