Lätt och roligt att gympa

Onsdag den 17. april med @Jusu R. (Suljettu)


Oli kyllä ihanaa kun aurinko paistoi ja ehti tallille jo aamulla, kun lähes kaikki muut auburnilaiset oli töissä. Mulle oli näin keskiviikoks suotu vapaapäivä ja sen aioin pyhittää esteille. Ajoin Audin lähes tyhjälle parkkipaikalla, jokunen muukin oli aamuvirkkuna paikalla, ja lähin punaset kumisaappaat jalassa lompsimaan heti kohti tarhoja. Kello oli kumminkin jo jotain kymmenen ja hepat oli tarhoissaan nauttimassa auringosta, Meikku nakuili rusehtavana tarhan perällä.

"Tja sötnos", huikkasin sille portilta ja se pörähti vastaukseksi, mutta jätti tulematta luo. "Vitsi va du e fin och brun, du sku kunna tvätta dig själv nån gång då jag inte orkar."

Kiinnitin vaaleenpunasen narun sen pölyiseen riimuun ja nykäisin sen liikkeelle. Meikku oli nyt ollut muuten kovin rauhallinen, jokseenkin ruunamainen, mutta selkään päästyä ilmeni että kevättä oli rinnassa. Tallin ovi oli auki joten saatiin kävellä suoraa auringonpaisteesta hämyisempään talliin. Heti vastaan käytävällä tuli kottikärryjä lykkivä ujojusu.

"Gomorron", moikkasin sitä pirteesti ja se vastas takas ja ohitti mut ja uteliaan Meikun.

Kiinnitin orin käytävälle molemmin puolin ja aloin hetimiten kumisualla irrottamaan kuivunutta kuraa niin että pöllysi. Meidhir nautti hommasta ylähuuli pitkällä kun kutiavaa talvikarvaa lähti samalla. Siihen meni oma aikansa ja vaihdoin sitten harjaa. Jalat jätin kohtuu kurasiks, kun ne ois tarvinnu pesun. Vähän sitä piti ihmetellä kuinka se oli itsensä saanut niinkin kuraseks, mutta tais talvikarva kutittaa sen verran että piehtaroiminen oli ainut auttava asia.

Kun Meidhir oli lähes kuraton jätin sen siihen seisomaan ja lähin laittamaan itteeni kuntoon. Vaihdoin punaset kumisaappaat punaisiin ratsastussaappaisiin ja iskin kypärän päähän. Jätin takin kaappiin, mulle tulisi kumminkin lämmin varsinkin kun laitoin turvaliivinkin. Kävin nappaamassa Meidhirin varusteet ja lähin sitten varustamaan yksinäisyydessä kylpevää oria.

"Vi ska hoppa idag", sanoin orille ja nostin ruskeen estepenkin selkään. "Hoppas du e lika taggad som jag e och att du e int lika dumhuvu som förra gången i träningen. De ska nog bli kul visst? Vi hoppar bara nåt litet typ nån jumppaserie låtar de bra?" Höpötin Meikulle päivän suunnitelmasta hypätä vaan jotain kohtuu matalaa. Nyt mentäisiin ilman valkkua joten ei ihan viittinyt hulluksi ryhtyä.

Kallassa mulla ei ollut montaakaan tuttavuutta, jonka kanssa vaihtaa sanoja ruotsiksi. Sekin, jonka välillä kohtasin, kauhistutti mua vähäsen (kukapa ei). Ellen puhui paljon, eikä aina ehkä edes erityisesti kenellekään. Ei ainakaan ihmiselle - kimolleen kylläkin.

Ja nyt ainakin vähäsen mulle. Mä vastasin huomenentoivotuksiin kohteliaalla hymyllä, pikkiriikkisellä nyökkäyksellä ja huolellisella morgonilla. Ilahdutti puhua mun ominta kieltä edes sen vähän verran siivousvuoron lomassa.

Rehdisti sanottuna keskiviikon siivousvuorot olivat musta mukavimpia. Mä olin ottanut tavaksi tehdä silloin kaikkea mukavaa pientä puuhaa. Täytin loungen kahvi- ja teevarantoja ja pientä purtavaa, huolehdin leikkolukista ihan erityisesti, kiillotin ovenkahvoja ja tomutin kattokruunuja ja sen sellaista.

Ja kun olin edennyt karsinanovien kaltereiden kiillottelussa riittävän lähelle, kuuntelin ruotsin kieltä, jota kantautui Meidhirin karsinasta. Rättiä pitelevän käden liike hidastui.

Mä en juurikaan kärsinyt koti-ikävästä, en sillä tavalla että olisin haikaillut Tammisaaren ja kotikartanon perään, mutta mun kieltä mä kaipasin.

Ehkä mä siksi rohkaistuin. Kun Ellen astui ulos Meidhirin karsinasta, mä jähmetyin ihan vain ohikiitäväksi hetkeksi. Sitten mä vilkaisin Ellenin ratsastusasua ja hymyilin sille sopuisasti — ja vähän niin kuin en olisi kuunnellut sen puheita mä kysyin:

”Ska ni hoppa i dag?”

Mun ääni oli melkein reipas ja mä seisoin melkein täydessä pituudessani, ja kun mä nyt kerta olin rohkaistunut, ylitin samalla rohkeuteni rajat toistamiseen:

”Du har en fin häst. Han ser så maffig ut.”

