Kuinka taltuttaa Ava?

"Puolitoista vuotta", Ava vastasi ja rapsutti hieman mustan hevosen kaulaa. Kaikesta huolimatta se oli hirvittävän ihana poni ja Ava tykkäsi tehdä sen kanssa kaikenlaista. Vaikka asioista tappelemisen voisi kyllä hyvin jättää vähemmälle välillä.

"Oli se", tyttö sanoi naurahtaen kevyesti. Santun ehdotukselle Ava kohotteli kulmiaan. Miksi poika haluaisi auttaa häntä menestymään paremmin koulussa? Miten se auttaisi Santtua itseään?
Toisen varoitus sai kuitenkin ajatuksen pysähtymään hetkeksi.

Oli parempi keskittyä tien ylitykseen täysillä, kuin pohtia toisen tarkoitusperiä. Seppo vähät välitti muuttuneista maisemista sen pihattokaverin pysyessä rauhallisena.

"Niin. Ehkä joskus", Ava vastasi hymyillen hieman. Hänen tuurillaan siinä menisi niin kauan, että hän olisi jo masentava tätiratsastaja, joka ei tietäisi mitä tekisi sellaisella hienolla puoliverisellä.
"Miksi sä haluaisit auttaa mua opiskeluissa? Tai siis... Mitä sä siitä saisit muka irti?" Ava kysyi lopulta uteliaisuuden kalvaessa tytön sisuskaluja. Siniset silmät katsoivat pojan kasvoja aidon uteliaina.

Puolitoista vuotta kuulosti samaan aikaan tosi pitkältä, mutta myös tosi vähältä. Olihan Fifikin ollut Santulla pian puolivuotta, ja vastahan hänestä tuntui että eilen he isän kanssa Fifin hakivat. Tien ylitys sujui ratsukoilta ongelmitta, ja Santtu oli itsekseen salaa tyytyväinen että Seppokin käyttäytyi niin hienosti. Ava ansaitsi välillä taukoa sen tempuista.

"Ai mitennii?" Santtu hämmästyi ja vilkaisi Avaa, joka katsoi häntä takaisin intensiivisesti. Santun oli pakko kääntää katseensa nopeasti takaisin Fifin niskaan. "Jos.. mä haluun vaan viettää aikaa sun kanssa?" poika ehdotti varovaisesti, ja heti sanojensa jälkeen katui sitä. Mitä hän oikein ajatteli, eikai Ava haluaisi hänen kanssaan aikaa viettää samalla tavalla? Tuskin, nyt Ava nauraisi hänelle ja pitäisi häntä ihan kummallisena ja tyhmänä ja varmaan kääntyisi takaisin tallille. "Tai siis.. Jos mä vaan haluun auttaa?" hän yritti korjata.

Jäätelökoju oli jo nähtävissä kauempana, se oli oivallisessa kohtaa hiekkatien vierelle parkkeerattuna, sillä se on ihan yleinen lenkkipolku kävelijöiden kuin koirien ulkoiluttajien kesken. Sitä kautta Santtu oli sen ensimmäisen kerran nähnytkin, Kaapon kanssa siitä ohi kävellessään.

Santun sanat upposivat hitaasti tytön tajuntaan, eivätkä varmasti menneet ihan loppuun asti perille sittenkään.
"Ai", Ava pukahti lopulta. Santtu halusi viettää aikaa hänen kanssaan? Halusi vain auttaa?

"No kyllä se sitten kai käy. Jos oikeasti haluat?" tyttö lisäsi yrittäen olla kuulostamatta ihan niin hämmästyneenä. Tottakai Santtu halusi viettää aikaa hänen kanssaan, hänhän oli ihana ihminen, mutta silti jotenkin teinin oli vaikea ymmärtää toisen vilpitöntä avuntarjousta.
Kaikki halusi aina jotakin vastapalvelukseksi. Ihan aina.

Ava ei myöskään ollut tottunut tuntemaan oloaan niin normaaliksi kenenkään, paitsi Jannan seurassa. Hän ei ollut aivan varma miksi Santtu oli niin avulias ja ystävällinen seurassa, joka ei todella houkutellut käyttäytymään niin.
"Mitä jäätelöä sä meinasit ottaa?" Ava yritti vaihtaa puheenaihetta, sillä sellaisen itseanalysoinnin kanssa tyttö ei ollut tottunut elämään. Elämä oli paljon helpompaa, kun oli ilkeä kaikille, paitsi Jannalle tasapuolisesti.

Santun poskia kuumotti edelleen, vaikka hän yritti jo unohtaa äskeisen.. Lipsahduksensa. Ava kuulosti hämmästyneeltä, eikä Santtu ollut varma miksi. Ehkä sen takia että Santtu, siis Santtu, poika jolla ei ole kavereita ja joka juttelee koiralleen kuin ihmiselle, haluaa viettää aikaa Avan, siis Avan, jolla on vähintäänkin tuhat seuraajaa instagramissa ja pojista kokoontunut fanilauma koulussa, kanssa.

