Kuinka taltuttaa Ava?

28.05.2019, Kaajapurojen talli, pari päivää Kalla CUPin jälkeen.
Suljettu, mukaan @Ava P.

No. Kalla CUP ei ihan mennyt niinkuin Santtu oli odottanut. Oikeastaan, se oli mennyt paljon, paljon huonommin, eikä siitä voinut yksin Fifiä syyttää. Poni ei ollut tuntunut yhtä hyvältä kuin Santtu tiesi sen voivan olla, mutta ei pojalla itselläkään mitään kisamotivaatiota ollut. Tie Tähtiin oli jo loppunut hyvä tovi sitten, mutta Santusta tuntui että hän yritti edelleen elpyä siitä. Se oli imenyt pojasta kaikki mehut, eikä hänen ollut tarkoitus ryhtyä siten kisaamaan. Sitten kuviin oli ilmestynyt sinihiuksinen kaunotar, jonka sinisiin silmiin Santtu olisi voinut hukkua aina vain pidemmäksi aikaa. Tämä samainen kaunotar oli todennut, että sinähän kisaat, ja Santtu sitten kisasi. Kisasikin, huonolla menestyksellä. Toiseksi viimeinen paikka ei silti Santtua haitannut, sillä hänellä ei mitään odotuksia ollut.

Sen sijaan, Avan viimeiseksi tuleminen poikaa vähän hirvitti. Hän oli jättänyt eilen välistä tallille menemisen kokonaan, osittain sen takia että hänellä oli koulukiireitä, ja osittain sen takia ette hän halunnut kohdata Avaa. Nyt tallille oli kuitenkin pakko mennä, sillä Santtu ei haluaisi Fifiä jättää itsekseen moneksi päiväksi. Poni ei takuulla laittaisi pahakseen, sillä se on tyytyväinen saadessaan olla pihalla nyt sään ollessa lämmin ja Sepon kanssa kinastellessaan toverillisesti. Tallin ovi oli auki Santun saapuessa pyörällään Kaajapuroille. Hän jätti sen nojaamaan tallin seinää vasten, ja kurkkasi talliin.

Huh. Ei ketään. Käytävät olivat ainakin tyhjät. Vähin äänin poika lähti kävelemään varustehuonetta kohti heittääkseen reppunsa Fifin kaappiin ja hakeakseen ponin harjapakin. Sää oli niin hyvä, että hän harjaisi edelleen talvikarvaa tiputtavan Fifin pihalla.

Ava tuijotti pitkään kaappiaan. Tavarat olivat järjestyksessä, satulahuovat siisteissä pinoissa ja talven loimet viikattuina ja tyhjiöpakattuina ylähyllyllä. Silti kaappi näytti sotkuiselta, se ei ollut puhdas ja tyttö näki ruskeaa pölyä hyllyjen pohjalla. Paikoissa, joissa varusteet eivät peittäneet valkoista puupintaa.

Loimikassi tippui lattialle kahisten. Sen sisälle oli pakattu kaksi sadeloimea, jotka Avan oli pitänyt paikata jo ikuisuus. Kassin perään päätyi satulahuopia, pinteleitä ja irtonaisia harjoja.

Avaa kismitti ihan liikaa, että kaapin tyhjennys olisi jatkunut rauhallisella tahdilla. Sen sijaan oli paljon tyydyttävämpää repiä ylähyllyn tavarat selän taakse raivon kanssa, ne kumahtelivat lattiaan mieltä ylentävällä tavalla.
Ihan sama, jos jotain menisi rikki, isä ostaisi uuden.

Hyllyllä ollut pintelipaketti liukui sen alla olleen huovan perässä ulos. Paketti lennähti ilmaan ja törmäsi vähän elävämpään esineeseen.
"Varoisit vähän", Ava kivahti nähdessään paketin päähänsä saanutta Santtua. Ärsytys kouluradasta nousi vielä enemmän tytön ajatuksiin, kun tämä kääntyi katsomaan tyhjenevää kaappiaan. Raivoikas repiminen jatkui tuttuun tahtiin pojasta huolimatta.

Vasta varustehuoneen ovella Santtu kuuli jonkun olevan sisällä. Sinne vilkaisu osoittautui juuri siksi ainoaksi henkilöksi, jonka Santtu olisi mieluummin jättänyt näkemättä. Ehkä viikon päästä, kun hurrikaani-Ava on rauhoittunut. Rauhoittuuko Ava koskaan? Tähän mennessä Santtu oli oppinut, ettei ihan helpolla. Se vaatisi jotain erityisen kivaa tytön mielestä. Ehkä Avalle pitäis ostaa jotain. Auttaisiko suklaa?

