Matkalla vanhemmuuteen

"Ai, teilläkin on jotain kränää sitten?" hymähdin Heidin mainitessa, ettei olleet mitään ylimpiä ystävyksiä Innan kanssa.
"Matildalla myös..."

En ollut vielä saanut selkoa, mikä Matildan ja Innan välejä hiersi. Heidin ja Innan kohdalla Verneri taisi vaikuttaa asiaan? Tai ainakin niin olin lukevinani rivien välistä.

"Joo, ollaan. Asuttiin saman katon alla muutama vuosi", paljastin.
"Siis kämppäkavereina", tarkensin ennen kuin Heidi ehtisi luulla, että meillä olisi Innan kanssa ollut joskus jotain muutakin kuin pelkkää kaveruutta.

Jäin hetkeksi muistelemaan Vaahterapolun aikoja. Se oli ollut omalla tavallaan sekavaa, mutta mukavaa aikaa. Vaikka loppu olikin ollut vähemmän mukava.

"Miten se menikään, vihollisesi vihollinen on ystäväsi..?" kysyin naurahtaen. Mehän oltiin Matildan kanssa jo ihan parhaat kaverit.
"Ei kai, harmittaa vaan, että meidän välit meni Vernerin kanssa siinä samalla. Tai ollaanhan me vieläkin ihan puheväleissä, mutta ei samalla tavalla, kuin aikaisemmin. Se ei ehkä enää luota muhun, vaikka väittääkin, että meidän välit on kunnossa", kerroin ja muistelin hieman haikeana välienselvittelyitämme heinäpaalien luona. Miten mies oli luvannut karata maasta, jos olisin vastannut olevani pihkassa siihen.

"Ai, sepä kiva", sanoin vähän liian sarkastisella äänellä ja irvistin. En ehkä halunnut käyttää meidän hyvin alkanutta keskustelutuokiota puhumalla juuri Innasta.

"Ahdistaako sua joku asia raskauden suhteen?" vaihdoin puheenaihetta taktikoiden. Halusin edelleen antaa miehelle ja itselleni tilaisuuden puhua meistä, vanhempina.

"Harmi. Se on aina ärsyttävää jos toisen kumppanin takia välit menee", totesin lohdutellen.
Olihan noita kuvioita ennenkin nähty.

Pudistin tomerasti päätäni, kun Heidi kysyi ahdistaako raskaus.
"Ei", vastasin lyhyesti. Mieli teki lisätä loppuun sana enää, mutta jätin kuitenkin sanomatta.  Olin jo päässyt sinuiksi asian kanssa, että minusta tulisi isä ja alkujärkytyksestä johtunut ahdistuskin oli jo kaikonnut.

"Jännittää ja pelottaa. Hyvällä tavalla", naurahdin vähän.
"Sinua?"

Jessen vastaus ja vastakysymys saivat mut ajattelemaan omia tuntemuksiani. Pudistin myös päätäni ja hymyilin vähän.

"Ei ahdista. Vaikka pirun outoahan tämä on", kerroin ja laskin katseeni käsiini. Mietin miten asiat lähtisivät sujumaan elokuussa, kun lapsi syntyisi ja sen kanssa lähdettäisiin kotiin. Oliko Jesse halukas muuttamaan hänen luokseen heidän avukseen joksikin aikaa?

"Miten sekin voi olla jo 22. viikolla. Ja synnytykseen on enää neljä kuukautta", puhisin ääneen ja tuijotin vatsaani. Se tulisi kasvamaan vielä paljon tulevina kuukausina.
"Mutta en silti vaihtaisi tätä pois mistään hinnasta. Enkä sitä, että se vahinko tapahtui juuri sun kanssa", lisäsin ja nostin katseeni jälleen vihreisiin silmiin. Ylä- ja alamäkien myötä ehkä meistä kasvaisi hyvät vanhemmat meidän lapselle.

"Neljä kuukautta", henkäisin syvään. Aika todellakin kului todella nopeaan tahtiin.
"Sehän on yksi hujaus vain ja on jo elokuu", naurahdin jännittyneenä kääntäessäni katseeni hetkeksi Heidin vatsalle. Neljä kuukautta ja olisin ihan oikeasti isä. Tai olinhan minä tavallaan jo nyt, mutta syntymättömälle lapselle.

