Seinilläkin on korvat

Beigen värinen rantapyyhe taittui hieman tuulessa Sarahin laskiessa sen rantahiekalle. Latina laski vaaleanruskean nahkalaukun pyyhkeen vierelle ja veti päällään olleen valkoisen hellemekon pois päänsä yli. Aurinko tuntui kietovan otteeseensa välittömästi ihon, jota valko-kultaiset bikinit eivät peittäneet alleen.
Kyljen mustelma oli tummunut hyvin yön aikana, mutta vahva meikkivoide oli peitellyt sen silti hyvin.

Samalla uimarannalla Sarah oli ollut viimeksi salaperäisen Leon ilmestyessä seuraamaan auringonlaskua. Tällä kertaa latina ei ollut lenkkeilemässä, vaan ajanut järven rantaan omalla autollaan.
Aurinko silti oli pääosassa tälläkin kerralla.

Vapaapäivä antoi hyvän tekosyyn auringonotolle, eikä Sarahin tarvinnut miettiä mihin aikaan tallille olisi lähdettävä. Suljettujen silmien takaa sokaiseva valo tyhjensi ajatukset tehokkaasti vaikeasta ja sotkuisesta elämästä.

Ellei Metti ollut töissä, Metti oli… ei oikeastaan missään. Ei hänellä ollut mitään elämää tässä piskuisessa tuppukylässä. Ystävien hankkiminen oli aika hankalaa, kun ei ollut harrastuksia tai opintoja tai muuta yhdistävää tekijää. Siksi kai Metti tekikin niin sikana töitä, eikä “työ” tarkoittanut tallin siivoamista vaan sitä oikeaa syytä, jonka takia nuori nainen oli itsensä kesäksi Kallaan kuljettanut.

Ajatukset askartelivat ensimmäisen oman alan kesätyön ympärillä nytkin, vaikka Metti oli päättänyt pitää vapaan hetken. Uimaranta kutsui.

Ensiksi Metti luuli kuvittelevansa, mutta sitten se oli kyllä kuitenkin ihan varma: seireenikös se siinä oli lahdenpoukamasta noussut rantahietikolle. Metti ei iljennyt toljottaa kovin tiiviisti, kun toinen oli niin vähissä pukeissa (vaikka niinpä hän itsekin), mutta juuri riittävästi ollakseen varma, että kyseessä oli sama tyyppi.

“Umm, hei?” Metti lähestyi vähän varovasti, mikä ei oikeastaan ollut hänen tapaistaan. “Anteeksi jos häiritsen… mutta etkös sä olekin sieltä tallilta?” Nainen kohensi pyyherullan asentoa kainalossaan ja vaihtoi painoa jalalta toiselle.

Sarah nosti kätensä kuullessaan varovaisen äänen viereltään. Siitä kuvakulmasta vieraan tunnistaminen oli huomattavasti haasteellisempaa ja latina joutui tosissaan miettimään missä oli nähnyt naisen aikaisemmin. Tallilla, mitä ilmeisemmin toisen sanojen mukaan, mutta missä yhteydessä. Käytyään sekunneissa kaikki uudet hoitajat ja vuokraajat läpi, Sarah muisti hämärästi.

“Hei, et sä häiritse...Mettikö se oli?” latina ei ollut puhunut Jusun kesäsijaisen kanssa tervehdyksiä enempää, mutta muisti silti kuulleensa erikoisen nimen jostain. Se oli sellainen, joka jäi päähän yrittämättä.

“Liity seuraan vain, jos haluat”, Sarah lisäsi ja hymyili. Brunette kohoittautui makuuasennosta kyynärpäänsä varaan, varjostaen kasvojaan edelleen toisella kädellään.

Metin varovaisuus karisi vähitellen ja tilalle kohosi ilahtuneisuus. Kutsu seuraan oli kaivattu, eikä vain siksi, että Metti tunsi olonsa hyvin, hyvin yksinäiseksi Kallassa. Siinä sivussahan sitä vaivihkaa pääsisi muodostamaan omaa mielipidettä tästä “kärpäsiä ja muita ällötyksiä” (vai mitä ne nyt olikaan) puoleensa vetävästä seurapiirihileestä (tai mikä se nyt sitten olikaan).

“Oi, ootpa kiva, kiitos”, Metti huokaisi ja hymyili ja leivitti pyyhkeensä pienen hajuraon päähän mutta seuraan kuitenkin.