"Au", Santtu äännähti kun yllättäen pehmeä paketti muksahti hänen otsaansa vasten, ja tipahti vaimean tumahduksen kanssa lattialle. Ei se oikeasti sattunut, se oli enemmänkin vain reaktio.
"Sori", poika sanoi heti Avan kivahdettua, vaikka eihän se hänen syytään tainnut olla. Hetken Santtu mietti kääntyisikö hän vain ympäri ja kuuntelisi itsesuojeluvaistoaan, vai jäisikö.

Hän päätti jäädä.

"Mitä sä teet?" Santtu kysyi varovasti siirtyessään lähemmäs noukittuaan pintelipaketin käsiinsä. Hän hypisteli sitä sormissaan katsellessaan Avan aiheuttamaa sekamelskaa huoneen lattialle.

Pieni pisto jossakin syvällä merkitsi sitä, ettei Ava ollut ihan täysi ihmishirviö. Tyttö kuitenkin taputteli sen tunteen syvälle takaisin sinne, mistä se oli tullutkin.

"Siivoan, obviously. Pitää pestä loimia ja huopia talven jäljiltä. Paikata loimia, jotka Fifi on repinyt rikki", sinihiuksisen äänessä oli kylmä vivahde. Kyllä hän tiesi, että Seppo oli repinyt ihan yhtä lailla Santun ponin loimia, se oli aina riski pihattoelämässä.

Viimeistä satulahuopaa repivä käsi pysähtyi kesken liikkeen. Siniset silmät kääntyivät katsomaan Santtua. Pojan käsissä oli vieläkin turkoosit pintelit sisältävä paketti, jonka Ava oli "vahingossa" heittänyt toisen päähän.
Santtu näytti ärsyttävän tyyneltä.
"Sä voit laskea sen tohon kasan päälle, mun pitää ensin pestä nää hyllyt", tyttö kertoi tylsistyneen kuuloisella äänellä ja sitoi sitten vapaana olleet hiuksensa korkealle ponnarille.

Kyllä Santtu sen näki, että Ava siivosi. Hän testasi, oliko Avan lähellä turvallista olla. Tyhmä hän ei nimittäin ollut, sillä kyllä hänkin tiesi Avan olevan kiukkuinen viimeisestä sijasta Sepon kanssa koululuokassa. Santtu oletti, että se johtui vain siitä, että Ava oli niin kilpailunhaluinen.

"Ai, joo. Eikai se montaa ole hajottanut?" Santtu kysyi ja silmäili lattialla olevia loimia. Niitä oli niin monta. Pitäisiköhän Santunkin siivota Fifin kaappi? Avan katse kääntyi Santtuun niin nopeasti, että Santtu melkein säpsähti. Hän tunsi olonsa pieneksi Avan hyytävän katseen alla, ja hetken Santtu toivoi että se pintelipaketti toimisi suojakilpenä, jos tarve vaatisi.

Tarvetta ei kai kuitenkaan ollut. Santtu laski paketin alas Avan neuvomaan paikkaan.
"Kuule", Santtu aloitti varovasti ja siirtyi Fifin kaapille. "Tai siis.. Tarviitko sä apua?"
Santtu aikoi ensin kysyä oliko Ava pahoillaan häviöstä, mutta ei sitä tarvitsisi kysyä. Santtu tiesi jo vastauksen, eikä hän halunnut alkaa sörkkimään aiheita, jotka voisivat kiukustuttaa tyttöä vielä enemmän.

"En oo laskenu", Ava kertoi terävästi, vaikka äänestä oli pahin äkäisyys jo hävinnyt.

Toisen kysymys sai siniset silmät tutkimaan Santun kasvoja. Oliko toinen tosissaan tarjoamassa apuaan vai ei. Ava tiesi, että hänen pitäisi eritellä oma kilpailumenestyksensä toisista, mutta se tuntuu kovin vaikealta. Aikuiselta.

Tyttö räpäytti silmiään muutaman kerran, tietämättä ihan täysin mitä vastata toiselle.
"Jos sä haluat auttaa, niin voit vaikka kerätä kaikki likaiset ja rikkinäiset huovat ja loimet omaan kasaansa, niin vien ne kotiin korjattavaksi ja pestäväksi", Ava sanoi epäluuloisen näköisenä. Miksi Santtu haluaisi oikeasti auttaa häntä, hyötymättä siitä itse mitenkään?

