Kukapa näitä nyt laskee?

Sade alkoi jossain puolessa välissä meidän maastoretkeä. Effi oli ollut reipas, mutta yllättävän kuuliainen siihen asti. Pisaroita tuli ensin harvakseltaan, ne jäivät kimmeltämään ruunikon valkea-mustaan harjaan. Kypärän lippa piti suurimman osan poissa kasvoiltani ja sateen tuoksu täytti metsän.
Hetken päästä sade oli kuitenkin yltynyt ja olin päättänyt pysäyttää Effin erään tuuhean, valtavan kuusen alle. Sen alla olisimme voineet odottaa kaatosateen pahimman hetken. Effillä kuitenkin oli muita suunnitelmia.

Ensin se oli melkein murtanut jalkani heittäytymällä sivulle, juuri sen valtavan kuusen suuntaan ja jalkani oli jäänyt tamman ja kuusen väliin. Siitä pelästyneenä ruunikko oli päättänyt lähteä suorinta tietä kotiin, vähät välittämättä sen selässä karjuvasta ratsastajasta.
Lopulta, kun olin saanut tamman pysäytettyä, se oli tehnyt hienot sliding-stopit ja vetänyt päänsä matalaksi etujalkojensa väliin.
Armottomasta polvien puristuksesta huolimatta olin lentänyt, kuin märkä rätti Effin pään yli puolillaan olevaan ojaan.

Kylmästä täristen olin taluttanut intoa puhkuvan, vähemmän märän hevosen takaisin kotiin ja päättänyt, että meidän maastoyritykset saisivat riittää toviksi. Olin riisunut Effiltä varusteet ja laittanut sille kaksi kuivausloimea päälle, jonka jälkeen olin lopulta selvinnyt kaapilleni ja ruvennut vaihtamaan litimärkiä vaatteita kuiviin. Lounge oli tyhjä ja kaappini sijaitsi oviaukon toisella puolella, joten en jaksanut vaivautua siirtymään vessan suojiin vaihto-operaation ajaksi. Ehtisin kyllä kuulla, jos joku kävelisi loungeen sisälle.

Vila oli tullut takaisin Ruotsista jo alkuviikosta, joten mullakin oli jälleen syy tulla Auburniin.
Tarkistettuani, että vuokrahevosellani oli kaikki raajat tallella reissun jäljiltä, lähdin loungeen kahville.

Avasin oven hitaasti, koska olin syventynyt viestin lähettämiseen ja kävelin peremmälle. Nostin katseen puhelimen ruudulta ja heti ensimmäiseksi huomasin jonkun riuhtovan paitaa pois yltään.
Jep. Tissithän ne siinä. Okei, rintaliivit sentään oli päällä, mutta kuitenkin... Ihan niin kuin olisin nähny samanlaiset joskus ennenkin?

"Khrm", rykäisin kuuluvasti vaikka hetken mietinkin, et olisko pitänyt vain liueta pois paikalta vähin äänin. Mutta ovi kuitenki ehti kolahtaa kiinni takanani, joten vaatteita vaihtava nainen varmasti oli tajunnut viimeistään siitä, ettei ollut enää yksin.

Märkä pikeepaita aiheutti vaikeuksia, sillä en ollut jaksanut kohmeisilla sormillani näpertää sen nappeja auki. Ähkiessäni paidan kaulusta pääni ylitse kuulin jonkun selvittävän kurkkuaan.

Ainut vaihtoehto oli tietenkin jähmettyä paikalleen, kuin peura ajovaloissa. Ihan kuin se olisi jotenkin auttanut.

En enää tiennyt olisiko pahempi repiä märkä paita uudemman kerran kehoni peitoksi vai rykäistä vettä valuva vaatekappale kokonaan pois. Vahinko oli jo tapahtunut, joten rukoilin, ettei tulija - jota en ollut vieläkään nähnyt - ollut kovin vieras.
Kohtasin tutut siniset silmät ja laskin märän paidan mustien pitsirintaliivien peitoksi.