Hymyilin Ellenille vähän arasti mutta täydellisen vilpittömästi. Mulla ei ollut tapana heittäytyä keskusteluun tällä tavalla, mutta... no. Ehkä Ellen oli jo kaikkien niiden kertojen aikana sen tajunnutkin kun me nyt oltiin satuttu samaan tilaan.

Meidhir oli jo melkein täysissä tamineissa, kun ilmeisesti aamutallia tehnyt Jusu uskaltautui puheille.

"Jap, jag tänkte nog att vi sku kunna hoppa nåt smått idag och manegen är troligen ledig", selitin sille hymyillen. "Och ja tack han e nog helt fin."

Silitin Meikun kaulaa ja virnistin Jusulle, joka näytti ihan rohkeelle tänään.

"Jag tycker att de e väldigt roligt att ha nån som också kan prata svenska, de känns att de e väldigt sällan man får prata svenska här", sanoin Jusulle kun se ei lähteny minnekään. "Bara typ hemma och med nå kompisar."

Kumarruin laittamaan viimeisetki suojat jalkoihin ja sitten tajusin että maneesissa ei varmaankaan ollut esillä esteen estettä. Mutta koska Jusu seisoi vielä paikallaan hissukseen eikä näyttänyt lähtevän niin siitä voisi olla apua.

"Alltså jag fatta just att de finns väl inga hinder färdigt i manegen... Så att om du e färdig med stallet så sku du kunna komma med och hjälpa oss åtminstone att bygga upp några hinder och kanske till och med att hjälpa höja dem då de behövs?" Loin anovan hymyn ja katseen Jusulle toivoen tosissaan että se olisi reipas ja tulisi puomien nostajaksi ja esteiden kasaajaksi.

Sitten vastausta odottamatta nakkasin riimun kaulalle ja suitsin orin, joka ei vastustellut kuolainten laittoa mutta oli heti sen jälkeen lähdlläh innokkaana pois paikalta.

Mun sydän hypähti vähäsen, kun Ellen sillä tavalla ilmaisi ilahtuneensa ruotsinkielisestä rupattelusta mun kanssani. Tunne oli ihan molemminpuolinen, vaikka mun osaltani siihen sekoittuikin huimasti jännitystä. Jos sanoisin jotakin typerää, jos Ellen ei alkuunkaan pitänyt musta, jos sitä ärsytti kuitenkin salaa että mä häiritsin sitä...

"Ju jag vet", naurahdin. "Alla mina svenskspråkiga kompisar bor, nåja, inte här i alla fall."

Vilkaisin kelloa. Ehtisinkö avittamaan Elleniä hyppytreenissä? Siivousvuoro päättyisi periaatteessa kello kahdeltatoista, mutta sopimuksen mukaan mä sain lopettaa aikaisemmin, jos tehtävälista oli tullut hoidetuksi. Sitten mä vaan merkkaisin tuntilistaan vuoroni pituuden.

"Mulla on muutamia pieniä juttuja mitkä pitää tehdä ensin", kertoilin Ellenille, mutta kiirehdin jatkamaan: "Ja sitten mä voin hyvin tulla auttamaan. Ehditte ainakin kävellä ja ehkä aloitella sileänverkkaa."

Puhuin vikkelästi sen innoittamana, että mä olin vähän niin kuin elementissäni tässä: puheenaihe oli hevoset ja käytetty kieli maailman kotoisin, ihanin, mun omin ruotsi.

"Mulla menee vielä..." mä aloitin ja arvioin: "... typ tio till femton minuter."

Ellei Ellen nyt tyystin ilmoittaisi, ettei tarvinnutkaan mun apua, mä hoitaisin hommani ripeästi loppuun ja suuntaisin sitten puomitytöksi.

Yes utmärkt! Me mennään tässä nyt sitten edeltä maneesiin ja raijaan joitain puomeja maastakäsin paikoille, mutta sun apu tulee kyllä tarpeeseen", virnistin, irrotin Meikun paikoiltaan ja lähdin sen vierellä reippaasti ulos tallista. Ori oli heti varusteet päälleen saatuaan huomattavasti innokkaampi kuin mitä se oli riimu päässä ollut.

"Huhuuuu... Dörren öppnas, ovi aukeeeee", huhuilin ovelta ihan vaan varmuuden vuoksi, mutta maneesi oli onneksi tyhjä. Suljin oven perässä ja lähdin kiertämään oikealle uraa pitkin Meikun kanssa. Se käppäili rennon reippaasti mun vierellä kierroksen ja sittenkin vielä rohkeasti kun aloin raijaamaan puomeja niiden tuleville paikoille.

Alustava suunnitelma oli tehdä toiselle pitkälle sivulle puomi, yks laukkaa, kavaletti, puomi, yks laukkaa, kavaletti, puomi, puomi ja matala okseri, joka saattaisi jopa nousta hiukan, ja ehkä joku kolme kavalettia diagonaalille parien laukkojen välein. Ihan helppoa sen pitäs olla ja ehkä me näin saataisiin tänään treenattua kunnolla malttia ettei vaan aina rynnätä esteen jälkeen seuraavalle ties missä laukassa.