Santtu ei malttanut pitää katsettaan Avassa, kun tytön silmät kääntyivät tutkimaan pojan kasvoja. Hänen katseensa sen sijaan kiersi kaikkialla muualla; varustehuoneen katossa, kaapeissa, lattian tavarapaljoudessa, omissa käsissään.. Kunnes Ava sitten vastasi.
"Joo." Santtu ryhtyi toimeen. Hän kävi yksitellen läpi lattialla olevat loimet ja huovat, tarkistaen onko niissä reikiä vai ei. Siistiin pinoon hän sitten kasasi ne sivummalle, sillä jos joku muu haluaisi tulla varustehuoneeseen niin siellä mahtuisi kävelemään edes jotenkuten.

"Mun pitää varmaan ostaa Fifille jotain leluja että se tuhoisi niitä mieluummin", Santtu totesi katsellessaan jo kolmatta loimea, jonka kyljessä oli ammottava aukko. Mihinhän Ava vie ne korjattavaksi? Jos Santun pitäisi ne korjata hän varmaan käyttäisi vain jesaria.
"Fifin edellisessä kodissa hevosilla ei tainnu olla loimia, niin sen takia se on niin kiinnostunu niistä. Vaikka ei se tainnut Dinon loimiin koskea.. Se vaan tykkää Seposta niin paljon", Santtu naurahti yrittäessään keventää tunnelmaa.

"Tykkäätkö sä muuten suklaasta?" Santtu kysyi ihan yllättäen ja kääntyi hetkeksi katsomaan Avaa uteliaana.

Ava yritti olla ajattelematta kuinka mukavalta tuntui selvitellä tavaroita Santun kanssa. Poika näytti tekevän huolellista jälkeä ja teini sai itse rauhassa puhdistettua kaapin sisäosat.

"Niin, no toisiaanhan ne molemmat siellä repii. En mä oikein usko, että ne mistään leluista kiinnostuu. Vaikka voihan sitä koittaa", Ava vastasi ja salli kasvoilleen leviävän pienen hymyn. Santun kysymys sai pienen rypyn muodostumaan tytön kulmien väliin.
"Joo, miten niin?" teini kysyi katsoen Santtua takaisin silmiin kysyvästi.

Santtu päätti laittaa ostoslistalle jonkin hevosen kestävän lelun heti kun hän pääsisi sellaiseen paikkaan missä niitä myydään. Sellainen kuminen pallo jossa on kahva josta ottaa kiinni voisi olla hauska. Jos Santtu olisi hevonen hän ainakin pitäisi siitä.

"Kunhan kysyin", Santtu vastasi ja käytti katseensa Avassa. Tyttö tuntui rauhoittuneen aikaisemmasta.
"Mun pitäisi varmaan myös siivota Fifin kaappi.. Vaikka sillä ei ole kyllä yhtään niin paljon tavaraa kun Sepolla", Santtu pohdiskeli katsellessaan Sepon tavaroita. Rikkinäiset ja likaiset loimet oli nyt siistissä pinossa valmiina vietäväksi minne ikinä Ava niitä veisikään.

"Meinasitko sä ratsastaa Sepolla tänään?" Santtu uteli ja kulki Fifin kaapille.

Ava jäi tuijottamaan Santun kasvoja. Miksi toinen oli kysynyt pitikö hän suklaasta? Pojan epämääräinen "kunhan kysyin" vastaus ei ollut tyydyttänyt teinin tiedonjanoa. Puheenaiheen vaihtaminen ei siihen myöskään vaikuttanut.

"Meinasin", tyttö vastasi ja laski käsissään olleen pölyhuiskan lattialle.
"Vaikka meidän koulukisat menikin päin persettä, niin pakko se on jatkaa treenaamista", Ava vastasi hymyillen myrkyllisesti. Kyllä hän sen tiesi miten lapsellista asiasta kiukutteleminen oli, mutta tyttö ei myöskään ollut saanut purettua kaikkea asiaan liittyvää kotona. Äiti oli vain hymyillyt pahoittelevasti ja sanonut, että ensi kerralla menisi paremmin.

"Miksi sä halusit tietää tykkäänkö mä suklaasta?"
Riitaa voitiin haastaa useammalla eri rintamalla.

