Hysteriassa ystävä tunnetaan

Alkupisteenä Kaajapurojen talli, 16. toukokuuta 2019. Mukaan @Heidi N., suljettu.

Torstai oli hevosia täynnä. Viimeisenä oli vuorossa Cariad, jonka vähän yllättävästä lisähevosesta huolimattakin ehdin varustamaan valmiiksi ja ratsastaakin jonkun aikaa ennen Heidin saapumista. Heidillä taisi olla tammaa aika kova ikävä, niin innokkaasti se oli ilmoittanut tulevansa katsomaan sitä tänään. Mä olin ollut liikkeellä aamusta saakka: ratsastanut Trinan Runiacissa ja sitten purtsilalaiset, ja mun mieli vaelteli jo vähän levottomana.

Se oli paha juttu. Se nimittäin tarkoitti sitä, etten mä saanut itsestäni enää puserrettua irti parasta mahdollista ratsastusta, vaikka Cariadin omistaja ja mun hyvä ystäväni olikin ilmestynyt katsomaan meitä. Mitään tehotreeniä ei toki pitänytkään tehdä, mutta kai me oltaisiin voitu suoriutua edes vähän ryhdikkäämmin. Oltiin me onnistuttu ennenkin.

Loppukäyntien ajan mun ajatukset sinkoilivat katastrofista toiseen. Saksaan lähtö läheni kovaa vauhtia, ja mitä ilmeisimmin mun vire ja kunto eivät kestäneet edes viittä hevosta päivässä, ja mähän olisin tietenkin hirveä pettymys pomolle ja sitten Rasmukseltakin vihdoin tipahtaisi suomut silmiltä ja se tajuaisi, etten mä oikeastaan ollut mistään kotoisin, ja mun pitäisi palata häpeissäni kotiin ja -

Ai niin. Cariad piti viedä talliinkin joskus. Mä oivalsin sen, pysäytin hevosen ja hypähdin alas. Pian mä talutin hevosen portille, jonka luona tukevasti raskaana oleva Heidi odotti meitä, ja mulla oli omituinen tukos kurkussa. Kentän hiekkaako? Ei. Jännityshän se sinne oli pesiytynyt. Henkäisin vähän värisevästi syvään ja yritin hymyillä Heidille. Tervehdykseksi vai pahoitellakseni? En mä tiennyt.

"Ei ihan parasta meitä", huokaisin ja liikautin olkiani, jotta ne rentoutuisivat vähän.

Musta oli aina mukava nähdä muiden ratsastavan omia hevosiani. Tietynlainen ylpeys siitä omasta eläimestä oli vahvana lähnä, osasivat ne sitten käyttäytyä taikka eivät. Cariadin kohdalla ylpeys oli kaikista omistamistani hevosista korkeimmillaan, sen vuoksi olin valmis tekemään melkein mitä tahansa. Jopa maksamaan sen tallivuokran pienellä Kaajapurojen tallilla, vaikka kotitallillekin se olisi mahtunut. Purtseilla oli kuitenkin Cariadin koti ja tamma oli onnellinen juuri täällä.

Seurasin hopeanmustan askellusta. Epämääräinen epäpuhtaus oli hävinnyt ajan kanssa itsekseen, enkä ollut koskaan varannut tammalle edes eläinlääkäriaikaa. Epäilin, että se oli mahdollisesti iskenyt kavionpohjan johonkin terävään kiveen ja saanut mustelman. Siitä huolimatta tuijotin lähes maanisen tarkasti Jusun alla liikkuvaa tammaa, jonka rentous oli jopa hieman liian letkeää. Vilkaisin ystävääni, joka tuntui olevan ehkä aavistuksen poissaolevan näköinen. Cariad ei asiasta ollut moksiskaan, mutta jonkun toisen hevosen selässä Jusu oli melko luultavasti päässyt jo heräämään haavemaailmoistaan.

"Ei se pahaltakaan näyttänyt. Mutta ei sillä mitään ratoja ratsasteta tuolla aktiivisuudella", vastasin pehmentäen sanojani kuitenkin lämpimällä hymyllä.
"Mites sulla menee?" kysyin, sillä olin harmillisen vähän ehtinyt viimeaikoina kysellä Jusun kuulumisia. Saksaan lähtö ihan varmasti stressasi jonkin verran.

Mä otin, tietenkin, aktiivisuuden puutteen syvälle ihon alle kaihertamaan. Tietenkään mulla ei olisi ollut mitään asiaa estekilpailuihin tai edes kotihyppytreeneihin sillä ratsastuksella, jota mä juuri olin esittänyt. Sain itseni pidettyä kasassa sillä, että muistutin itselleni, ettei Heidi ollut tarkoittanut mun olevan umpisurkea ratsastaja, jonka ei pitäisi koskaan kiivetä hänen omistamiensa tai ylipäänsä minkään hevosten satulaan. Ei, vaikka musta miten siltä tuntui.

