Tapahtumatuotokset 2019

Tapahtumatuotokset 2019

Tämä aihe on tarkoitettu Auburnin tapahtumiin (muihin kuin kilpailuihin, kuten valmennuksiin ja jatkoille) osallistuneiden tallin ulkopuolisten ratsukoiden tuotoksille. Sinun ei tarvitse rekisteröityä foorumille kirjoittaaksesi tai lisätäksesi kuvan tänne.

Kirjoitathan selkeästi:
- Päivämäärän ja tapahtuma, johon tuotos liittyy
- Vierailijan nimi (myös hevosen jos sellainen mukana, linkitys plussaa!)
- Lopuksi tapahtuman virallinen hashtag (katso kutsusta)

(en millään viitti kirjautua ulos tätä varten)

Theodore Lindsay
Hollannissa sijaitsevan Lindsayn siittolan omistajien esikoinen ja ainoa lapsi, korkean tason kenttäkisaaja
Päätyy illan mittaan puolivahingossa @Adelina van L. aveciksi

Tieto Sokka Luxuriesin lanseeraustilaisuudesta oli kiirinyt Kallasta aina Pronssijoelle saakka, ja sieltä päätynyt myös Theodoren korviin. Ratsutallissa tilaisuus oli mainittu useamman kerran, olihan se kaikille avoin, pohdiskelevalla ja jokseenkin jännittyneellä äänensävyllä. Mennäkö, kannattaako? Onhan siellä Amanda Sokka, perijätär jonka nimi tuntuu herättävän sekä pelkoa että kunnioitusta. Joten Theodorella ei ollut mitään syytä jättää välistä loistavaa tilaisuutta päästä tutustumaan Suomen ratsastuskansan kermaan, ja toivottavasti näkemään omin silmin tämän vaaleahiuksisen jääkuningattaren.

Kellon lähestyessä kuusi musta taksi pysähtyi tien varteen, ja Theodore loi viimeisen silmäyksen peiliin. Hollantilaisen päällä oli tumma puku, johon tummanpuhuva satiiniliivi toi väriä ja tyyliä. Vielä kerran kaulassaan olevaa solmiota suoristaen Theodore astui ulos oven perässään sulkien. Miehen olo oli tyyni, mutta myös odottavainen. Jo nuoresta lähtien hän oli osallistunut vanhempiensa kanssa mitä hienoimpiin juhlatilaisuuksiin, joten ennen kaikkea Theodore varmasti tuntisi olonsa kotoisaksi. Edes hetkeksi hän voisi unohtaa olevansa jumissa kylmässä, kurjassa suomessa.

Auburn Estaten maine oli jo entuudestaan Theodorelle tuttu, joskaan koskaan hän ei ollut vieraillut kyseisellä kartanolla. Sokan sisarukset olivat nimellisesti sekä maineeltaan Theodorelle vain sanallisesti tuttuja, mutta kuten kuka tahansa hyvä vieras hän oli varautunut ottamalla mahdollisimman paljon selvää sekä Sokan suvusta, tiluksista, ja hevosista. Olisi moukkamaista mennä paikalle, jos ei tietäisi tilaisuuden järjestäjistä mitään.

Taksi seisahtui Kallan sydänkeskustaan, ja Theodore maksoi käteisellä lyhytsanaisesti kiittäen. Auton kyydistä noustessaan miestä vastassa oli vaalea rakennus kursiivilla tyylitelty Sokka Luxuries logolla täydennettynä. Kello oli vain hiukan yli kuusi kun Theodore astui tilaisuuden ovista sisään.

Tila oli valaistu, se oli tyylikäs ja täynnä vieraita, jotka olivat asianomaisesti pukeutunut. Theodore loihti kasvoilleen miellyttävän hymyn, ja nyökkäsi lyhyen kiitoksen tarjoilijan tuodessa lasin kuohuvaa. Juomaansa nautiskellen Theodore antoi katseensa kiertää väenpaljoudessa. Mahtoiko hänen käsityksensä suomalaisista olla väärä? Vieraiden kasvoilla koreili hymyjä, ja asukokonaisuudet näyttivät toinen toistaan kalliimmilta. Väkijoukon keskeltä miehen vihreät silmät kiinnittyivät vaaleahiuksiseen naiseen, joka pelkällä läsnäolollaan keräsi muidenkin katseet, ja puheensa aloittaessa vieraat hiljentyivät kuuntelemaan. Amanda Sokka oli sorja, ammattimaisen kylmä ja tyyni. Theodore viihtyi toistaiseksi sivummalla kuunnellessaan Amandan alkupuhetta, josta illan ohjelma jatkui mallistojen esittelyyn.

