Ei yhtään kiusallista

23.02.2019
Loungessa joskus kentän esteluokkien loppupuolella, seurana ainakin @Jusu R.

Olin ollut seuraamassa kenttäkisojen esteluokkia ihan huvin ja urheilun vuoksi, mutta viimeisen luokan ratsukoiden hyppiessä esterataa läpi, iski mulle arrrrmoton vessahätä ja kahvin himo, joten laahustelin loungeen tyydyttämään tarpeeni - siis en sellaisia tarpeita tyydyttämään! Ihan vain kusirakkoni tyhjensin ja pistin keittimeen valuttamaan kahvia pannuun.

Hiljaista oli. Joko kaikki oli katsomassa kisoja tai kilpailemassa itse. Nojailin tasoon ahterillani ja selailin facebookin etusivua siinä kahvia ootellessa.
Säikähdin vähän, kun loungen ovi kävi ja Jusu ilmaantui paikalle. Mun naama varmaan vaihtoi väriään paloauton punaiseksi.
Kiusallista.
Onneks tällä kertaa mulla oli vaatteet päällä... Tosin, miksi minä olisin loungessa munasillaan hyppinyt?
Ei mun ollut kyllä tarkoitus missään vaiheessa esitellä sukukalleuksia Pitkän miehen kujallakaan. Jusulle ainakaan! Ihan vain asunnon toisen asukkaan silmille ne oli ollut tarkoitettu... Hupsista.

"Terve", mutisin ja vilkaisin kahvinkeitintä päin. "Tossa on kohta kahvia jos maistuu..."
Sepäs oli sulavaa. Toisaalta hiljaisuus olis varmaan saanut tilanteen vielä nolommaksi. Enkä mä nyt enää kehtaisi luikkia pois paikaltakaan, vaikka mieli teki.

Mä olin ensiluokkaisena fanityttönä tietysti istua napottanut tiiviisti katsomossa Rasmuksen ja Branin kenttädebyyttiä seuraamassa. Eilinen koulukoe oli ollut minusta, joka en kai ollut eläessäni ratsastanut yhtäkään kouluohjelmaa, kohtalaisen pätevän näköinen.

Nyt Rasmus oli jatkanut tasaista linjaa ja siellä ne yhä vaan keikkuivat, luokan keskivaiheilla, mikä oli vähän hankala sijoitus näin tukijoukon kannalta. Ei ollut tarvetta kovasti tsempata tai keksiä hauskoja kannustavia huomioita, niin kuin häntäpäässä roikkuvalle, mutta ei oikein voinut rehellisesti kiljua kurkku suorana kehuja uskomattoman upeista suorituksistaan. Toteutin sitten parhaan kykyni mukaan vähäeleistä ylpeyttä.

Nyt toteutuin kuitenkin pikemminkin suurieleistä kiusaantuneisuutta, enkä Rasmuksen vaan Antonin seurassa. Posket punoittaen mä katselin kaikkialle muualle kuin Antonin silmiin ja... no, häneen nyt ylipäänsä. Olin vähällä livahtaa loungen ovenpielistä takaisin tallin käytävälle kuin pakeneva ilmavirtaus, mutta nyt kun Anton oli jo huomannut mut, se olisi ollut todella omituista ja kahta vaivaannuttavampaa.

"Huomen... tai siis. Moi", yskähdin, ja mun päässä soi kaiku siitä huomenta-tervehdyksestä, jonka olin lausunut silloin mun ja Aliisan kotiovella.

Kahvia mä olin tullut hakemaan, sillä mua oli alkanut hytisyttää kun mä olin mielenkiinnosta katsellut kisasuorituksia. Lämmitetty maneesi oli aina lämmitetty maneesi, mutta paikallaan istuminen siellä jätti silti tilaa palelemiselle. Nyt olin hyyyyvin vähällä tulla toisiin ajatuksiin sen kahvin suhteen, mutta... äh.

"Niin, sitä kahvia mä oikeastaan tulinkin hakemaan", nyökkäsin, koska kyllähän mun loungeentulolleni piti olla jokin syy. Pysyin kuitenkin typerästi kivettyneenä niille jalansijoilleni ja mun mieli haki jotakin mukaleppoisaa kommenttia, mutta ei tullut mitään mieleen. Kumma kyllä, mähän kun olin yleensä juuri niin... leppoisa. Letkeä.

