Matkalla vanhemmuuteen

Huomasin ravaavani hermostuneena keittiön ja olohuoneen väliä. Jesse oli luvannut tulla käymään tänään, meidän pitäisi ehdottomasti puhua ja paljon. Sellainen ennalta sovittu tapaaminen tuntui hermoja raastavalta. Miehen läheisyydessä oleminen tuntui vieläkin hieman väärältä, Matildan ja ennen naisen ilmestymistä vietetyn ajan vuoksi. Emme olleet Jessen kanssa missään vaiheessa oikeasti tutustuneet toisimme. Keskustelut eivät olleet olleet pääpainossa tapaamistemme aikana.

Olin leiponut omena-kaura-leivoksen ja ostanut siihen kylkiäiseksi jäätelöä ja tietenkin keittänyt kahvia.

Istuin olohuoneeseen sohvalle ja yritin tyhjentää mieleni. Ajatukseni karkasivat välittömästi alkuviikkoon ja erityisesti tiistai-iltaan, jolloin oli yrittänyt kasata lapsen pinnasänkyä ja hoitopöytää yksin.

Toisin kuin tiistai-iltana, ajoin Heidin luo huomattavasti rauhallisempaa vauhtia. Nyt ei ollut kyse mistään itkunsekaisesta avunpyynnöstä vastaajassa vaan ihan kutsusta tulla käymään.

Mutta en kuitenkaan täysin levollisin mielin ollut liikenteessä, vaikka ainakin kuvittelin minun ja Heidin välien olevan huomattavasti paremmat mitä ne olivat olleet vielä kuukausi takaperin.

Matilda ei ollut kovin ilahtunut, kun olin kertonut meneväni Heidin luo, mutta naisystävänikin tiesi, että minun sekä lastani odottavan naisen pitäisi jutella asioista kunnolla.
Keskustelu olisi toki voitu käydä myös tiistaina, mutta Laurin läsnäolo oli estänyt sen.

Tällä kertaa en rämpyttänyt ovikelloa moneen kertaan. Kerta riitti ja jäin odottamaan, että Heidi tulisi avaamaan oven.
"Hei", tervehdin brunettea ja piilotin kantamani muovipussin selkäni taa. Olin äidin lähdön jälkeen selaillut hieman nettikauppoja ja sattumalta ostokseni oli saapunut edellisenä iltana haettavaksi postista.

Kun ovikello vihdoin soi, en halunnut vaikuttaa ihan niin innokkaalta, kuin olin. Nousin sohvalta ylös (könyten selkänojasta tukea) ja kävelin eteiskäytävän kautta ulko-oven luokse. Auringonvalo tulvi asuntoon, kun avasin oven Jesselle.
"Hei", tervehdin miestä ja väistyin toisen alta pois. Hermostunut hymy nousi kasvoilleni, kun seurasin toisen ulkovaatteiden poistumista.

Milo pyyhälsi ohitseni, tehden hyvin harvinaisen tervehtimisen Jessen jalkojen juuressa. Koira pysähtyi hetkeksi miehen eteen ja katsoi tätä silmiin, odottaen rapsutuksia. Jopa sen häntä heilahti hieman.
Hymähdin ja kasvoillani ollut hymy syventyi.
"Sulla on fani", totesin ja siirsin katseeni takaisin Jesseen.

Riisuin kengät ja takin yltäni ennen kuin kumarruin rapsuttelemaan Miloa, joka oli myös tullut minua vastaan eteiseen.
"Hei vain sinullekin", naurahdin koiralle ennen kuin kohottauduin seisomaan ja hymyilin Heidille.

"En tiedä miksi, mutta eläimet tuntuvat yleensä tykkäävän minusta", naurahdin. Vaahterapolussakaan minun ei ollut tarvinnut yksin sohvalla lojua, kun kaikki kolme koiraa (viisi, silloin kun Innakin asui talossa) ja kissaa olivat ängenneet viereen heti, kun olin pitkäkseni itseni saanut.
"Ehkä ne on vähän outoja", vitsailin.