Santtu ei ollut varma oliko se tarkoitettu syytöksenä, mutta siltä se tuntui. Eihän hän voinut sille mitään, että Seppo oli päättänyt olla kaikkea muuta kuin kuulolla koulukisoissa. Santtu uskotteli itselleen kuvittelevansa, vaikka Avan hymy ei auttanut siinä.
"Eihän meilläkään Fifin kanssa hyvin menny", Santtu yritti lohduttaa vaisusti. Hän ajatteli ratsastaa Fifin myös, mutta nyt hänestä tuntui, että hän olisi vain tiellä jos hän lähtisi kentälle samaan aikaan kuin Ava.

"Mä vaan kysyin", Santtu toisti hämmentyneenä. Hän ei ajatellut että Ava tarttuisi siihen niin kärkkäästi, ja nyt sen kysyminen tuntui vain tyhmältä.
"En mä meinannut sillä mitään, mä vaan ajattelin.. Kun ei kaikki suklaasta tykkää", Santtu jatkoi selittelyään ja kumartui Fifin kaapin suojiin ettei hän näkisi Avan kasvoja. Jos Ava nyt kuvittelikin että Santtu piti häntä jotenkin lihavana tai jotain? Ei tytöiltä kai pitäisi kysellä mitään sellaisia..! Mutta ei Santtu sitä ollut ollenkaan niin tarkoittanut.

Avaa ärsytti vielä enemmän, sillä kiukuttelusta haluamansa mielihyvä tuntui pisteliäänä tunteena rintakehässä. Se ei ollut lainkaan niin mukavaa, kun vaikka Jusua kiusatessa, tai kun toinen oikeasti nälvi takaisin. Siinä tyttö oli mestari, ei tällaisessa tilanteessa, jossa toinen osapuoli oli niin...mukava?

Pitikö hän oikeasti Santun seurasta niin paljon?

"Anteeksi", Ava huokaisi lopulta ja yritti olla näyttämättä aivan niin epävarmalta, kuin miltä sisimmässään tuntui. Tytön katse hapuili tämän käsiin päätynyttä pintelipakettia, sitä samaista, mikä oli ollut Santun käsissä vain hetkeä aiemmin.

"En mä...tarkoittanut tiuskia sulle. Ärsyttää vain miksei Seppo voi olla tasaisempi. Miksen mä osaa ratsastaa sitä tasaisemmin."
Ava huokaisi uudelleen turhautuneena itselleen, sillä vaikka hevosen syyttäminen kaikesta tuntui helpommalta, hän itse oli syyllinen huonoon rataan. Tyttö tunsi kasvoillaan lämmön, joka johtui epävarmuudesta. Hän vihasi punastella kenenkään edessä sillä tavalla.

Santtu tiesi miten Ava käyttäytyy kun hän on kiukkuinen, ja hyvällä tuulella. Tai, ainakin niin hyvällä tuulella kuin Ava vain voi olla, aina sen kymmenen minuuttia päivässä. Santtu tiesi, miten Ava hymähtää itsekseen tyytyväisenä toinen suupieli kohoten kun hän saa instagramissa uuteen kuvaan yli sata tykkäystä kymmenessä minuutissa, ja miten tyttö kiroaa astuessaan uusilla ratsastussaappaillaan tallipihan liejuun. Santtu on siis nähnyt Avasta monta puolta, ja pojan silmissä hän on räväkkä luonne joka ei pyytele tekojaan tai sanojaan anteeksi.

Siksi Santtu ei ollut ensin uskoa korviaan. Pyysikö Ava tosiaan anteeksi?

Hetken poika vain tapitti Avaa tyhmänä, käsitellessään kuulemaansa. Ava oli pyytänyt häneltä anteeksi. Kaiken lisäksi Santtu oli melko varma että hän näki punan nousevan tytön somille kasvoille.

"Ei se mitään", Santtu vastasi viimein. Hänen kasvoilleen nousi pehmeä hymy ja Fifin harjapakin mukaansa ottaen Santtu otti askeleen lähemmäs Avaa. Miksi, sitä hänkään ei tiennyt. Ohikiitävän hetken Santun teki mieli halata Avaa, mutta yhtä nopeasti hän pyyhki sen ajatuksen mielestään.
"Mitä jos jättäisit treenaamisen jollekin toiselle päivälle? Jos käytäisiin Fifin ja Sepon kanssa jätskikiskalla?" Santtu ehdotti jopa toiveikkaan kuuloisena, hymy edelleen kasvoillaan. Santtu tiesi ainakin yhden maastoreitin, josta pääsisi kylän jäätelökiskalle aika helposti. Tosin tähän mennessä Santtu taisi Fifin kanssa tuntea jo kaikki sen paikan maastoreitit.