Kauniiden värisävyjen ja laadukkaiden materiaalien lisäksi varusteissa oli ajateltu käytännöllisyyttä ja kestävyyttä. Amandan malliston samppanja- sarja olisi varmasti sopiva ruusukultaisine yksityiskohtineen ja kauniine kimalteineen Theodoren äidin omistamalle lusitano orille. Ei yhtään hullumpi vieminen takaisin kotiin. Isabellalta Theodore tahtoisi varustevalikoimaansa ainakin yhden Cava satulahuovan, eikä uusi kilpatakkikaan huonoksi tekisi.

“Hey Theodore”, tuttu ääni vei Theodoren huomion. Sebastian Laurentin näkeminen ilahdutti. Theodore oli uskaltanut epäillä että Sebastian ilmestyisi paikalle, miehen maku oli tarpeeksi laadukas että sivistynyt ymmärtääkseen hyvän päälle. Theodore ojensi kätensä tervehtiäkseen Saksalaista, mutta päätyikin halaukseen saakka. Sebastian mätkittyä Theodorea tarpeekseen mies irrotti otteensa jaTheodore saattoi ottaa askeleen taaksepäin sekä suoristaa puvuntakkiaan. Hänen kasvoillaan oli vino hymy siihen saakka kunnes Sebastian mainitsi Zadan.
“Ugh”, Theodore äännähti silmiään pyöräyttäen. “Sijoituttiin kahdeksanneksi helpon B:n koululuokassa. Kertoo kaiketi tarpeeksi?” Theodore huokaisi ja nappasi ohimenevän tarjoilijan tarjottimelta uuden kuohuviinilasin. Sebastian naurahti ja pudisti päätään.
“Kuulin huhua, että vanhempi Lindsay on suunnittelemassa yksityistallin avaamista ulkopuolisille?” Saksalainen vaihtoi puheenaihetta, ja Theodore nyökkäsi.
“Ja, isä on pitkään suunnitellut rakennuttavansa erillisen rakennuksen päätallien läheisyyteen. Hyvää rahaa ja mainetta asuttaa muiden laadukkaita kilparatsuja ja mahdollisesti saada valmentajia paikan päälle”, rakennustöiden olisi tarkoitus alkaa kesällä Theodoren palattua takaisin Hollantiin. “Kenties säkin pääset sinne vielä valmentamaan.”
“Kenties!” Sebastian virkkoi hyväntuulisesti. “Minne vaan Suomen ulkopuolelle. Seriously,  nää naurettavan pitkät talvet vie vielä hengen.”

Keskusteltuaan hyvän tovin Sebastianin kanssa mieskaksikkoa lähestyi vaaleahiuksinen, hennon vaaleanpunaiseen mekkoon pukeutunut nainen. Sebastian esitteli naisen Adelinaksi, työntekijäkseen, ja kättelyn yhteydessä Theodore esitteli itsensä. Sebastian palasi ohimennen tulevaan Sim Routine Trophyyn, jonka yhteydessä Adelina sai kuulla Theodoren omistavan tulisen arabialaisen orin. Theodore jätti tarkoituksellisesti mainitsematta että komean ulkonäön lisäksi ori olisi parhaimmillaan leivän päällisenä. Pian Sebastianin katse kiinnittyi jonnekin väkijoukossa, ja hän ilmoitti poistuvansa hetkeksi.

Theodore antoi katseensa kiertää uudessa tuttavassaan hänen katseen välttäessä. Adelina oli huoliteltu viimeiseen saakka. Kynnet oli varmasti vasta hetki sitten laitettu, huulet rajattu millin tarkkuudella ja ripsissä kaunis kaari. Kaunis nuori nainen.
“Oletko sä täällä yksin, vai jätitkö seuralaisesi jonnekin?” Theodore uteli, sillä tavalla hurmaava hymy huulillaan ja katse Adelinan silmissä kuohuviinistään juoden. Naisen huulille nousi vieno hymy ja hän sukaisi pitkiä vaaleita hiuksiaan oikean korvansa taakse.
“Oikeastaan mä tulin ihan yksin.”
“Niinkö? Liian monta joista valita?” Theodore kysyi päätään kevyesti kallistaen, ja ansaitsi vastaukseksi hyväntuulisen naurun.

Illan edetessä Theodore huomasi nauttivansa Adelinan seurasta. Keskustelu tuntui yllättävän luontevalta. Adelina kikatti Theodoren viattomalle liehittelylle, ja Theodore nautti ympärillään olevasta arvolleen sopivasta seurasta. Hän vaihtoi ohimennen muutaman sanan, kohteliaisuuksia puolin ja toisin muidenkin vieraiden kesken, kunnes miehen katse kiinnittyi nuorempaan Sokan sisarukseen. Päätään kevyesti nyökäyttäen Theodore lähti kulkemaan vaaleahiuksista mallia kohti. Koko illan Amanda oli ollut vieraiden jututettavana, mutta nyt perijätär oli noutamassa itselleen lisää juotavaa hetken rauhan saatuaan. “Theodore Lindsay”, mies esitteli itsensä kättään ojentaen. Vaaleaverikkö ojensi myös kättään, johon Theodore kevyesti tarttui samalla lyhyesti kumartaen. “Vielä kauniimpi kuin kuvissa.”

