Myöhäishuolestuja

"Katsotaan nyt", vastasin hymyillen, sillä en halunnut edes ajatella miten vaikeaa olisi jättää lapsi ja lähteä lomalle. Myös lapsen kanssa matkustaminen olisi varmasti hankalaa, mutta aika näyttäisi lähtisimmekö lomalle koska ja millä kokoonpanolla.

Jessen virnuilulle en edes ryhtynyt etsimään syytä, vaikka vahva veikkaus olikin tiedossa.
"Mitenkäs sulla on Sallin kanssa mennyt?" kysyin ja join pitkän kulauksen mehulasista. Nostin toisen jalkani syliini ja mietin hetken ottaisinko munkin vai en. Kaupassa ne olivat näyttäneet kamalan herkullisilta, mutta juuri sillä hetkellä mieleni halusi enemmän uunissa valmistuvaa ruokaa, kuin makeaa.

"Joko olette valmiita voittamaan kaikki seuraavassa Kalla Cupissa?"

Mutustin munkkia ja hörppäsin kahvia palan painikkeeksi.
"Hyvinhän meillä", vastasin Heidin kysymykseen, kun olin saanut nielaistua. "Antonkin oli pitänyt sen yhtenä kappaleena tuon loman aikana."

Blondi mies oli ahkerasti ilmoitellut, kuinka sillä oli Sallin kanssa mennyt enkä voinut olla tyytyväisempi löytämääni väliaikaiseen hevosenhoitajaan. Oli Anton lupautunut auttamaan jatkossakin, mikäli tarve tulisi.

"Kivahan se olisi voittaa, mutta kun miettii miten hyvin meni nuo ensimmäiset osakilpailut, niin ei oikein ole odotukset korkealla", naurahdin vastaukseni Heidin seuraavaan kysymykseen.
"Turhan kovia vastuksia meille", myönsin nuolaistessani huuliin takertuneet sokerit pois.

"Kyllä minä vähän ajattelin, että kokeilisin myös onnea ihan tavallisella esteradalla", kerroin suunnitelmistani. "Nyt kun ne kenttäluokat on siirretty ihan erilliselle viikonlopulle."
Saas nähdä tulisiko sitä sieltäkään mitään sijoitusta, mutta ei sillä niin väliä vaikkei tulisikaan.

"Meinasiko se Jeramy osallistua jollain sinun hevosella?" kysyin silkasta uteliaisuudesta. Olin törmännyt mieheen pariin otteeseen Kaajapuroilla, kun tämä oli ollut Cariadia liikuttamassa.
"Vai kenties Lauri?" hymähdin toinen kulma koholla. En ihmettelisi yhtään jos näkisin Merikannon jonkun Heidin hevosen satulassa tulevissa osakilpailuissa.

"No hyvä", vastasin hymyillen. Anton vaikutti mukavalta ihmiseltä, ainakin sen perusteella, mitä olin mieheen tallilla törmännyt muutamana päivänä. Jessen voittohaaveille virnistin tahtomattanikin.
"Kai sitä nyt vähän pitää ylläpitää tavotteita. Sun pitäisi ehkä valmentautua vähän useammin, kuin vain joskus Laurin kenttävalkoissa", huomautin kohoittaen virne huulillani kulmaani.

"Esteiltä saisitte varmasti hyvää rutiinia ja toki sielläkin voi voitosta ratsastaa. Kyllä teillä on ihan mahdollisuudet siihen", kommentoin hymyillen.

Jessen kysymys sai huokaisun karkaamaan huuliltani. Olisi ollut niin ihanaa päästä itse kilpailemaan, vaikka nyt epäilin jo hieman kykyjäni hoitajanpestistäkin.
"Kyllä se varmaan, siitähän mä sille maksan", vastasin Jeramyyn liittyen.
"Ja Lauri varmasti starttaa Malachailla, en usko, että se haluaa muita hevosia. Hankalaa, kun ei pääse itse kilpailemaan. Täytyy aina rekrytoida ulkopuolisia, vaikka hyväähän hevosille vain tekee siedättyä useampaan ratsastajaan. Varsinkin Malachain, kun se on niin nirso."