Hitaasti me käveltiin talliin, missä mä ryhdyin hoitamaan Cariadia niin päättäväisesti kuin musta nyt irtosi. Mä en halunnut Heidin hääräilevän liikaa, ja siksi mä yritin kovasti näyttää siltä, että mä handlasin kyllä kaiken.

Vaan kun en handlannut sitä simppeliä kysymystä.

Mites sulla menee?

Kädet tutisivat vähän taas. Mä aukaisin suuni sanoakseni, että hyvin, mutta sen sijaan ilmoille purkautuva ääni oli lähinnä tällainen:

"Hmmyyyvin-äh-entäsulla?"

Räpsäytin itsekin ripsiäni vähän häkeltyneenä moisesta vastauksesta. Johan oli! Jäin kuitenkin vain katselemaan Heidiä vastausta odotellen. Hyvässä lykyssä se ryhtyisi vain kertoilemaan raskauskuulumisia pitkän kaavan mukaan, ja mä olisin taas sellaisessa roolissa, jonka mä osasin etu- ja takaperin: kuuntelijana. Se toive rauhoitti vähän, ja mä jatkoin Cariadin käsittelyä siinä sivussa.

Silittäessäni Cariadin silkkistä turpaa, sain rauhoiteltua sisälläni vaeltavan levottomuuden. Se oli peräisin kateudesta, sillä janosin hevosteni selkään mielettömän kovin. Tiesin, ettei menisi enää montaa kuukautta, kun saisin käsiini pienen nyytin, joka tekisi odottamisesta kaiken arvoista. Siihen saakka kuitenkin tunsin ihoni alla jatkuvan kutinan, kun ratsastaminen ei tullut kyseeseen edes tallin kilteimmillä hevosilla. Jesse ja Lauri olisivat molemmat tappaneet mut, sen jälkeen Ritva olisi puolikuntoisenakin kävellyt Oulusta antamaan mulle selkään.

Jusun vastaus herätti mieleni takaisin siihen hetkeen, jossa ystäväni näytti levottomalta varmasti eri syistä, kuin minä. Pohdin pari sekuntia, että olisinko tarttunut epämääräiseen vastaukseen vaiko en.

"Hyvin, oikeastaan ihan joka asiassa. Lapsi, hevoset ja muut", vastasin hymyillen, silittäen edelleen tamman turpaa sormillani. Se puhalsi lämmintä ilmaa kättäni vasten.
"Jännittääkö jo Saksaan lähtö?"

Mä olin aidosti hyvilläni, kun Heidin vastaus kuulosti niin... rehelliseltä. Ei sellaiselta "hyvää kuuluu, kiitos" -vastaukselta, joka annetaan, kun ei haluta muutakaan sanoa. Hengitin vähän vapaammin syvään ja hymyilin hitusen todellisemmin kuin tähän saakka.

"Ihana kuulla. Niin ne asiat järjestyy", tuumasin, vaikka se ehkä olikin vähän falskia puhetta maailman pahimmalta paniikkinappulalta.

Suljin Cariadin harjapakin ja nappasin sen varusteet kantoon. Putsaisin ne aivan nopeasti, ja sitten oltaisiin valmiina, tuumailin, mutta ennen kuin ehdin ottaa askeltakaan kohti satulahuonetta, Heidi kysyi, jännittikö mua.

On kumma juttu, miten jännitys käyttäytyy silloin, kun sitä on yrittänyt pitää visusti piilossa jo pitkään ja joku antaa sille tilaisuuden tulla esiin.

Mua alkoi aivan yhtäkkiä itkettää ihan kamalasti. Silmiäni räpytellen mä kivetyin niille sijoilleni.

"No - se - muun muassa", myönsin ehkä vähän kimakasti, ja nielin itkuni kuin reipas aikuinen ihminen. Se vain oli niin sitkeää laatua, että se pääsi yllättämään takavasemmalta heti, kun olin jo kääntänyt Heidille selkäni ja ottanut askeleen-puolitoista kohti määränpäätäni aikomuksenani käydä kasaamassa itseni ja keskustella aiheista sitten sillä tavalla sopivan kepeästi. Piru!

Jusun olemus muuttui kesken lähdön kysymykseni myötä ja tarkkailin naisen kasvoja pieni huoli nousten mielessäni. Ehdin kuvitella jo kaikki maailman kauhukuvat, kun Jusu vihdoin vastasi. Ystäväni ääni tuntui pakotetulta, eikä tiheästi sulkeutuvat silmät antaneet kovin rauhallista mielikuvaa.