Amanda ei ollut helppoa puheseuraa, naista ei varsinaisesti kiinnostanut kantaa keskustelua. Hän kyllä vastasi Theodoren kysymyksiin mallistosta, naisen suunnitelmista alkanutta kisakautta ajatellen, mutta yhtäkään ylimääräistä sanaa ei nuoremman Sokan huulilta lähtenyt. Adelina oli lyhytikäisen keskustelun aikana hivuttautunut uusi skumppalasi käsissään Theodoren vierelle, ja keskustelu jatkui hetken Adelinan ja Amandan kesken.
“Suonette anteeksi”, kohtelias sävy oli varmasti vain pakotettu vieraita ajatellen kun Amanda poistui väkijoukon keskeltä. Theodore nyökkäsi naisen kulkiessa ohi, hän uskoi antaneensa itsestään ihan positiivisen kuvan.
“Tais lähtee valmistautuun jatkoja varten”, Adelina mainitsi olkiaan vähän kohauttaen. Theodore käänsi katseensa uteliaana seuralaiseensa. “Ne siis järkätään kartanolla. Mut miten tylsää lähtee sinne ihan yksin kun kaikilla mulla on joku”, Adelina jatkoi ja hörppäsi kuohuviiniään.
“Mikä sattuma”, Theodore virkkoi. “Mäkin olin menossa, eikä mullakaan ole seuraa.”
Mies odotti hetkisen josko Adelina tarttuisi syöttiin.
“Mehän voitaisiin mennä yhdessä?” Blondi tuntui innostuvan, ja Theodoren kasvoille nousi tyytyväinen hymy. Kenties Adelina oli niin siinä hetkessä kiinni, tai nauttinut yhden lasin liikaa kuohuviiniä, sillä nainen ei kyseenalaistanut ollenkaan Theodoren osallistumista. Tosiasiassa mies oli kuullut jatkojen olevan vain Auburnin omalle väelle eikä ollut edes ajatellutkaan sinne pääsevänsä, mutta Adelinan ja Amandan keskustelussa oli tullut ilmi, että Adelina ratsasti yhtä Amandan hevosista. Adelinan avecina Theodore pääsisi tutustumaan sisäpiireihin entistä paremmin.
“Loistava ajatus.”

Sebastian Laurent
25-vuotias kenttäratsastaja, asuu omassa kartanossaan ja kasvattaa kenttäratsuja.
Adelinan työnantaja


Sebastian oli kuullut luksustallia pyörittävien Sokan siskosten valloituksesta luksusvarusteiden pariin tallityöntekijältään Adelinalta. Eihän Adelina toki Sebastianille ollut asiaa avannut, vaan vaaleaverikkö oli lörpötellyt työnteon lomassa tallimestarille Villelle, jonka Sebastian lähestulkoon luki ystäväkseen. Sebastian, jota tallityöt eivät olisi voineet yhtään vähempää kiinnostaa, kuunteli kuitenkin Sokka Luxuriesista innostuneena. Blondi juoruili jatkuvasti milloin kenenkin kanssa kynsistään ja muista julmetun tylsistä aiheista, mutta satunnaisesti hän paljasti myös jotain järkevää, kuten tälläkertaa lanseeraustilaisuudesta. Sebastian maksoi mielellään tiedoista, jotka johtivat Sokan sisarusten ja muiden suomalaisten silmäätekevien hevosihmisten jäljille. Sveitsiläissyntyinen mies koki itsensä välillä yksinäiseksi kartanollaan, vaikka matkustelikin runsaasti. Suomalaiset seurapiirit olivat kuitenkin jääneet hieman etäisiksi Sebastianille ja tavallisiin kuolevaisiin nuorukainen ei olisi välittänytkään tutustua.

Sokan sisarukset kiinnostivat nuorta kartanonomistajaa siinä määrin, että mies oli jopa osallistunut Auburn Estatessa järjestettyihin kilpailuihin helmikuun lopulla. Ei Sebastian tavallisesti vaivautunut kiertelemään rahvaanomaisia pikkukisoja, mutta Sokan sisaruksista erityisesti tummempi oli siinämäärin kiehtova tapaus, ettei tilaisuutta liehittelyyn voinut päästää käsistään. Tallityöntekijöilleen osallistumisestaan Sebastian ilmoitti tallimestarin kautta, kuten yleensäkin, mies kun vältti keskustelua palkollistensa kanssa viimeiseen saakka. Kukaan uskaltanut kysyä tai kyseenalaistaa miksi kartanonomistaja poikkesi tavoistaan ja vaivautui kilpailemaan pikkuluokissa ihan itse. Kilpailut itsessään menivät ihan hyvin ja Auburn paljastui yllättävän hienoksi paikaksi. Tallirakennus ja maneesi olivat suurempia kuin Louhikartanolla ja säihkettä löytyi enemmän, mutta Sebastian ajatteli paikkojen näyttävän kohtuullisen asiallisilta glitterkisoista huolimatta.