Kun puomit oli maassa mä talutin orin jakkaralle ja kipusin selkään. Jusu saisi hoitaa parit tolpat ja muuta niiden paikoille sitten ja tarkistaa vielä välit kun ne meni miten meni Meikun tehdessä siitä asiasta vaikeeta. Annoin orin kävellä vielä hetken lisää pitkin ohjin, mutta kokosin ne melko nopeeta alkaen tehdä sen kanssa ensin pysähdyksiä ja sitten käynnin muutoksia, koska heti kun alkoi vaatia käynniltä jotain tapasi se muuttua raviksi. Sitten hetken päästä me aloitettiin sama homma ravissa. Meikku tuntui kohtuu hyvälle, mutta toisaalta myös erittäin säpäkälle.

Mulla oli jotenkin reipas ja aikaansaava olo, kun mä huiskin ja haiskin (mutta en huolimattomasti!!) siivoushommani loppuun. Kirjasin työaikani ja vaihdoin vähän vaatetta, ja silti ehdin maneesiin ennen kuin ilmoitamastani aika-arviosta oli lipsuttu.

"Täällä olen", huikkasin Ellenille. "Mitä tarvitaan? Näyttää jumppatehtävältä."

Yksi silmäys Ellenin kyhäelmään johdatti heti mun ajatukset siihen, millaista olisi hypätä tätä tehtävää Grannin kanssa - tai ehkä Kertun. Hätääntyisikö jälkimmäinen? Ryysisikö ensimmäinen?

Ryhdyin rakentamaan tehtävää loppuun kuultuani Ellenin briiffauksen aiheeseen.

"Tehokas tehtävä", mä arvioin ja väläytin pienen hymynkin, vaikka mistä mä tiesin kerkesikö Ellen sitä hevosen selästä käsin noteeraamaan.

"Meikku ser ganska bra ut nu", kehaisin. "Se liikkuu aika aktiivisesti."

Ihan tasainen hevonen ei tainnut olla - se näytti vähän siltä, että sillä piisasi virtaa ainakin vielä tässä vaiheessa ratsastusta omiin ja ehkä vähän muidenkin tarpeisiin. Mä en kuitenkaan ollut mikään valmentaja, eikä mua oltu pyydetty tänne neuvomaan vaan nostamaan puomeja. Se sopi mulle hyvin! Asettelin selkäännousujakkaran siten, että voisin hetken istuskella olematta tiellä.

Kun Jusu oli tullut maneesiin ja pistänyt tohinaksi tolppien ja kavalettien kannattimien kanssa mä olin jo hyvin verkkaillut ravissa Meikkua, joka tuntui vaan innostuvan entisestään kun tolpat tuotiin puomien luo. Koitin ylläpitää tasaista tuntumaa ja rastastaa sitä ohjalle orin pienistä pään heilutteluista huolimatta.

Mulle nousi pieni hymy huulille, kun Jusu kehaisi meidän menoa. ''Aktiiviselle se tuntuukin'', naurahdin naikkoselle, joka istui jakkaran päällä. ''Jos vaikka eka viittit tarkistaa, että pitkänsivun puomit on ravimitoin niin tuun pari kertaa ne eka ravissa, ja nostan niiden jälkeen laukan ja teen tarvittaessa pari ympyrää. Ja jos lasket diagonaalin puomit vielä maahan mut ne voi olla noilla väleillä heti tuun siitä sitten laukassa kun sille tuntuu.''

Vaihdoin odotellessa suuntaa ja aloin sitten lähestyä kohtuu hyvässä ravissa puomeille. Meidhir nyki ohjaa ja huiski hännällään. Vähän ennen ekaa puomia päästin ohjasta ja ori lähti harppomaan puomeja.

''Haha se kolautti kaikkiin'', irvistin Jusulle suoran jälkeen. ''Vähän oli liian pienet välit sille, mutta kyllä se noikin kunnon ravissa tulee pitää vaan pienentää reilusti'', analysoin ja nostin laukan. Meidhir tuli siinä heti ympyrällä pyöreäksi, eikä ollut liian menevä. Taputin raviin laskettua sen kaulaa ja kiersin maneesin koittaen pitää orin pikkupikkuravissa lähestyen sitten uudelleen puomeja.

''Nå nu gick de ju mycket bättre!'' kommentoin heti laukan nostettuani. ''Alltså de e sällan han galopperar så här fint och lugnt men jag tror nog det ännu kommer att eskalera.''

Mietteliäänä mä seurailin Ellenin ja Meikun menoa. Ajatukset karkasivat omiin ratsastettaviini: Granniin, Trinaan ja Kerttuun. Yhteistyö kahden jälkimmäisen kanssa päättyisi melko pian, sillä mun lähtiessä Saksaan ne molemmat matkaisivat omistajiensa huomaan. Trina oli jo myynnissäkin, joten oli hyvin mahdollista, etten mä koskaan enää palattuani ratsastaisi sillä.

”Haha, Granni tekisi ihan samoin”, virnistin Ellenille Meikun kolisteltuja puomeja ihan harrastukseksi. ”Esteet on ihan eri asia, mutta maapuomeilla se on kyllä aika piittaamaton. Pitää ratsastaa ihan tosissaan...”

Vaikenin katselemaan Meikun laukkaa. Se rullasi hyvin eikä Ellen pusertanut sitä vaan antoi hevosen liikkua rennosti. Siitä oli hyvä jatkaa uusintakierrokselle.