"Seljavaara", tervehdin mahdollisimman muodollisesti, enkä laskenut katsettani sinisistä silmistä. Pelkäsin liikaa miten punaisiksi kasvoni muuttuisivat, jos kadottaisin katsekontaktin.

Hetken mä jo luulin, että paita oli jumissa ja mun olisi pitäny auttaa sen riisumisessa. Sepä se oliskin ollu tilanne, josta olis voinu saada kyseenalaisen kuvan jos joku kolmas olis sillä hetkellä sisään kävellyt.

Paita kuitenki lähti ilman apukäsiä ja tajusin, miksi rintaliivit oli niin tutuilta näyttänyt.
"Reyes", tyrskähdin ja parhaani mukaan yritin pitää naaman pokerilla vetäessäni kädet puuskaan eteeni. Hirveesti teki mieli naljailla asiasta. Kolmas kerta jo, kun näen Sarahin vähissä vaatteissa. Tai no, edellisellä kerralla oli kyllä paita päällä vaa sekin oli ollut litimärkä ja paljastanut rintsikat.

"Tiesitkö, että tossa on esimerkiksi vessa ja ihan pukutilakin, missä voi vaihtaa vaatteita?" kysäisin nyökäten päälläni niitä kohti.
"Ellet sitte vaa tykkää esitellä rintsikoitas kaikille", nauroin. Aliisan hurumaisuus taisi olla tarttuvaa? En kai mä muuten olis kehdannut vit..sailla asiasta.

Antonia nauratti ja mä yritin parhaani mukaan pitää kasvoni peruslukemilla. Mies risti kätensä ja yritin nähdä lähtikö sen katse seikkailemaan.

Siristin hieman silmiäni, kun Anton huomautti pukutiloista ja nauroi ääneen. Mä yritin tavoitella itsevarmuuttani jostakin itseruoskinnan ja -inhon toiselta puolelta.
"Ei se mun syy ole, että sä hiivit tänne, kuin mikäkin tirkistelijä", vastasin mahdollisimman vakavasti, vaikka kieltämättä mun suupieli nyki jo hieman.

"Voitko vaikka kääntyä sen verran, että mä saan vaihdettua kuivan paidan päälle?" ähkäisin sitten, kun ihoni nousi kylmästä kananlihalle.
En olisi kyllä yllättynyt, jos Anton olisi kieltäytynyt, olihan se ennenkin todistanut mun vaatteidenvaihtoa.

Mä kyllä yritin vakavoitua, mut se oli vähän vaikeaa.
"Ei se mun syy oo, että oot puolipukeissa kaiken kansan nähtävillä", tuhisin. Kyllähän nyt Sarahin kroppaa katseli... Mutta niin no. Sillä oli jätkä ja mulla Aliisa...

"Ihan niin kuin näkisin jotain uutta", jatkoin mutinaani, kun Sarah käski kääntyä.
Lätkäisin kuitenki kädet silmien peitoksi ja käännyin sitten selin Sarahiin. Samalla vaivalla olisin kyllä kävellyt keittiön puolelle, mutta olkoot.

"Sano sitte kun saa kääntyä", mutisin tuijotellen loungen ovea.

Naurahdus karkasi huuliltani, kun Anton mutisi vastalauseita ja lopulta iski kämmenen kasvoilleen ja kääntyi.
"Hyvä poika", kehuin virnistäen ja yritin vaihtaa kuivan paidan päälleni mahdollisimman ripeästi. En todellakaan kaivannut lisää silmäpareja vaatteidenvaihtooni.

"Valmis", totesin ja tönäisin Antonia toverillisesti olkapäähän. Mies saattoi hätkähtää, mutta en jäänyt seuraamaan toisen reaktiota. Kuivien vaatteidenkaan kanssa mulla ei ollut kovin lämmin, joten longen lämpöpatteri oli seuraava pysäkkini. Kiedoin jäiset sormeni patterin ympärille ja henkäisin syvään.

"Keitätkö kahvia?" huikkasin olkapääni yli ja vilkaisin Antonia hurmaavan ystävällinen hymy huulillani.