Aseteltuaan vartensa mukavasti auringonottoasemiin Metti katsahti seireeniä ja myönsi avoimesti:
“Aika yksinäistä, kun tulee kesätöihin tänne. Hyvähän se on, että saa töitä, ja ei mun auttanut nirsoilla, mutta ei mulla ole täällä muita tuttuja kuin muutama vanhempi sukulainen.”

Latinan huulilla viipyili ystävällinen hymy, toisen kohteliaisuus tuntui joka tapauksessa hyvältä. Sarah seurasi toisen asettautumista omalle pyyhkeelleen ja mietti olisiko epäkohteliasta jatkaa silmät suljettuina auringon ottamista vaiko ei. Puolittaisen ratkaisun tuloksena brunette nojautui takaisin maata vasten, mutta jätti kätensä silmiensä varjoksi ja käänsi päätään Mettiä kohden.

“Uskon, mutta kyllä kallalaiset melko nopeasti onneksi ottavat omakseen”, Sarah vastasi hymyillen. Olihan hänetkin otettu vastaan suhteellisen hyvin, vaikka hän oli muuttanut paikkakunnalle takaisin vasta vuosi sitten.

“Oletko sä hevosihmisiä?” kysymys nousi huulille Sarahin mietittyä Metin roolia tallin siivoojana. Oliko toinen halunnut erityisesti juuri Auburniin siivoamaan sen hevosten vuoksi vai vain osoitettu sinne työnantajan puolesta?

“Toivotaan”, Metti mumahti ja virnisti sitten. “Tuun hulluksi jos en keksi edes välillä jotakin seuraa.”

Metti oli vähällä jatkaa, että sentään hevostalleilta tuntui löytyvän kohtuullisen mukavaa ja enemmän tai vähemmän omanikäistä väkeä, mutta nielaisi jatkon ja jätti tilaa Sarahin kysymykselle. Se olisi voinut olla Metin kannalta nolo, mutta hän ei jaksanut häpeillä sitä, ettei ollut hurahtanut hevosiin niin kuin yli puolet luokkalaisistaan tytöistä.

“Oi, ei, en. Mä en tiedä hevosista mitään”, hän tunnustikin muitta mutkitta ja kohautti pienesti olkiaan. “Ehkä siksi ei toistaiseksi ole sieltä töistäkään suuria ystävyyssuhteita löytynyt, kun multa puuttuu toi aika olennainen kiinnostuksenkohde.”

Hetken Metti katseli vettä, mutta se alkoi särkeä silmiä, sillä auringon valo heijastui pinnasta niin voimakkaasti. Ihanaa, kesä.

“Vaikka ehkä se ei ole kynnyskysymys?” Metti epäröi.

Metin tunnustus sai Sarahin nyökkäämään pariin otteeseen. Se selitti myös sen, miksei toista ollut näkynyt tallilla siivousvuorojen ulkopuolella. Tai yhdenkään hevosen narun päässä, sillä sinne suunnilleen kaikki päätyivät jossain vaiheessa ainakin.

“Eihän se ole kynnyskysymys, kyllähän hevosihmisetkin tekee paljon muutakin vapaa-ajallaan”, latina pohti ja virnisti sitten.
“Tai ainakin yrittävät kertoa sitä itselleen. Tosiasiassahan hevoset harrastuksena taitaa viedä suuren osan vapaa-ajasta melko isolla osalla harrastajia”, nainen lisäsi. Hänen omat harrastuksensa olivat jääneet selvästi taka-alalle viimeaikoina. Erityisesti sen jälkeen, kun kiinnostus oman ratsastamisen kehittämiseen oli herännyt.

“Mitä sä teet sun vapaa-ajalla? Jos sieltä löytyisi joku muu kiinnostuksen kohde. Jossain ryhmäliikuntatunneilla tai muualla voisi helposti tavata myös ihmisiä?”
Tai baarissa, mutta sen Sarah jätti tarkoituksella mainitsematta.

Metti tunsi kyllä hevosihmisiä. Hän oli menettänyt pitkäaikaisimman parhaan ystävänsä teini-iässä, kun tämän vanhemmat olivat ostaneet kullannupulleen hevosen. Eipä sitä aikaa sitten ollut muulle jäänyt, ystävillekään.