Sebastian katsoi itseään peilistä Ernestin solmiessa miehen ruskeiden nahkakenkien kengännauhoja. Peilistä tuijotti vihreäsilmäinen ja tummahiuksinen, melko lihaksikkaaksi treenattu nuorukainen. Sebastian väläytti itselleen valkaistua jenkkihymyään. Mies oli pukeutunut laivastonsiniseen, hivenen kiiltelevään pukuun, joka sointui erinomaisesti vaaleanharmaaseen kauluspaitaan ja kaulassa killuvaan nahkaiseen rusettiin. Sebastian tiesi näyttävänsä komealta, mutta ainahan hän näytti. Ernest nyökkäsi tummalle miehelle kohteliaasti. Sebastian asteli ulos pukeutumishuoneestaan ja käveli kohti portaikkoa, jonka alapuolella häntä odotti sisäkkö, joka toivotteli mukavaa iltaa. Sebastian tyytyi nyökkäämään lyhyesti ja jatkoi matkaansa pääovelle, jonka luona hänen autonkuljettajansa Henrik jo odottelikin. Sebastian siirtyi Rolls Royceensa ja katseli ulos ikkunasta auton lipuessa pois kartanon pihalta leijonapatsaiden jäädessä tuijottamaan heidän jälkeensä.

Sokka Luxuriesiin päästyään Sebastian katseli tyytyväisenä ympärilleen. Yleellinen ullakkohuoneisto toimitti liiketilan virkaa ja kieltämättä Sokat olivat onnistuneet erinomaisesti, jälleen kerran. Tarjoilijat kantoivat kuohuviiniä ja kaikkialla oli lämmin puheensorina. Sebastian katseli ympärilleen, kieltämättä myös äidin parjaamat suomijuntit olivat osanneet pukeutua. Ehkä Sokkien ympärillä pyöri vain hivenen parempaa väkeä ja pohjasakka oli jäänyt nuolemaan näppejään. Sebastian kohautti olkiaan itsekseen ja nyökkäsi maireasti hymyillen ohikävelevälle Isabella Sokalle. Hyvin pian sisaruksista vaaleampi, Amanda, aloitti suhteellisen lyhyen ja ytimekkään puheensa alkusanoiksi ja toivotti vieraat tervetulleiksi. Vaaleaverikkö oli mallinvartaloineen uskomattoman hyvännäköinen, mutta koppava mainen ja poikaystävä olivat hillinneet Sebastianin kiinnostusta. Eihän mies edes oikeastaan pitänyt blondeista.


Mallistojen esittelyjen jälkeen Sebastian oli vakuuttunut. Kisatakit olivat tuttuja jo entuudestaan, Sebastian kun luotti erityisesti royal blue -sävyisiin varusteisiin pukeutuessaan estekisoihin. Mies pohti kuumeisesti täytyisikö hänen tilata vielä yksi kisatakki mallistosta kahden kotona odottelevan lisäksi. Olihan se Ruotsinreissukin tulossa, joten mahdollisesti. Ernest saisi hoitaa sen, Sebastian pohti siirtyessään Amandan suunnittelemien koulusuojien eteen. Amandan suunnittelemat varusteet olivat melko hattaramaisia, mutta Isabellalta löytyi myös katu-uskottavampia vaihtoehtoja. Aikansa pyörittyään Sebastian näki väkijoukossa tutut kasvot.

"Hey Theodore", Sebastian tervehti tuttavallisesti nyökäten, mutta päätyi lopulta kuitenkin halaamaan ja läiskimään miestä tuttavallisesti selkään. "Kuinkas viihdyt ja miten se sun arabi?"

Theodore kertoi, ettei villin Zadan kanssa mennyt kovinkaan hyvin. Ori osasi olla harmillisen hankala, ottaen huomioon sen hyvärakenteisuuden. Puheenaihe vaihtui talleista, valmennuksista ja säästä Sokka Luxuriesin mallistoihin. Miehet jakoivat ostosuunnitelmiaan, ja Theodore mainitsi ettei viitsisi Zadalle mitään niin kallista ostaakaan.