"Jusu", keskeytin, kun toinen oli kääntänyt jo selkänsä ja ottanut muutaman askeleen satulahuonetta kohti. Huokaisin syvään.

"Muista, että sä voit puhua mulle kaikesta, aina. Vaikka soittaa keskellä yötä, jos sulle tulee sellainen olo. Muistathan?"
Purin hieman alahuultani, pitäen katseeni Jusun selässä. Tiesin, ettei toista sopinut pakottaa puhumaan, mutta tiesin myös sen, ettei Jusu muistanut ihan aina, että sillä oli ystävä.
"Ihan mistä vaan", varmistelin ja hymyilin.

Mä seisahduin typerästi keskelle käytävää Cariadin varusteet sylissäni. Siinä mä olin, ihan kaikkien tiellä, ja soimasin itseäni siitä, vaikkei Purtseilla juuri sillä hetkellä edes liikkunut ketään muuta kuin Heidi ja mä.

Juttuhan on nyt niin, että mä tiesin olevani aivan ylidramaattinen ryhtyessäni itkemään siinä keskellä tallia. Mä kuulin myös itse, miten järjettömältä mä kuulostin, kun mä takaisin Heidiin päin käännähdettyäni päästin valloilleen koko typerän huoliryöppyni (ty-pe-rän! Miten pieniä asioita!):
"En mä tiedä, mitä järkeä lähteä sinne, eihän siitä tule mitään - enhän mä mitenkään osaa, Rasmus on varmasti ylimyynyt mut niille, ja sitten mä olen pettymys ihan kaikille, ja me ollaan siellä yhdessä oikeastaan ihan koko ajan ja varmasti se kyllästyy muhun, enhän mä ole mitenkään mielenkiintoista seuraa, ja jos Granni stressaa ja mun kasvit kuolee."

Niin. Oikein painokkaasti mä lausuin sen viimeisen asian. Se oli pulpahtanut mun mieleen eilen, kun mä olin siivonnut hulluna ja hoitanut huonekasvejani, jotka olivat mulle oikeastaan aika naurettavan tärkeitä. Niiden henki olisi Aliisa Hurun varassa kokonaisen kesän, ja oli sillä sitten mitä taikavoimia tahansa, niin... noh.

Kyyneleet Jusun silmissä olivat melkein saaneet katseeni säikähtäneeksi, mutta olin juuri ja juuri saanut pidettyä lempeän ilmeeni yllä. Kuuntelin ystäväni sanat tarkasti, sillä yleensä pienet yksityiskohdat olivat avain Jusun rauhoittelemisessa. Toinen kulmani kohosi tahtomattani kuullessani viimeiset sanat, joiden tärkeys muiden huolenaiheiden joukossa tuntui vieraalta.

Mutta jos se oli Jusulle mainitsemisen arvoinen asia, se oli tärkeä.

Hengähdin syvään ja otin meitä erottaneet askeleet rauhallisesti, lopulta laskin käteni ystäväni olkapäälle.
"Sä osaat, ne ei pety ja Rasmus ei kyllästy suhun. Granni ei stressaa mitään, koskaan ja sun kasvit - miksi ne kuolee? Eikö Aliisa... ah, aivan", ymmärsin ongelman ytimen siinä vaiheessa, kun ymmärsin kuka Jusun kasveista oli jäämässä huolehtimaan.

Yksinkertainen ratkaisu oli yleensä toimivin.
"Entä, jos viet sun kasvit hoitoon kesäksi?" kysyin ja hymyili kysyvästi.

Mä nieleskelin, nikottelin ja tein kuvainnollisesti hartiavoimin töitä rauhoittuakseni. Mä olin ihan oikeasti hädissäni kaikesta, mitä olin sanonut ja Heidi senkun kumosi mun huolia yksitellen. Viimeistä sekään ei sentään pystynyt vakavissaan torppaamaan vain sillä, että kyllä mun kasvit selviäisivät.

Ei ne mitenkään selviäisi. Aliisa hukuttaisi ne tai unohtaisi ne viikkokausiksi tai kaataisi vahingossa kaikki ruukut, eivätkä herkkäsieluisimmat ikinä toipuisi siitä rytäkästä.

"No - mietin mä sitäkin, mutta e-en mä oikein ehdi, tai kun en mä tunne täältä ketään joka olisi niistä kiinnostunut enkä mä kerkeä kuskaamaan niitä Vilhelminalle tai kotiin", huoahdin, ja tarkensin sitten, mitä kodilla tarkoitin: "Tai siis. Isän ja äidin luo. Siellä ne varmasti voisivat hyvin. Mutta kun en mä voi."

Oli siinä muutakin kuin aikataulupulmat taustalla. Mä en mitenkään kehdannut pyytää vanhemmiltani apua. Olla niille vaivaksi. En halunnut olla taakka Vilhelminallekaan, jolla oli jo lapset ja monenlaista hommaa päiviensä täytteenä.