"Niin kai pitäisi. Ei vain tahdo tunnit riittää vuorokaudessa aktiiviseen valmentautumiseen. Eikä täällä taida oikein muita valmentajia olla kuin Lauri", totesin olkiani kohauttaen.
Laurin valmentajantaidoissa ei ollut mitään vikaa, mutta mieluummin minä olisin käynyt jonkun ihan muun kenttävalmennuksissa, mikäli se ei olisi vaatinut monen tunnin ajomatkoja.  Merikanto oli "lähellä", joten olin ainakin yrittänyt unohtaa henkilökohtaisen mielipiteeni miehestä valmennusten ajaksi.

Nyökyttelin vain Heidin puheille Jeramysta ja Laurista. Minulla ei Heidin hevosista kokemusta ollut kuin Cariadista, kun olin sen perään katsonut vuoden vaihteessa, joten en osannut Malachaistakaan sanoa mitään. Sen tiesin, ettei se hevonen ainakaan mistään helpoimmasta päästä ollut.

"Ensi vuonna on sitten sinun vuorosi päihittää kaikki muut lajissa kuin lajissa", sanoin lopulta.
"Me kannustetaan katsomossa", virnistin katsahtaen jälleen kerran alaspäin.

Yritin miettiä tietämiäni kenttävalmentajia, mutta kaikki tuntuivat olevan joko todella kaukana, tai niin kiireisiä ja kalliita, että niiden ehdottaminen ei ollut järkevää.
"Niin, voihan sitä toki ottaa useammankin, ei niiden kaikkien tarvitse olla juuri kenttää valmentamassa. Este- ja kouluvalmennuksista saa kuitenkin aina jotain myös kenttäpuolelle sovellettua."

Hymyilin sopuisasti, sillä en halunnut Jessen ajattelevan, että olin ottamassa jotain valmennuskuria esiin. Se oli miehen oma valinta, että paljonko halusi valmentautua ja miten.

"No, ehkä otan hetken ihan rauhassa ja katsotaan sitten lähdenkö kilpailemaan vielä vaiko en. Hankitaan teille kunnon kannustuspaidat sitten", vastasin toisen virneeseen ja nojasin rentoutuneena tuolin selkänojaan. Ahdistus viikon takaisesta tapahtumasta alkoi jälleen helpottaa.

"Niinhän se on", totesin. Kentässä nyt kisattiin niin kouluradalla kuin esteilläkin, joten luonnollisesti jokaisen lajin treenaaminen auttoi.
"Mutta enpä minä tuota kisaamista muutenkaan niin tosissani ota. Lähinnä huvin vuoksi osallistun", lisäsin vielä hymyillen.

"Ihan hyvinhän sinulla taisi mennä viime vuonna osakilpailuissa?" mietiskelin ääneen, kun Heidi pohti ensi vuoden tilannettaan.
"Tai no, en minä muista kuin sen viimeisen. Olinhan minä silloin Harvest Gamesissa myös mukana, mutten silloin vielä kiinnittänyt huomiota sinuun tai muihinkaan."
Silloin minä olin jo tiennyt lähestyvästä muutosta, mutta ajatukset olivat olleet niin sekaisin etten ollut halunnut sitä ajatella ja olin keskittynyt kyseisen viikonlopun kisasuoritukseen.

"Yhteiset kannustuspaidat kuulostaa hyvältä", naurahdin ennen kuin siemaisin lisää kahvia kurkusta alas.
"Mitä siihen laitettaisiin? Team Näyhö?"

"Mmh, melko vaihtelevasti. Alkuvuodesta oikeastaan melko huonosti, mutta kieltämättä viimeisissä osakilpailuissa todella hyvin", vastasin virnistäen. Kieltämättä tuplavoitto helposta a:sta lämmitti yhä mieltäni.