Mutta Metti tiesi, että joillakin jäi aikaa kaikenlaiseen muuhun. Silmät tuikahtivat iloisesti.

“Noin mäkin oon ymmärtänyt, että aika on melko kortilla, ja tyyliin parisuhteet kariutuu ellei molemmilla osapuolilla sitten ole yhtä aikaavievät harrastukset ja silleen ymmärrystä”, Metti tuumasi. “Mulla ei kyllä oikein ole tällä paikkakunnalla kunnon harrastuksiakaan. En viitsinyt alkaa muutaman kuukauden takia maksella salikortteja ja etsiä säbäjengiä. Sitä mä oon pelannut pitkään.”

No, ei nyt enää vuosiin ihan tosissaan, kun polvet ja nilkat tuntuivat lonksuvan kovemmassa treenissä sijoiltaan, mutta pelaamista se oli harrastepelailukin.

Pistos löysi tiensä Sarahin sisäelimiin, vaikka latina tiesikin, ettei Metti ollut tiennyt. Huulilla viipyilevä hymy ei antanut silti myöden, ei, vaikka kurkussa polttelikin ikävä. Se tunne oli päässyt siinä vaiheessa jo sellaiselle tasolle, jossa se ei lähtenyt pois oikeastaan missään vaiheessa. Siellä se ei myöskään enää hallinnut hänen elämäänsä ihan joka hetki, vaikka olikin läsnä.
“Niinhän se vähän toisinaan on”, myötätuntoinen puoli mietti oliko Metin sanoissa omakohtaista kokemusta.

“Pikkukylässä se on kyllä huono puoli, ettei niitä harrastusmahdollisuuksia ole sitten rajattoman paljoa. Salibandystä en osaa sanoa kyllä mitään valitettavasti, mutta Kallan kuntosali on kyllä mukavan rauhallinen paikka. Sieltä voi toki ostaa kertakäyntejäkin, jos haluaa”, Sarah vastasi. Hän ei omien harrastustensa ulkopuolella osannut sanoa paljoakaan Kallan tarjonnasta.

“Ootko sä ehtinyt tutustumaan kehenkään tallilaisista vielä?”

Tavallaan Metti kaipasi salibandytreenejä. Se oli ollut yhdessä tekemistä parhaimmillaan: kellään ei ollut pinna turhan kireällä, kun harrastejoukkue pelaili yhdessä. Kuntosalin, velvollisuudentunnossa aloitetun pakkopullaharrastuksen, Metti oli suosiolla laittanut kesätauolle ja korvannut mukavammilla, ulkona tapahtuvilla aktiviteeteilla.

“Ehkä jossain järjestetään jotain puistojoogaa”, hän mietiskeli ääneen. “Sellaiseen voisi olla helppo mennä mukaan. Vaikka käykö siellä muita kuin pienten lasten äitejä ja hengenheimolaisia... “

Oli mukava rupatella jonkun kanssa. Metti melkein unohti tiedonjanonsa ja heittäytyi ihan vain jutustelemaan.

“No tapasin mä sen Antonin vahingossa torilla! Juteltiin vähän. Se kannusti tutustumaan siihen sen tyttöystävään. Aliisa on kuulemma mukava”, Metti hymähti.

Virne nousi Sarahin huulille puolivarkain. Puistojoogaa hänkään ei ollut vielä koskaan kokeillut. Toisaalta ajatus kiehtoi kyllä jollakin tasolla, vaikka kunnon sykettä kohottava nyrkkeily oli ehdottomasti hänen mielestään parempaa.
“Kannattaa tutkia, kaipa niistä jossain ilmoitustauluilla kaupan sisäänkäynneillä tai kahviloissa ilmoitetaan?”

Vesipullo, jonka Sarah oli kaivanut laukustaan, pysähtyi puolitiehen ennen huulien koskettamista. Anton ja tyttöystävä olivat uusi tieto naiselle, vaikka olihan hän nähnyt miehen Hurun seurassa omissa bileissäänkin. Ja cocktailjatkoilla.
“Vai niin. Aliisa on kyllä tosi mukava, puhelias, mutta mukava”, Sarah vastasi hymyillen ja jatkoi sitten juomisoperaatiotaan.
“Ja Anton myös, vähän vähemmän puhelias ehkä, mutta mukava sekin”, latina lisäsi. Hänen pitäisi ehdottomasti jatkossa vältellä nuorukaisen edessä strippaamista, vaikkei tarkoituksella ollutkaan sitä aiemminkaan tehnyt.
Vaikka Aliisa tuskin oli kovin mustasukkainen tyttöystävä, tai niin Sarah ainakin kuvitteli.