"Varmasti?" naureskelin, kun Sarah oli tönäissyt minua ja ilmoittanut olevan valmis.
Tiedä vaikka olisi ottanut kiusallaan kaikki vaatteet pois. Vitsi vitsi.

Sarah meni hakemaan lämpöä ja läheisyyttä patterilta. Minä puolestani lompsin kahvinkeittimen luo.
"Se oli suunnitelmani", vastasin. Pannun pohjalla oli vielä vähän kahvia, mutta koska en tienny kauanko se liru oli siinä ollut, päätin keittää uutta.

"No, mitä kuuluu?" kysyin tökätessäni keittimen päälle. "Onko täällä tapahtunut mitään jännää?"
Olin käynyt Auburnissa viimeksi silloin, kun lähdettiin Ruotsiin Vernerin ja hevosten kanssa.

"Keitä sit mulle kans. Susta ei ikinä tiedä", varmistin ja seurasin Antonin kahvipannun latailua. Sormiini alkoi palata tuntoaisti pikkuhiljaa.
Miehen kysellessä kuulumisia hengähdin terävästi.

"Hyvää", vastasin ehkä turhan kevyeen ääneen ja yritin olla näyttämättä kovin epävarmalta.
"Kamala kisakiire vaan. En mä ole kamalan perillä tallin juoruista", lisäsin ja siirryin istumaan pöydän ääreen.
"Mitäs sulle?"

Ei oikein vakuuttanut Sarahin "hyvää".
Vieläköhän ne oli riidoissa sen Thomaksen kanssa? Tai jopa eronneet lopullisesti?
Länttäsin takamukseni vapaalle tuolille ja katsoin Sarahia mietteliäänä.

Muistui taas Nitan sanat nopeista suhdemuutoksista mieleen. Ilmeisesti itsekin olin esimerkki niistä? En itsekään pysynyt kärryillä...

"Ei kai mulle mitään...Vila tuli takas sieltä Ruotsista, joten treenit jatkuu taas", vastasin vilkuillen välillä kahvinkeitintä. Olisinhan mä tietty voinut kertoa minusta ja Aliisasta, mutta jos rintsikoitaan jatkuvasti meikäläiselle esittelevä Sarah kärsi sydänsuruista, niin ehkä parempi jättää kertomatta. Ihan vain siksi, ettei toiselle tulisi entistä kurjempi olo.

"Miten teillä ne kisat on mennyt?" jatkoin uteluani.

Antonin katse yritti läpäistä mun rakoilevaa suojamuuriani ja sain keskittyä todella pitääkseni sen pystyssä.

"On varmaan kiva päästä takaisin satulaan", kommentoin hymyillen.

Huokaisin puolitahattomasti syvään miehen kisakyselyille.

"Päin persettä", puuskahdin ja hieroin naamaani kädelläni.
"Alku oli lupaava, mutta puolivälissä viimistä rataa meillä levis pakka ja tultiin kahdeksanneksi. Ollaan me vieläkin ranking listan ykkösinä, mutta tätä vauhtia ei kauaa", selostin ja ajattelin jälleen todennäköisintä syyllistä kisamenestykseni huonontumiselle. Miehistä ei tainnut olla kuin harmia todellisuudessa.

"Amanda ei alentunut edes opettamaan meitä eilen valmennuksessa."

"Jep."
Tietenkin oli kiva päästä parin viikon tauon jälkeen takaisin satulaan. Tai no, olinhan mä Sallin selässä käynyt tässä välissä, mutta ei se ruunikko tamma Vila ollut.

"Hyvinhän teillä on sitten menny. Varsinkin jos katsoo noita meikäläisen kisatuloksia", naurahdin vähän nolostuneena. Eihän me nyt aivan paskoja oltu ensimmäisissä osakilpailuissa, mutta saas nähdä miten ens kuussa käy....

"Ehkäpä Amanda ajatteli, että teitä ei tarvitse opettaa?" yritin höpistä jotain lohduttelevia sanoja.
Amanda Sokan jäisistä ajatuksista nyt selkoa ottanut...

