Myöhäishuolestuja

01.05.2019
paikkana @Heidi N. kotitalo, suljettu

Lomat oli lusittu ja paluu arkeen oli lähtenyt käyntiin omalla tahdillaan, eli tahmeasti, mutta onneksi vapun myötä oli siunaantunut yksi vapaapäivä keskelle viikkoa. Tallilla käytyäni rojahdin kotisohvalle kissojen kanssa ja päätin ottaa loppupäivän ihan rennosti.

Olin poistanut reissun ajaksi Facebook- ja Messenger-sovellukset, jotta pystyisin varmasti keskittymään ihan vain lomaan ja Matildaan. Instagramiakaan en ollut vilkaissut kuin sen verran, että olin lisännyt yhden lomakuvan sinne.
Siinä kotisohvalla maatessani muistin sovellukset ja latasin ne takaisin, vaikka hetken pohdinkin, tarvitsinko kyseisiä sovelluksia ylipäätänsä. Facebookia kun pystyi selaamaan läppäriltäkin.

Messenger ilmoitti heti parista uudesta viestistä ja Heidin kuvake pomppasi puhelimen näytölle. Olikohan siellä joku avautuminen äidistäni, joka oli kertonut käyneensä naisen kanssa shoppailemassa vauvanvaatteita? Äidin ostamat vaatteet olivat löytäneet paikkansa yhdestä makuuhuoneen vaatekaapista ja hymyillen mietin, kuinka omituisen hyvältä oli tuntunut viikata niin pieniä vaatteita hyllyille.

Napautin viestiketjun auki ja ensimmäiseksi näin ultrakuvan, joka sai kasvoillani viipyilevän hymyn vain syventymään. Ilme kuitenkin vaihtui vakavaksi, kun luin kuvan saatesanat:
"Kävi pieni vahinko tallilla, kaaduin, mutta kaikki on kunnossa. Kävin lääkärillä, käski ottaa varovasti pari päivää. Vauvalla kaikki ok."
Viesti oli lähetetty 23.4. eli viikko sitten, muttei se minua estänyt pomppaamaan ylös sohvalta ja soittamaan Heidille, joka vastattuaan sai kuulla, että tulisin käymään. Nainen oli kotona eikä kieltänyt minua tulemasta, joten hyppäsin Hondaani ja kurvasin naisen luo.

"Hei", tervehdin oven avannutta naista ja hymyilin vähän huolestuneena.
"Huomasin sen sinun faceviestin vasta tänään. Poistin ne sovellukset, kun lähdettiin sinne Portugaliin", selitin astuessani eteiseen ja irvistin. Miten minusta tuntui, että aina löytyi joku syy, miksen ollut Heidin viesteihin tai puheluihin vastannut... Saattoivathan ne pikkuhiljaa kuulostaa valheilta, mutta totta ne selitykset olivat aina olleet.

Töissä oli ollut kiire, tallilla oli ollut kiire ja Laurin kanssa sattunut vahinko oli lipenyt ajatuksista, kuin virtaava vesi koskessa. Kuitenkin joka kerta, kun lapsi oli liian kauan paikallaan, potkaisi kipeästi kylkiluiden väliin tai sain krampin johonkin, muistin taas. Muistin sen tunteen, miten pelottavaa oli odottaa lääkärin sanoja. Muistin Laurin katseen, kun mies oli tajunnut kaatuneensa melkein päälleni.

Sitten Jesse soitti, juuri, kun olin laskemassa perunavuokaa uuniin. Suljin luukun nopeasti ja katsahdin kelloon ennen, kun vastasin puhelimeen.

"Hei", tervehdin eteisestä ja annoin tilaa ruskettuneelle miehelle. Toisen sanat saivat kylmät väreet nousemaan niskaani saakka, kun kaikki tunteet vyöryivät ylitseni, kuin aalto.
"Ai. No, kaikki on jo hyvin. Lauri vei mut sairaalaan tarkastukseen heti", kerroin ennen, kun ehdin ajattelemaan sanojani loppuun saakka.