"Toin sinulle.. Tai no, vauvalle jotain", sanoin napatessani vaihvihkaa seinää vasten jättämäni muovipussin ja ojensin sen Heidille.
Olisinhan minä toki voinut pitkittää sen antamista vielä hetken, mutta en malttanut.

Seurasin katseellani, kuinka Heidi kurkkasi pussiin ja nosti sitten sieltä tilaamani collegehaalarin.
"Ajattelin, että se sopisi, koska olemme molemmat hevosihmisiä."
Vähän jännittyneenä jäin odottamaan Heidin reaktiota. Tiedä vaikka nainen halusi vain yhtä tiettyä merkkiä ja värimaailmaa vauvan vaatteisiin, eikä hevoskuvioinen puku kuuluisi siihen kategoriaan.

Mä yllätyin todella. Ensin Jessen sanoista ja sitten sen ojentamasta muovipussista. Katsoin pussia ja sain käsiini maailman söpöimmän lastenvaatteen.
Voi olla, että mun silmät näyttivät aika sydämen mallisilta siinä vaiheessa.

"Herranjumala se on suloinen", henkäisin tunnustellen pehmeää kangasta sormieni välissä. Miksei aikuisten vaatteet tuntuneet niin pehmeiltä?
"Kiitos", sanoin ja yritin olla itkemättä taas. Kyyneleiden välttely oli ihan hiukan helpompaa näin päiväsaikaan ja ilman suurta kriisiä.

Hetken mielijohteesta astuin lähemmäs Jesseä ja kiedoin käteni miehen ympärille. Muistin, miten sellainen läheisyys oli tullut luonnostaan ja saatoin hieman punastua nojatessani miehen rintakehää vasten.
"Kiitos", sanoin uudelleen ja hymyilin astuen jälleen kunnioittavan välimatkan päähän miehestä.

"Minustakin se oli aika söpö", myönsin. Kyllä siinä raavaskin mies vähän oli herkistynyt, kun oli katsellut vauvanvaatteita omalle lapselleen.

Vastasin Heidin halaukseen ehkä hieman epäröiden, mutta en nähnyt siinä eleessä kuitenkaan mitään väärää.
"Ole hyvä", hymähdin hymyillen, kun Heidi oli vetäytynyt kauemmaksi.

Hieroskelin hetken hämmentyneenä takaraivoani, sillä olimme jumiutuneet siihen eteiseen.
"Kahvia?" puuskahdin lopulta. Jokin herkullinen tuoksu oli kantautunut nenääni heti sisälle astuessani, joten arvelin naisen myös leiponeen jotain.

Jessen niskan hierominen sai mut vähän jännittyneeksi. Se ei ollut rentoutumisen merkki, päinvastoin.
"Keitin jo. Ja leivoinkin, vaikka en mä tiedä tykkäätkö sä", kerroin varovasti virnistäen ja johdattelin meidät sitten keittiöön. Milo palasi takaisin omaan vahtipisteeseen olohuoneeseen.

Kaadoin Jesselle kupin kahvia ja kaivoin kaapista kaksi pientä lautasta ja lusikat, sekä jäätelökauhan.
"Mä leivoin omena-kaura-paistosta", paljastin ja nostin edelleen lämpimän vuoan uunikintaiden kanssa pöydälle. Nappasin pakkasesta jäätelön ja laskin sen pöydälle vuoan viereen.

"Otatko?" kysyin, kun olin lapioinut ensin itselleni kunnon annoksen jälkiruokaa. Laskin ottimen vuoan reunalle, kahva Jesseä kohden.

"Niin minä vähän ajattelinkin. Tuoksuu niin hyvältä", naurahdin seuratessani Heidiä keittiöön.
Vilkaisin ohimennen naisen makuuhuoneeseen, jossa kokoamani pinnasänky sekä Laurin kasaama hoitopöytä olivat. Yhtenä kappaleena molemmat.