Könysin ylös tuolista. Kahvi oli valmista ja hetken päästä käsissäni olikin kaksi kuppia kahvia.
"Täälläpä olis viuhahtelijalle tätä kahvia", ilmoitin leveä virne kasvoilla. Minäkin paras puhumaan viuhahduksista.

"Niin. Tuntuu vaan niin tyhmältä, että meidän rata ei mennyt paremmin. Sen olisi pitänyt mennä", vastasin huokaisten.

"Ennemmin se ajatteli varmasti, ettei tuhlaa aikaansa näin paskaan ratsastajaan", vastasin ja hymyilin hieman surumielisesti.
"Kuka olisi arvannut, että sen natsivalmennuksia tulisi ikävä?" kysyin, kun olin ensin varmistanut, ettei huoneessa ollut muita kuulijoita.

"Viuhahtelijalle?" naurahdin.
"Mitä suuremmat kiitokset, vaikka sä olet tainnut sattua vain paikalle kummallisen osuvalla hetkellä. Tosin se eka kerta oli ehkä..no, vähiten vahinko", sanoin ja irvistin muistaessani seuraavan päovän krapulan.
Kiedoin sormeni lämpimän kupin ympärille ja kiitin onneani, että olin tippunut pehmeään ojaan.

"Effi heitti mut ojaan maastossa. Siksi mä olin niin märkä", selitin vilkaisten Antonia.

Nauroin Sarahin natsivertaukselle. Se kyllä kuvasi Amandan valmennuksia aika hyvin...

"No joo, se eka kerta oli ehkä poikkeus", mutisin enkä voinut olla virnistämättä ennen kuin vakavoiduin. Hävettiköhän Sarahia ihan hirveästi?
Eihän me tehty mitään muuta kuin nukuttiin omituisessa solmussa. Ja olisinhan mä aina voinut katsoa muualle, mut minkäs sitä tälleen miehenä mahtaa? Puolialaston nainen asunnossa nyt aina kiinnitti huomion.

"Ootteko saanu Thomaksen kanssa sovittua?" kysyin ennen kuin ehdin edes miettimään, kannattiko kysymys.

Palasin ajatuksissani huono-onniseen känni-iltaan Antonin luona. Tilanne olisi ehdottomasti voinut päättyä huomattavasti huonommin ja siinä tapauksessa en olisi istunut niin rentona miehen edessä. Ehkä me oltiin Antonin kanssa päästy sitä kautta niin selvälle kaveri-pohjalle, ettei nolottanut enää, vaikka toinen oli taas nähnyt vähän liikaa.

"Sun sänky oli kyllä kamalan mukava", kommentoin virnistäen ja nostin mustaa nestettä sisältävän kupin huulilleni varovasti. Kahvi oli vielä julmetun kuumaa.

Yritin myös olla tukehtumatta siihen Antonin kysymyksen myötä.

Vasta laskettuani kuppini turvallisesti takaisin pöydälle, tohdin nostaa katseeni takaisin miehen silmiin.
"Tavallaan", vastasin ja huokaisin.
"Suhteet on kamalan monimutkaisia. Sen takia kai mä en ole harrastanut niitä ennen. En oikein osaa..no olla ja tehdä oikein. Me.. yritetään", lisäsin katkonaisesti, yrittäen miettiä sopivia sanoja. En ollut puhunut tilanteesta kunnolla edes abuelan kanssa, kaikki tuntui liian hankalalta.

Jos jotain harmaat aivosoluni ymmärsi niin sen ettei aihe ollut Sarahille mitenkään mieluinen. Kiertelystä ja kaartelusta päätellen.

"Nii... Enpä se minäkään mikään asiantuntija oo noissa suhdejutuissa, mut hyvä jos ootte ees jotenki saanu sovittua", mutisin.
Hah, ei musta ainakaan mitään parisuhdeterapeuttia näillä puheilla tulisi.