Huolestunut katse seilasi niin Heidin kasvoilla kuin hänen raskausmahassa. Luotin ja uskoin, että jos oikeasti olisi ollut jokin vialla, nainen olisi soittanut eikä laittanut viestiä jossain Facebookin messengerissä, mutta silti... Mitä jos ei ollutkaan? Heidillä kun oli jäänyt kertomatta asioita ennenkin...

Yritin estää kulmieni kohoamista, kun kuulin Laurin nimen, mutta aika heikoin tuloksin. Tietysti Merikanto oli ollut paikalla... Kuinkas muutenkaan. Tunsin jälleen huonoa omatuntoa. Lapsen isä ei ollut koskaan läsnä, mutta Lauri senkin edestä.

"Hyvä kuulla..." mutisin ripustaessani takkiani naulakkoon ja hetken mietin, miksi olin edes tullut. Tapahtumasta oli kuitenkin jo viikko. Mutta kai se jokin isänvaisto oli puskenut pintaan, kun olin naisen viestin lukenut.
"Ilmeisesti Lauri oli paikalla kun se tapahtui?" huomasin kysyväni ja ajatuksissani näin, kuinka löin itseäni kämmenellä otsaan.

Seurasin Jessen katsetta, se kävi mahassani ja nousi takaisin kasvoihini. Näin myös, miten se muuttui mainitessani Laurin nimen. Emme olleet törmänneet tapahtuneen jälkeen, mutta olin tuntenut velvollisuudekseni kirjoittaa miehelle viestin, että kaikki oli edelleen hyvin parin päivän jälkeen.

"Öh, oli", vastasin epämääräisesti. Tiesin, että koko totuuden kertominen toisi Jessen kasvoille lisää kiristyneitä lihaksia, mutta sitä ei voinut myöskään vältellä.
"Haluatko kahvia? Tai ruokaa? Teetä?" kysyin vältellen totuuden kertomista edes hetken verran lisää.
Tarvitsin aikaa muotoillakseni asian niin, että se kulostaisi mahdollisimman neutraalilta.

Olisin myös voinut kysyä Jessen matkasta, josta halusinkin tietää, mutta tiesin sen viimeistään vaikuttavan siltä, että viivyttelin.

Nyökkäsin vain jähmeästi vastaukselle, jonka jo tiesinkin.
"Kahvia vaikka", totesin pakottaen kasvoilleni hymyn. Ei tässä nyt ollut tilaa millekään turhanpäiväiselle Lauri-mökötykselle.

Koira pyörähti jaloissani ottamassa vastaan omat tervehdyksensä ja palasi sitten paikalleen sillä välin, kun annoin askelteni johdattaa minut keittiöön.
"Hyvä ettei sattunut pahemmin", mutisin pyöriessäni vähän eksyneen oloisena siinä keittiössä. Enin säikähdys oli mennyt ohi, joten parhaani mukaan yritin rauhoittua.

Silti päässäni pyöri ajatus "Mitä jos?".
Mitä jos Heidin kaatumisen johdosta lapselle olisi käynyt jotain? Mitä jos raskaus olisi mennyt kesken?
Minä olin ollut silloin tuhansien kilometrien päässä enkä todellakaan olisi päässyt Heidin tueksi. Mutta olisiko Heidi minua tueksi edes halunnut, kun kerran se Laurikin oli ollut paikalla?

Hymyilin ja nyökkäsin, kahvin keittämiseen saisin tuhlattua jälleen minuutteja, joiden hyödyllisyydestä en ollut lainkaan varma. Päässäni pyöri toistolla vain lause; Lauri kaatui mun päälle. Lauri kaatui mun päälle.
Tiesin, ettei se ollut miehen vika, ei se ollut kenenkään vika ja niin mies itsekin oli todennut tapahtuneen jälkeen. Silti olin nähnyt katumuksen ja pelon Laurin kasvoilla, enkä tiennyt miten pahasti se oli muuttanut miehen käytöstä jatkoa ajatellen. Pelkäisikö toinen jatkossa aina seurassani satuttavani minua tai lasta?

