Drunken Sadness

Mietin miten coolisti saisin pelattua aamun, noustua ylös ja lähdettyä kotiin ilman kiusallista oloa joka kerta Antonin nähdessäni. Kuola poskelma ja krapula jyskyttämässä etulohkossa mun ajatukset eivät sallineet monimutkaisen suunnitelman toteuttamista.
"Kyllä kiitos", vastasin kaikkeen kolmeen ja hukutin kasvoni pehmeän patjan ja hiusteni alle.
Enhän mä ollut käyttäytynyt sopimattomasti Antonia kohtaan eilen?

Mieleeni palasivat viipyilevät sormet toisen rintakehällä ja olin aika varma, että olin kysynyt tältä, että tekisikö tämän mieli.

"Ei saatana mikä olo", parahdin, kun yritin kääntyä selälleni. Miten mä olin päätynyt sänkyyn, kun ihan selvästi muistin menneeni sohvalle nukkumaan?

Kompuroin ylös sängystä ja kävin laittamassa kahvinkeittimen päälle. En tiedä miksi, mutta alkoi vähän huvittamaan koko tilanne.
Sarahia tuskin huvitti yhtään.

Laskin vettä lasiin ja kaivoin varastoistani särkylääkettä esiin.
"Jospa noi auttais ensialkuun", lausuin kävellessäni takaisin sängyn viereen ja ojensin tuomisiani Sarahille, joka oli voivotellut oloaan.
"Olit kyllä aika hyvässä humalassa eilen", sanoin enkä voinut estää suupielien venymistä huvittuneeseen hymyyn.
Kukapa nyt ei olis joskus vetänyt hillittömiä perseitä?

Nousin istumaan varovasti, pitäen huolen siitä, että Antonin peitto oli edelleen keskikehoni ympärillä. Siirsin sotkuisia hiuksiani pois kasvoiltani ja otin lasin ja lääkkeen vastaan kiitollisena.
"Kiitos", vastasin ja kulautin lasin kerralla tyhjäksi lääkkeen perässä.

"Ja anteeksi. Enhän mä...lähennellyt sua?" yritin olla kuulostamatta ihan niin itseinhon vallassa olevalta, kuin musta tuntui sillä hetkellä.
"Tai siis, kun mä en ihan hirveän selvästi muista mitä mä tein eilen. Kuten miten mä päädyin tänne", lisäsin vielä ja yritin virnistää, vaikka se sattui aivoihin.

Missähän mun loput vaatteet mahtoi olla?

Otin tyhjentyneen lasin takaisin Sarahilta.
"No, ehkä vähän, mut en mä ihan pienestä säikähdä", vastasin. Meinasin vitsailla jotain kiihkeästä suutelusta ja munien kopeloinnista, mutta ehkä se vitsi olis mennyt vähän yli. Sarah tuskin oli leikittelytuulella.

"Siis törmättiin tuolla kadulla. Olit etsimässä taksitolppaa ihan väärästä suunnasta ja sitten tultiin tänne, koska sulla oli vessahätä. Olisin kyllä sulle taksinkin tilannut, mutta jäit kuitenkin yöksi", selitin hiipparoidessani takaisin minimaalisen keittiön puolelle.

Antonin selitys sai mut häpeämään itseäni vielä lisää. Onneksi mies itse tuntui ottavan kaiken enemmän huumorin kannalta, joka oli hyvä.

Varovasti nousin sängystä, edelleen peittoon kääriytyneenä js lähdin katseellani etsimään edes etäisesti mekoksi tunnistettavaa vaatetta asunnosta. Sohvan lähettyvillä ei ollut mitään sen näköistä.
"Tuota.. ootko sä nähnyt mun vaatteita?" kysyin, kun en löytänyt mekkoa mistään.

Toivottavasti en ollut kovin julkeasti vilautellut Antonille, vaikka en yllättyisi siitäkään enää.

Pikkuruinen kahvinkeitin oli jo saanut kahvit valutettua pannuunsa, joten nappasin pari kuppia kaapista esiin ja vein ne pöydälle.

"Öö... Tässä sohvan vieressä sä sen mekon riisuit", vastasin kävellessäni sohvan toiselle puolelle. Kuulosti kyllä siltä, että olisin kovinkin tarkkaan seurannut sitä operaatiota. Vähän vain vilkaisin!

Mekkoa ei kuitenkaan näkynyt ennen kuin tajusin kurkata sohvan alle.
"Tässä", totesin irvistäen ojentaessani vähän villakoirien peitossa olevaa vaatekappaletta peittoon kääriytyneelle Sarahille. Pitäisköhän joskus siivota sieltä altakin?

"Kahvi on valmista", ilmoitin ja käänsin selkäni naiselle. Jos se halusi pukeutua, niin en kyllä (tällä kertaa) kurkkisi.