"Jos sä siis tykkäät jäätelöstä", Santtu lisäsi vielä vähän nolona naurahtaen ja nosti toisen kätensä niskalleen. Se kuulosti.. Vähän kuin hän pyytäisi Avaa ulos. Santtu varmasti kuvitteli sen eikä Ava ottanut sitä niin, mutta siltä pojasta tuntui. Eikä häntä tosiasiassa haittaisi, vaikka Avakin ottaisi sen niin.

Ava oli odottanut aivan toisenlaista reaktiota. Naurua, ivaa ja vähättelyä, sillä tyttö ei ollut montaa kertaa paljastanut ihan oikeita tunteitaan kenellekkään. Siniset silmät tutkivat lähemmäksi siirtynyttä Santtua. Miksi poika halusi edelleen olla hänen seurassaan, vaikka Ava tiesi itsekin olevansa turhan hankala ihminen?

"Jäätelölle?" teini toisti kulmat aavistuksen verran rypyssä. Ulkona oli lämmin kevätpäivä ja yhtäkkiä ajatus kylmästä jäätelöstä houkutteli hirmuisen paljon.

"Mennään vain", Ava vastasi lopulta hymyillen aavistuksen arasti. Tyttö tunsi olonsa oudoksi Santun seurassa, ihan kuin toinen tiesi nyt jonkun suuren salaisuuden hänestä. Se oli pelottava tunne. Siniset silmät olivat jääneet turhan pitkäksi ajaksi tuijottamaan vihreitä silmiä ja Ava joutui keskittymään saadakseen katseensa irti.

"Mä...siivoan loppuun vaan eka. Mennään sitten", tyttö totesi vieläkin hämillään kaikesta. Miksi Santun silmät oli niin syvän vihreät?

Avan ilme oli melkein epäuskoinen, joka sai Santun hämilleen. Mitä syytä Avalla oli häntä epäillä? Santtu ei tiennyt Avan tallin ulkopuolisesta elämästä tai persoonasta vielä paljon mitään, paitsi satunnaisen koulupuheiden ja tulevaisuuden suunnitelmien lisäksi. Hän ei tiennyt millaisia kavereita Avalla oli. Jos ne kaikki olivat samanlaisia kuin Janna, ja tietäen minkälainen Ava Jannan kanssa on, niin.. No, Santtu kyseenalaistaisi yksin onko sellaiset ihan oikeasti kunnon kavereita.

"Joo", Santtu vastasi hyväntuulisesti. Hän odotti kärsivällisesti niin pitkään kunnes Ava teki päätöksensä, ja poika huomasi ilahtuvansa, ehkä jopa enemmän kuin hän odotti, kuullessaan Avan suostuvan. "Hyvä!" hän hihkaisi, ja naurahti perään heti vähän nolona. "Tai siis.. Joo, siivoo vaan. Mä meen jo harjaamaan Fifiä, kun siitä irtoo karvaa edelleen niin paljon."

Niine sanoineen harjapakki kourassa Santtu otti ja tepasteli takaisin tallin pihalle. Pojan suusta karkasi syvä huokaus, joka kumpusi jostain syvältä rinnasta. Se oli helpottunut huokaus, ja sellainen, joka kertoo että nyt on hyvä. Hyvä Santun olikin olla, kun Ava oli lähdössä hänen mukanaan jäätelölle, sää oli hyvä, ja oikeastaan kaikki tuntui olevan paremmin kuin aikaisemmin.
Pihatossa vastassa oli kolme uteliasta ponia, joista Santun oma oli heti pojan taskuja tutkimassa.
"No joo, on mulla, mut et sä vielä saa", Santtu nauroi ja työnsi Fifin pään pois taskultaan, jossa muutama herkku odotti. "Harjaan sut eka."

Ava hymähti ja tuijotti pitkään pojan perässä sulkeutunutta ovea. Ajatukset tuntuivat sotkuisilta, eikä teini oikein ollut varma mitä oli juuri tapahtunut ja miten. Hän oli luvannut lähteä Santun kanssa jäätelölle ratsain ja ajatus tuntui sangen mukavalta.

Tyttö sai siivottua kaapin loppuun ja pakkasi Santun kasaaman pyykkivuoren kahteen suureen ikeakassiin. Ava nappasi Sepon harjat ja suitset mukaansa, mietti vielä olisiko niin uhkarohkea, että lähtisi ilman satulaa matkaan. Ehkä asiasta kannatti keskustella vielä Santun kanssa?