Tottakai Santtu halusi viettää aikaa Avan kanssa. Tyttö oli söpö, ja hauska, aina kun hän unohti vähän diivailevan asenteensa. Avan kanssa Santtua ei hävettänyt olla huono ratsastaja tai vähän kummallinen, joka oli tavallaan myös outoa, sillä ennen Avaan tutustumista Santtu oli ihan varma, että Ava olisi juuri sellainen joka hänelle nauraisi.

Santtu tarttui mielellään Avan yritykseen vaihtaa puheenaihetta.
"Varmaan päärynän, pallon vaan", Santtu vastasi ja taputti Fifin kaulaa. Poni tutki ympäristöä katseellaan, korvat äänien mukaan kääntyillen, mutta pysyi rauhallisena. Santun suupielet kääntyivät väkisin ylös kun muut paikalla olevat ihmiset huomasivat saapuneet ratsukot. Tuskin se oli ensimmäinen kerta kun sillä alueella kulkee ratsukoita ihan ihmisten ilmoilla, mutta kai se on aina hauska näky.

"Moi", poika tervehti kioskilla töissä olevaa myyjää ja pysäytti Fifin tiskin eteen. Hyvä ettei poni tunkenut päätään kioskin puolelle, joka sai nuoren näköisen naisen nauramaan. Santtu veti Fifin pään kuitenkin sivuun, varmuuden vuoksi, ettei siitä koituisi harmia. Oman jäätelötilauksen tehtyään Santtu vilkaisi Avan suunnille.
"Mitä sä haluat?" hän kysyi hymyillen, vihjaten että hän voisi maksaa Avankin puolesta.

Siniset silmät tutkivat Santtua, kun poika katseli kioskilla olevia ihmisiä. Tyttö mietti missä välissä oli joutunut sellaiseen tilanteeseen sen ujon, vihreäsilmäisen, eläinlääkäriksi aikovan Santun kanssa. Siis sellaiseen, että Ava mietti ihan oikeasti, että Santtu oli tosi mukava ihminen ja että he saattoivat jopa olla ystäviä keskenään.
Teini puri hieman alahuultaan, tuntien olonsa aavistuksen epävarmaksi. Hänellä ei ollut ikinä ollut Jannan lisäksi toista ystävää ja Ava mietti osaisiko olla oikein pojan kanssa. Hän ei halunnut tuottaa pettymystä toiselle, mutta ei tiennyt oliko kaiken sen itsevarman kiiltokuvan alla tarpeeksi kiinnostava Santun mielestä.
Pojan, joka luki ja oli tarjoutunut opettamaan hänelle asioita.
Pojan, joka oli kyllin fiksu tähtäämään eläinlääkäriksi isona.

Vihreät silmät tuijottivat häntä ja Ava mietti mitä häneltä oli juuri kysytty. Katse kiersi kioskin kautta muihin ihmisiin ja sitten takaisin Santtuun. Ajatukset kiersivät palloa tekevän kioskityöntekijän kautta sanoihin.
"Kuningatarpallo", teini vastasi töksähtäen ja henkäisi syvään.
"Kiitos", sana oli kiireinen ja tuntui omituiselta lausua ääneen.

Siniset silmät kiersivät uudelleen kioskin edessä olevissa ihmisissä ja Ava tunsi pakokauhua sisällään. Ristiriita asioista, jotka tappelivat keskenään tytön sisällä sillä hetkellä, sai tämän tuntemaan olonsa haavoittuvaksi. Sellaiseksi, joka ei kestänyt päivänvaloa eikä uteliaita katseita.

Sormet kiertyivät mustan harjan sekaan ja katse hakeutui löysästi sivuilla roikkuviin mustiin korviin. Seppo vähät välitti omistajansa henkisestä kriisistä sillä hetkellä, se nautti vain saadessaan seistä hetken paikoillaan auringonpaisteessa.

Avan päätettyä jäätelömakunsa Santtu pyysi kassan takana hääräilevältä myyjältä vielä toisen pallon, hymyn nykiessä pojan suupieliä ylöspäin. Avan kanssa hän oli jo oppinut, että ylimääräisiä kiitoksia oli turha odottaa, joten aina sellaisen saatuaan Santusta tuntui siltä kuin hän olisi voittanut lotossa.

Seppo ja Fifi eivät myöskään jääneet täysin huomiotta, nimittäin ympärillä olevista ihmisistä osa kaivoi kännykkänsä esiin kuvaa ottaakseen ja pari rohkeni tulla kysymään silityksiäkin. Fifiä ei sellainen huomio haitannut, poni nautti saadessaan rapsutuksia iloisilta ihmisiltä. Myös kioskin työntekijä taisi saada siitä piristystä päiväänsä, niin leveästi hän hymyili.

Jäätelöt maksettuaan Santtu onnistui keplottelemaan ne käsissään itsensä ja Fifin Sepon vierelle.
"Ole hyvä", Santtu naurahti kevyesti ojentaessaan Avan jäätelön tytölle. Tietämätön Avan sisäisestä myllerryksestä Santtu oli vain iloinen saadessaan viettää aikaa tytön kanssa.

