Hysteriassa ystävä tunnetaan

"Totta", lausahdin hymyillen ja sen jälkeen hymyni syventyi entisestään. En ollut tutustunut sen paremmin toimihenkilölistoihin Sokkien lähettäessä työtehtäväni itselleni.
"Voi miten ihanaa, vaikka olisihan mun pitänyt selvittää sihteerini henkilöllisyys ehkä etukäteen", naurahdin aidosti iloisena siitä, että Jusu istuisi kanssani tuomarin paikalla.

"Tottakai mä haluan. Kerrot vain koska, sillä mulla ei nyt ihan hirveästi ole menoja jostain kumman syystä. Viikonloppujen lisäksi siis."
Naurahdin vähän Jusun toiveen kuultuani. Vai prolaureja ja -jeramyja.
"Eiköhän me sellainen ajankohta keksitä. Luulisin, että Valero olisi juuri sopiva hevonen sun alle, se on onneksi vähän jo siistinyt käytöstään iän myötä", lisäsin hymyillen.

Kahvi maistui hyvälle, seurakin oli vallan toivottua.
"Mutta sano vain päivä, niin järjestetään."

Valero oli komea, tiesinhän mä sen. Trina oli asunut suunnilleen puoli vuotta Runiacissa, ja pienen hetken se vielä pysyisi siellä. Voihan voikko kaunotar. Marjut, joka omisti Trinan, oli tiedottanut mulle, että se oli löytänyt jo potentiaalisen ostajan. Se oli viimeinen naula mun ja Trinan yhteistyöarkkuun, vaikka tietenkin jo se, että mä lähtisin aivan pian maasta, jo nitoi kantta aika kovasti kiinni.

"Mä tarkistan heti kotona kalenterista mun menot", lupasin. "Ja laitan vaikka viestiä. Siitä tulee varmaan hauskaa. Jos ei mulle, niin ainakin sulle, kun katsot sitä räpiköintiä vierestä..."

Vähän nolostutti jo etukäteen. Mä en ollut mikään kouluratsastaja, enkä varmasti saisi huikeaan liikkumiseen kykenevästä hevosesta irti puoliakaan sen potentiaalista. Onneksi Heidi kuitenkin tiesikin sen jo, rauhoittelin itseäni ja keskityin hetken aikaa kahvikupin tyhjentämiseen.

"Tapa se on toisaalta sekin viettää aikaa yhdessä vielä kun keretään. Katsoa kun toinen sählää", naurahdin, ja oli ilmiselvää, että sählääjällä tarkoitin itseäni. Heidillä oli asiat aina jotenkin hyppysissään, olivat tilanteet sitten miten yllättäviä tahansa.

Ja kun tulin maininneeksi sanan "aika", mä oivalsin, että jossain kohti mun pitäisi alkaa miettiä kotiinmenoakin. Mä en Heidin kyytiin hypätessäni ollut tajunnutkaan, että sittenhän mun pitäisi setviä tieni kotiin jotenkin muuten kuin hyppäämällä omaan autooni.

"Tuota, menikö täältä miten hyvin busseja Kallaan?" tiedustelin vähän vaivaantuneena. "Varmaan hyvä katsoa se ajoissa, niin ei käy niin että roikun täällä vielä sittenkin kun sä jo haluaisit, en mä tiedä, olla rauhassa. Lepäillä." Naurahdin pienesti.

"Loistavaa", hymähdin kahvikuppini lomasta ja tarkkailin Jusun ilmeitä tämän naurahtaessa.
"Valero on hyvä opettaja ja minä luonnollisesti myös. Kyllä me sun sisäinen kouluratsastaja saadaan kaivettua esiin. Se on oikeasti aika helppoa, kunhan löytää vain oikeat painikkeet", lupasin hymyillen.

"Mutta saat silti sählätä oman mielesi mukaan. Valero ei välitä siitäkään kovin paljoa enää", lisäsin nostaen virneen huulilleni.

"Mä voin kyllä heittää sut kotiin, ei ole vaivaksi. Meidän bussiyhteydet on vähän kouluaikapainotteisia tällä alueella", vastasin nyökäten varmasti. Tiesin, että Jusu ajattelisi olevansa vaivaksi, mutta en antanut sen häiritä. Me ehdittäisiin vaihdella palveluksia ystävyytemme aikana vielä monesti.

Heidi tarjoutui, tietenkin, heittämään mut kotiin. Mä olin arvannut sen, ja yrittänyt välttää sitä, mutten osannut kiertää suoraa tarjousta olematta tyly - ja vähän typerähän mä olisin ollut, jos olisin niin tehnyt, sillä en mä olisi päässyt kotiin ilmeisesti oikein mitenkään muuten.

Kun me käveltiin vähän myöhemmin autolle innokkaasti mukaan lähtenyt Milo ympärillä liehuen, mä muistin:
"Ai niin! Kuule, jos joskus tarvitset Milon lenkitysapua, niin Aliisa on alkanut koirakuumeilla."

Irvistin pienesti ja ilkikurisesti hypättyäni autoon saakka.
"Se tietää itsekin, ettei se voi mitään omaa lemmikkiä ottaa, mutta kyllä se on haaveillut siitä että voisi edes viettää aikaa jonkun koiran kanssa välillä."

Se olisi musta oikeastaan aika hyvä juttu. Aliisa lenkittäisi Miloa ja lievittäisi kuumettaan, ja olisi välillä Heidillekin seurana, ja mä kuulisin sitten siltäkin Heidin kuulumisia. Sillä tavalla musta ei tuntuisi ehkä niin laiminlyövältä ulkomaille karatessani, eikä tarvitsisi olla niin kovin huolissaankaan. Olin hitsin tyytyväinen itseeni, kun olin nyt muistanut ja uskaltanut ottaa asian puheeksi.

"Jos sulla ei vielä ole sen numeroa, niin voin antaa", ehdotin, ja hymyilin oman puhelimeni näytölle tupsahtaneelle viestille. "Ja, jos sopii, voitaisiin oikeastaan ottaa osoitteeksi mun poikaystävän asunto."

Yllätyin Jusun ehdotuksesta, mutta mitä pidemmälle toinen pääsi sanoissaan, sitä enemmän tajusin oikeastaan tykkääväni koko ajatuksesta. Me tultiin Aliisan kanssa hyvin toimeen ja Milo rakastaisi päästä lenkille muutoinkin, kuin lyllertävän omistajansa hidastellessa jatkuvasti lisää.
"Kuulostaa oikeasti tosi hyvältä. Milokin tykkäisi varmasti", vastasin hymyillen ja käynnistin Raptorin tottunein ottein.

"On mulla sen numero", lisäsin vielä. Sen kautta nainen oli saanut mut Jusun yllätyssynttäreillekin paikanpäälle.

"Tietenkin sopii, mitä vain rakastavaisten eteen", kommentoin virnistäen toivottavasti tarpeeksi pehmeällä äänellä, ettei Jusu hätääntyisi sanoistani.
"Missä Rasmus asuu?" kysyin ja annoin auton nytkähtää liikkeelle.