“Vaikka eipä auburnlaisista melkein kukaan ole oikeasti kamala ihminen. En ainakaan keksi ketään, johon ei kannattaisi tutustua”, latina lisäsi asetellen vesipullonsa takaisin nahkalaukkunsa suojaan.

”Mä en ole tavannut Aliisaa kuin muutaman kerran ohimennen ja pistänyt jo merkille puheliaisuuden”, Metti totesi hyväntuulisena. ”Eikä musta mikään ikävä ominaisuus ainakaan.”

Juu. Ei, ei tosiaan. Metti piti puheliaista ihmisistä. Sellaisista, joiden kielenkannat olivat löyhällä ihan ilman löysyttelyä. Aliisan kanssa hän ainakin aikoi jatkossa viettää aikaa, eikä vain Antonin kehotuksesta.

Seireenin seuraavat sanat saivat Metin kulmat kohoamaan vähän.

”Ei oikeasti kamalia ihmisiä mutta vähän kuitenkin?” hän kysyi lievästi huolestuneen oloisena. Huijui, mitäs jos valitsen kaveripiiriini vain hieman kamalia ihmisiä, oli sen ilmeen ja äänensävyn viesti.

Aliisan puheliaisuus taisi kiriä maineena naisen edellä joka paikassa, mutta se ei todella ollut mikään huono asia. Sarah kyllä epäili miten helposti Aliisa osaisi pitää salaisuuksia, tämä saattaisi kertoa ne ihan vahingossa eteenpäin.

Metin kulmankohottelut eivät menneet tarkalta katseelta ohitse, eikä myöskään elettä seurannut huolestunut äänensävy.

"Ei noin isossa tallissa tule kaikki toimeen kaikkien kanssa, mutta ei kai sen kummempaa. Ei mitään vakavaa. Sellaista mielipiteiden eroa vain suurimmaksi osaksi", Sarah vastasi hymyillen.
Hän ei vieläkään tiennyt miksi Penna ei pitänyt hänestä, eikä ollut kovin varma Märtan mielipiteestä laidunlaskun keppienheiton jälkeen. Ja Viivin vältteleminen oli vain omien korvien säästämistä.

Amanda oli sitten ihan oma lukunsa.

Metti kuunteli tarkkaavaisena ja huoli ilmeessä lieveni aste asteelta.
“Aivan, no sehän on ihan luontevaa. Mä jo ajattelin, että jos on jotain tyyliin, en mä tiiä, tallikiusaamista tai muuta niin sehän on hirveää”, hän sanoi otsa hienonhienossa rypyssä. “Ilmeisesti ei kuitenkaan? Jotain pientä kuppikuntaisuutta vaan tai miksi sitä kutsuisi?”

Metti kääntyi vatsalleen, jottei rintakehä ehtisi ottaa liikaa aurinkoa.

“Sellaistahan kai sattuu jokaisessa isossa porukassa”, hän vielä tuumasi ja toivoi sellaisen myönnytyksen tekevän kaverisuhteista puhumisesta helpompaa. Metti varoi visusti olemasta puheissaan tuomitseva tai syyttelevä, sillä sellainen rajoitti aina vastapuolen kielenkantoja. Silmät avoimen kiinnostuneina hän kysyi: “Kuka oikein on kenen kaveri ja ketkä susta ei tule toimeen? Varmaan hyvä vähän tietää, jos haalin kesäkavereita…” Ääni hiipui loppua kohden.

“Joo, ei mitään sellaista”, Sarah toppuutteli ja laski päänsä hiekan päällä lepäävälle pyyhkeelle. Aurinkoa varjostanut käsi laskeutui kehon viereen rentona. Ajatus silti lähti piirtelemään ajatuskarttoja Auburnin kuppikuntiin, jos tallissa sellaisia edes oli.

Metin jatkokysymykset saivat auringossa kirvelevät silmät kääntymään takaisin toisen puoleen. Latina huomasi Metin siirtyneen mahalleen ja totesi itsensäkin kaipaavan jo grillauspuolen vaihtoa. Vaikka vaihdossa kylki luultavasti muistuttaisi kipeästi olemassaolostaan.
“En tiedä”, Sarah vastasi mietteliään kuuloisena. Tuntui hieman oudolta, että Metti huolehti sen verran paljon ihmisten välisistä kinoista. Latina mietti oliko toista kiusattu elämänsä aikana, sillä sellaiset ihmiset yleensä kiinnittivät huomiota kuppikuntiin ja muihin.