“Siitäpä puheenollen”, Sebastian tarttui aiheeseen ja kulki hiljalleen sivummalle puheensorinasta. Theodore kulki mukana.
“Olisikohan siitä mahdollista saada varsaa?” Sebastianin kasvoilla oli innostunut hymy. Theodore ei ensin uskonut kuulleensa oikein, ja miehen hämmästynyt ilme sai Sebastianin jatkamaan. “Sillä on luonnetta, alright? Ei se ehkä osaavin ole, mutta eihän se sano etteikö varsasta tulisi. Mulla olis just sopiva tamma tiedossa.”
Theodore kohautti harteitaan Sebastianin sanat prosessoituaan.
“Eikai sillä väliä. Onhan se rotuunsa nähden hieno.. Mitä sä sillä varsalla tekisit?”
“Ei se mulle tulis, varsinaisesti. Mulla on työntekijänä kenttäratsastaja jolla vois olla sille käyttöä.”

Adelina näki Sebastianin jututtavan tummaa miestä ja päätti purjehtia puolihuolimattomasti paikalle keskustelemaan lanseeraustilausuudesta.

“Hei Sebastian”, Adelina sanoi hymyillen ja siirsi katseensa tummaan mieheen kättään ojentaen. “Adelina, Sebastianin hevosenhoitaja.”

Sebastian vilkaisi Adelinaa lievästi nyreissään, mutta ystävänsä ojensi kätensä ja kätteli blondia.

“Theodore”, mies sanoi kohteliaasti. “Hauska tutustua Sebastianin tuttaviin.”
“Palkollisiin”, Sebastian totesi edelleen ärsyyntyneenä naisen keskeytettyä miesten keskustelun Zadasta. “Femmen voi astuttaa piakkoin, pyydän tallimestaria olemaan yhteyksissä.”

“Mikäs siinä”,  Theodore nyökkäili myöntyvästi. “Olet sitten ulkoistanut jämähommat muille. Järkevää.”
“Luonnollisesti”, Sebastian sanoi nyökkäillen.
“Ai sullakin on hevosia, niinpä tietysti! Minkälaisia?” Adelina uteli hurmaavan hymyn kera.

Adelina ja Theodore syventyivät keskusteluun Zadasta, kuumasta Arabiorista, johon Adelina mitä ilmeisimmin rakastui jo ensimmäiset kuvat nähtyään.  Sebastian nyrpisteli ja hörppi skumppaansa, hän ei todellakaan halunnut tulla sivutetuksi, varsinkaan työntekijänsä toimesta.

“Oletko sä lähdössä Sim Routine Trophyyn?” Sebastian kysyi keskeyttäen Adelinan ihkutuksen Arabeista.
“Ei mulla ole nyt täällä kuin Zada. Sen kanssa ei oikein tule lähdettyä”, Theodore naurahti hivenen katkerasti.
“Selvä se”, Sebastian totesi ja nyökkäsi poistuessaan. “Täytyy käydä jututtamassa muitakin.”

Adelina vaikutti tyytyväiseltä Sebastianin kadottua häiritsemästä. Theodore flirttailevine kohteliaisuuksineen sai sukat pyörimään Adelinan jaloissa, eikä nainen voinut olla kihertämättä ja kikattelematta miehen jutuille. Sebastian tyytyi katselemaan varusteita ja odotteli tilaisuutta päästä Isabellan juttusille.


Kirjoitettu yhdessä Theodore Lindsayn kanssa.

Nuori puoliverinen tuntui eloisalta, vaikka sitä tunnetta olikin varmasti useammallakin adjektiivilla voinut ilmaista. Jeramy piti itsensä tasaisena orin riuhtoessa päätään ylös ja alas, paikoillaan pysyvät kädet rajoittivat liikettä jonkin verran. Pohje pysyi lähellä nuorikkoa, antaen sille silti aikaa rauhoittua.
Jeramy oli yrittänyt kerran jos toisenkin pakottaa varsan eteen sen teutaroidessa ja oli ollut niillä kerroilla hyvin lähellä maistelemassa hiekkaa. Mies oli oppinut sitä myöden kärsivällisemmäksi.

Ravissa Lelle rentoutui jo hieman, se kävi joustavammaksi ja ryhtyi kuuntelemaan. Ori ihmetteli maneesin keskellä seisovaa valmentajaa, vieraita hevosia ja ihmisiä, jotka olivat halunneet tulla katsomaan tietysti vain häntä. Sen punertavanmustat korvat kääntyilivät, vaikka ne oli kääritty huolellisesti tummansinisen korvahupun alle.
Paksu harja heilahteli liikkeen mukana ja aina välillä nuorikko mietti miksi sen selässä istuva mies pyysi siltä ensin hidastusta, tai oliko se vain herättelyä ja sitten uudestaan eteen.
Lellen teki mieli käydä haistelemassa sitä turhan totisen näköistä miestä, joka seisoi ja pyöri tasaisesti ympyrää. Ori mietti mahtoiko sillä olla herkkuja taskussa ja että huomaisikohan sen omistaja, jos kävisi vain nopeasti tarkastamassa.