Ava käveli Santun ja Fifin ohitse ja haki portilla notkuvan Sepon mukaansa. Tyttö kiinnitti sen harjauspuomille Fifin viereen ja aloitti harjaamisen.
"Mennäänkö ilman satuloita, vai onko se vähän liian riskialtista?" teini kysyi ja vilkaisi poikaa Sepon selän ylitse.

Fifi tiputti talvikarvaansa edelleen, ja Santtu harjasi sitä kumisualla niin että pöllysi. Pojan ja ponin ympärillä leijaili sakea karvapilvi Santun puunatessa poniaan niin että hiki tuli. Fifi sen sijaan otti rennosti pää maata lähes viistäen ja alahuuli lörpöllään, selvästi olostaan nauttien.

Avan liittyessä heidän seuraansa Santtu hengähti syvään ja hieraisi otsaansa kämmenselällään, ja päätti siirtyä kiskomaan Fifistä karvaa sahalaitaisella hikiviilalla kumisuan sijaan.
"Mennään vaan", Santtu vastasi hymyillen. "Jos toinen tippuu niin se maksaa toisenkin jäätelön, sovitaanko?" poika ehdotti virnistäen ja vilkaisi Avaan. Ehkä se ei ollut ihan reilua, sillä Santtu harvemmin Fifiltä tippuu. Esteillä ehkä, mutta ei koskaan maastossa. Tosin ei Santtukaan ollut nähnyt Avaa tippumassa Sepolta sen erityisemmin, joten ehkä he molemmat selviäisivät ilman.
"Voidaan mennä ihan käyntiä", Santtu ehdotti olkiaan vähän kohauttaen.

Ava naurahti rentoutuen jo aavistuksen.
"Sopii", tyttö vastasi virne huulillaan. Seppo oli onneksi jo kiiltävässä kesäkarvassa eikä sillä showshinemäärällä, mitä Ava siihen oli suihkinut, karvaan tarttunut edes kunnolla lika. Teini harjasi mustan karvan kevyesti pölyharjalla ja selvitti pienhevosen jouhet huolellisesti.

Ava laittoi turkoosit pintelit Sepon jokaiseen jalkaan, käyttäen silläkin kertaa liikaa aikaa saadakseen kiedottua ne suorina ponin jalkoihin. Ihan kuin joku katsoisi keskellä metsää, että heidän pintelinsä olivat aavistuksen vinossa.
Tyttö laittoi mustan ponin selkään turkoosin, pehmeän satulahuovan ja kiinnitti sen loimivyöllä paikalleen. Ava henkäisi onnellisena tajuessaan, ettei tarvitsisi vaihtaa shortseja ratsastushousuihin.

"Valmis", teini ilmaisi hymyillen ja painoi kypärän päähänsä. Siniset hiukset olivat siirtyneet korkealta matalalle poninhännälle, ehkä ne eivät jäisi matkalla mihinkään kiinni.
Ava nousi huteralle puiselle jakkaralle ja ponnisti varsin levollisen näköisen Sepon selkään vaivattomasti.

"Ehkä tämäkin osaa käyttäytyä tässä kuumuudessa", tyttö sanoi ja silitti ruunan kaulaa vähäsen.

Melko pian myös Fifi oli valmis. Sen varustamisessa ei yleensäkään kestänyt pitkään, ja nyt vielä vähemmän kun satulalle ei ollut tarvetta. Ainoastaan ponin harjaus kesti ikuisuuden, ja vielä vähän pidempään. Santtu vilkaisi uteliaana Avaa tytön laittaessa Sepon selkään huovan. Sellaista vyötä Santulla ei edes ollut, ja Fifin selkä oli tuttu ja turvallinen ihan niinkin. Varsinkin kun vauhtia olisi vain käynnin verran.

"Ehkä", Santtu myönsi vähän hymyillen. Toivottavasti ainakin, sillä Fifikin saattaisi innostua Sepon mukana. Santtu pyysi Fifin liikkeelle jolloin torkkunut poni tuntui havahtuvan aavistuksen. Rennosti se lähti kävelemään maastopolkua kohti, ja Santtu rapsutti sen karvaista kaulaa hyvillä mielin.