"Noin", totesin ääneen ja istuin pöydän ääreen Jessen viereen. Vilkaisin vielä uunissa valmistuvaa vuokaa ja huokaisin syvään.

Siirsin katseeni Jessen silmiin, yrittäen edelleen päässäni hakea oikeanlaista lausetta, jossa lopputulema ei olisi syyllistävä.
"Me oltiin siis kävelemässä, Lauri talutti Zeviä, mun kouluoriani. Zevi astui vähän huonosti, säikähti ja törmäsi Lauriin. Lauri - Lauri törmäsi muhun ja me kaaduttiin molemmat maahan", lausuin sanat harkiten, mutta samalla kiireellä, jotten muuttaisi mieltäni puolessa välissä.
"Lauri sai pysäytettyä itsensä kyllä, mutta ajattelin, että sairaalassa käyminen olisi silti fiksua."

Kuuntelin Heidin kertomusta tapahtuneesta ja jälleen kerran yritin pitää kasvoni peruslukemilla kuullessani Laurin nimen useampaan otteeseen.

Olin huomauttamassa jotain hevosten käsittelytaidoista, mutta tiesin kyllä itsekin, että eläinten kanssa sattui ja tapahtui. Vaikka olisi kuinka kokenut ja/tai varautunut, vahinkoja sattui. Siitä oli muistutuksena pieni leikkausarpi vasemmassa nilkassa.

"Pysäytettyä?" ihmettelin ja yritin rakentaa päässäni jonkinlaista kuvaa tapahtumasarjasta. "Juurihan sinä sanoit, että kaaduitte molemmat?"
Tapahtunut ei ollut Laurin vika (saati hevosen), mutta ei se ainakaan parantanut mielikuvaani kyseisestä miehestä.

En tiennyt olisiko mun pitänyt olla iloinen vai ei siitä, että olin oppinut tuntemaan Jessen jo tarpeeksi hyvin. Näin miten miehen kasvot muuttuivat kertomani mukaan, vaikken olisi kysyttäessä osannut kertoa, että miten. Se oli kai vain jokin tunne, jonka pohjalta osasin tulkita, ettei Laurin nimen kuuleminen ollut ihan niin okei, kuin miltä Jessen kasvot antoivat ymmärtää.

Tarkentava kysymys sai mut hetkeksi hämilleni, mutta ymmärsin sitten miksi sellainen oli tarpeen. Jesse ei ollut ollut tilanteessa mukana, miehen oli mahdotonta kertomani perusteella sanoa miten me oltiin kaaduttu.

"Niin, siis Lauri kaatui, vähän niin kuin, mun päälle, tavallaan", selvensin, enkä voinut olla irvistämättä hieman. Vilkaisin nopeasti kämmeniäni, joihin uponneet kivet olivat jättäneet haalenevia pisteitä.
"Mä osuin maahan takaperin ja Lauri sai pysäytettyä itsensä ennen, kun osui muhun", lisäsin vielä, vaikken vieläkään ihan täysin tiennyt miten tilanne oli mennyt. Siihen liittyi paljon huitovia jalkoja ja käsiä.
"Zevi ei onneksi potkaissut sitä mihinkään", mutisin nostaessani katseeni takaisin Jessen silmiin.

"Aivan", mutisin saatuani vähän tarkemman kuvan tapahtuneesta. Kai pitäisi kiittää Lauria nopeista reflekseistä....

"Onneksi se oli Lauri eikä Zevi, joka kaatui sinun päälle", puuskahdin vastaten Heidin katseeseen ja nopea helpotuksen hymy käväisi kasvoillani.
"Siis melkein kaatui.. Tai jotain."

Potkaisukommentti oli mennä ohi korvien, sillä maalailin pääni sisällä kauhukuvia siitä, kuinka se hevonen olisi liiskannut Heidin maahan. Ja meidän lapsen.
Siitä ei olisi pelkällä säikähdyksellä selvitty...

Yritin pitää katseeni Heidissä, mutta kaikki se hermostuneisuus ja huoli pakotti silmät hetkeksi pöydän pintaan.