Istuin pöydän ääreen ja lappasin itsellenikin Heidin valmistamaa jälkiruokaa lautaselleni.
"Hyvää", totesin maisteltuani ensimmäisen suupalan.
"Ainakin olet hyvä leipuri, kun ei tuo huonekalujen kokoaminen onnistu", vitsailin keventääkseni vähän tunnelmaa. Toivottavasti Heidi ei enää ajattelisi epäonnistumisensa olevan niin iso asia.
"Anteeksi", pahoittelin suupieli nykien ja hörppäsin vähän kahvia palan painikkeeksi.

Olinhan minä lukenut raskaushormoneista ja siitä, kuinka ne saattoivat vaikuttaa naisiin yllättävin tavoin. Pienikin asia saattoi lasta odottavan naisen saada hermoromahduksen partaalle.

Hymyilin vähän leveämmin Jessen kommentille rakennustaidoistani.

"No, onneksi mulla on sitten tuollaisia rakennusmiehiä apunani. Voin ruokkia teidät leivoksilla ja kahvilla, niin teen oman osuuteni urakasta", vastasin hymähtäen.
"En mä mene rikki pienestä kuittailusta. Paitsi jos osut väärään ajankohtaan", kerroin ja virnistin hieman vesilasini takana.

"Kiusata nyt toista, kun yrittää vain kasvattaa sun lastasi", märmätin leikilläni ja seurasin Jessen kasvoja. Miehellä oli edelleen hirveän komeat piirteet ja mietin hetken miltä pieni lapsemme tulisi näyttämään.

"Niin, onneksi", naurahdin vähän miettiessäni, kuinkahan usein Lauri olisi valmis tulemaan Heidin avuksi. Rakennuspuuhiin ja muihinkin puuhiin.

Mutta koska en halunnut ajatella Heidiä ja Lauria missään puuhissa, karistin ajatuksen nopeasti pois päästäni.
Virnistin Heidille. Ei ehkä tiistaina olisi ollut soveliasta vitsailla, koska nainen oli ollut niin hermoheikkona.

Virnistys kuitenkin vaihtui hieman hämmentyneeksi hymyksi. Nainen tosiaan kasvatti minun lastani sisällään.
"Niin", yskähdin laskiessani katseeni lautaseen.

"Meidän pitäisi varmaan vähän miettiä jatkoa", huokaisin nostaessani katseeni Heidiin.
"Siis, kuten olen sanonut, niin haluan olla sen lapsen elämässä mukana ja olen miettinyt, että miten me ne huoltajuuskuviot hoidetaan", lausahdin kohentaessani asentoani siinä tuolilla.

"Tietenkin vauva-aikana se lapsi on aika paljon riippuvainen sinusta ja olen lukenut, ettei kovin kauan voisi äidistään erosta olla", selitin. Tietysti isäkin oli tärkeässä roolissa lapsen elämässä, mutta tässä tilanteessa lapsen vanhemmat eivät olleet yhdessä.
"Pieniä aikoja kyllä... Että voin tulla toki täällä käymään jos haluat käydä rauhassa vaikka kaupassa tai tallilla. Tai, no, treffeillä", mutisin lapatessani Heidin valmistamaa paistosta suuhuni.

Jesse kuulosti kamalan viralliselta puhuessaan huoltajuuskuvioista. Purin aavistuksen jännittyneenä alahuultani ja odotin, mitä asianajaja-Jesse oli valmistellut. Pitäisikö mun palkata oma asianajaja huoltajuuden määrittämistä varten? Firman lakimiehet eivät tainneet yrityslakien lisäksi tietää juurikaan mitään perheasioista.

Jesse kuulosti juurikin niin faktapohjaiselta, kuin olin odottanutkin. Pidin katseeni miehen vihreissä silmissä, vaikka mun sisälläni muljui epämukavasti. Mitä jos Jesse haluaisi määrittää mulle epäsopivan sopimuksen?
Sävähdin haluamattani treffi-sanan kohdalla.