Kurtistin hieman kulmiani Antonin tiedonsaannille, vaikka liike sattuikin päähän vieläkin. Ajatus kuitenkin unohtui, kun vaatekappale vihdoin löytyi. Hieman pölyisenä, mutta kuitenkin.
"Kiitos", mumisin ja katsoin miten Anton käänsi selkänsä mulle.

Tiputin peiton sohvalle ja lähdin etsimään vaatekappaleesta oikeita aukkoja.

Kova kolahdus säikäytti, peitto oli näköjään osunut sohvapöydällä olleeseen puiseen koriste-esineeseen ja kalautti sen viiveellä alas lattialle. Mulla oli vasta pukeutuminen puolessa välissä ja käänsin katseeni hitaasti Antoniin, oliko ääni saanut herrasmiehen kääntämään katseensa?

Olin just päässyt jääkaapin luo ajatuksena, että otan sieltä maitopurkin, kun kolahdus olohuoneen puolelta sai mut kääntymään.
"Mitä se.. Riehuu", yskäisin hämmentyneenä, kun tajusin ettei Sarah ollut vielä ennättänyt saamaan mekkoa päälleen.

Väsyneet aivoni eivät heti käskeneet mua kääntämään katsettani johonkin muualle. Sillä lailla. Tuijotinpa sitten.
Naama punaisena pyörähdin takaisin jääkaapin puoleen ja teki mieli paukuttaa otsaa siihen oveen. Ei sillä, hyvät oli näkymät olleet, mut silti...

"Käytätkö sä kahvissa maitoa?" ähkäisin repiessäni jääkaapin ovea auki. Ihan normaalisti nyt.

Mulla oli kaksi vaihtoehtoa siinä vaiheessa, kun tajusin kohdanneeni Antonin silmät - keikistellä tai peitellä. Miehen katse tuntui lähes polttavalta, kun se juoksutti silmiään mun kehollani ja mä en tehnyt mitään. Seisoin kuin halvaantuneena, kunnes Anton vihdoin repi katseensa irti.

"Ei..kiitos", takeltelin ja nyin rypistynyttä mekkoa päälleni sydän hakaten melkein rintakehästä ulos.
Hienosti olin varmistanut viimeisen päälle vaivaannuttavat tallireissut.
"Mustana. Siis kahvi. Siis juon kahvin mustana", kuulostin ihan jälkeenjääneeltä. Ehkä känni-ilta oli tappanut pari tärkeää aivosolua.

Kävelin keittiön puolelle, ainakin päänsärky alkoi helpottaa vähäsen. Katseeni harhaili seinillä, sillä jotenkin Antonia katsominen oli ylitsepääsemättömän vaikeaa sillä hetkellä.

Odotin hetken, että Sarah saisi mekon kunnolla ylleen ja kartoitin samalla jääkaapin sisältöä. Ainakin kaupassa pitäisi käydä tämän päivän aikana...
"Selvä", mutisin kääntyessäni pois jääkaapilta ja lorautin oman kahvin sekaan maitoa.

Istahdin alas ja tuijottelin ikkunasta ulos, koska en vaan kehdannut edes vilkaista Sarahia, joka oli tullut myös keittiöön. Ainakin sillä oli jo vaatteet päällä.

"Mä voin viedä sut kotiin", totesin kun olin saanut tarpeekseni ikkunan tuijottelusta ja kehtasin siirtää silmät katsomaan pöydällä nököttävää kahvikupposta. Tartuin kuppiin ja nostin sen huulilleni. Kiusallista.

"Ai, kiitos. Ei sun tarvitse, jos siitä on vaivaa. Kyllä mä voin taksillakin mennä", vastasin, kun istuin keittiön pöydän ääreen. Vilkaisin Antonia, jota näytti kiinnostavan maisemat ja kahvikuppi mun kasvojani enemmän.

Hengitin syvään ja puhalsin ilman ulos voimalla huulteni välistä.
"Mitenkäs, tuota, sulla ja Vilalla menee nykyään?" yritin laskea kiusallisuuden tunnetta, mutta se ei ollut todellakaan helppoa.
"Kiva asunto sulla myös", lisäsin ja virnistin nostaessani kahvikupin huulilleni.

"Ei siitä vaivaa oo. Pitää muutenkin käydä kaupassa niin samapa tuo pikkumutka heittää samalla", sanoin olkia kohautellen.
Ei mulla kyllä ollut edelleenkään hajuakaan, missä päin maailmaa Sarah asui, mut kuitenkin.