Siirsin kuitenkin katseeni Heidin silmiin, kun tämä oli jatkanut puhettaan ja hymyilin varovaisesti. Vahinkohan koko raskaus oli, mutta alun kompuroinnin jälkeen se oli jo muuttunut positiiviseksi vahingoksi.

"Eihän tämä nyt mikään perinteinen tarina yhteisestä lapsesta ole, mutta kyllä me tähän pystytään. Kunhan muistetaan vetää yhtä köyttä", sanoin.

"Niimpä", vastasin ja tunsin tunteiden vyöryvän ylitseni, kuin hyökyaalto.
"Pelottaa, että selviänkö mä tästä. Vaikka tiedän, että selviän", selitin ja henkäisin syvään. Vaihdoin asentoa sohvalla, sillä jalat alkoivat puutua. Niissä lähti jälleen veri kiertämään ja ne pistelivät ikävästi.

"Ehkä parempi vain, ettei meillä ole tunteita sotkemassa tätä tilannetta. Että molemmat pystyy ajattelemaan selvästi, tai ainakin suurimmaksi osaksi", totesin ja virnistin. Itse en ainakaan ollut hormonisotkuinen lainkaan.
"Ettei sitten mustasukkaisuudesta väkisin aiheuta toiselle haittaa ja siinä samassa myös lapselle."

"Tietysti selviät", lohduttelin seuraten katseellani Heidin asennon vaihtoa.

"Niin, totta", mutisin. Tuntui vähän raadolliselta ajatella, ettei meillä ollut mitään tunteita toisia kohtaan, mutta tiesin Heidin tarkoittavan sellaisia tunteita.
"Muuta kuin kaverillisia tunteita", lisäsin vielä.

Olinhan minä töissä törmännyt ties minkälaisiin kuvioihin liittyen eronneisiin pariskuntiin ja heidän lapsiinsa. Toinen saattoi tehdä kiusaa toiselleen silkkaa mustasukkaisuuttaan tai sen takia, ettei pystynyt särkyneellä sydämellä täysin järkevästi ajattelemaan.

"Saatoin minä vähän mustasukkainen olla tiistaina", myönsin naurahtaen.
"En siis Laurista. Vaan siitä pirun hoitopöydästä", tyrskähdin huvittuneena. Vähän nolostuneena laskin hetkeksi katseeni käsiini ennen kuin kehtasin jälleen katsoa sinisiä silmiä.
"Mutta ilmeisesti Lauri sai sen koottua?"

Mumahdin Jessen kaverillisuudelle. Tiesin, että niin kauan, kun raskaus jatkuisi, sisälläni pyörivät hormonit olivat kanssani eri mieltä. Mun keho halusi Jesseä edelleen.
Sen verran reheellinen mä en tulisi kuitenkaan olemaan, edes kaveruuden nimissä, että olisin sanonut sitä ääneen.

Jessen sanat saivat laskeneen katseeni nousemaan tämän silmiin äkisti. Mustasukkainen?
Olisin valehdellut itselleni, jos olisin väittänyt, ettei pettymys levinnyt sisälläni jatkoselvityksestä. Hymyilin kuitenkin kauniisti ulospäin.

"Sai se", vastasin ja katsahdin makuuhuoneen ovea kohti.
"Tai ainakin melkein. Jätti vetimet mun kiinnitettäviksi, mutta enhän mä ole ehtinyt", jatkoin mietteliäänä.

Kohotin vähän kulmiani ja virnistin.
"Vai jätti Lauri hommat puolitiehen?" hymähdin huvittuneena.
"Pitääkö minun ne laittaa? Ettet saa taas hermoromahdusta?" vitsailin.

"Samalla voin tarkistaa, että se pöytä varmasti pysyy pystyssä", mutisin noustessani ylös sohvalta ja katsahdin Heidiin.
"Tuollahan se oli?" kysäisin osoittaen sormellani makuuhuoneen suuntaan.

Mieleen kyllä muistui meidän muut makuuhuoneen puolelle siirtymiset, mutta nyt ei ollut kyse mistään sellaisesta. Eikä tulisi olemaankaan.
Kävelin Heidin makuuhuoneeseen ja laskin käteni hoitopöydän päälle, heilauttaen sitä vähän. En minä epäillytkään, etteikö Lauri olisi sitä kunnolla kasannut, mutta silti.