"Treffeillä?" toistin hieman epäuskoisena. Kuka haluaisi viedä vastasynnyttäneen naisen treffeille, kun ei ollut syntyneen lapsen isä?

"Mutta kyllä se mulle sopii, että tulet tänne. Ja tottakai lapsi voi tulla sun luokse myös, ei mulla ole mitään sitä vastaan", kerroin yrittäen selvittää mieleeni ilmestynyttä solmua huoltajuuskuvioita kohtaan.
"Mitä mieltä Matilda on tästä kaikesta? Lapsesta ja siitä, että siitä on nyt tulossa meidän lapsen äitipuoli?"

"Niin, treffeillä. Vaikka Laurin kanssa", mutisin tarkkaillen Heidin ilmeitä. Ainakin olin antanut itseni olettaa, että heidän välillään oli jotain.

"Ja totta kai lapsi voi tulla minunkin luo", naurahdin. "Maitoa vain mukaan niin kyllä me pärjätään."

Kurtistin vähän kulmiani Heidin mainitessa Matildan. Varsinkin äitipuoli-sana sai oloni vähän tukalaksi.
"En oikein tiedä", huokaisin syvään. Puheenaihe sai aina Matildan vaikeaksi ja kyllä minä naista ymmärsin sen suhteen. Kukapa nyt kovin rennosti osaisi ottaa faktaa siitä, että kumppanille olisi syntymässä lapsi toisen naisen kanssa.
"Kai Matilda sen jotenkin hyväksyy", mutisin miettien, pitäisikö minun jotenkin avata meidän välistä suhdetta.
"Ei kai hän muuten olisi halunnut ryhtyä minun kanssa ihan oikeaan suhteeseen", puuskahdin lopulta vältellen Heidin katsetta.

Niin paskamaista kuin se olikin, Heidi oli ollut minulle keino unohtaa violettihiuksinen nainen edes hetkeksi. Olin tajunnut sen itsekin ja siksi minä olinkin lopettanut minun ja Heidin välisen säädön ennen kuin ketään sattuisi. Mutta se oli ollut myöhäistä.

Nostin katseeni takaisin Heidiin ja hymyilin hieman. Naisen kanssa oli kyllä ollut hauskaa, enkä minä sitä katunut, mutta lopputulos olisi voinut olla ihan erilainen.

Mutta toisaalta, olin myös kaikesta huolimatta jotenkin oudolla tavalla innostunut tulevasta lapsesta. Vaikka olinkin ensin ollut sitä mieltä, että raskauden keskeytys olisi oikea vaihtoehto.

"Miksi mä menisin treffeille Laurin kanssa?" kysyin, vaikka toki ajatus kutkutti mahanpohjassa. Ei. Me olimme vain ystäviä, muistutin itselleni, enkä antanut ajatusteni näkyä kasvoillani.

Jessen puhuessa Matildasta, ajatukseni harhautuivat uudelleen Lauriin. Siihen, miten reheellinen mies oli ja oivalsin miksi tämän reheellisyys oli niin turvallista. Vihreiden silmien takana välähti toisen tarjotessa pientä hymyä.

"Eli te ette ole kunnolla jutelleet?" kysyin hieman kärkkäämmin, kuin oli tarkoitus. Eikö Jesseä kiinnostanut tietää naisensa mielipidettä niinkin suuressa asiassa?
"Tai eihän asia mulle kuulu. Kunhan ihmettelen", pehmittelin ja huokaisin syvään. Jos mulla olisi ollut joku, olisin varmasti vuodattanut ajatukseni tälle, niin hyvässä, kuin pahassakin.