"Mmhmm. Ja hevonenkin kunnossa?" kysäisin, kun olin saanut laukkaavan mielikuvituksen rauhoitettua hetkeksi.

Jessen sanat Zevin kaatumisesta saivat kylmät väreet kulkemaan selkääni pitkin. Olin ollut pari kertaa elämäni aikana alimmaisena hevosen kanssa samassa kasassa. Silloin se oli tuntunut vain huonolta päivältä, nyt se tuntui suunnattoman vaaralliselta. Purin alahuultani muistaessani tuttavien kertomuksia siitä, kuinka he eivät nykyään enää uskaltaneet tehdä asioita, joita nuorempana eivät olleet ajatelleet kahdesti.
Olinko kehittämässä itselleni hevospelkoa huomaamattani?

"Niin, siinä olisi todella voinut käydä paljon säikähdystä huonommin", sanoin äänellä, joka ei pysynyt ihan täysin puhtaana. Näin Jessen silmien levottomuuden ja se tarttui minuun vielä kovemmin.
"Joo, Zevi juoksi suoraan kotiin, eikä sillä ollut naarmuja edes missään", vastasin ja hymyilin hermostuneena. Hengittäminen tuntui työläältä.

"Pelästyin kyllä ihan hirvittävästi. Vaikka ei saisi ajatella pahimman kautta, niin kyllä se oli aika pysäyttävä kokemus. Toivon vain, että Lauri ei luule, että se olisi ollut sen vika", puuskahdin.

"Uskon, että pelästyit. Olisin minäkin..." huokaisin syvään. Luojalle kiitos, ettei mitään pahempaa ollut sattunut.

"Eihän se kenenkään vika ollut", totesin Heidin miettiessä, syyttikö Lauri itseään tapahtuneesta. Minulle oli ihan sama syyttikö vai ei.
"Pääasia, että kaikki ovat kunnossa", sanoin hymyillen ja tarkoitin sillä puhtaasti kaikkia osapuolia: Heidiä, lasta, Zeviä ja jopa Lauria.

"Jatkossa sitte varovaisemmin. Niin hevosten kuin Laurinkin kanssa", virnistin noustessani ylös tuolista hakeakseni kahvia. Tuskin Heidi pahastuisi jos olisin omatoiminen vieras.

"Otatko sinä?" kysyin nyökäten kahvinkeitintä päin ja yritin muistella, missä kaapissa kupit olivat.

Huokaisin syvään, seuraten Jessen esimerkkiä ja yritin rentouttaa kehoani, joka oli huomaamattani jännittynyt täysin.

"Aivan niin", vastasin Jesselle ja hymyilin varovasti. Toisen kommentti varovaisuudesta sai melkein kulmani kohoamaan, olin silti liian jännittynyt tilanteesta. Naurahdin kuitenkin hieman hermostuneesti.
"Yritetään", vastasin ja seurasin Jessen kahvinhakua. En ollut edes tajunnut tarjota tippunutta kahvia miehelle.

"Ei kiitos, sitten en ainakaan nuku ensi yönä", kerroin ja hymyilin jo hieman rauhallisempana. Pitäisi ehkä vain päästä tallille ja todeta, etten vieläkään pelännyt työskennellä hevosten kanssa.
"Haluatko vappumunkkeja kahvin kanssa?"

Hetken pähkäilyn jälkeen muki löytyi ja kaadoin tuoretta kahvia siihen. Pieni onnettomuudentapainen painoi edelleen mieltä ja vaikken olisi halunnut, tunsin hieman huonoa omaatuntoa siitä, että olin ollut tapahatuma-aikaan toisessa maassa.

"Ainahan sitä yhden munkin voi syödä", vastasin hymyillen, kun olin siirtynyt jääkaapille maidon toivossa.