Jeramy painoi sisäpohkeella huomatessaan, että Lelle yritti kaatua sisälle. Mies suoristi itseään, kevensi tasaisesti ja käänsi 4-vuotiaan sitten suurelle voltille. Orin tasapainon hakeminen oli selkeää, se ei ihan vielä ollut saanut tarpeeksi haasteita eteensä, jotka olisivat kehittäneet varsin tärkeää osaa hevosen perustaidoissa.
Jeramy tiesi, että puomitreenien lisääminen auttaisi omalla tavallaan tasapainoon ja maastoilu, mutta eloisan nuorikon kanssa maastoilu ja puomitreenaus kulkivat usein käsi kädessä. Silloin mentiin kovaa, ilman kuuloa ja hyvin holtittomasti.
Olisi ollut paljon mukavampaa saada niihin kertoihin Lellen selkään joku nuori ja uhkarohkea tyyppi. Jeramy silmäili katsomoa mietteliäänä ja pohti olisiko joku katsojista niin uhkarohkea.
Ainakin monta nättiä tyttöä tuntui katselevan heitä sen näköisenä, että haaveilivat pääsevänsä ratsastamaan heistä jommalla kummalla.

Kahden valkoisen jalan johdattelemana utelias ori kääntyi lähemmäksi yksinäistä miestä. Se oli heti tajunnut, että mies sen selässä oli siirtänyt ajatuksensa johonkin tyhmempään aiheeseen. He pääsivät jo melko lähelle toisiaan, Lelle saattoi nähdä pienen huolen pilkahtavan jossain tuiman miehen silmien takana, kun paine suuhun katkaisi orin suunnitelman.
Mokomakin ratsastaja oli sittenkin hereillä.
Lelle haisteli silti, jos vaikka tummahiuksisen tyypin takin taskussa olisi sittenkin ollut omena tai vaikka porkkana. Ori heilautti päätään pettyneenä, nuiva mies haisi vain ihmiseltä. Tympeältä ihmiseltä, joka ei uhrannut edes sokeripalaa rohkeille nuorille, jotka uskalsivat lähestyä Hänen Arvoaan.
Lelle mietti, että se tyyppi saisi vaikka hymyillä vähän enemmän. Samalla tavalla, kuin se mukava nainen kotona, joka antoi aina jotain hyvää peitellessään punaruunikkoa ulosmenoa varten.
Se tyyppi oli kiva.

Valmentajan kommentti
Nuorelle hevoselle tämä oli hyvä tilaisuus käydä harjoittelemassa treenailua vieraassa ympäristössä. Jatkossa hevoselle tekisi hyvää liikkuminen erilaisilla alustoilla ja luonnollisesti monipuolinen, lihasten tasapainoiseen kehittämiseen tähtäävä treeni. Se hakee vielä tasapainoaan ja hermostuu välillä liiasta paineistamisesta. Hevosella on halua tehdä oikein, mutta ainakin toistaiseksi melko alhainen sietokyky sille, jos vaatimustaso tuntuu vähänkin turhan haastavalta. Tänään ei nähty erityisen montaa rentoa pätkää, joissa hevosen askellajit olisivat päässeet oikeuksiinsa, mutta sellaista se joskus on uraansa aloittelevien hevosten kanssa. Ajan kanssa rentoja hetkiä tulee enemmän ja jokaisesta kannattaa olla tyytyväinen.
Sivuhuomautuksena: nuorikko tarkoittaa nuorta vaimoa tai (nykyään varmaan harvemmin) nuorta kanaa.

#susinevasyksy19
Kärsimättömät takajalat steppasivat ja takapuoli painautui puomia vasten laskiessani trailerin laskusillan alas. Komensin oria ennen kuin otin takapuomin pois, jotta sain käytyä irrottamassa ketjun nahkaisesta riimusta. Naksautin vielä riimunnarun paikalleen ennen kuin hoputin tiukalla maiskautuksella Mankin peruuttamaan. Manki oli kuun alussa kääntynyt nelivuotiaaksi, joten olin lisännyt treenausta ja varannut meille pari valmennusta. Ensimmäinen olisi tänään Kallaisten kasvattien seurassa Danielin valvovien silmien alla. Jatkossa kuitenkin pysyttelisin Mankinkin osalta Amandan valmennuksissa.

Taputin Mankia kaulalle, kun se käyttäytyi niin hyvin seistessä siinä Auburnin tallipihalla. Työmiesten äänet saivat sen säpsähtämään, kun olimme kävelemässä talliin ja jouduin tekemään pari ympyrää. Tulisiko tässä hiki jo ennen valmennuksen alkua?
"Onko se Manki siinä?" ääni tiedusteli meidän selän takaa.