Yksinäisyys pisti jälleen ja harhautin katseeni pöydän pintaan. Ainakaan vauvan synnyttyä en olisi täysin yksin, vaikkei lapsesta jutteluseuraksi olisikaan.
Liikahdin hieman levottomana.
"Mennäänkö olohuoneeseen, keittiötuolit pistää ikävästi jalkoihin", totesin, vaikka vasta olin todennut niiden olevan yllättävän mukavat.

Vastausta odottamatta nappasin puolilleen juodun vesilasin käteeni ja kävelin olohuoneen sohvalle istumaan.

En oikein osannut vastata mitään Heidin kysymyksiin niin Laurista kuin Matildastakaan.

Seurasin naista olohuoneeseen ja istahdin itsekin sohvalle.
"Hankala se on jutella, kun toinen ei sano mitään tai vaihtaa puheenaihetta", myönsin viitaten Matildaan.
Ei minulla ollut oikein ketään, kenelle purkaa tuntojani lapsesta, vaikka olisin halunnutkin. Äiti tietenkin, mutta tämän vouhotus oli niin omaa luokkaansa, ettei siihen oikein ehtinyt sanaakaan sanomaan väliin.

Juusostakaan ei pahemmin enää mitään kuulunut. Jos mies oli tulossa Kallaan, oli tämä niin Isabellan lumoissa, ettei siinä minulle aikaa riittänyt. En kyllä ollut edes Juusolle kertonut vielä...

"Mutta sinulla sentään on Lauri ja Josefina, joille puhua", totesin katsahtaen vieressäni istuvaa naista.
Huokaisin syvään, sillä muistin lataamani sovelluksen. Se kertoi raskaudesta ja siitä, mitä niin lapselle, äidille kuin kumppanille minäkin raskausviikolla "kuului".

Sovelluksen mukaan lapsi kuuli jo ja tunnistaisi vanhempiensa äänen myös synnyttyään. Lapsi varmaan oli jo tottunut Laurin ääneen pitäen sitä tuttuna ja turvallisena. Minä olisin varmaan vain joku etäisesti tuttu ääni... Pelkkä ajatuskin ahdisti.

Hymyilin hieman surumielisesti Heidille ja käänsin sitten katseeni käsiini.

Jessen vastaus ja syvä huokaus pehmensivät kasvojeni kireyttä huomattavasti. En ollut arvannut, että tilanne olisi sellainen.

Miehen sanat Laurista ja Jususta saivat sydämeni putoamaan vatsalaukkuuni. Tutkin vihreiden silmien surumielistä katsetta. Miten en ollut tajunnut, ettei Jesselläkään ollut ketään?

Tunsin liikettä mahassani, se oli tullut tutuksi jo viimeisimpinä viikkoina. Ajatus syttyi päässäni ja kasvoilleni levisi pieni hymy.
Siirryin lähemmäs Jesseä, taittaen jalkani alleni ja tartuin miehen käteen. Sormet olivat pehmeät ja muistin kuinka olin kietonut omani niiden lomaan vain kuukausia sitten.

Pidin katseeni Jessen silmissä ja painoin miehen kämmenen alavatsalleni. Etsin hetken oikeaa paikkaa ja virnistin sitten löytäessäni sen.
"Keskity", kuiskasin miehelle, enkä irroittanut otettani tämän kämmenselästä.

Vihasin sitä itsesäälissä rypemistä ja mustasukkaisuutta. Mutta kieltämättä tiistain jälkeen olin rypenyt molemmissa tunteissa ihan liikaa.
En minä Heidistä mustasukkainen ollut. Lapsesta kyllä.

Kun tajusin Heidin liikahtavan lähemmäksi minua, käänsin katseeni takaisin naiseen.
Hämmennyin vähän, kun brunette oli tarrannut käteeni ja vienyt sen alavatsalleen.

Kosketus tuntui intiimiltä, muttei sillä tapaa, mitä meidän väliset lukuisat kosketukset olivat joskus olleet.
Kysyvä ilme kasvoillani katsoin sinisiin silmiin enkä heti ymmärtänyt, mitä Heidi tarkoitti keskittymisellä.