"Team Näyhö? Hah", naurahdin ääneen ja katsoin Jesseä huvittunut kiilto silmissäni.

"Jos nyt ensin selvitään synnytyksestä ja aletaan sitten vasta suunnittelemaan tiimipaitoja? Ootko sä jo henkisesti valmistautunut siihen? Pitääkö meidän ilmottautua johonkin synnytyskurssille vielä?"

"Niin no, eihän se Team Aro kelpaisi, koska sinä siellä kilpailisit", naurahdin ja ajauduin hetkeksi pohtimaan, mikä lapsen sukunimeksi tulisi. Näyhö vai Aro? Tavallisesti se ilmeisesti menisi isän sukunimen mukaan, mutta tässä oli tavallisuus kaukana.

"Henkisesti? En todellakaan. Tai siis, olen minä sitä miettinyt, mutta voiko siihen oikein valmistautua?"  henkäisin. Tietenkin synnytystä olin pyöritellyt mielessäni useampaan otteeseen, mutta kukaan ei tiennyt, mitä kävisi kun se oikeasti tapahtuisi.
"Minullahan on se joku sovellus kännykässä, mikä kertoi, että kannattaisi pikkuhiljaa ilmottautua jollekkin synnytyskurssille", kerroin katsoen syvälle Heidin sinisiin silmiin.

"Se myös käski harjoitella reittiä sairaalaan, jotta ei tosipaikan tullen menisi sormi suuhun", jatkoin vähän levottomana. Olisinko minä edes paikalla silloin, kun synnytys alkaisi? Heidin ja Laurin välit olivat minulle edelleen mysteeri, mutten olisi yhtään ihmetellyt vaikka se olisi Merikanto, joka Heidin sairalaan kuskaisi.

Nakkasin viimeisen suupalan munkista suuhuni ja vähän jäähtyneen kahvinlopun myös.
"Kerrot vain ajan ja paikan, niin minä tulen sinne valmennukseen mukaan", lupasin pyyhkäisten huuliani kämmenselällä.

"Ei oikeastaan", vastasin naurahtaen. Ehkä alkaisin stressaamaan synnytystä kesän tullen oikeasti. Tähän asti se oli ollut vain kaukainen päämäärä, jossaim tulevaisuudessa. Vähän päälle kolmen kuukauden kuluttua.

"Ehkä meidän sitten pitäisi. Ilmottautua valmennukseen ja harjoitella sairaalaan lähtöä", vastasin hyväntahtoisesti virnistäen.
"Tosin sulla toki sitten on plussana ajomatka tänne, mutta onneksi et sä ihan kamalan kaukana asu", lisäsin vastaten vihreiden silmien katseeseen vaakasti. Kaikesta huolimatta luotin Jesseen vauvan suhteen.

"Katsotaan sitä sitten ensi vuonna ehkä." Seurasin miehen kasvoja pyyhkivää kättä hymyillen.
"Sulle jäi kyllä sokeria vielä naamaan, senkin sottapytty. Hankin sullekin ruokalapun, sellaisen pinkin, missä on joku ihana yksisarvisen kuva", kiusoittelin virnuillen ja ojensin servettiä Jesselle.

"Ei tuo matka onneksi pitkä ole", hymähdin miettien, kuinka pääsisin ihan vajaassa kymmenessä minuutissa Heidin luo. Siis jos olisin kotona silloin, kun synnytys alkaisi. Ja jos Heidi olisi kotonaan silloin... Tässä tulisi olemaan niin monta muuttujaa matkan varrella, ettei mitään niistä voinut varmaksi sanoa.

"Hei!" nauroin, kun Heidi tyrkytti minulle servettiä ja nappasin paperilapun naisen kädestä koskettaen ohimennen hänen sormenpäitään, jotta voisin siivota kasvoni sillä.
"Ehkä se ruokalappu olisi ihan tarpeen. Mutta ei pinkkiä yksisarvista. Valkoinen mieluummin";  tyrskähdin katsahtaen alas rinnuksilleni varisseita sokereita ennen kuin käänsin katseeni takaisin Heidiin päätäni kallistaen.