"Lähdetäänkö takaisin vai haluatko pysähtyä johonkin syömään?" Santtu kysyi ja alkoi nauttimaan omasta jäätelöstään. Hän säästäisi ainakin osan vohvelista Fifille, niin sekin saisi jotain hyvää.

Seppoon tuli vihdoin eloa, kun sitä alkoi lähestyä viattoman näköinen lapsi äitineen. Ava nykäisi poniaan hieman taaksepäin sen painaessa korvansa niskaansa.
"Tää saattaa purra", tytön ääni oli kevyt, sellainen, millaiseksi se oli kehittynyt vuosien myötä. Se kertoi, että teinin ajatukset olivat palanneet takaisin uomiin, joihin ne olivat asettuneet aikana ennen Santtua.
Ava ei voinut pitää suupieleensä muodostunutta virnettä poissa, kun äiti ja lapsi siirtyivät suosiolla rapsuttelemaan keltaista ponia kioskin luukulla.

Santtu ei saanut uutta kiitosta ojentaessaan jäätelöpallon tytölle. Fifi sen sijaan sai hieman kärjistetyn kiitoksen mustan piekkarin purressa ponia kevyesti kaulasta, korvat hörössä tietenkin. Issikka ei kääntänyt korvaansa pihattokaverinsa tunteenpurkauksesta ja näky sai Avan tuhahtamaan ääneen ja pudistamaan päätään huvittuneena.

"Kai me voidaan syödä ja ratsastaa samalla takaisin. Ellei sulla ole joku salapaikka tiedossa missä voitaisiin nauttia hienoista maisemista tässä samalla?" tyttö kysyi kohottaen kulmaansa kysyvästi. Häntä ei juuri kiinnostanut esiintyä vieraiden ihmisten edessä hampaitaan paljastelevan ruunan selässä.

Santtu oli melko varma, että Fifiä ei haittaisi vaikka taivas tippuisi sen päälle. Santtu itse kyllä säpsähti Sepon näykkäisyä, mutta Fifi oli kuin mitään ei olisi edes tapahtunut. Kiitokseksi siitä Santtu rapsutti nopeasti Fifin kaulaa toisella kädellään ja kohotti sitten katseensa takaisin Avaan.

"Ei mulla oo", poika myönsi melkein pettyneen kuuloisena. "Meidän pitää joskus lähteä seikkailemaan ja etsiä sellainen", hän ehdotti heti pirteämmän kuuloisena ohjatessaan Fifin takaisin samaa reittiä, jota kaksikko oli tullutkin. Jäätelöstään samalla nautiskellen Santtu olisi muuten voinut päästää jopa ohjat vapaaksi, mutta silloin Fifi olisi heti ollut pää niin syvällä lähimmässä pusikossa ettei matkaa olisi ihan hetkeen voitu jatkaa.

"Oli muuten tosi kiva että lähdit mukaan." Aikansa Santtu oli miettinyt uskaltaisiko hän sanoa sitä ääneen, mutta kun matkaa oli mennyt jo puolet poika viimein rohkaisi mielensä ja myönsi sen. Ava taisi jo tietää sen, siitä päätellen miten tyttö poikaa kääntyi katsomaan, mutta Santusta oli silti tärkeää sanoa se ääneen. Hän oli iloinen, että Ava jaksoi hänen seuraansa.

"No höh", Ava mumahti ja nuoli sormiaan pitkin valuvaa jäätelöä. Santun ehdotus sai tytön kohottelemaan kulmiaan kuuman ratsastuskypäränsä alla.
"Sepon kanssa jokainen maastoilu on seikkailu, siitä ei ikinä tiedä mitä se keksii. Mutta mennään vaan. Mulla on tosin ihan hirvittävän huono suuntavaisto sitten", teini vastasi ja virnisti.

Pojan seuraavat sanat saivat siniset silmät siirtymään Santun kasvoihin. Tietenkin se oli kiva, että hän oli lähtenyt toisen seuraksi, mutta jotenkin tapa, jolla Santtu sen sanoi, tuntui oudolta.

Silmien pyörähtävä liike pysähtyi ja Ava tiesi, että hänen olisi pitänyt kiittää ja sanoa samoin. Sanojen olisi pitänyt tulla jostain sieltä, mistä reheelliset asiat kumpusivat.
"Tietenkin", oli sana, joka kuitenkin pääsi läpi. Se oli tarkoitettu ymmärrettäväksi tietenkin lähdin, mutta silti se kuulosti enemmän mä tiedän-sanalta.

"Seuraavalla kerralla lähdetään satuloilla ja katsotaan kumman poni juoksee kovempaa?" Ava kysyi, ujon virneen noustessa tytön kasvoille. Hän ei ollut ihan varma miksi Santun seurassa teki mieli virnistellä huomattavasti normaalia enemmän, ele tuntui tunkevan huulille ihan jatkuvasti.

Kaksikko jatkoi keskusteluaan vielä pitkään sen jälkeen, kun olivat päässeet takaisin tallille.