”Ja, hyvin skarpattu”, hymyilin. ”Haha, du borde nog ha sett hur fokuserad han såg ut. Näki ihan miten rattaat raksutti. Voisin kyllä oikeasti tehdä joskus samaa tehtävää Grannin kanssa.”

Sen sanominen sai mut ajattelemaan eteenpäin ja tarjoutumaan:
”Vill du ha några foton eller kanske video? Jag kan ju filma också nu jag är här.”

Mä aloin olla rutinoitunut kameranainen. Mietin, olivatkohan Isabella ja Amanda harkinneet satsaamista  videointijärjestelmään; sellainen oli otettu testiin porukoidenkin maneesiin ja ihan hyvin se toimi. Isässä oli kyllä vähän hifistelijän vikaa.

''Joo ois tosi kiva kyllä jos viitsisit joitain kuvia ottaan tai videopätkiä'', hymyilin Jusulle kun me ravattiin sen ohi. ''Tietty mielellään vaan niistä hyvistä pätkistä jos otat, haha.''

Vaihdoin suuntaa tullen diagonaalin laukkapuomit ravissa ja sitten tulin pariin otteeseen suoran ravipuomeja vielä hetken toiseenkin suuntaan. Meikku tuntui ihan hyvälle ja Jusu kommentoi välillä meille jotain mikä oli musta kiva, ne oli sellasia joista pystyi ottamaan vinkkejä tai olla ottamatta. Sillä ei kumminkaan ollut mitään valmentajan auktoriteettia. Tuntui vain omaksi ilokseen kommentoivan.

''Jag kommer nu diagonalen i galopp! Oo valmiina fiksaan niitä puomeja jos kolahtelee'', naurahdin ja valmistelin päädystä laukan. Ori ponkaisi vauhtiin ja meillä oli mennä käännös sivusuun, kun olisi yhtäkkiä pitänyt päästä diagonaalille, joten tultiin vinossa. ''Tosi hyvin alko'', kommentoin ääneen Jusulle. Sain orin kumminkin suoraksi puomien aikana, kun ne oli pitkillä väleillä.

''Oho välit osu kumminki kohdilleen'', taputin orin kaulaa ja siirsin ennen kulmaa raviin. Ravattiin puomien välistä toinen diagonaali ja nyt valmistelin ajoissa sen laukan, jotta sitä ehtisi säätää vähän ennen puomeja.

''Melkeen voisit nostaa nää puomit maasta vai mitä luulet?'' kysyin toisen kerran jälkeen, joka meni paremmin kuin edellinen ja välit oli hyvät.

”Varmimmin ne videot onnistuu kun esitätte vain hyviä pätkiä”, mä rohkenin jopa vähän vitsailla (!!). Hetken murehdin, että entäpäs jos Ellen ottaisi siitä jotenkin itseensä, mutta sitten taas – en mä uskonut sen tekevän niin. Enhän mä ollut sanonut mitään ilkeää.

Musta oli vähän merkillistä tajuta, miten erilaisia me Ellenin kanssa oltiin. Kun Meikun kääntäminen levähti pitkäksi, Ellen pysyi ihmeellisen rentona ja kykeni tekemään korjausta tilanteeseen vielä linjan aikana. Mä olisin saattanut vastaavassa tilanteessa ajatella lannistuneena ja häpeissäni, että nyt koko tehtävä meni jo mönkään eikä mitään ollut enää tehtävissä.

Sitä mä halusin oppia. Sellaista tiettyä kylmäpäisyyttä, jonka turvin ensireaktio kaikkeen ei olisi totaalinen lamaannus.

”Ju, det såg redan bra ut”, kehaisin ja ryhdyin kohottelemaan puomeja. ”Haluatko kaikki suoriksi vai osasta vaan toisen päädyn vaikka?”

Meikku näytti siltä, että sen vauhti saattaisi hyvinkin kiihtyä, jahka se tuosta innostuisi. Se oli halukas menemään ja hyppäämään. Sitä oli kiva katsella, ja kun mä kohottelin puomeja ohjeiden mukaan, mä ajattelin että olipa hyvä kun olin ollut rohkea ja puhunut Ellenille tallissa.

”Såååja”, mä ilmaisin kaiken olevan valmista. ”Tulkaa vaan, mä väistän tieltä.”

Astahdin sivuun ja olin valmis videoimaan, mitä ikinä sitten tapahtuisikaan.

Olin naurahtanut Jusun heittämälle vitsille, ihan kuin se rentoutuisi tai sitten mulla oli siitä sellanen fiilis että se oli  tavattoman takakireä.

''Jos nostat silleen että eka toiselta puolelta ylhäällä toinen toiselta ja kolmas kokonaan ylös?'' ehdotin ja Jusu ryhty hommiin, mä säädin laukkaa sen aikaa ympyrällä. Homma ei kestänyt kauaa, se oli näppärä toimimaan.