"Vaippoja en onneksi vielä tarvitse", tuhahdin huvittuneena.

Ilahduin, kun Jesse ei ottanut itseään liian vakavasti.
"Ehkä sä olet ansainnut valkoisen yksisarvisen", myönnyin tunnustellen sormenpäihini jäänyttä lämpöä miehen kosketuksesta.

Seurasin Jessen siistiytymistä, vaikka siitä ei näyttänyt tulevan mitään.
Nauroin ääneen miehen seuraavalle kommentille.
"Niitä mä en aio sulle kyllä hankkia. Enkä vaihtaa, turha edes kuvitella", kommentoin virnistäen.

"Olipas kiva, että tulit käymään. Vaikkakin vähän inhottavan syyn takia", sanoin ja hymyilin pehmeästi.

"Tietysti minä olen ansainnut  minun valkoisen yksisarvisen", puuskahdin hymyillen niin kuin se olisi ollut ihan itsestäänselvyys ja jatkoin yksinäisten sokerihippujen nyppimistä pois paidaltani.

Heidin nauru sai minutkin nauramaan ääneen.
"No joo, jätetään ne sinun vaippojen vaihtamiset tähän lapseen", virnistin leveästi tarkoittaen meidän yhteistä lasta. Enhän minä voinut sanoa, etteikö Heidi voisi joskus jonkun toisen miehen kanssa  toista lasta hankkia.

En oikein tiennyt mitä ajatella Heidin seuraavasta lausahduksesta, vaikka naisen hymy kertoikin, ettei hän sitä ehkä niin negatiivisesti tarkoittanut.

"Olisin kai minä tullut muutenkin käymään kuin vain inhottavan syyn takia", huokaisin lopulta ja yritin katseellani kertoa, kuinka Heidi ja lapsi eivät todellakaan olleet inhottavia asioita elämässäni. Ajatus mahdollisestia keskenmenosta oli ollut inhottava.
Laskin käteni Heidin polvelle ja hymyilin lempeästi.

"Kiitos", hymähdin saatuani vastuuvapautuksen vaippojenvaihdosta. Jessen virnuilu tuntui mukavalta kaiken draamailun jälkeen.

"En mä sitä niin tarkoittanut", vastasin edelleen hymyillen, vastaten vihreiden silmien katseeseen. Jessen käden paino lähetti sekaavia signaaleja hormonien täyttämään kehooni ja yritin keskittyä siihen, etten olisi kiemurrellut.

Jessellä oli Matilda, eikä kosketus tarkoittanut mitään.
Kännykän ajastin pirahti soimaan saaden kehoni hätkähtämään. Hymyilin hieman pahoittelevasti ja nousin ylös. Laitoin käsiini patalaput ja nostin perunavuoan uunista hellan päälle.

Herkullinen tuoksu täytti keittiön, kun Heidi oli ruokansa nostanut ulos uunista.
"Taidan antaa sinulle ruokarauhan ja alkaa lähtemään pikkuhiljaa", hymähdin katseeni kiertäessä keittiön seinillä ja kalusteissa.

"Tiedätkö muuten mikä puuttuu. Syöttötuoli", totesin enkä voinut olla hymyilemättä, kun kuvittelin pöydän päähän lapsen istumaan syöttötuoliin ja sotkemassa ruokaa ympäriinsä.
"Eihän sitä toki vielä tarvitse edes. Ei ennen kuin lapsi istuu ja elää muullakin kuin maidolla", jatkoin mietintääni noustessani ylös paikaltani ja vein tyhjentyneen kahvikupin tiskipöydälle. Minulta itseltäni nyt puuttui vaikka ja mitä tarvikkeita...