Katsahdin Heidiä voimatta pyyhkiä kyyneleitä pois, sillä kädet olivat varatut. Hymähdin vaisusti.

"Et satu olemaan jokin vihreäsormi", esitin kömpelön vitsin osoittaakseni, että olin edes vähän tasaantunut rauhoittelevien sanojen ja kevyen kosketuksen myötä.

Nyökkäsin Jusun vaihtoehdoille, ehkä olisi jopa Jusun tapauksessa liioiteltua lähteä viemään kasvejaan Rosengårdin kartanolle saakka. Vaikka kyllähän senkin vaihtoehdon näkisin tapahtuvaksi sopivassa tilanteessa.

Ystäväni ilmeisen vitsinä ehdotettu ratkaisu sai hymyn kaartumaan huulilleni yhä syvemmin.
"Miksikäs en? Kyllä mä sun kasveista voin huolehtia teidän matkan ajan", lupauduin yrittäen kuulostaa mahdollisimman vakuuttavalta.
"Ja tarkoitan sitä myös, en sano sitä vain siksi, että sulle tulisi parempi olo."

Astelin Jusun edellä satulahuoneen ovelle ja avasin sen päästääkseni Caridin varusteita kantavan ystäväni kävelemään sisään.
"Milloinkas nämä kesälapsokaiset saisi noutaa huoltoon?" kysyin tavoitellen hieman kepeämpää äänensävyä.

Todennäköisesti mä näytin itkuisuuteni alla aika epäuskoiselta ja yllättyneeltä. Tässäkö oli ratkaisu mun suureen, valtavaan, todella vakavaan huoleeni? Mä olin kasvattanut pieniä kasvejani, kunnes niistä oli tullut omalla mittapuullaan suuria kasveja, ja hetken mä olin ollut tosi huolissani siitä, eivätkö ne saisikaan enää kukoistaa.

”Kuinka järjetöntä tämä on”, niiskaisin yhä vähän surkeana. ”Voisinhan mä ostaa uudet kasvitkin... mutta mä pidän mun omista. Jos sä t-todella voisit ottaa ne... eikä haittaa jos joku ei selviä, mun maija on hirveän dramaattinen, se ei ehkä tykkää muuttamisesta.”

Yhtäkkiä mä hihitin vähän itkunpaksuntamasti. Tämä alkoi kuulostaa siltä kuin mä olisin jotenkin vinksahtanut ja epäterveen kiintynyt kasveihini.

”Sä saat kesähuoltajuuden”, hymähdin aavistus lisää valoa äänessäni. ”Voit saada ne koska tahansa.”

Vaikenin hetkeksi. Malttaisinko mä luopua niistä? Mutta pakkohan mun olisi. Kuun lopussa ne olisi muuten oman onnensa nojassa.

Huokaisin hymyillen.
"Usko pois, viime kuukausina järjettömistä huolenaiheista on tullut mun uudet normaalit puheenaiheet. Eilen mä itkin sitä, kun multa loppui käsisaippua kesken kaiken vessasta", huokaisin ja loin merkitsevän katseen ystävääni.
"Mä ymmärrän siis. Kyllähän sä olet nähnyt kamalasti vaivaa niiden eteen, mä yritän parhaani viihdyttää niitä kesän ajan", lupasin vielä uudemman kerran.

Jusu tuntui rentoutuvan aavistuksen verran.

"Ehditkö sä tänään? Mulla ei ole mitään muutakaan tekemistä, eikä ainakaan jäisi viimetippaan sitten", ehdotin tutkien naisen kasvoja varoen.

Pyyhkäisin Cariadin suitsia vähän sienellä ja kuuntelin Heidin myötätuntoista puhetta. Mä saatoin hyvin kuvitella, mikä kaikki sai sen itkemään tätä nykyä. Mä olin kaksinkertainen täti, ja Vilhelmina oli sentään aina ollut yksi maailman tasaisimmista tyypeistä, mutta ei ihan aina raskauksiensa aikana kuitenkaan.

”Niin... enkä mä yleensä tällä tavalla pimahtele”, mä huokaisin. Murehdin kyllä, mutta en sentään itkeä vollottanut miten sattuu. ”Nyt vaan osui kaikki niin lähekkäin. Sitten kun mä mokasin pääsykokeen niin aloin ajatella, että varmaan kaikki muukin menee pieleen.”

Olin pienen hetken hiljaa.

”Mä näin jopa unta, että se laiva, jolla me mennään Saksaan, uppoaa kuin Titanic”, paljastin, mutta sitä en sanonut, että siinä unessa mä olin helpttunut kun en joutuisikaan tapaamaan pomoa. Hukkuvia hevosia mä surin, ja Rasmusta, tietenkin.