''Nopeeta toimintaa, loistavaa!'' naurahdin sille ja näin kun se otti puhelimen esiin ja osotti sillä meitä. Hitsi nyt vois kerrankin koittaa näyttää edustavalle ja sille, että hommat meiltä onnistui edes joskus. Meidhir korskui ja häntä heilui kun käänsin sen diagonaalille ja kohotettuja puomeja kohti. ''Faaaaaaan!'' ärähdin ääneen, kun Meidhir tuli ensin todella napakssa laukassa kohti kavaletteja, mutta lähti todella läheltä ekaa ja loikkasi pitkälle, seuraavaan väliin yks laukka kahden sijaan, sitten vähän kaukaa seuraavalle, mutta jotenkin ihmeen kaupalla viimeiseen väliin tuli kuitenkin kaksi laukkaa, ylitys oli tosin todella yliliioiteltu.

''Hah, det gick ju briljant'', nauroin huonosti menneelle kerralle ja pudistin päätä. ''Vi kommer genast på nytt!''

Ihan niin hätähousu en ollut uusimaan edellistä etten olisi siististi ensin siirtänyt raviin ja vaihtanut siitä nätisti suuntaa, nyt ei olleet niin loogisessa järjestyksessä, mutta mitä pienistä kun ei pienetkään meistä. Ja muutenkin ne oli niin matalia ettei mitään voisi kai edes käydä. Valmistelin noston ja lähdin lähestymään kokonaan kohotettua kavalettia.

''Han fatta ju poängen!'' sanoin iloisesti viimeisen kavaletin jälkeen ja taputin orin kaulaa. ''Nyt ei mitään ongelmaa lähes tyylipuhdas suoritus!''

''Jos nostat kaikki nyt kannattimille ja säädät ton suoran puomit kans niin tullaan ensin nää kavaletit ja sitten suora'', pyysin ja siirsin Meikun hetkeksi ravin kautta käyntiin vähän pidemmälle ohjalle.

Ellen, tai ehkä vain Meikku, ei sitten päättänyt kuitenkaan noudattaa mun "esittäkää vain hyviä pätkiä" -vinkkiäni. Mä olin melko varma, että faaan kaikui myös videolla, mikä sai mut naurahtamaan levottomasti, ja heti perään puremaan suuni tiiviisti kiinni. Olisipa kamalaa, jos Ellen tahtoisi ehdottomasti juuri tämän videon itselleen, ja sitten sen ääniraidasta saisi sen kuvan että mä nauroin sen ja sen hevosen, noh, epäonnistumiselle? Ei tuota suoritusta nyt ihan onnistuneeksikaan kyllä voinut sanoa.

Mietin kuumeisesti, mitä kannustavaa sanoa, mutta sitten Ellen taas vaan naureskeli, ja mä tajusin, ettei se ollut lannistunut.

"No ja", hymähdin, "oon joskus nähnyt sujuvampiakin suorituksia. Lycka till nu bara."

Ja sitten mentiin taas, ja se sujui jo aivan superpaljon paremmin.

"Det där såg ju ut som ridning", mä naurahdin jo suurimman jännittyneisyyteni unohtaneena. "Mä nostan ja säädän!" lupasin sitten. "Hetki vain."

Kyllähän siihen tietenkin menikin jonkinmoinen hetki, sillä puomeja oli nosteltavana useita. Toimin niin ripäesti kuin kykenin, jottei Ellenin vain tarvitsisi odotella yhtään kauempaa kuin mitä se halusi. Se, että toinen käveli välikäyntejä, kuitenkin rauhoitti mun tahtia sen verran, etten mä nyt sentään ihan pikamarssissa kiitänyt puomilta seuraavalle.

"No nyt olisi valmista. Käveleepä se innokkaan näköisenä", kommentoin ja mun kasvot kirkastuivat hymyyn, kun mä tulin katsoneeksi Meikkua, joka ei näyttänyt yhtään niin pystyynkuolleelta ja palsamoidulta hevosmuumiolta kuin Granni silloin, kun ei tehty muuta kuin käveltiin (tyyyyylsäääää t. Granni).

''Jes tackar'', kiitin Jusua kun se ilmoitti olevansa valmis, ''innokas se tuntuukin olevan, saa nähä mahdutaanko noihin väleihin edes pyhällä hengellä, heh.''

Kiersin kierroksen loppuun keräsin ohjat ja ori siirtyi raviin. ''Prrrr...'' siirsin takaisin käyntiin ja tein ensin käynnissä väistöä alas uraa pitkin niin että etujalat uralla ja takajalat sisäpuolella, sitten alhaalla suoristin ja heti perään nostin aktiiisesta käynnistä laukan. ''Kylläpä hyvä nosto'', raportoin fiiliksen Jusulle, joka oli jäänyt seisomaan, todennäköisesti sen takia, että olisi nopeampaa nostaa puomeja jos ne lentelisi.

Mä pidin laukan lyhyenä kohti diagonaalin kolmea kavalettia, johon tehtiin siisti suoritus ja ori sai sen jälkeen nopeat kehut. Sitten kun laukka ei niiden aikana vaihtunut tehtiin ravin kautta nopea vaihto, kyllä Meidhir silloin tällöin vaihtoi laukat puhtaana, mutta välillä se oli sellasta säätöä että paree vaan vaihtaa helposti ravin kautta.