Huokaisin syvään ja pyöräytin silmiäni hirveän dramaattisesti.
"Voit sä ne laittaa", vastasin ja seurasin Jessen kulkua makuuhuoneeseen. Miehelle ei ainakaan tarvinnut selittää missä sellainen sijaitsi.

Nousin ähisten ylös sohvalta ja laahustin verkkaisesti makuuhuoneen ovelle. Jessen kädet heilauttivat hoitopöytää ja silmäni matkasivat uudemman kerran ympäri.
"Läpäisikö turvatarkastuksen?" kysyin ja heittäydyin sängylle kyljelleni. Tai kömmin hitaasti, ihan sama asia raskaana ollessa.

"Ne vetimet ja ruuvit on siinä ylimmässä laatikossa", kerroin hymyillen. Oli hirveän lämmittävää nähdä Jesse niin isällisessä touhussa ja niin rentoutuneena.

"Siinä ja siinä", virnistin vilkaisten Heidiä, joka oli laskeutunut sängylle makoilemaan.
"Ei vaan, hyvä tämä on."

Heidin ohjeiden mukaan löysin puuttuvat osat ja ryhdyin ruuvailemaan niitä paikoilleen. Vetolaatikoita ei ollut montaa, joten ei siinä kauan mennyt, kun viimeisetkin osat olivat paikoillaan.

"Valmista", ilmoitin työntäen viimeisen laatikon kiinni. Käännyin katsomaan Heidiä ja hymyilin leveästi.
"Kelpaa toisen tuossa pötkötellä vaippaa vaihtaessa", tuumasin.

Istahdin sängyn laidalle katsellen niin pinnasänkyä kuin hoitopöytääkin. Ne olivat meidän lapsen.
"Neljä kuukautta ja nuo pääsevät oikeasti käyttöön", naurahdin epäuskoisesti ja käänsin sitten katseeni Heidiin. "Hassua."

Mun ajatukseni harhailivat huomaamattani niihin loppuvuoteen. Niihin kertoihin, kun olimme Jessen kanssa päätyneet sängylle, joka oli muotoutunut allani kuopalle. Kosketukset, katseet ja virneet, jotka olivat olleet vain hauskanpitoa.

"Hyvä", ähkäisin ja revin itseni takaisin nykyhetkeen. Mietin miten paljon kasvoni mahtoivat punertaa ja kiitin onneani pitkistä hiuksistani, jotka hieman edes varjostivat.

"Siihen on kamalan vähän aikaa", totesin ja tutkin viereeni istuneen miehen kasvoja. Taas kerran mietin lapsemme kasvoja ja sitä, miltä ne näyttäisivät. Olisiko sillä Jessen vihreät vai mun siniset silmät? Olisiko sen nenä yhtä täydellinen, kuin Jessen?
Tuijotin vieläkin miehen silmiä, yrittäen ymmärtää, että kuinka todellista kaikesta tulisi hyvin pian.

"Niin on", huokaisin syvään. Neljä kuukautta menisi ihan silmänräpäyksessä.
Pohdiskelin, miten nopeasti minä olin Kallaan muuton jälkeen saanut pakan ihan sekaisin... Piti keskittyä vain Salliin ja töihin. Ja tässä sitä nyt sitten oltiin. Mutten minä sitä katunut.

"Väsyttääkö sinua?" tajusin kysyä, sillä Heidin ilme oli vähän vaivaantuneen oloinen.
"Minä kyllä voin lähteä jos haluat levätä."

"Ei. Tai ehkä vähän. En mä sen takia tuijottanut. Tai koitin olla tuijottamatta, mietin vain ja jäin näköjään sitten jumiin sun silmiin", vastasin sopertaen, kuin olisin jäänyt itse teossa kiinni. Väsyttikö? Ei yhtään niin paljon, kun kehoni oli virittäytynyt tunnelmaan.
Huokaisin syvään ja painoin kasvoni pehmeän peiton syövereihin.

"Hormonit on ihan perseestä", julistin mumisten peittoon. Jesse varmaan piti lapsensa äitiä ihan sekopäisenä ihmisenä.