Ennen kuin tunsin sen. Se ei ollut mitenkään vahva liike kämmentäni vasten, mutta jotain minä tunsin Heidin vatsan läpi.
Vilkaisin nopeasti kättäni ennen kuin nostin katseeni takaisin naiseen.
"Oliko se..?" henkäisin tuskin kuuluvasti ennen kuin typertyneen onnellinen hymy nousi kasvoilleni. Olin juuri tuntenut ensimmäisen kerran lapseni liikkeen.

Yritin hillitä hengitystäni ja kiihtyvää sykettä rintakehässäni. Odotus tuntui järjettömän pitkältä, kunnes Jessen kasvot antoivat tapahtuneen ilmi. En ollut ikinä nähnyt miehen kasvoilla niin aidon onnellista ilmettä. Se lämmitti sydäntäni enemmän, kuin mitkään sanat tulisi ikinä lämmittämään.

Nyökkäsi hymyillen ja aavistin näyttäväni vähintään yhtä hölmön onnelliselta, kuin Jesse näytti.

Annoin miehen käden pysyä paljaalla vatsallani, jota ei enää mitenkään olisi voinut laittaa ruokavalion piikkiin. Hymy viipyi kasvoillani, kun lapsi tuntui elehtivän entistä enemmän saadessaan huomiota isältään.

"Sä voit aina soittaa mulle, jos sä haluat puhua. Mistä tahansa, koska tahansa. Muista, että me ollaan tässä yhdessä ja molemmat ihan yhtä peloissamme", kerroin pehmeällä äänellä ja katsoin Jesseä silmiin, jotta tämä näki, että olin tosissani.
"En mäkään puhu näistä asioista kenenkään kanssa", lisäsin vielä.

Nyökkäsin enkä edes yrittänyt vetää kättäni pois Heidin vatsalta. Yritin vain tulkita niitä hentoja liikkeitä kämmentäni vasten.
"Tämä on vain niin outoa", naurahdin. "Outoa hyvällä tavalla."

Miten minä ikinä olin voinut olla sitä mieltä, että  raskauden keskeyttäminen olisi ollut oikea vaihtoehto?

"Tarttuuko nuo sinun hormonihuurut?" puuskahdin, sillä olin huomannut silmäkulmani hieman kostuneen ja pyyhkäisin vapaalla kädelläni kasvojani.
Virnistin vähän sanojeni päätteeksi ennen kuin vakavoiduin.

"Anteeksi, että olin niin kusipää sinua kohtaan", huokaisin viitaten niin meidän säätöön, aborttipuheisiin ja suuttumiseen siitä, ettei keskeyttämistä tehtykään.

Virnistin vähän Jessen sanoille.
"Kyllä ne vähän taitaa tarttua. Johan sä olet kuullut isävatsoistakin?" kysyin ja virnistin vähän syvemmin. Se oli jotenkin kamalan luonnollista istua siinä ja antaa Jessen käden levätä mahani päällä. Siinä oli jotain perhemäistä.

Jessen anteeksipyyntö pyyhki virneen kasvoiltani yhtä tehokkaasti, kuin mitä se oli pyyhkinyt Jessen kasvoilta. Tajusin, että olin kaivannut niitä sanoja. Todella paljon.
"Saat anteeksi. Mä olen myös tosi pahoillani, etten kertonut sulle heti", vastasin surumielisen hymyn pyyhkiytyessä kasvojeni ylitse.

"En oikein osaa olla sun seurassa Matildan ja kaiken draaman takia. En halua, että sille tulee kiusaantunut tai ulossuljettu olo. Tai että se kuvittelisi mun havittelevan sua itselleni vauvan kautta. Sen takia en ole uskaltanut olla ihan täysin, noh, oma itseni."
Katseeni oli laskenut mahallani oleviin käsiin. Siihen, miten oikealta se näytti ja tuntui. Nostin katseeni takaisin Jessen vihreisiin silmiin.