”Ei mulla enää tänään ole mitään.”

Ajatukset askartelivat jo hoito-ohjeiden parissa, kun mä vielä varmistin:
”Oletko varma? Mä jään kyllä isoon kiitollisuudenvelkaan.”

Pienenpienen hiljaisuuden jälkeen mä naurahdin.
”Tiedätpä kuka vaihtaa vauvan vaippoja aina jos ei satu huvittamaan.” Vaikka en mä kyllä epäillyt, etteikö Heidi hoitaisi lastaan mielellään ihan itse. Välillä apukädet vaan tekivät elämässä olon kevyemmäksi — olihan se jo todistettu.

"Kurjaa", tokaisin, enkä tiennyt halusiko Jusu mun tarttuvan sen pääsykokeeseen vai ei. Tietenkin halusin tietää, että mitä oli tapahtunut, mutta Jusun kanssa piti aina vähän osata taktikoida. Joistain asioista ei kannattanut udella turhaan, vaan piti antaa aikaa ja tilaisuuksia naiselle selittää ne itse.

"Onneksi Itämerellä ei niitä jäävuoria taida olla ihan kamalasti", vitsailin ja virnistin leveästi.

"Eiköhän hoideta homma tänään alta pois, niin sulla on yksi huolenaihe vähemmän. Ja tietenkin mä olen varma", lisäsin ja autoin Jusua varusteiden siivoamisessa.
"Luonnollisesti. Varsinkin, jos sillä sattuu olla vähän maha sekaisin", irvistin ja nauroin ääneen. Kaikkihan niitä kuvia ja videoita oli jossain vaiheessa elämäänsä nähnyt. Ne oli hetkiä, joita en välttämättä ihan niin innoissani odottanut lapsen saamisessa.
"Saat sä lasta hoitaa joskus terveenäkin, ehkä", virnistin.

Mä naurahdin jäävuoriletkautukselle. Niin, no, olihan se totta. Ja laivoja seilasi ympäri maailmaa päivittäin, eikä niistä moni uponnut, joten ehkä me oltaisiin melko suurella todennäköisyydellä turvassa.

”Niin. En mä kyllä ehkä sitä matkaa niin paljon jännitäkään kuin perilläoloa”, tuumasin hitaasti. Pomoa. Sitä Joachimia. Rasmustakin, vähän, vaikka samalla mä odotin kamalan innolla sitä, että mä saisin asua ja työskennellä ja hengailla sen kanssa koko kesän. Meidän kiireet olisivat vihdoin enimmäkseen yhteisiä.

Ja mitä tuli mun kunmilapseeni...

”Voi, mä toivon, että se on vain terve”, ilmoitin täydestä sydämestäni. ”Aina.”

Nappasin vielä kovan harjan käteeni ja pyyhkäisin karvoja Cariadin huovasta, ennen kuin olin täydellisen valmis.

”No — mun puolesta me voidaan mennä muuttamaan kasveja uuteen osoitteeseen”, tuumasin sitten. ”Nähdään mun luona?”

Tietenkin meillä oli molemmilla autot, ja niinpä me kai köröteltäisiin ensin peräkkäin Pitkikselle ja sitten Heidin luo.

Hymyilin pehmeästi Jusun sanoille ja hipaisin sormillani alati suurenevaa mahaani.
"Samoin", mumahdin huulieni välistä ja jäin ihan vain pariksi sekunniksi ajattelemaan lasta, jonka syntymä lähestyi kovaa vauhtia.

"Mennään vaan ja nähdään vaan", vastasin hymyillen, kun tallityöt oli saatu loppuun saakka tehtyä. Suuntasimme ulkoilmaan ja vihelsin Milon läheisen puun varjosta luokseni. Koira jolkotteli rennosti vierelleni ja asteli lava-auton luokse kanssani.
"Onneksi mulla on kuomu vielä paikallaan edellisestä shoppailuretkestä", lausahdin virnistäen ennen, kun astuimme molemmat omiin autoihimme.
Ajoin Jusun perässä pyöritellen päässäni ajatusta kesä-äitiydestä. Jos kasvit olivat tärkeitä ystävälleni, ne olivat tärkeitä myös minulle.

"Mä en kyllä voi kamalasti kantaa mitään painavaa, mutta jotain pieniä. Paljonko sulla on niitä kasveja?" kysyin, kun astelimme Jusun asuntoa kohden parkkipaikalta.

Ajomatkan aikana mä mietin, että näin tämäkin asia nyt sitten järjestyi, kun vaan avasi suunsa. Ehkä pitäisi avata useamminkin — mutta kun se oli niin kamalan vaikeaa, etenkin, jos piti pyytää apua johonkin asiaan. Mun kokemukseni mukaan sellaisesta ei seurannut hyvää, ja sitten taas toisaalta seurasi, ja äh, en mä edes tiennyt.