Linja oli vähän uran sisäpuolella ja kääntyminen sille venyi, mutta vaikka ori oli ihan intopiukeena laukka pysyi lyhyenä ja napakkana. Tultiin vähän vinosti puomille, mutta osuttiin sille hyvin sen jälkeen Meidhir alkoi venymään ja laukka-askel ennen kavalettia toi meidät tosi lähelle, sen jälkeen heti perään puomi, jonka päälle Meidhir astui, sitten laukka-askel taas, eikä mun pidätteet olleet menneet enään toviin läpi, kavaletin jälkeen eka puomi meni jees, mutta sitten Meidhir päätti käyttää omaa viisasta päätään ja lähti puomien välistä jo okserille, yhtä laukka-askelta liian aikaisemmin. ''Kääk!'' ehdin parahtaa kun me oltiin jo toisella puolella, toki okserin takapuomi kolahti alas, mutta ei sen pahemmin käynyt.

''Ei mitä vittua?????'' huusin Jusulle heti perään ja käänsin orin päätyyn ympyrälle. ''Aattelin että se ei hyppää tarpeeks korkeelle ja kolauttaa polvilla puomeihin ja kaatuu, ahhhhh, ei helvetti. Voiksä siirtää sitä okseria vielä eteenpäin et siihen on puomin jälkeen pakko tulla yks laukka sen puomin jälkeen. Onneks toi oli noin matala vielä.''

Sitä saattoi helposti ajatella, että toisen ihmisen kotitreenien seuraaminen kävi ennen pitkää tylsäksi. Mä olin kasvanut ympäristössä, jossa joku aina ratsasti. Jos en itse ollut hevosen selässä, joku muu taatusti oli, ja aika usein mä vaan ajauduin kentän laidalle katselemaan. Niin että mä olin nähnyt tätä lajia aika paljon.

Mitta ei kuitenkaan ollut vielä tullut täyteen, kumma kyllä. Ensin mä iloitsin Ellenin ja Meikun hyvästä suorituksesta, ja sitten mua kauhistutti ja nauratti ja jälleen kauhistutti ja lopuksi taas nauratti katsella heitä mönkään menevällä linjalla. Meikku vain meni ja rymysi.

"Mä olin aivan varma että meette nurin tai ainakin putoat!" myönsin Ellenille vähän hengästyneenä. "Sille ei mennyt jarrut yhtään perille. Rullasi vaan vasten!"

Ratsukon turvallisuuden vuoksi mä muokkasin väliä pidemmäksi, vaikka en mä tiedä olisiko valmennustilanteessa tehty niin vai etsitty avaimet jarruihin. Mä en ollut mikään valmentaja. Siihen oli syynsä, miksi mä vaan ratsastin ja annoin muiden käskeä, enkä neuvonut ja käskenyt itse. Mä en ohjeistanut, jos en ollut ehdottoman varma että osasin antaa vinkkini niin, että ne ymmärrettiin ja että ne kaiken lisäksi toimivat. En myöskään pätenyt pätemisen ilosta, sillä eihän se tuottanut mulle iloa.

"Okei, nyt tähän on pakko tehdä askel", mä sanoin, ja nielaisin kaiken lopun: sen, miten Ellen varmaan silti joutuisi pitämään ylävartalonsa pystyssä ja tekemään pidätteen jos toisenkin, ja miten hevosen pitäisi olla linjalle tullessa kohtalaisen napakkana. Ellen tiesi sen kaiken jo varmasti itse. Mä vain vaikenin ja väistin pois tieltä.

Jusu teki kuten pyysin ja pidensi viimeistä väliä. Mä laukkailin sillä välin orin kanssa, koitin saada sitä todella lyhyeksi ja sitten taas pidemmälle laukalle. Pidennykset sujui huomattavasti paremmin. Lyhyessä laukassa ori laski mieluummin raville kuin jatkoi laukassa, se oli selkeesti raskasta sille.

Kun Jusu ilmoitti olevansa valmis ja olin sopivasti lyhyessä laukassa tulossa lyhyttä sivua kohti. ''Yes tack, vi kommer bara direkt till denna linje'', raportoin sille ja nyökkäsin suoran linjaa kohti.

Kun lyhyen sivun kulma oli ratsastettu ja laukka oli pysynyt lyhyenä mä tunsin kuinka Meikun halut mennä lisääntyi heti kun käänsin sun pitkälle sivulle. Sen korvat oli tomerina pystyssä ja ori päästi kummallisia ääniä. ''Haha han e lite taggad'', naurahdin, mutta vakavoiduin heti kun eka puomi oli eessä. Ori harppoi sen jälkeisen laukka-askeleen niin, että tultiin taas lähelle kavalettia ja heti sen jälkeinen puomi jäi jonnekin jalkojen väliin.

Koitin pitää perseen penkissä ja istua suoremmassa kuin rautatanko, ja saada pidätteitä läpi, mutta tää kierros päättyi lähes samoin kuin edellinen. Nyt toki mahduttiin paremmin ennen okseria, jolle Meidhir teki liioitellun hypyn ja saatteli linjan kahdella pienellä ilopukilla.

''Ainakin Meikulla on hauskaa'', kommentoin Jusulle, ''ei ihan sen tehtävä selkeestikään.''

"No ihan selvästi", naurahdin vastaukseksi, kun Ellen kommentoi hevosensa käyttäytymistä. "Hyvähän se on, ettei se ainakaan ole leipiintynyt... Mieluummin innokas estehevonen kuin haluton."

Vaikka saattoihan sitä intoa olla vähän liikaakin joillakin hevosilla ajoittain. Mietin taas Grannia. Huoh. Jos se olisi saanut valita, se ei olisi muuta tehnytkään kuin painellut täysiä ja hypännyt liioitellen.