“Ei tallissa kukaan kovin avoimesti ketään kiusaa, jos sitä mietit. Enkä kyllä ole kuullut muutenkaan mistään riidoista tallilaisten kesken. Onhan siellä aina niitä, jotka haluavat ehkä aiheuttaa pientä lisädraamaa ihmisten elämään, mutta sellaiset ihmiset kannattaa vain jättää omaan arvoonsa.”
Sarah keksi ainakin muutaman alaikäisen, joilla tuntui olevan sellainen tehtävä elämässään.

Metti koetti näyttää kiitolliselta, vaikka kuinka ärsytti. Ärsytti se, kun täydellinen kärpäshoukutin trendikkäissä pikku bikineissään ei antanut mitään syytä ärsyyntyä. Olisi nyt edes vähän juorunnut, ollut jollakin tapaa mielenkiintoinen tai edes kertonut jostakin, joka oli. Mutta ei, ilmeisesti seireeni oli liian ylevä alentuakseen juoruiluun, ja valitettavasti Metti itse eli juoruista ja juoruilla eikä tästä kärpästen ylipapittaresta ollut hänelle ilmeisesti mitään hyötyä.

”No hyvä, kuulostaa harmittomalta. Sellaiselta, että siellä voi viihtyä ja ehkä uskaltaa niitä kavereitakin yrittää hankkia”, Metti runoili suloisesti päästämättä kiukkua ja pettymystä raastamaan hertataista pintaa.

”Ehkä mä vähän myös haaveilen, no, kesäromanssista”, Metti keksi ja hymyili, vähän sillä tavalla kuin olisi hienoisesti epäonnistuen yrittänyt kätkeä innostustaan. ”Löytyyköhän Kallasta mitään sellaista?” Naurahdus. ”Ei ole edes pakko olla hevosmies.”

"Ehdottomasti", Sarah myötäili hymyillen, antaen itsensä nauttia kesäauringon kuumuudesta selkäänsä vasten. Hän ei halunnut muodostaa itselleen ratsastajille tyypillisiä hanska- ja t-paita rajoja ja oli varsin tyytyväinen päästessään palvomaan aurinkoa vapaasti. Tummaan hipiään tarttui aurinko huomattavan nopeasti, vähälläkin auringolla.
Kylkeen koski hieman, mutta kipu oli siedettävää.

Metin arpominen kesäheilasta sai auringonpalvonnan ihanuuden unohtumaan. Tyytyväinen virne kohosi mahallaan makoilevan latinan huulille tämän kohottautuessa kyynärpäidensä varaan.

"Siinä, Metti hyvä, mä voin olla avuksi. Minkäänlaista miestä me etsitään ja oletko sä avoin baarireissulle? Onko väliä löytyykö seuralainen Kallasta vaiko käykö lähikuntalainen?"
Sarahin suupieliä kutitti vino virne, kun tämä antoi vaaleiden silmiensä tutkia uutta tuttavaansa hieman tarkemmin.

Metin ilme heilahti nopeasti innostuneeksi. Hänkö oli saanut juuri lupauksen? Neiti Miesteippikö ryhtyisi esittelemään hänelle salaisia kätköjään? Voi, juuri sitä Metti olikin toivonut. Enemmän kuin miestä itselleen hän tahtoi juuri tätä: vahvistuksen Märta Merenheimon luomaan mielikuvaan siitä, että tämä Sarah Seireeni Reyes todentotta oli miesmagneetti ja/tai miehenkipeä.

"Säkö oikeasti auttaisit?" Metti kyseli silmiään vähän hämmästyneen oloisena räpsytellen. "Siis oikeasti olisit valmis tuhlaamaan aikaasi siihen, että mulle löytyy jotain säpinää?"

Metti nauroi vähäsen. Ilme valoisana hän ryhtyi pallottelemaan kriteereitään ääneen - vaikkei oikeastaan yhäkään aidosti piitannut siitä, löytyisikö hänelle kesäsäpinää (vaikka olisihan se kiva, mutta Metti tahtoi vaikuttaa vahvalta, itsenäiseltä sinkkunaiselta, jolle oli yhdentekevää oliko seuraa vai ei).