Mun olisi tehnyt mieli pyytää Jesse jäämään syömään, mutta olin jo kerran kysynyt siitä ja saanut kielteisen vastauksen.

Tummaverikön kommentti syöttötuolista sai virneen nousemaan kasvoilleni ja käännyin katsomaan Jesseä. Mies siivosi jälkensä omatoimisesti ja seurasin tätä katseellani.
"Meidän pitää varmaan käydä ostamassa sellainen sitten jossain vaiheessa", vastasin käyttäen tarkoituksella me muotoa. Halusin sisällyttää jo nyt Jesseä enemmän lapsen elämään, vaikka todellisuudessa toinen varmasti tuntisi olonsa enemmän hyödyksi kunhan vauva syntyisi.
Tilanne oli kuitenkin hankala siinä mielessä, ettei Jessen läsnäolo ollut luonnollista, vaikka pikkuhiljaa meistäkin taisi tulla enemmän ja enemmän ystäviä.
Painoin katseeni lattiaan pysäyttääkseni jälleen inhottavalle linjalle lähteneet ajatukseni. Ympärilläni oli paljon ystäviä ja tukea, sen oli tässä tilanteessa riitettävä.

"Kiitos, että tulit. Sovitaan vaikka niistä harjoitteluajoista ja muista myöhemmin?"
Nostin katseeni takaisin Jesseen ja hymyilin.

"Niin pitää", sanoin hymyillen. "Minultakaan ei löydy vielä muuta kuin ne vaatteet, mitä olitte äidin kanssa ostaneet."
Tietysti vauva tarvitsi vaatteita, mutta tulisi myös tarvitsemaan kaikkea muutakin.

Heidin ilme synkkeni aavistuksen verran ja olin jo kysymässä, mikä tuli, kun nainen nosti katseensa takaisin minuun ja hymyili.
"Sovitaan. Saan varmasti järjestettyä töitä niin, että pääsen paikalle milloin tahansa", sanoin. "Ilmoitat vain ajan ja paikan."

"No, mutta. Heippa sitten", hymyilin leveästi aikomuksenani siirtyä eteiseen.
"Ja heippa sinullekin", sanoin kumartuessani puhumaan Heidin vatsalle. Ei se enää niiiin oudolta tuntunut, vaikka vähän hölmöksi itseni tunsinkin.
Suoristauduin seisomaan ja mietin jälleen kerran, kuinka nopeasti elokuu oikeasti tulisi. Sitten ei enää tarvitsisi puhua Heidin vatsalle koska saisin pidellä omaa lasta sylissäni ja puhua hänelle ihan kasvotusten.

Nyökkäsin Jesselle ja hymyni syventyi miehen kumartuessa vatsani edessä. Toisina päivinä kumpu tuntui turhauttavalta, sillä se oli joka päivä enemmän tiellä ja huomasin jatkuvasti tarvitsevani venyvämpiä vaatteita. Suurimmaksi osaksi, kuten juuri sillä hetkellä, maha tuntui valtavan ihanalta, sillä tiesin sen sisällä tapahtuvan ihmeitä. Meidän pieni lapsi kasvoi ja kehittyi sen kummun suojassa, kunnes olisi lopulta valmis syntymään.
Huokaisin hymyillen ja katsoin suoristuneen miehen silmiin kiitollisena kaikesta.

"Ihanaa, että kävit", totesin pitäen hymyn huulillani ja seurasin Jesseä eteiseen. Milo kävi tervehtimässä vierasta vielä rapsutusten toivossa ja itse nojasin eteisen ovensuuhun.

Hyvästelin Jessen ja ulko-oven sulkeuduttua kumarruin rapsuttamaan ruskeaa koiraa mietteliäänä.
Turhautti olla niin hormonien vietävissä, että halusi vain koko ajan tuntea toisen ihmisen läheisyyttä.
"Joudut nyt toimittamaan poikaystävän virkaa, Milo rakas", totesin koiralle virnistäen ja tunsin miten koira painautui jalkaani vasten.