"Saat anteeksi", sanoin ja tarkoitin sitä. Vaikka olihan minulla ollut sulattelemista asian kanssa enkä olisi koskaan voinut kuvitella istuvani siinä sohvalla käsi Heidin vatsalla.

Laskin toisen käteni Heidin kädelle, joka edelleen piteli omaani vatsaa vasten.
"Onhan tässä sulattelemista itse kullakin, mutta yritetään olla ihan... Noh, sellaisia kuin oikeasti ollaan?" sanoin rauhoitellakseni Heidiä. Kiusallisempaa se olisi, jos koko ajan pitäisi toistemme seurassa jotain roolia vetää.  
"Ystäviä, jotka saavat yhteisen lapsen."
"Matilda kyllä sopeutuu", jatkoin ja lisäsin hiljaa mielessäni toivottavasti.

Nostin käteni Heidin käden päältä ja hymyilin.
"Kuka tietää. Ehkä teistä tulee Matildan kanssa kavereita, kunhan tutustutte", mietiskelin. Se saattoi olla aika kaukaa haettu ajatus, mutta mistäs sitä ikinä tietää.

Vedin myös käteni pois naisen vatsalta ja virnistin pilke silmäkulmassa.
"Joko kerrot, mitä sinun  ja Laurin välillä on?" kysyin päätäni kallistaen. "Asiahan ei tietenkään minulle kuulu, mutta eikös ne kaverit tällaisista asioista toisilleen kerro?"

Jessen sanat saivat mut hymyilemään. Me oltiin molemmat satutettu toisiamme, mutta mulla oli sellainen olo, että me oltaisiin päästy siitä yli. Epämukava sähköisyys väliltämme oli poissa, enkä enää sävähtänyt, kun Jesse laski kätensä käteni päälle.

"Yritetään", toistin ja hengitin syvään. Miten sekin tuntui jotenkin helpommalta, hengittäminen?

Jessen kysymys ei varsinaisesti yllättänyt ja huulilleni noussut "ei mitään", pysyi hiljaa. Tajusin, että mun oli kerrottava miehelle enemmän, vaikka en olisi ehkä halunnutkaan.
"Me ollaan vain ystäviä", aloitin ja tarkkailin vihreiden silmien katsetta.

"Kyllä mä olisi ehkä halunnut, että olisimme enemmänkin, mutta ei siitä ole tulossa mitään. Mä olen liian raskaushuuruissa ja - noh, raskaana, että olisi järkevää olla mitään enempää. Lauri on ollut vaan läsnä ja mun tukenani ja viihdyn sen seurassa tosi hyvin."

"Vain ystäviä?" kysyin kulmat koholla.
Hymyilin Heidin seuraaville sanoille. Vaikka henkilökohtainen mielipiteeni Laurista ei ollut mitenkään mairitteleva, olin kuitenkin hyvillään, että Heidillä oli joku.

"Eihän se raskaana olo nyt välttämättä mitään estä", totesin, vaikka tuskin kovin moni mies olisi valmis suhteeseen naisen kanssa, joka odotti lasta toiselle miehelle.

"Mutta hyvä, että sinulla on joku, joka on läsnä ja tukena", mutisin. "Lapsen isä ei sitä oikein ole ollut..."

"Mutta lupasi kuulema skarpata sillä saralla", naurahdin ennen kuin menisi aivan synkistelyksi omat ajatukset siitä, kuinka huono isä olisin.

"Pitäisiköhän minun muuttaa isompaan asuntoon?" mietiskelin ääneen katseeni kiertäessä olohuoneessa.
"Saisi lapsikin oman huoneen sitten kun on vähän vanhempi", sanoin hymyillen kohdatessani Heidin katseen.

Tuntui oudon jännittävältä puhua lapsesta niinkin normaalisti. Varsinkin nyt, kun meidän välit Heidin kanssa olivat paremmat.