"Siis ei mitään väliä onko kallalainen kun en mäkään ole", Metti virnisti. "Mä olen avoin mille vaan reissulle, jos löytyy järkevä mies. Tai edes kuuma. Mieluiten molempia. Vähintään kakskymppinen olisi myös kiva, eli ei nyt mistään lukion pihasta sentään... vaikka niillä kyllä on kesäloma."

"Tietenkin, koskaan ei voi olla liikaa tuttavia ja baarireissu kuulostaa kivalta illalta. Pääsen testaamaan mun wingwomanin taitojani, ne on ollut vähän ruosteessa viimeaikoina", Sarah vakuutti edelleen virnistäen. Oli mukava seurata Metin kasvoille noussutta innostusta ja sitä miten hämilleen toinen meni.

"Kuuma, yli kakskymppinen ja mies. Kuulostaa ihan järkeviltä kriteereiltä", latina myönsi. Parempi pitää avoin mieli, jos miesjahtiin haluaisi ryhtyä.
"Täytyy keksiä joku hyvä ilta, joilloin baareissa on muitakin, kuin alkoholisoituneita keski-ikäisiä miehiä."

"Mistä päin sä muuten olet kotoisin ja miten eksyit juuri Kallaan kesätöihin?" nainen kysyi pyyhkäisten nutturaltaan karanneita hiussuortuvia korvansa taakse. Hän halusi tietää lisää mysteerisestä Metistä, joka kaipasi kesäystäviä Kallasta.

Metin mieli hyrräsi vilkkaana. Sillä oli tapana tehdä niin, mutta nyt aihe oli tarkkaan rajattu. Oliko Sarah muka useinkin malttanut toimia siipiveikottarena muille vaiko kenties napsinut vain kermat päältä ja painellut kotiin vatkaamaan niitä?

Nyt piti pelata fiksusti. Saada tilaisuus nähdä todellisuus.

”Oi, joo, mennään! Ihan jo siksi että yksikin ilta vietettynä muuten kuin dataten yksin kotona... no, aika jees.”

Kai se oli ymmärrettävää, että Sarah tahtoi tutustua tyyppiin, jonka kanssa aikoo lähteä baariin viettämään aikaa ja joka oli niinkin kiehtova kuin Metti (mielestään).

”No, mä olen nyt asunut Tampereella. Vanhemmat asuu Salossa, mistä isä on kotoisin, ja äiti täältä. Niiden sukulaisten takia mä tulin tänne – enkä oikeastaan meinannut saada töitä Tampereelta kun siellä on niin hitsin kova kilpailu. Paljon opiskelijoita”, Metti ryhtyi pulputtamaan imarreltuna siitä että jotakuta kiinnosti.

Mutta häntähän piti kiinnostaa enemmän.

”Miksi sä olet täällä? Kallassa.”

Sarah virnisti, mutta piti huulille nousseen naurahduksen poissa toisen korvista.
"Ties vaikka löytäisit sieltä uuden ystävänkin?" nainen muistutteli ja irvisti sitten hieman kääntyessään taas selälleen. Katse kävi kyljellä, jonka tummuus oli edelleen peittävän voiteen alla piilossa, vaikka kesän kuumuus uhkasikin hikoiluttaa sen pois.

"Vai Tampereelta. Ja uskon, että on kova kilpailu, siellä toki niitä paikkojakin on enemmän. Täällä ei ehkä ole kilpailua, mutta ei kyllä niitä työpaikkojakaan ihan kovin usein tarjolla", latina mietti ja joi hieman jo lämmenneestä vesipullostaan.

"Ratsastuksen takia. Ja perheen", Sarah vastasi ensimmäiseksi.
"Muutin takaisin isoäitini avuksi, mutta löysin täältä ihania ihmisiä, enkä sitten halunnutkaan enää lähteä."
Thomaksen. Latina yritti pitää kasvonsa siinä kevyessä hymyssä, vaikka sisällä muljahtikin. Sarah keskittyi ennemmin Ellieen, Jonathaniin ja lukuisiin muihin ihaniin ihmisiin Kallassa.