”Sä et tietenkään kanna mitään”, ilmoitin. ”Tai ehkä rahapuun, ja bonsain. Ne on pieniä ja kevyitä. Mulla on muutama — muutama kasvi.”

Niin. Kämpillä ne muutamat kasvit odottivat, ja mä esittelin ne Heidille.

”Bonsai on oikeasti Vilhelminan, mutta se jumahti mun luo evakkoon kun Iris halusi hoitaa sitä liikaa ja kai se on nyt mun. Samoin peikonlehti”, näytin. ”Ja tässä se draamamaija, ja ei ollenkaan dramaattinen palmuvehka.”

Kirjovehka... noh. Se oli uhannut kuolla noin kymmeneen kertaan ja päättänyt kuitenkin elää, joten ehkä se potkiskelisi piruuttaan menemään jatkossakin. Ja rahapuu ei vaatinut juuri lainkaan huomiota, se sen kun porskutteli menemään.

”Haluatko sä jotkut kirjalliset hoito-ohjeet?” tiedustelin vähän huolissani. ”Ei näistä nyt muut kuin tuo maija ja kirjovehka oikeastaan ole kovin kinkkisiä, ja nuokin on nyt pärjänneet kun löytyi sopiva paikka ja olen sumutellut ja... niin. Kyllä ne kestää, ellei maija tosiaan kuukahda ihan vaan paikanvaihdosta, ja se on just sellainen että voisi... no joo.”

Punastuin vähän. Kyllä, mä käytin kasvieni tarkkailuun jonkun verran aikaa ja mulla oli kasvivihko, johon mä pidin kirjaa niiden kasteluista, sumuttamisesta ja hyvinvoinnista. Ylihuolehtivaista vai ihanan järjestelmällistä??

Vähän pelokkaana tyrkkäsin vihkoni Heidin käsiin.

”Se on vähän kuin, öö, sellainen... päiväkirja. Rekisteri? Loki. Tai siis. Olen pitänyt kirjaa... näkee miten niitä on hoidettu. Hmm.”

Oli aika herttaista oikeastaan huomata miten tärkeinä Jusu piti kasvejaan. Huomasin myös ajattelevani, että miten suurena luottamuksen eleenä tämä yllättäen ilmestynyt kesätyöni tuli ottaa. Jusu oli murehtinut kasviensa kohtaloa ja olin vähän puolivahingossa tarjonut ratkaisun ystäväni pulmaan.

"Ihanan paljon kaikkea", kommentoin ja kosketin palmuvehkan lehtiä kevyesti.
"Anna vain, paljon helpompi noudattaa niitä orjallisesti sitten", vastasin Jusulle hymyillen. Otin naisen ojentaman vihkon käsiini ja avasin sen. Annoin katseeni kiertää sivuissa, joihin oli järjestelmällisesti ja kauniisti merkitty kaikki tarpeellinen. Ja hieman tarpeetonkin, mutta Jusulle silti tärkeä tieto.

"Saat itse löytää niille paikat mun luona, kun tiedät millaiset olosuhteet ne mieluiten haluaa. Siirrellään sitten vaikka huonekaluja edestä, jos löytyy loistavia paikkoja", lupasin hymyillen ja nostin katseeni Jusuun.

”Mä aloin vaan pitää kirjaa, kun, hmm, on sitten helpompi itsekin muistaa”, selittelin vihkoani. ”Ja voi mulle aina soittaa jos tulee jotakin — vaikka eihän se nyt niin akuuttia — mutta saa mulle soittaa muutenkin, siellä mä olen, tai, niin, enhän mä katoa minnekään oikeasti.”

Siitäkin mä osasin olla huolissani. Unohtaisiko elämä mut täällä sillä välin, kun mä hengailisin kesäkuplassani poikaystävän ja kilpahevosten ja kirkkaanväristen rataesteiden keskellä? Entä tuntisiko Heidi — tuntisiko kukaan, oikeastaan — että mä jotenkin unohtaisin kaiken täkäläisen elämän, ystävät ja kaiken, kun mä solahtaisin viikoiksi pois?

Sitä mä pohdin, kun me (lähinnä kyllä mä, tietenkin) ryhdyttiin kantamaan mun kasveja Heidin auton lavalle. Tavallaan tuntui hyvältä hoitaa tämäkin asia alta pois. Pian mä olisin taas sen verran valmiimpi lähtöön, vaikka en mä kyllä tiennyt, olisinko missään vaiheessa todella valmisvalmis.