"Ai niin, äiti kertoi teidän shoppailureissusta", naurahdin väkinäisesti lorauttaessani maitoa kahvin sekaan.  
"Pitäisi varmaan pyytää anteeksi äidin puolesta. Hän on vähän... Semmoinen", tuhahdin nykäistessäni jääkaapin oven uudestaan auki ja laskin maitopurkin paikalleen. Oli Rtiva Aron tapaista toimia ensin ja miettiä sitten. Oven taa kutsumatta ilmestyminen oli yksi naisen bravuureista.
"Olisi pitänyt arvata, että jotain se keksii, kun yksin jää tänne."

Nousin ylös ja hain kulmakaapista sinne nostetut munkit. Paperipussi rapisi laskiessani sen ruokapöydälle ja hymyilin jääkaapilla seisovalle Jesselle.

"Mitä turhia, se oli oikeastaan aika...mukavaa. Ritva oli todella ystävällinen ja oli ihan kiva viettää aikaa tulevan mummon kanssa. Ihana nähdä miten innoissaan hän on kaikesta", vastasin ja kävelin myös jääkaapille.

Kurotin Jessen ohi ja nostin jääkaapista mehukannun.
"Sä olet ehkä maalaillut vähän liikaa piruja seinille äitisi suhteen", sanoin pieni virne huulillani ja katsoin ylöspäin vihreisiin silmiin. Olin jo jossain välissä ehtinyt unohtamaan pituuseromme, sillä en muistanut koska olisin viimeksi seissyt niin lähellä miestä, että minun piti ihan taittaa päätäni nähdäkseni tämän kasvot.

"Mukavaa? Ystävällinen ja kiva?" tyrskähdin tahtomattani. Kyllähän minä äidistä pidin, mutta harvoin Ritva Aroa noilla sanoilla kuvailtiin muiden kuin perheenjäsenten toimesta. Jos heidänkään.
Hyväähän se äiti yleensä hössötyksellään tarkoitti, mutta toteutus niin sanotusti kusi.
"Ex olisi ainakin täysin eri mieltä kanssasi", tuhahdin huvittuneena muistellen, kuinka Mila oli ollut välillä aivan hermoromahduksen partaalla äidin takia.

"Ehkä äiti kerrankin osasi käyttäytyä", totesin Heidille, joka oli ilmestynyt viereeni jääkaapille.
"Tai sitten et vain kehtaa myöntää, että oli aivan kamalaa ja olisit halunnut repiä hiukset päästä. Omat tai äidin", totesin toinen kulma koholla enkä voinut estää virnettä nousemasta huulilleni.

"Älä ole noin järkyttynyt", naurahdin väkisinkin. Jessen mainitessa exänsä, muistelin Ritvan sanoja.

"Ei se ollut lainkaan kamalaa. Olihan Ritva nyt utelias, mutta ei mitenkään pahasti. Ainakaan tilanteen huomioon ottaen. Kyllähän se halusi tietää missä mennään, mutta ihan hyvin Ritva hyväksyi sen, että me ei olla.. no, perhe, tiedäthän."
Hymyilin hieman ja jäin jälleen miettimään Jessen sanoja entisestä kumppanistaan.

"Puhutko sä Milasta?" kysyin haparoiden, tietämättä olinko astumassa jonkin veteen piirretyn viivan ylitse.
"Se, jonka kanssa olitte..kihloissa? Tai niin sun äiti ainakin kertoi."

"Niin, äiti on aika uteliasta sorttia", tuhahdin hymyillen ja nappasin sitten kahvikuppini keittiötasolta käteeni suunnaten sen kanssa takaisin pöydän ääreen.
"Onhan se minultakin udellut, että mikä tämä kuvio on, mutta niin..."

Onneksi olin ehtinyt laskemaan kahvikupin pöydälle, kun Heidi mainitsi erittäin tutun nimen, sillä säpsähdin hieman.
Olisihan minun pitänyt arvata, että äiti olisi varmasti jossain vaiheessa avannut minunkin menneisyyttä.

"Joo, sama henkilö", tuhahdin.
"Lyhyesti selitettynä jätti minut ja lähti Kanadaan", selitin tuijotellen hetken kahvin pintaa ennen kuin nostin katseeni takaisin Heidiin ja hymyilin vähän.