Metti kerkesi ehkä näyttää ohikiitävän hetken ajan vähän närkästyneenä, kun Sarah sillä tavalla julkeasti osoitti mielipiteensä heidän asemistaan. Tarjoutua nyt toisen ystäväksi ja irvistää perään niin kuin se olisi hirveintä, mitä saattaa joutua tekemään. Metti oli ennenkin tavannut ylpeitä, itsestään paljon ajattelevia muikkeleita, mutta harvat sentään tekivät sitä näin suoraan.

Mutta piti olla neutraali. Pitikö olla kiitollinenkin? Vetäisikö Sarah tarjouksensa takaisin, jos sille ei olisi riittävän mielinkielin?

Metti sivuutti enemmät Tampere-puheet ja sai jutun juonesta taas kiinni.
"Aivan! Ratsastukseen täällä on varmasti hyvät treeniolosuhteet?" Metti kysyi. "Lajista mitään tietämättä oon ainakin ymmärtänyt, että on hyvät valmentautumismahdollisuudet ja kilpaillaan paljon. Eikö Sokat itse treenaa teitä? Onko ne hyviäkin?"

Ihanat ihmiset Metti painoi mieleen myöhempää esilleottoa varten.

Sarah naurahti kevyesti päälleen sataneelle kysymystulvalle. Ihmiseksi, joka ei juurikaan ilmeisesti pitänyt hevosista, Metti osoitti silti yllättävän paljon kiinnostusta aihetta kohtaan. Latina pohti miksi nainen oli kuitenkin vasta hetken aikaa sitten sanonut, että ei tiennyt mitään hevosista ja ettei ollut niistä kiinnostunut. Ajatus kuitenkin häilyi vain hetken tämän mielessä, ehkä Metti oli tarkoittanut vain, ettei välittänyt kovin paljoa?

"Kyllä taitaa olla kaikkein yksinkertaisin vastaus ihan jokaiseen kysymykseen", Sarah vastasi hymyillen. Niinkin hyvät, että hän oli eilisestä putoamisestaan huolimatta noussut kaksi luokkatasoa sinä aikana, kun oli ratsastanut Amanda Sokan valmennettavana.

"Mä olen ainakin itse tykännyt ihan hirveän paljon ratsastaa Auburnissa", nainen lisäsi miettien sitten mistä hankkisi Amandan haluaman terveystodistuksen ratsastuskyvystään.

"Ootko sä ikinä käynyt hevosen selässä?" Sarah kysyi sitten aidosta uteliaisuudesta.

Metin fiilikset olivat ristiriitaiset. Toisaalta oli helpottavaa, ettei Sarah ryhtynyt jaarittelemaan perusteellista ratsastustermistön rikastamaa syväanalyysiä heppahommista. Metti ei olisi ymmärtänyt eikä häntä olisi kiinnostanut. Mutta jotakin hän jäi kaipaamaan — ehkä mielipidettä perijättäristä.

Metti ei kuitenkaan jäänyt jumiin siihen.

”Mun ystävä joskus pakotti”, hän sanoi kursailematta. ”Se oli aika hirveää, sori vaan. Teen mieluummin jotakin muuta jatkossakin.”

Ja sitten, vikkelästi, Metti hylkäsi tylsän aiheen ja sukelsi mielenkiintoisempaan (toivottavasti, ellei keskustelu lässähtäisi tylsäksi ympäripyöreäksi välttelyksi):
”Ihanat ihmiset. Joku ihana rakkausko?”

Metti todella osasi tehdä ystävällisen uteliaan ilmeen. Sellaisen hyväntahtoisen. Voi kuinka sinulle kaikkea hyvää toivon -ilmeen.

"Oi ei", Sarah hymähti empaattisesti. Kaikkia ei ollut tehty ratsastajiksi, ilmeisesti se päti ainakin Mettiin.
"No, ainakin olet kokeillut, ei kai kaikkien tarvitsekaan siitä pitää", latina lisäsi ja kohottautui istumaan. Tämän piti purra hammasta, jottei olisi irvistänyt uudelleen kivusta. Sormet kävivät aralla kyljellä vaivihkaa.

"Sellainen muunmuassa", Sarah myönsi nyökäten varovasti. Thomaksesta puhuminen tuntui edelleen kipeältä, varsinkin nyt, kun nainen ei tiennyt oliko toinen kunnossa vai ei.

"Menetetty sellainen kuitenkin, valitettavasti", latina jatkoi surumielisen hymyn käydessä tämän kasvoilla.