Ellenin tehdessä hetken töitä sileällä mä selailin ottamiani kuvia ja videoita. Liioitellusta hypystä okserille mä olin saanut oikeastaan aika superhienon kuvan, siis ratsukon osalta tietenkin, ei niinkään kuvanlaadun. Eihän kännykällä otettu mitään tasokkaita valokuvia esteratsukoista, ei etenkään sisätiloissa. Vauhtia oli liikaa ja valoa jopa Auburnin maneesissa hieman kitsaanlaisesti.

Sitten mä törmäsin kuvaan ja naurahdin ääneen.

"Ootapa kun näet tämän yhden kuvan", virnistin Ellenille. "Meikku näyttää niin tyytyväiseltä itseensä."

Seurailin taas hevosen liikkumista katseellani.

"Te varmaan tulette vielä ainakin kerran?" arvelin. Olisihan se mukavaa, jos ratsukko pääsisi lopettelemaan kohtalaisen hallittuun suoritukseen. "Nostanko mitään?"

''Tullaan ainakin kerran toi pelkkä suoran linja ja sit varmaan sillee yhteen et eka diagonaalin ja sit suoran'', selitän suunnitelmiani Jusulle, joka selasi puhelintaan hymy naamalla. ''En tiä uskaltaako mitään nostaa, ehkä okseria jos jotain mut en tiä tarviiko sitäkään, hmm.''

Ravasin toiseen päätyyn tein voltin ja nostin sillä hyvän laukan. Se oli kumma kuinka laukka tuntui tänään niin kivalle kun mentiin sileellä eikä esteitä ollut nassun eessä, mutta aina linjoille se laukka muuttui. Tein vielä pari laukkavolttia ja suuntasin orin sitten suoran linjalle. Se lähestyi taas korvat hörössä ja mä koitin äänellä saada sitä lunkimmaksi. Tää oli parempi kierros kuin edelliset ja lähestyminen okserille oli varsin hyvä meidän suoritukseksi.

''Nu va han riktigt bra!'' kehaisin oria Jusulle ja taputin hepan kaulaa. ''Vi byter varv och kommer ännu diagonalen en gång om den går bra så kommer vi direkt till linjen på långsidan om inte så kommer vi en gång till diagonalen och försöker på nytt, e de ok så?'' vaihdoin suunnan ravissa. ''Och nu sku du kunna kanske höja oxern lite?''

Ennen lyhyttä sivua nostin laukan ja pidin orin lyhyessä laukassa sen ajan, käänsin diagonaalille. Ja ylläripylläri se onnistui se linja. Laukat osui kohilleen ja ponnituspaikat kanssa. ''Vi kommer genast till andra linjen!'' infosin Jusua ja vaihdoin ennen kulmaa orilla laukan ja sitten taas laukka paremmin kokoon ja kohti suoran linjaa. Vauhti kiihtyi taas, mutta ei nyt ihan mahdottomaksi, toivoin että Meidhir tajusi itsekin kaiken olevan helpompaa jos me mahduttiin väleihin. Nyt tuntui että tehtävän tarkoitus meni oikeisiin paikkoihin ja siitä tuli jumppaavaa. Korotettu okseri tuntui hyvälle ja me tultiin sitä ennen tosi hyvään paikkaan.

''Nå jaaaaaa!'' päästin hihkaisun suustani ja taputin kimoa oikein kunnolla. ''Fin e du, riktigt fin om du bara vill va de'', kehuin lempeään ääneen ja annoin sen laukata pitkälle sivulle.

Oli ilo katsoa, kuinka Ellen, tai lähinnä Meikku, sai jutun juonesta kiinni. Se hyppäsi tarmokkaasti ja laukkasi enemmän tai vähemmän tasaisessa, ponnekkaassa tahdissa, ja koko ajan se näytti siltä, että se piti siitä mitä se teki. Mä vähän toivoin, että olisin ollut rohkeampi avaamaan suuni ja kertomaan Ellenille positiivisia huomioitani. Että olisin uskaltanut olla sellainen mukava tyyppi, joka rohkeni antaa ilahduttavaa palautetta.

Enhän mä sitten kuitenkaan uskaltanut antaa oikein mitään palautetta. Keskityin siihen, etten ainakaan näyttänyt mitenkään tuomitsevalta tai tyytymättömältä, kun en kerta osannut muutakaan. Hymyilin hevostaan tyytyväisenä taputtelevalle Ellenille.

"Han liksom hiffade grejen till slut", naurahdin keräiltyäni rohkeutta. "Först var det nog lite så och så med bromsar men det sista varvet såg ju redan lätt och roligt ut."

Ryhdyin siivoamaan esteitä pois, sillä Auburnissa niitä ei ollut tapana jättää hetkeksikään lojumaan, ellei oltu kenenkään kanssa uusiokäytöstä sovittu. Purtseilla saattoi joskus nököttää pystyeste kentällä joitakin päiviäkin, eikä se siellä ketään haitannut.

"Joko sä olet ajatellut, mitä luokkia menette Cupissa?" tiedustelin silkkaa uteliaisuuttani. Tietenkään mä en ollut aiemmin paljon jutellut Ellenin kanssa, enkä siksi oikeastaan tiennyt, mitkä sen tavoitteet Meikun kanssa olivat. Hevonen vaikutti monipuoliselta, mikä saikin mut kysymään: "Ja onko esteratsastus sitten teidän ainoa laji vai menettekö muutakin? Sehän voisi tykätä kenttäratsastuksesta."