Ennen pelkkä ajatus Milasta tai Kanadasta ei todellakaan olisi hymyilyttänyt, mutta turha siitä enää oli synkistellä. Ollutta ja mennyttä.

Hymyilin varoen ja suljin jääkaapin oven. Laskin mehukannun tummalle tasolle ja katsoin Jesseä harkiten.

Säpsähdys oli tuskin havaittavissa, mutta niin selkeä silti. Miehen sanat saivat kulmani kohoamaan yllättyneenä. Mietin miten paljon Jessestä oli edelleen pimeän peitossa, vaikka olinkin oppinut tuntemaan miehen pikkuhiljaa.
Jessen varovainen hymy lämmitti sisintäni, en ollut mennyt sanoineni liian pitkälle.

"Kuulostaa inhottavalta", myönsin, vaikka Jessen kertoma oli varmasti vain pintaraapaisu totuudesta.
"Senkö takia et silloin etsinyt mitään..vakavaa?" kysyin sormet viipyillen kylmän tason pinnassa. Lapsen hankkiminen ei varmasti ollut kovin todennäköinen lopputulema meidän suhteessamme.

Siemaisin kahviani ja tuijottelin tarjolla olevia munkkeja, mutten koskenut niihin.

"Niin.  En minä olisi tänne edes muuttanut, jos Milan kanssa olisi asiat menneet toisin", totesin takaraivoani vähän nolostuneena hieroskellen. Minä tollo kun olin ajatellut, että naisen palattua hetkeksi Kanadasta, olisimme ehkä voineet jatkaa siitä mihin olimme jääneet.
"Ei ollut silloin todellakaan mitkään vakavat parisuhteet mielessä", myönsin lopulta ja naputtelin hermostuksissani kahvikupin kylkeä sormillani. Olin kyllä ollut todella kusipää silloin, kun Heidin kanssa säädin. Olin vain halunnut unohtaa niin Milan kuin Matildankin...

Huokaisin syvään jälleen kerran ja käänsin katseeni Heidiin, joka oli jäänyt jääkaapin viereen seisoskelemaan.
"Ei ollut oikein tuo viime vuosi minun parasta aikaa", naurahdin tahtomattani.

"Aivan", mumahdin hymyillen. Ajattelin mitä kaikkea Jesse oli joutunut käymään muutettuaan Kallaan. Ajatella, että mies oli kaikista maan talleista päätynyt juuri Purtseille.

Kohtasin vihreiden silmien katseen. Hymyilin ja istuin pöydän ääreen täytetyn mehulasini kanssa.

"No, ainakin yhden hyvän asian sait aikaiseksi viime vuonna. Vaikkakin hyvin vahingossa ja tajuamattasi", vastasin virnistäen hyvätahtoisesti.
"Vauva potkii taas, haluatko kokeilla?"

Viime vuosi oli ollut suoraan sanottuna paska, mutta kuten Heidikin sanoi, jotain hyvää siitäkin oli loppupeleissä seurannut. Niin Matildan kuin lapsenkin muodossa, vaikka jälkimmäisen kohdalla ajatukset eivät alkuun kovin positiiviset olleetkaan.

"Niin", hymyilin leveästi ja Heidin seuraavien sanojen myötä katse laskeutui naisen vatsalle.
"Tietysti", henkäisin ja vein käden kummun päälle tunnustellen sen liikkeitä kättäni vasten.

"Ne tuntuu nyt paljon selvemmin", mutisin hölmön onnellinen hymy kasvoillani, kun palautin katseeni kädeltäni Heidin kasvoihin.

Jessen käden koskiessa mahaani, säpsähdin tahtomattanikin aavistuksen. Hymy kuitenkin säilyi kasvoillani ja annoin miehelle rauhan tunnustella vauvan liikkeitä. Tutkin sillä välin vatsaani tuijottavan tummaverikön kasvonpiirteitä.