"Ajattelin meidän lapsen silmien väriä ja sun silmien väriä ja sitten mä ajattelin jo meitä ja unohduin vähän sille tielle sitten. Kaverillisesti vain", kerroin ja vilkaisin miten ystäväni Jesse ottaisi uutisen vastaan. Reheellisyyden nimissä, ajattelin ja virnistin ihan aavistuksen.

Kuuntelin hymyillen Heidin sanoja. Tietysti olin itsekin hetkittäin miettinyt, kummalta lapsi tulisi näyttämään. Olisiko se sopivassa suhteessa sekoitus molempia vai enemmän jommankumman näköinen.

"Vai niin", hymähdin huvittuneena, kun nainen oli saanut selitettyä käytöksensä. "Luinkin jostain, että raskaana ollessa saattaa olla vähän, noh, levottomat ajatukset. Ne on ne hormonit."

Vilkaisin sängyn peitettä ja mietin, kuinka siinä sängyssä kaikki oli saanut alkunsa. Ensimmäinen yö oli aika hämärän peitossa, kiitos tukevan humalatilan, mutta kyllä minä jotain muistin. Vaikka ehkäisyä ei muistettu...

Vai oli Jesse lueskellut sellaisista aiheista ja edelleen ihmetteli miksi kaikki tuntemani mieshenkilöt olivat lähentyneet kanssani viime aikoina. Naurahdin ajatuksilleni ja pudistin huvittuneena päätäni Jesselle.

Miehellä sentään oli joku, kehen purkaa levottomat ajatuksensa, itselläni ei ollut. Ei yhtään ketään.
Paitsi Lauri, joka oli joutunut jo halaustasolle, jonka seurassa levottomat ajatukseni saivat ihan uudenlaisen vaihteen alleen.

"Että sellaista sitten", tokaisin ääneen ja huokaisin syvään.
"Kärsimystä joka hetki", lisäsin virnistäen ja heilautin selkäni takaa tyynyn pahaa-aavistamattoman Jessen kasvoille.

"Onneksi sä et voi heittää sitä takaisin, koska mä olen raskaana", totesin ja hymyilin hurmaavasti miehelle.
"Koskemattomuussymboli mahassani, niin hyvässä, kuin pahassa."

En edes ehtinyt tajuamaan, mitä tapahtui, kun tyyny iskeytyi naamaani.
"Hei!" ähkäisin nauraen.

"Eikös me juuri puhuttu, että neljä kuukautta on lyhyt aika? Jospa sinä sitten pääset kärsimyksestäsi? Ja minä voin heittää tämän takaisin", virnistin ja laskin tyynyn viereeni.

"Neljän kuukauden päästä saat myös siltä minun äidiltä selkääsi", vitsailin muistaessani äitini sanat siitä, kuinka meidän molempien sietäisi saada selkäämme, koska emme olleet kertoneet hänelle lapsesta jo Kaajapuroilla.
"Äiti on varmaan jo kaivanut kaikki minun ja siskon vanhat lelut varastoistaan esiin ja kärrää ne tänne pääsiäisenä", kerroin katsellen ympärilleni. "Mutta onneksi sinulla taitaa tuota säilytystilaa olla enemmän kuin minulla."

"Ai niin", ähkäisin nauraen ja muistelin Jessen äidin kanssa kohtaamista.
"Toivottavasti sitä ei ihan kamalasti haitannut se tilanne", sanoin, vaikka tiesinkin toisen ottaneen uutiset ilolla vastaan.

Ainakin lapsella tulisi olemaan yksi huolehtivainen isovanhempi, se kai oli kaikkein tärkeintä asiassa.

"Kuulostaa kyllä hyvältä. Toisaalta sunhan niitä leluja pitäisi saada, kun et ole vielä tehnyt hankintoja. Saat rauhassa sitten hukkua lapsitavaroihin", vitsailin virnistellen.
Oli mukavaa, että olimme vihdoin ja viimein saaneet puhuttua välimme selviksi. Ettei enää tarvinnut luimuilla toisen seurassa.

"Onko siihen jotain erityistä syytä, mikset sä pidä Laurista?" kysyin muistaessani toisen selkeän välttelyn tiistailta. Laurin näkemyksen asiasta olin jo kuullut.