Kun mä loppuravailin orilla Jusu keräsi sillä aikaa esteitä pois. Mikä oli ystävällistä ja jotenkin oletin että jusumaista. Meikku pärski ja ravasi kivasti alaspäin, kun sille annoin vähän ohjaa. Yritin kevennyksellä saada sitä ravailemaan kuitenkin hitusen hitaammin.

''Kai me mennään 110, kun ei oo metriä, johon päästäisiin'', irvistin, ei kun isoille radoille. ''Jännittää jo valmiiks, että ollaanko valmiita, mutta kai sen sitten näkee kun joutuu tekemään. Tällä hetkellä joo vaan esteitä, mut toki oon miettiny kenttääki, ku irlannintyöhevoset on kumminkin ihan jees kuulemma siinä lajissa, joten miksei kokeiltais. Meiltä kun vaan noi jarrut tuntuu olevan etenkin maastossa vähän hukassa niin tulisko siitä ees mitään sitten. Mutta ehkä mun tarvii puhua Isben kaa siitä, jos joskus pääsisin kokeilemaan ihan matalilla korkeuksilla Meikun kanssa'', aloin pohtia ääneen.

Vaihdoin diagonaalilla suuntaa ja ravasin toiseen suuntaan kans alas oria.

Mä kallistin päätäni. Hermostuttiko Elleniä vähän kuitenkin metrikymppi? Mä uskoin tältä näkemältä, ettei korkeus hevoselle vaikeuksia tuottaisi, mutta ehkä vähän samaan tapaan kuin Grannin kanssa murehtisin sitä, ehtisikö sitä kääntämään tarpeeksi nopsaan esteiden välissä ja kävisivätkö välit ahtaiksi.

"Sinne vaan", mä kannustin. "Onhan se korkeuden nosto aika jännä paikka, mutta kyllähän Meikku hyppää."

Myönsin kuitenkin mietteliäänä: "Vaikka tiedän kyllä tunteen. Grannin kanssa keväällä noustiin kakskymppisiin ja kyllä se alkuun hirvitti. Mua, hevosta ei tietysti ollenkaan..." Naurahdinkin vähäsen. En uskaltanut sanoa ääneen, että mietin, olisiko meidän mahdollista vielä loppukaudesta hypätä 130-luokissa. En rehellisesti sanoen tiennyt, olisiko se mahdollista, enkä halunnut kenenkään ajattelevan, että se oli meille ehta tavoite. Kaukainen haave vain.

"Mulle on vitsailtu, että voisin startata Grannilla kenttää. Juurikin tuo jarrupulma ja se, etten ole itsetuhoinen, tekee sen, että ei oikein houkuttele", virnistin ja kohautin olkiani. "Mutta ei sitä tiedä. Ehkä innostun sitten kun näen, että tekin selviätte siitä hengissä."

Hymyilin pienesti. Sain esteiden siistimisen valmiiksi ja katsahdin kelloa.

"Hei, oli kiva nähdä kun hyppäsitte. Mä luulen, että pitää lähteä ratsastamaan omia kuitenkin nyt. Så... vi ses?"

Oli ihan kiva, että Jusu kannusti tollain mua, uskoin kumminkin että teki sen enemmän vastuuntunnosta, vähän sillälailla että pakko sitä on kannustaa muita, kun se kuuluu tapohin. Hymyilin sille silti.

''Kyllä se vielä ainakin metrikympin hyppää, ja ehkä vielä se 120, mut sitten taitaa jäädä siihen se. Saa nähä mitä me sitten tehdään, ehkä mamma on oikeessa ja mä tarviin oikeesti hevosen jolla kehittyä korkeemmille tasoille tai sitten me mennään kokeilemaan niitä maastoesteitä'', vastasin. ''Ehkä me uskalletaan yhdessä maastoesteille sä ja Granni ja mä ja Meikku, oikee joukkoitsemurha, heh.''

Siirtelin orin käyntiin ja pyysin sitä kävelemään pari askelta kunnolla eteen vielä ja annoin sitten pidemmän ohjan ja Meikku lässähti.

''Joo oli superkiva, kun tulit auttaan esteiden kanssa, huikkaa vaan jos tarviit korvauksen tästä nii tuun mielelläni auttaan'', hymyilin sille. ''Ja vi ses, om inte tidigare så senast på tävlingen vi tävlar ju i samma klass!''

Mä en itseasiassa ees tiennyt oltiinko oltu samoissa luokissa ennen, jotenkin uskoin että oltiin, mutta kun mä en oikein jaksanut kiinnittää muihin huomiota sillälailla kisapäivänä. Mutta nyt takuulla noteeraisin Jusun, kun olin siihen jotenkin tutustunut. Tuntemattomat ei juuri kiinnostanut, mutta tutut kyllä. Ja kun muut auburnilaiset oli mitä oli niin, en mä ollut mitään kaverisuhteita niihin saanut aikaseks. Tai edes halunnut yrittää sellasta. Ehkä me jopa vaihdettaisiin pari sanaa Jusun kanssa, jos se rohkenee siihen.

Loppuslut