"Aattele kun tulee yli kolmekymmentä lämmintä", Santtu totesi kaksikon kuljettua jo jonkin matkaa metsässä. Nyt asteita oli sentään vielä sen alapuolella, ja vaikka Santtua ei kuumuus haitannut, oli kolmekymmentä jo liikaa. "Miten ihmeessä jotkut jaksaa kisata siinä helteessä ja kaikkea?"

Ava asetti farkkushortsien taskussa olevan kännykkänsä paremmin, jotta se ei painanut enää ikävästi tytön reittä vasten. Seppo asettautui kävelemään ilman erillistä ohjausta Fifin vierelle.
"Niimpä", teini huokaisi. Hän rakasti kunnon lämmintä kesää ja aurinkoa, joka vaihtoi muutoin melko kalpean hipiän edes aavistuksen tummemmaksi.

"Ei sillon kyllä kannata mihinkään kisoihin mennä. Hevosetkin saa lämpöhalvaukset ja hikoiluttaa jo pelkkä selässä istuminen", Ava jatkoi ja vilkaisi vierellään kulkevaa ratsukkoa. Fifi oli sen verran matalampi, että Santtu oli jo melkein samalla korkeudelle tytön kanssa.
"Alkaako sullakin kesäloma kohta?" teini kysyi ja heilutteli hieman jalkojaan Sepon kylkiä pitkin.

Avan huokaus kuulosti siltä, että tyttö ei laittanut ollenkaan pahakseen vaikka niin kuuma tulisikin. Eniten Santtua siinä häiritsi kuumat yöt, jolloin Kaapon oli ihan pakko nukkua lattialla jotta Santtu ei läkähtyisi sen alle.

"Nii kai", Santtu myönsi. Hän ei kuitenkaan tiennyt kisoista oikein mitään, mutta poika oli ymmärtänyt että tällä tavalla kesällä olisi kisakausikin menossa. "Onneksi me ei Fifin kanssa kisata niin ei tarvii huolehtia siitä", hän henkäisi helpottuneen kuuloisena ja vilkaisi Avaan lyhyesti. Tai ei ainakaan pitäisi kisata, ellei Ava saa taas jotain loistavaa ideaa johon raahata Santtu mukaan..

"Alkaa, onneksi." Santun suusta karkasi raskas huokaus. Koulussa oleminen oli rankkaa, eikä se johtunut itse opiskelusta. Santtu pärjäsi oikein hyvin, edelliset kokeet olivat lähes kaikki palautuneet täysinä kymppeinä. Muut oppilaat ne päänvaivaa ja pahaa mieltä aiheuttivat. "Sullakin varmaan? Onko sulla mitään kesätöitä tai muita suunnitelmia?" Santtu katseli Avaa hetken. Sekä Seppo että Fifi tuntuivat mukavan rennoilta, josta varmasti oli lämpöä kiittäminen.

"Niin", Ava totesi ja piti katseensa suoraan edessä, vaikka näki silmäkulmassaan Santun pään liikahtavan. Hän halusi kisata. Halusi kehittyä ja tulla ammattitaitoiseksi ratsastajaksi. Sellaiseksi, joka saisi lähteä Saksaan Ankan kanssa Isabellan luvalla. Sellaiseksi, kuin typerän Jusun typerä poikaystävä.
Ja vielä paremmaksi.

"Mä en ihan tiedä onko Seppokaan kovin innokas kisaaja", tyttö totesi ja siirsi sitten katseensa Santtuun.

"On mulla tallivuroja Auburnissa. Mutta en mä muihin töihin mene. Pitäisi kai suunnitella tulevaisuutta ja opintoja, jos mä nyt edes pääsen kouluun", Ava vastasi sitten kohauttaen olkiaan hieman turhan välinpitämättömästi. Janna pääsisi ihan varmasti lukioon, mitä jos häntä ei hyväksyttäisi mihinkään kouluun?

"Etkö sä tykkää opiskelusta? Vaikka haluat eläinlääkäriksi?" Ava kysyi vastaten pojan katseeseen.

"Nii", Santtu myönsi ja katsahti Seppoon mietteliäänä. Sillä hetkellä musta pienhevonen ei ainakaan näyttänyt yhtään sellaiselta jolla voisi edes kuvitella kisaavansa. "Jos ihan totta puhutaan niin musta on aika hassua että sulla on Seppo. Siis sillä tavalla, kun voisin kuvitella sulle jonkun puoliverisen tai jotain." Santtu toivoi, ettei se kuulostaisi väärältä Avan korvissa. Sepossa ei hänen mielestään ole mitään vikaa, mutta silti, Santun oli helpompi kuvitella Ava jonkin korean ja siron puoliverisen selässä.