Jos mä olisin ollut vähän suurempi ajattelija, mä olisin ehkä tullut silloin pohtineeksi, että ehkä elämässä parhaiksi jutuiksi osoittautuivatkin ne, joihin ei aivan uskonut olevansa valmis mutta oli kuitenkin.

"Tietenkin", vastasin hymyillen ja ryhdyimme tuumasta toimeen. Varoin tarkoin kantaessani Jusun kasveja, sillä pienikin kompastuminen olisi romuttanut ystäväni luottamuksen. Eikä meillä mennyt tuhottoman kauaa kantaa kaikki lava-auton kyytiin.

"Siinä taisi olla kaikki?" kysyin hymyillen ja saatuani vastauksen, siirryin Fordin ratin taakse, Jusu vierelläni. Oli mukava höpistä asioita matkan aikana ja olin jopa vähän harmissani, kun pysäköin autoni ajotielleni.
Päästin Milon autosta ja kävin avaamassa kotioven, sekä näppäilemässä murtohälyttimen pois päältä.

"Kannetaan vaikka ne ensin olohuoneeseen kaikki, katsotaan paikat sitten?" kysyin kun palasin takaisin auton luokse.

Heidin koti oli vähitellen tullut, jos nyt ei vielä aivan tutuksi niin ainakin jotakin sinne päin. En epäillyt hetkeäkään, ettenkö syksyn mittaan vierailisi täällä enenevissä määrin.

Ystäväni ehdotuksesta kannoin kasvini tämän olohuoneeseen. Uskoin, että jokaiselle löytyisi kyllä viihtyisä paikka, mutta eniten miettimistä oli siinä, etteivät ne vahingossakaan olisi elämisen tiellä tässä asunnossa.

”Kiitos, kiitos tuhannesti”, mä huoahdin. ”Tämä on iso apu.”

Siirsin sen sanottuani vielä huolestuneena dramaattista maija-mielensäpahoittajaani, ja sitten päätin sen antaa olla. Mököttäköön itsensä elävältä, jos olisi niin tehdäkseen. Mä sen sijaan...
”Ei kai pitäisi murehtia kaikesta niin paljon”, soimasin itseäni ääneen ja hymyilin Heidille. ”Kun kyllähän asiat järjestyy. Yksitellen.”

Puraisin vähän huultani, ja omasta avoimuudestani yllättäen lisäsin vielä:
”Mä vaan toivon, että tää kesä on Rasmukselle sellainen kuin se tahtoo.”

Se riittäisi mulle. Pomo saisi huutaa mulle miten paljon tahansa (ja mä voisin itkeä kasvoni kuiviksi aina kun se ei näkisi), kunhan vain kesä vastaisi Rasmuksen odotuksia. Se oli tästä innoissaan, mä tiesin, ja mä todella, todella toivoin, ettei se pettyisi. Että meillä olisi yhdessä juuri niin huikea kesä kuin mihin tässä oli ainekset. Sitä mä tahdoin.

"Ilo olla avuksi, musta on niin kamalan vähän hyötyä kenellekään tällä hetkellä", mainitsin naurahtaen. Ihmiselle, joka oli tottunut aina tekemään kaiken yksin, oli sopeutuminen sellaiseen avuttomuuteen ollut hankalaa. Vaikka olin iloinen kaikesta avusta, jota ympärilläni olevat ystävät olivat tarjonneet, olisin silti mielummin tehnyt kaiken itse.

"Niinhän ne taitaa järjestyä", nyökkäilin hymy viipyillen huulillani.
"Luulen, että se on sille täydellinen kesä, vaikka kaikki menisi huonosti. Kunhan sä olet siellä sen kanssa", epäilin ja hymyni syveni aavistuksen. Jusu oli kyllä onnensa ansainnut, siitä ei ollut epäilystäkään.

"Haluaisitko sä kahvia? Mulla taitaa olla joku pullapussikin, jos tekee mieli?" kysyin suunnatessani huomioni mahanpohjassa kurisevaan näläntunteeseen.

”Ai”, sanoin päätäni kallistaen, kun Heidi valitteli hyödyttömyyttään. ”Miksi mä olen ajatellut, että kasvualustana olemisesta on kyllä paljon hyötyä ainakin vauvalle? Hupsu minä.”

Eikö se siinä vaiheessa ollut tärkeintä, mitä saattoi tehdä? Pitää huolta terveydestään ja sitä myötä lapsestaan. Kaikki muu hyödyllisyys oli sitten plussaa.

Meninkö hämilleni, kun Heidi liioitteli (varmasti!) Rasmuksen ihastumisen tasoa? Tietenkin. Pahan kerran. Mä en osannut käsitellä omaa iloani ja onneani, ja vielä vähemmän sitä, että ne vaikuttivat peilautuvan Rasmuksesta takaisin. En kyennyt vastaamaan toteamukseen mitään, punastelin vain ja tunsin oloni samaan aikaan hätääntyneeksi ja aika ihanaksi.