Käännähdin puhujaa kohti. Sarah asteli meitä kohti.
"Mankihan se", sanoin ylpeänä hymyillen.
"Se on kasvanut ihan hirmuisesti."
"Niin on. Melkein sataseitskyt senttiä viime mittauksen mukaan ja eläinlääkäri ennusti sen kasvavan vielä muutaman sentin."
"No, ohho!" Sarah sanoi ja taputti vuokrahevosensa varsaa kaulalle. "Ootte vissiin osallistumassa Danielin kasvattivalmennukseen?"
"Joo, juuri sinne. Se on Mankin ensimmäinen isojen poikien valmennus", naurahdin.
"Tsemppiä siihen. Katsotaan, ehtisinkö tulla katsomaan."

Nyökkäsin Sarahille, jonka jälkeen maiskautin Mankin uudelleen liikkeelle. Manki sai valmistautua valmennukseen Banskun karsinassa. Mustaori vietti vapaapäivää ihan vain tämän valmennuksen suomin oikeuksin. Pyöräytin Mankin karsinaan ja riisuin sen päältä kuljetuksessa käytetyn loimen sekä suojat. Jätin ruunikon tutustumaan karsinaan siksi aikaa, että hain Ikean kasseihin pakatut varusteet. Kannoin siniset kassit karsinan edustalle.

"Hei sä, unohdit nostaa laskusillan", Verneri ilmoitti, kun saapasteli paikalle. "Nostin sen ylös."
"Aah, hitto, hyvä, kiitos", hymyilin ja kyykistyin kaivamaan toisesta kassista pölyharjaa. "Voitko harjata ton nopeasti ja aloittaa varustamisen?" kysyin ja hymyilin enkelimäisesti.
Verkku kohotti kulmiaan ojentamalleni harjalle.
"Mun pitää vaihtaa vielä vaatteet", jatkoin samaisella äänensävyllä.

Verneri tarttui harjaan ja kiitin häntä nopealla pusulla. Sen jälkeen suunnistin loungeen ja otin itselleni kupin kahvia. Istahdin pöydän ääreen selaamaan Instagramia, kunnes mustamyrkky oli imetty. Työnsin mukin tiskikoneeseen, joka ilahduttavasti aina tyhjeni pesun jäljiltä kuin itsekseen. Kunpa omani toimisi samalla tavalla. Vaihdoin mahdollisimman ripeästi farkkuni mustiin ratsastushousuihin, joita säilytin kaapissani. Siellä oli myös astetta paremmat ratsastussaappaani. Auburnissa ei sopinut kulkea yhtä kuluneissa saappaissa kuin kotona, jossa saattoi tehdä koulukiemuroita, vaikka haisaappaat jalassa.

Olin juuri pyöräyttämässä hiuksiani nutturalle, kun Verkku kurkisti loungen ovenraosta.
"Siellä ei ollut huopaa", hän ilmoitti.
"Mihhä?" kysyin suupielet täynnä pinnejä.
"Kassissa."
"Mankin? Kyllä mä pistin sinne sen vihreen", väitin, kun olin saanut pinnit työnnettyä hiuksiini.
Verkku pudisti päätään. "Ei ollu."
"Katoitko kunnolla?" huokaisin silmiäni pyöräyttäen. "Se on samassa kassissa satulan kanssa."

Tömistelin poikaystäväni ohitse ja kyykistyin kaivamaan kyseistä kassia. Verkku oli oikeassa. Mankin tuliterä valmennuksia varten ostettu smaragdin värinen kouluhuopa ei ollut siellä. Parahdin.
"Voi nyt", kirosin ja väänsin melkein turhautunutta itkua. "Sen piti olla täällä."

Tarkistin vielä toisen kassin, mutta sitä ei ollut sielläkään.
"Mitä hittoa mä nyt teen?"
"Sun toinen hevonen asuu täällä", Verkku muistutti.
"Muttaku sen värit ei mätsää näiden pinteleiden kanssa", väitin vastaan ja kohotin myös tuliteriä pinteleitä. "Ostin nää varta vasten.."
"Ei Manki sitä huomaa."
"Mutta mä huomaan."

Lopulta mulla ei ollut muita vaihtoehtoja kuin laittaa Mankille Banskun musta kouluhuopa. Verneri oli jo pujottanut orin päähän ruskeat englantilaiset ja auttoi nyt käärimään pinteleitä. Asettelin satulan oikeaan kohtaan ja pistin vyön kiinni, jonka jälkeen kävin hakemassa vielä kypäräni loungesta. Verkku heitti Mankille vielä enkkuviltin päälle samaan aikaan, kun itse kiskoin ratsastushanskat käteen. Tartuin Mankin ohjista ja talutin pihalle.

Verneri roikkui jalustimessa, kun ponnistin maasta selkään. Taputin Mankia kaulalle, kun se seisoi kiltisti koko ajan. Tosin sitten joku hevonen pärskähti meidän takana, jonka takia ensin Manki nappasi eteen ja pidätteen myötä taakse.
"Tätä se vittu tekee koko ajan", murahdin, kun passitin oria itsepintaisesti eteen.
"Kyllä se siitä oppii", Verneri vakuutti. "Mä käyn hei etsimässä Isabellan, mulla on sille asiaa."