"Ihan hyvin kai meillä. Ollaan ainakin yritetty treenata kovasti", vastasin ja uskaltauduin vilkaisemaan vastapäätä istahtanutta naista.
"Kiitti. Eihän tää nyt mikään lukaali ole, mutta ei kai sitä yksin asuessa isompaa tarvi", naureskelin. Olipahan kaikki tarvittavat ihan parin askeleen päässä, kun tässä minimaalisessa yksiössä liikuskeli. Vuokrakin oli päätyasunnossa naurettavan halpa, joten siinäkään ei ollut valittamista.

"Kuulostaa hyvältä ja kiitos vielä. Mä asun Kallan keskustassa", vastasin ja mietin jälleen uutta asuntoa, joka oli meidän. Thomaksen ja minun.
Mun oli kamala ikävä miestä ja kieltämättä käytökseni oli viestittänyt asiasta melko erilaista kuvaa. Me ei oltu edes juteltu keskiviikon jälkeen.

"Mekin löydettiin rivitaloasunto, Thomaksen kanssa", sanoin ääneen, katseeni kahvikupissa, jonka reunoja etusormeni jäljitteli.
"Voidaanko lähteä pian?" kysyin sitten ja hörppäsin loput kahvista, joka poltteli hieman kurkkua.

Ahdistus oli palannut, vaikka viimeisen vuorokauden sisällä olin ainakin hetkittäin päässyt siitä irti. Mä olin päästänyt Thomaksen iholleni ja nyt sain maksaa siitä kovan hinnan.

"Kallan kautta siis", totesin. Pitäisköhän piipahtaa Vilaa moikkaamassa siinä samalla reissulla?

Naputtelin vähän hermostuksissani kahvikupin reunaa etusormellani, kun Sarah oli Thomaksen nimen maininnut. Pitikin alkaa höpöttämään jotain yksin asumisesta sun muusta. Muistin kyllä, mitä Sarah oli eilen kertonut.

"Rivitalot on kivoja", mutisin epämääräisiä. "Ite ainakin tykkään näistä enemmän kuin kerrostaloista. Vähemmän naapureita..."

"Jooh, lähdetään vaikka heti", vastasin könytessä ylös tuolista. Sarah näytti vaipuneen hetkeksi ajatuksiinsa ja taisin arvata, että se mietti sitä Thomastaan.

Etsiskelin hetken tuskaisena avaimia, jotka olin nähnyt viimeksi eilen tänne tultaessa, joten niiden oli pakko olla täällä.
"Mihin piruun minä oon ne tunkenu", ähisin käydessäni pikkuisen yksiön nurkkia läpi.
"Hah, löyty", ilmoitin ylpeänä, kun avainnippu löytyi sängystä lakanan alta. Miten lie sinne päätynyt...

Antonin avaintenetsintä oli hyvää ajatustennollausta. Seurasin sitä eteisestä samalla, kun koitin löytää omat tavarani. Puhelimesta oli akku loppu, onneksi saisin sen heti kotona lataukseen.
"Mihin sä olit ne hukannut?" kysyin hymyillen, kun puin takkia päälleni. Se sentään peitti mun paljaat olkapäät, käsivarret ja rintamuksen.

Koko ajomatkan tuijotin ikkunasta ulos, ohikiitävä maisema upotti mut ajatuksissa syvälle. Miten mä olin heränny puolialastomana tallikaverini sängystä, solmussa miehen raajojen ympärillä.
Miten mä taistelin taas kyyneleitä vastaan, vaikken halunnut olla heikko ja itkeä.

"Ne oli vielä nukkumassa", vitsailin nykiessäni omaa takkia päälle.

Sarah ei päästänyt pihahdustakaan koko matkan aikana. Itekki olin vaan hiljaa ja mietin, tuliskohan tästä sanomista joskus. Vaikka eihän me ees tehty mitään kyseenalaista.

"Ehkä teidän pitäis jutella sen Thomaksen kanssa asiat selväksi", totesin rikkoen hiljaisuuden, kun olin kurvannut Volvon lähelle Sarahin antamaa osoitetta.
"Enkä hiisku kenellekään yövieraastani", lupauduin ja yritin hymyillä jotenkin silleen lohduttelevasti. "Luulevat vielä, että olis tapahtunut jotain..."

"Mä tiedän", vastasin huokaisten, kun auto pysähtyi. Antonin sanat saivat mut huvittuneen pakokauhun valtaan.
"Kiitos..tahdikkuudesta", vastasin.

Ehkä aivoton kännääminen pitäisi tästä lähtien jättää oman kodin seinien sisälle, jotta vastaavilta tilanteilta vältyttäisiin.
"Ja kiitos kyydistä", lisäsin vielä ja kosketin kiitollisena Antonin käsivartta.

Nousin autosta kirkkaaseen päivänvaloon ja lähdin kävelemään kohti abuelan asuntoa.
Olikohan meidän uuden kodin avaimet vielä tallissa Thomaksella?