Ei yhtään kiusallista

Siinä se seistä nojaili ja virnuili, ja mä virnuilin surutta velmusti takaisin. Antonista oli tullut ihailtavan rohkea lähtemään mukaan mun hupsutuksiin, ja sekös mua miellytti. Se, että tyyppi vallan tarjoutui olemaan käytettävissä huomiseen saakka - no, en mä valittanut. Mä vain hymähdin ja huuhtaisin vielä kuppini.

"Ai kun kiva. Mä kun en tykkää olla yksin kotona", sanoin vakavana, ihan kuin tässä nyt olisi ollutkin kyse silkasta seurankaipuusta. Tottahan se kyllä oli; en mä ollut juuri koskaan yksinäni, koska en ihan todella pitänyt siitä lainkaan. Tylsistyin ja tulin vain kahta Hurua hullummaksi.

"Pitäisikö meidän sitten vaan suunnata sinne katsomaan, mitä käyttöä mä sulle keksin?" ehdotin, enkä malttanut olla vääntämättä asiasta vitsiä: "Ehkä voisitkin pestä meidän parvekelasit. Mä en saa ikinä aikaiseksi kuitenkaan."

Jusu sen tekisi, ja olisi varmaan onnellinen saadessaan siivota. Mä jotenkin ainakin oletin, että mun lemmikkimäinen kämppikseni iloitsi siivoamisesta. Ei kai se muuten olisi tehnyt sitä niin paljon.

Mä aioin iloita ihan muista asioista, nyt ja vastaisuudessa.