Vilkaisin Verkkua kysyvästi. "Hmm, ok", vastasin kuitenkin hyvin perusilmeellä ja pyysin Mankin sitten käyntiin.
Ohjasin Mankin maneesiin, joka oli vielä tyhjä. Olin varannut tarkoituksella riittävästi aikaa alkukäyntejä varten. Mankin oli erityisesti tärkeää saada kävellä kunnolla.

"Ai, oot jo täällä, hyvä", Daniel sanoi, kun pelmahti paikalle.
"Joo, aina ajoissa", naurahdin. "Mitäs Saksaan kuuluu?"
Vaihdoimme siinä nopeasti kuulumiset ennen kuin kello löi kaksi. Ensin Daniel kyseli meidän tavoitteista. Pohdin niitä hetken, vaikka olin ollut niiden kanssa selkeällä pohjalla. Ehkä Daniel auttaisi ne vielä selkeämmälle.

"Me startataan ekaa kertaa cupissa", kerroin. "Kooännä, ja sen jälkeen Manki jää pariks viikkoa mietintälomalle. Mä lähden Portugaliin", kerroin Danielille.
"Ihan realistiset suunnitelmat", Daniel myönteli. "Ensimmäinen kisastartti alle, niin sulla on hyvä pohja. Mites Mastersit?"
"Dressage Mastersit Saksassa?"
Daniel nyökkäsi kädet ristittynä rintaa vasten. Sinisten silmien katse oli odottava, vaikken tiennyt miten minun olisi kuulunut vastata. Manki oli aivan liian nuori niiden kisoihin! Siellä vaadittiin vähintään vaativan tason osaamista.

"Banskulla ja Capulla ehkä, mutta ei Manki tee siellä mitään."
"Niin ja Kaaran pistit kantavaksi uudelleen."
Oliko tuo syytös? Tuskin? Mutta olinko varma siitä?
"Öö, niin?"
Daniel selvitti kurkkuaan. "Siellä on myös Alscherin pitämiä klinikoita. Manki voisi olla sopiva demohevonen, jos kehtaat maksaa sen matkakulut kahden muun hevosen ohella. Sun tosin pitää jättää hakemus ajoissa, sinne ei ole suoraa ilmoittautumista."
"Niin, saisihan se siitä kokemusta vähän isommilla areenoilla.."

Mutta ensin minun pitäisi tehdä päätös siitä, lähtisinkö edes Saksaan. Olihan tämä harvinainen mahdollisuus lähteä kilpailemaan kouluratsastuksen parissa ulkomaille. Kokemusta löytyi jo Kanadasta, mutta vain esteiltä.
"En oikeastaan ole varma ilmoittautumisesta…”
”Älä höpsi, tietenkin ilmoittaudut. Sun hevoset – ja myös sä – tarvii kokemusta isoista kisoista, jos haluat menestyä.”
”Mm, niin, totta.”

Siitä me livuimme hiljalleen itse valmennuksen pariin. Painotimme kaikista eniten raviin. Lävistäjällä ja ympyrän kaarella keskiravia, lisättyä taasen pitkällä lävistäjällä. Mankista huomasi kuinka se kyllä tykkäsi tehdä töitä, mutta se väsyi yllättävän nopeasti. Siksi otimmekin väleihin suunniteltua enemmän käyntipätkiä.

”Siihen tarvii ehdottomasti saada enemmän voimaa. Tasapainoa ei löydy vielä melkein yhtään”, Daniel kommentoi. ”Ihan kouluhevonen se on rungoltaan, mutta teillä on kyllä vielä paljon edessä. Tulevilta kisoilta ei kannata odottaa huipputuloksia.”
”Mm, arvasin sen kyllä.”

Daniel katsoi meidän lisättyä ”rentoa” käyntiä kädet puuskassa. Näin sieluni silmin kuinka hän pyöräytteli silmiään.
”Sillä on myös kamala kiire. Keskity siis jatkossa kotiharjoituksissa rauhallisuuteen, voimaan ja tasapainoon.”
”Eli aikalailla niihin perusongelmiin tämmösten kanssa”, naurahdin.
”Niin kai.”

Manki tuntui kaikkensa antaneelta, kun valmennus päättyi. Laskeuduin alas Mankin selästä ja kävimme Danielin kanssa loppukeskustelun maasta käsin. Taputin hionnutta ruunikkoa kaulalle. Sen korvat olivat lerpahtaneet ja silmät olivat puolinukuksissa, kun se taapersi eteenpäin. Toivottavasti siitä kasvaisi yhtä kiva kuin isästään.