"Jos yhteiselosta mitään tuu ja tarviit taukoa niin Aliisahan se etsii itselleen kesäkämppistä", naurahdin kun muistin Hurun höpinät ABC:llä ja olin mä sen ilmoituksen bongannut myös ilmoitustaululta.
"Siitä en kyllä tiedä onko Jusun sänky mukavampi kuin mun", hymähdin huvittuneena. Eheii, kyllä mä olin testannut vain asunnon toisen sängyn ja todennut sen hyväksi.

Mä yritin näyttää kovin iloiselta, virnistin vähän ja halusin vaikuttaa ulospäin siltä, ettei asia vaivannut mua. Me ei oltu puhuttu kasvotusten kohta viikkoon ja olin lahjakkaasti päätynyt melko lähelle hajoamispistettä. Mä kaipasin Thomaksen lähelle, mutta en tiennyt enää miten pääsisin sinne.

"Ai niin, kun se Jusu lähtee ulkomaille", mutisin hymyillen. Ainakin olin jotain sellaista puhetta kuullut puolella korvalla.
"Ehkä tilanne ei ihan siihen asti päädy. Ainakaan toivottavasti."

En ollut itsekään enää varma oltiinko me tarpeeksi taitavia päästäksemme tästä kuopasta ylös yhdessä.
"Testaamallahan se selviäisi", totesin virnistäen ja join jo hieman jäähtynyttä kahvia.
"Mitäs kesäsuunnitelmia Seljavaaralla on?"

"Toivotaan et ei", totesin. Meinasin letkauttaa, että sitten saattais olla mun vuoro viuhahdella Sarahille, mutta no.. Ehkä sen ei tarvi tietää mun nakushow:sta, jonka olin Jusulle pitänyt.

Sitten mä vaan nyökyttelin vaan Jusu-puheille. Olishan tuo siistiä päästä itekki vaikkapa sinne Saksaan, mutta johan minä viikon Ruotsissa olin pyörinyt.

"Ajattelin ronkkia asiakkaiden autoja koko kesän" , tuhahdin. "Ei hirveästi kesälomapäiviä oo ehtiny kertyä ja ne vähätkin tuli käytettyä Ruotsin reissuun."
Jospa tää kesä ei olis niin lämmin kuin viime vuonna? Ei vtuttais kökkiä hallissa koko kesää.
"Sulla?"

"Kuulostaa hyvältä", vastasin naurahtaen ja ajattelin lämmintä kesää ja terassia. Oluttuoppia ja sen pinnalla kareilevaa viileää vettä. Muistin taas miten kylmä mulla oli ja miten mun hiuksista taisi vieläkin valua vähän vettä.

"Ei oikeastaan mitään. Töitä kai ja tallia, en mä oikein usko, että mä saan mitään lomia", vastasin ajatukset kuukausien päässä olevassa ajassa. Kesä ja kärpäset, eikä ensimmäistä kertaa ikinä mulla ollut mitään hajua mistään.

Edes siitä viettäisinkö mä kesäni rivitalossa Thomaksen kanssa vai abuelan alakerran asunnossa yksin.
Palautin katseeni takaisin Antonin kasvoihin.
"Toivottavasti tulee lämmin kesä", totesin tietämättömänä toisen ajatuksista.

Enpä mä oikein mitään sanomista keksinyt Sarahin kesäsuunnitelmiin. Kuulosti samalta kuin omanikin...

Toinen näytti hetkeksi taas uppoutuvan ajatuksiin ja mä arvelin niiden liittyvän jotenkin Thomas-nimiseen jätkään. Thomakseen. Thomasiin... Miten se oikein taivutetaan? Sitä mä pohdiskelin hetken omassa päässäni, kunnes hörppäsin kahvit pois ja nousin ylös.

"Niin... Kunhan ei lunta sada", mutisin viedessäni kupin tiskipöydälle.
"Mutta koti kutsuu", ilmoitin. Koti ja sali. Kesäkuntoon2019-projekti oli pahasti kesken. Ehkä kesäkunto olis talvikunto? Mene ja tiedä.
"Pidä vaatteet päällä!" huikkasin vielä mennessäni ja naureskelin "hyvälle" vitsilleni vielä loungesta ulos astuessani.