”Voin mä kahvia ottaa”, arvelin, mutta pullasta olisi varmasti paras kieltäytyä. En kuitenkaan tehnyt sitä heti, sillä en aivan vielä halunnut tuntea oloani epäkohteliaaksi. Sellainen fiilis mulle aina tuli, jos kieltäydyin toisen vieraanvaraisuudesta.

”Ja olen mä ollut kuulevinani, että sä olet kerennyt valmentamaankin ja kaikkea”, palasin hyödyllisyysaiheeseen. ”Eikös sekin nyt oikeastaan ole auttamista?”

Hymyilin Jusun sanoille, toinen oli osannut valita jälleen omansa huolellisesti, kääntäen ajatukseni täysin päälaelleen. Tietenkin Jusu oli oikeassa, musta oli korvaamaton hyöty mun ja Jessen pienelle vauvalle. Vaikka se tarkoittikin sitten avuttomuutta hevos- ja sisustusasioissa.

"Kiitos", huokaisin lopulta.

Siirryimme keittiöön ja rupesin hääräämään kahvinkeittimen kimpussa. Jätin pullat sivupöydälle, Jusu ottaisi niitä, jos haluaisi, kun niitä oli kerran jo toiselle tarjottu.
"No olenhan mä jonkin verran. Ja tulen nyt Kalla CUP:iin toimihenkilöksi ja kakkostuomariksi. Kaipaan vaan niin hirveästi mun hevosten selkään, ettei ole tosikaan. Tietenkin on ihana nähdä miten ne kehittyy Jeramyn ja Laurin ratsastuksessa, mutta aina mä silti mieluummin itse ratsastaisin. Itse hoitaisin ja niin edelleen."

Huokaisin syvään, mutta hymyilin silti.
"Koskas sä haluat tulla kokeilemaan mun koulumestareita, kun silloin kauan sitten siitä haaveilit?" kysyin pitäen katseeni Jusun silmissä kahvinkeittimen poreillessa selkäni takana.

Niin herkullisen näköisiä kuin pullat olivatkin, mun oli helppo pitäytyä pelkässä kahvissa. Olin alkanut juoda senkin mustana, joten oikeastaan päätin ajatella olevani helppo vieras. Ei pitänyt tuntea huonoa omatuntoa siitä, että tyytyi vähään, perustelin itselleni ja käännyin sitten Heidin, joka todennäköisesti ja toivottavasti oli autuaan tietämätön mun pienistä kriiseistäni, puoleen.

"Ensi Cupin aikana sä et välttämättä kyllä enää tuomaroi", naurahdin, ja mietin, että mitä todennäköisimmin silloin olisi jo olemassa vauva. "Niin että pidetään nyt hauskaa sitten. Mähän olen sun sihteerinä." Siitä voisi tulla ihan mukavaa. Olisi jännä katsella tuttujen ratsastusta, etenkin kun Rasmuskin oli alkanut Branin myötä haaveilla kenttäkisaamisestakin, ja samalla kuulisin kouluratsastuksen kannalta vähän asiantuntevampia näkökulmia kuin omani.

Niin, siitä kouluratsastuksesta puheenollen...

"Ai niin", muistin ja tirskahdin vähän. "Vieläköhän tässä ehtisi ennen lähtöä. On kyllä kaikenlaista hommaa, mutta hevosen selkään toisaalta ehtii aina - ja säkin ehdit, sitten myöhemmin. En väitä, että kyllästymiseen saakka, koska voiko siihen kyllästyä?"

Hymyilin. Kahvinkeitin alkoi olla valmis, ja reippaana vieraana mä nousin ihan itse huolehtimaan kahvikuppiasioista meidän molempien puolesta.

"Mutta joo - jos sä vaan todella haluat päästää mut sellaisen selkään sähläämään... mä olen aika hyvin aikataulussa", hymähdin sen merkiksi, että kyllä mun kalenterista aikaa tällaiselle hupsulle kokeilulle löytyisi. "Tai kun huone pitää tietenkin tyhjentää kesäasukkaalle ja pakata ja sen sellaista, mutta mä olen onneksi aloittanut hyvissä ajoin, eikä enää ole pääsykoejuttujakaan tai mitään."

Tyynenä mä istahdin alas ja annoin oman kahvini vielä jäähtyä hieman. Katselin sen pintaa ja tunsin jännittävän innostuksen kohottavan päätään. Lähtö lähestyi ihan tosissaan.

"Mutta mä en kyllä sitten tahdo mitään prolaureja ja -jeramyja yleisöksi, joten joku sellainen ajankohta, ettei tallilla ole todennäköisesti muita", havahduin toivomaan.