"Varmasti pääset", Santtu yritti lohduttaa heti. Eikai kukaan oikeasti voisi jäädä ilman opintopaikkaa, ihan varmasti jokainen jonnekin pääsee. "Tykkään mä opiskelusta", poika vastasi olkiaan kohauttaen. Hän ohjasi Fifin haarautuvalle soratielle, joka oli tarpeeksi leveä kahden hevosen vierekkäin kulkemista varten. Eihän Santtu itse eläinlääkäriksi halunnut, mutta ei hänellä ollut paljon vaihtoehtoja.

"Mut vau, ihan Auburnissa? Ootko sä sitten ennenkin ollut siellä, vai miten sä sinne pääsit?"

Ilme Avan kasvoilla muuttui hieman katkeraksi. Santtu oli sanonut ääneen asian, joka painoin teinin ajatuksissa joka kerta, kun hän halusi ratsastaa kunnolla. Eli noin viisi kertaa viikossa. Joka kerta, kun hän halusi kilpailla kunnolla.
"Mä haluaisin kyllä puoliverisen. Tai edes kunnollisen ratsuponin, jolla olisi oikeasti kapasiteettia. Mutta edes mun vanhemmilla ei ole sellaisia rahoja ja niiden mielestä kylmäveriset ovat ainoita kunnollisia hevosia. Eli jos haluan kunnon ponin tai hevosen, mun pitää itse maksaa sellainen."

Ava ei ollut puhunut asiasta melkein kenellekään. Hänen vanhempansa olivat sillä tavalla vähän omituisia, etteivät he halunneet sijoittaa suuria rahasummia eläimiin. Vain perheen tytär oli eläinrakas ja sekin vain Jannan ansiosta. Parhaan ystävän kautta teini oli päässyt hevosten kanssa tekemisiin, kotona hän ei ollut saanut mitään lemmikkejä lukuisista pyynnöistä huolimatta.

"En mä ole niin varma. Mä en ole kamalan hyvä koulussa, mun todistus oli aika umpisurkea", tyttö paljasti yhtäkkisessä rehellisyyspuuskassaan ja irvisti. Janna oli usein auttanut häntä opiskelemaan, mutta silti koetilanteessa Ava unohti jo puolet oppimistaan asioista.

"Me tehtiin aluksi Jannan kanssa kaksin satunnaisia tallivuoroja, mutta nykyään jo erikseen. Jannan isoveli seurusteli Isabellan kanssa ennen, me ollaan tunnettu ne aina", Ava kertoi ja katsahti Santtua hieman epäluuloisesti.

Poika tiesi jo nyt hänestä liikaa asioita, eikä teini osannut sanoa oliko se huono asia.

Santun vanhemmat eivät tietäneet hevosista oikeastaan mitään. Ei Santtukaan tietänyt kovinkaan paljoa, mutta tarpeeksi että hän pystyi pitämään huolta Fifistä. Tietysti Kaajapuroista oli ollut suuri apu.
"Ai, okei", Santtu äännähti mietteliään kuuloisena. Hän oli saanut käsityksen, että Ava saisi ihan mitä tahansa hän haluaisi. Tytön vaatteet näyttivät aina niin kalliilta, ja Sepollakin oli vähänväliä uusia varusteita, että Santtu oli selvästi ymmärtänyt sen ihan väärin. "Kauanko Seppo on sulla sitten ollut?"

"Eikai se niin huono ollut..?" Santtu kysyi varovasti. Hän ei osannut edes kuvitella, miltä todistuksen saaminen tuntuisi, jossa on on rivi kahdeksikkoa huonompia numeroita. Kamalalta varmasti. "Mä voisin joskus auttaa sua", Santtu ehdotti. "Meidän pitää kohta mennä tien yli", poika varoitti jo hyvissä ajoin. Hän pysäytti Fifin tien viereen varmistuakseen ettei autoja ollut tulossa, ja pyysi ponin uudelleen taas liikkeelle. Enää ei olisi pitkä matka.

"Entä jos sä nyt laitat siitä saadut rahat säästöön? Ehkä sulla sitten joskus on varaa ostaa joku hienompi hevonen", Santtu koitti lohduttaa, vaikka hänestä itsestäänkin tuntui ettei se ollut kovinkaan onnistunut yritys. Hän ei halunnut pahoittaa Avan mieltä sanomalla jotain tyhmää.