Jessen hölmö hymy heijastui myös omilta kasvoiltani. Tuntui oudon henkilökohtaiselta tietää, että se hymy oli tarkoitettu juuri minulle.
Edes ajatus siitä, että tulisin jakamaan lopun elämäni Jessen kanssa, ei tuntunut kovin kamalalta.
"Niin tuntuu", vastasin kevyesti naurahtaen.

"Sun pitää keskustella vauvalle", totesin virnistäen.
"Kertoa sille miten raskas mummo sillä on ja miten sen isä ei ole vieläkään kertonut äidille miten sen lomareissu meni."

Siristin hieman silmiäni, kun Heidi käski puhumaan vielä kohdussa kasvavalle vauvalle ja mietin, olisiko se omituista.
Mutta johan minä olin itseäni soimannut, kuinka lapsi ei varmaan edes tunnistaisi minua synnyttyään, koska en ollut Heidin seurassa päivittäin. Toisin kuin eräs toinen nimeltä mainitsematon mies.

Rykäisin kurkkuani ja kumarruin hieman lähemmäksi.
"En kerro sinulle mummosta, koska et tule sieltä muuten koskaan ulos", vitsailin vilkaisten Heidiä.
"Isän lomareissu meni hyvin. Oli tosi lämmintä, uitiin meressä, kierreltiin nähtävyyksiä ja syötiin hyvää ruokaa", kerroin kääntäessäni katseeni takaisin vatsalle.
"Tyhmä isä ei kyllä tajunnut ostaa sinulle tai äidille mitään tuliaisia, mutta ehkä saan anteeksi?"

Vähän oli hölmö olo puhua pelkälle raskausmahalle, joka liikkui Heidin hengityksen tahtiin ja välillä tuntui kättä vasten vauvankin liike.

"Lähdetään me sitten yhdessä johonkin, kun olet hieman vanhempi. Ja tuo äitisi antaa sinun lähteä minun mukaan", ilmoitin katsahtaen jälleen Heidin kasvoja hymyillen.
"Mutta ei tässä mikään kiire ole. Sinä pysyt siellä elokuuhun saakka ja sillä selvä. Ja äitikin lupaa ottaa rauhallisemmin jatkossa eikä jää minkään hevosen tai miehen alle."

Hymy ei lähtenyt kasvoiltani Jessen alkaessa keskustelemaan mahalleni. Rentouduin, vaikken ollut taaskaan huomannut jännittäväni. Aluksi miehen kuunteleminen oli tuntunut aavistuksen oudolta, mutta se tunne lähti nopeasti pois.

Jesse ainakin osasi heittäytyä tilanteeseen, eikä vain juroillut ja todennut, että saisi puhua lapselleen tarpeeksi sen synnyttyä.
"Ihanaa, että teillä oli kivaa. Eikä me tällä kertaa pahastuta tuliaisten puutteesta", vastasin edelleen hymyillen.

"Äitisikin tuntui huolehtivan lomailuistani paljonkin, kun kerroin, etten muista koska olisin ollut sellaisella viimeksi", paljastin pienen irvistyksen käydessä kasvoillani.
"Työt tai hevoset ovat olleet aina jollakin tapaa läsnä lomallakin."

"Mutta lupaan yrittää olla jäämättä hevosten ja miesten alle jatkossa."

Suoristin selkäni Heidin mainitessa äitini.
"Sitten se on seuraavaksi sinun vuoro lähteä johonkin", ilmoitin hymyillen.
"Me kyllä pärjätään täällä", sanoin vilkaisten jälleen vatsanseutua ja tiesin Heidin ymmärtävän, ketä tarkoitin meillä. "Ellet sitten halua lähteä lapsen kanssa reissuun."

Tahtomatta suupieli vähän nykäisi huvittuneena, kun tajusin miltä miehen alle jääminen saattaisi jonkun kierossa mielessä kuulostaa. En minä sitä nyt niin tarkoittanut, mutta ei kai sitä koskaan kunnolla aikuiseksi ole kasvanut, kun tuollainenkin huvitti.
"Se on hyvä lupaus", hymähdin piilottaen virneeni kahvikupin reunaan ja nappasin sitten yhden munkin paperipussista käteeni.