"Vain ystäviä", toistin perässä ja hymyilin.
"No, mulla on ainakin sellainen olo, että elän niin kierossa tunnekuplassa, etten aina tiedä onko tietty tunne oma vai hormonien tuottama. Ei olisi reilua kumpaakaan kohtaan, jos en tietäisi onko se vain läheisyydenkaipuuta vai ei", selvitin. Lauri oli ollut vain viisas, kun oli viheltänyt pelin poikki ajoissa. En välillä kestänyt itsekään itseäni, kun sattui oikein hormonihuuruinen päivä kohdalle.

"Pääasia, että olet nyt siinä." Millään muulla ei ollut väliä.

Jessen ehdotus isommasta asunnosta sai mut hymyilemään yllättyneenä.
"Jos susta tuntuu siltä, niin anna mennä. Eihän vauva nyt paljoa tilaa vie aluksi. Silti olisi varmasti kiva, jos sillä olisi enemmän tilaa leikkiä sitten sateisinakin päivinä."

"Mä voin tulla sitten shoppailemaan sun kanssa vauvatavaroita", lupasin hymyillen.
"Mutta en kyllä kokoa niitä", lisäsin ja virnistin leveästi. Kaikki tiesi kyllä miten siinä kävisi.

"Jusu muuten oli jostain päätellyt, että mä olisin tullut raskaaksi Vernerin kanssa. En tiedä mistä se sellaisen idean oli saanut, mutta kerroin sille asian oikean laidan", kerroin ja hymähdin.
"Ehkä oli ihan hyvä, että annoit luvan kertoa", lisäsin pieni virne kasvoillani.

Vastasin Heidin hymyyn leveästi.
"Niin, en minä nyt ihan heti ole muuttamassa. Vuokrasopimus on lokakuuhun asti niin sanotusti voimassa, joten en sitä ennen edes pystyisi muuttamaan, mikäli haluaisin takuuvuokran takaisin", selitin hymy kasvoillani.
Ajatus jopa ihan omasta kodista houkutteli. Vuokralla asuminen ei niin sitonut mihinkään tiettyyn paikkaan, mutta minusta tuntui, etten minä enää Kallasta olisi muuttamassa mihinkään.

"Hyvä. Tarvitsenkin ehkä vähän apua", naurahdin. "Sinä näytät mitä kaikkea tarvitsen ja minä kokoan."
Olin vielä lisätä, että sillä kertaa ei Laurin tarvitsisi tulla avuksi, mutta pidin suuni kiinni.

"Vernerin? Siis Kaajapuron?" nauroin. En pitänyt Josefina-Jusua mitenkään juorukellona, joka olisi luuloistaan huudellut ympäri kylää, mutta jos se harhaluulo olisi Innan korviin saakka kantautunut, olisi helvetti ollut irti.
"Hyvä että korjasit. Ei tarvitse Innan suuttua", tyrskähdin.

"Sopii", vastasin sopimukseen tavaroiden ostamisesta ja kokoamisesta.
"Vaikka en mäkään ihan kaikkea vielä tiedä, että mitä tarvitaan ja mitä ei", lisäsin, jottei Jesse luulisi mun olevan joku asiantuntija.

"Sen saman", varmistin virnistäen. Innan nimen kuullessani kasvoiltani hävisi hymy, vaikka yritinkin estää.
"Noh, eipä se olisi ollut kuin rasti lisää seinään", kommentoin. Johan olin tehokkaasti naisen mielestä yrittänyt erottaa kaksikkoa alusta saakka. Ihastumalla Verneriin ja sitten vielä kertomalla miten sen tyttöystävä oli ollut hieman kyseenalaisessa tilanteessa Axun kanssa.

"Inna ei tykkää musta. Enkä mäkään ihan hirveästi siitä välitä", selvensin ja muistin sitten nähneeni Jessen hymyilemässä naiselle cocktailjuhlissa.
"Te taidatte olla ystäviä sen kanssa?" kysyin, aavistellen jo vastauksen.