"Tasajako. Puolet sinulle ja puolet minulle", virnistin. Menisihän siinä hyvä tovi ennen kuin lapsi lelujen päälle edes ymmärtäisi.

Naurahdin vähän kuultuani Heidin seuraavan kysymyksen.
"No, sanotaanko näin, ettei ensivaikutelma ollut kovin mairitteleva", tuhahdin miettiessäni meidän pikkujouluiltaa. Se ei ollut mikään hilpeä ilta muutenkaan, sillä Heidi oli silloin ilmoittanut seuraavalla viikolla olevasta lääkäriajasta, jolloin raskauden keskeyttämisen piti alkaa.

"Törmättiin Helsingissä yhdissä pikkujouluissa ja kai se olisi halunnut viedä Matildan huoneeseensa... Vaikka minä seisoin vieressä. Tosin käyttäytyi niin kuin minua ei olisi olemassakaan", selitin.

"Aih", totesin kulmaani kohoittaen. Humala-Lauri ei todella ollut yhtä kuivakka, kuin järkevä versio itsestään. Ilmeisesti miehen iskuyritykset eivät olleet menneet kuuroille korville.

"Ilmeisesti se ei kuitenkaan onnistunut siinä?" kysyin hieman hymyillen. Jesse oli kuitenkin vienyt voiton siinä erässä.
"Matilda valitsi sut", jatkoin ja siristin silmiäni hymyillessäni. Mielessäni lisäsin vielä ja sinä hänet. Mä olin myös tullut tilanteessa kakkoseksi, kuten Laurikin.

"Ehkä sillä oli vähän kuiva kausi menossa", vitsailin pienen virneen noustessa huulilleni. En ollut ihan varma miten herkästi Jesse osaisi vitsailla asian suhteen.

"Ei onnistunut ei", hymähdin. Tiedä sitten olisiko tilanne ollut toinen jos Matilda olisi silloin jo tiennyt Heidistä.

"Kummalla? Matildalla vai Laurilla?" virnuilin. Tiesin kyllä Heidin tarkoittavan miestä.
"Onneksi oli."

"Kai minun pitäisi tutustua Lauriin vähän paremmin. Ehkä mielipidekin kyseisestä valmentajasta muuttuisi", mietin ääneen ja hymyilin sitten veikeästi Heidille.
"Pitäähän minun tuntea mies, jonka kanssa lapseni äiti kaveeraa ja sen myötä on myös minun lapsen kanssa tekemisissä."

Nauroin Jesselle, ilmeisesti siltä ei ollut hävinnyt ihan kaikki järki päästä.

"En mä ehkä ihan niin pitkälle menisi, on se kuitenkin aika hyvännäköinen. Saattaa vielä kaveerata sut vaan viedäkseen molemmat sun naiset", siristin jälleen silmiäni, kunnes annoin virneen levitä uudelleen kasvoilleni.
"Muista, ettei sitä tyynyä saa heittä vielä vähään aikaan", muistutin yhä virnuillen.

Nousin ylös sängyltä venytellen.
"Nyt sä voisit kyllä lähteä. Ei tarvitse sen Matildan ihan tuhottomasti murehtia, että mihin olen lukinnut sen miehen", totesin katsoen vihreisiin silmiin.

"Niin, totta. Mistäs sitä ikinä tietää", nauroin. "Vuoronperään veisi teitä treffeille ja minä istuisin yksin kotona kissojeni kanssa. Ja vauvan."

Taputin tyynyä vieressäni ja hymyilin.
"No, pitää vain odottaa."

Nousin itsekin ylös sängyltä Heidin sanojen päätteeksi. Kello oli varmasti jo paljon...
"Niin", mutisin miettiessäni Matildaa, joka oli ilmoittanut haluavansa olla tämän illan yksin omassa rauhassa. Päätin siitä huolimatta laittaa kotiin päästyäni naiselle hyvän yön toivotukset ja kertoa, kuinka mieluummin olisin siellä hänen luonaan.

"Mutta onneksi me saatiin juteltua kunnolla", totesin vedettyä takin ylleni eteisessä.
"Kyllä meistä hyvät vanhemmat tulee", mutisin ja halasin Heidiä hellästi pienen hetken ennen kuin vetäydyin ulko-ovelle.

"Nähdään."