Hieno katto täällä loungessa. Ja lattia.
Piru, että hävetti.

Vilkaisin jälleen kerran keitintä, joka tuntui olevan tänään ihan hemmetin hitaalla tuulella. Tai siltä se ainakin tuntui...

"Joo, noh, on se kahvi kohta valmista", tuhisin epämääräisesti ja otin sivuaskeleen kauemmas keittimestä.
Pitäiskö tässä nyt sitten jotain small talkia ruveta heittämään? Olinhan minä sentään eräänlainen mestari siinäkin hommassa. Jos vähän valehdellaan.
Vai pitäiskö pahoitella sitä, että olin kelteisilläni hypähdellyt Jusun edessä? Ei! En todellakaan ottaisi sitä puheeksi.

Jotta en olis siinä seissyt kuin mikäkin puupalikka, kaivelin kaksi kahvikuppia esiin kaapista ja laskin ne siihen keittimen viereen. Toinen meinasi tipahtaa lattialle, mut sain jotenkin taiteiltua hypähtelevän kupin käsiini ja alas tukevalle pöydälle.

"Kiva", hymähdin tiedotukselle valmistuvasta kahvista.

Sitten me ei puhuttu mitään. Mä tiedän kyllä, etten mä aina ollut helpoin mahdollinen keskustelukumppani, koska mä en tehnyt keskustelullisia aloitteita kovin herkästi (ellei keskustelukumppani ollut sillä tavalla tuttu kuin Rasmus tai Heidi - jotka olivat kyllä ihan vähäsen, tai siis aika merkittävästi eri tavalla tuttuja, kun nyt asiaa vähän punastellen ajattelin). Yleensä se johtui siitä, että kaikki repliikit, jotka mun pää pystyi tuottaman, kuulostivat jo mielessä typeriltä, enkä sitten viitsinyt sanoa niitä ääneen.

Nyt mä olisin kyllä mieluusti sanonut vaikka sitten jotakin typerää. Sen sijaan mä vaan hihahdin (siis vähän niin kuin hihitin, mutta vain kerran) vähän hysteerisenä, kun Anton rupesi jongleeraamaan kahvikupilla.

"Hmm", mä äännähdin yrittäessäni avata jotakin keskustelua, mutta ei se kyllä kauheasti edistänyt tilannetta. Tai siis ollenkaan.

"Aliisa oli ihmeellisen asiallinen kuuluttaja tänään", sanoin sitten ainoan asian, jonka suinkin keksin, ja tirskahdin vähän silkkaa hermostuneisuuttani. "Tai kun siltä olisi voinut odottaa... mitä vaan." Niin. Mä olin tottunut odottamaan Aliisalta IHAN mitä vaan. Hävyttömiä puheita takaraivoon pyörimään ja alastomia miehiä verkkokalvoilleni.

Vihdoin se pirun keitin naksahti siihen malliin, et kahvi olisi valmista.
En kehdannut vilkaista edes Jusua päinkään, kun nappasin pannun kätösiini ja kaadoin molempiin kuppeihin kahvia.

Halusikohan Jusu kahviinsa maitovaraa?
En ehtinyt edes kysymään, kun se oli jo avannut suunsa ja puheli jotain Aliisan kuuluttajantaidoista.

Naurahdin. Kun olin kuullut, että Aliisa olisi kuuluttajan / kanslistin hommissa tänä viikonloppuna, oli sekin ollut yksi syy, miksi olin tullut kisoja seuraamaan.  Aliisa ja mikrofoni ei ehkä ollut kovin hyvä yhdistelmä, Hurun jutut tietäen.

"Niin kyllä oli. Olin ihan yllättänyt", naureskelin. "Ehkä se Jonathanin läsnäolo vähän rauhoitti sitä."
Tallimestari oli kyllä enimmäkseen siihen mikrofoniin lörpötellyt. Ehkä ihan hyvä vain...

Hitsi vieköön! Olin vähän ylpeä itsestäni, kun olin osannut sillä tavalla aloittaa keskustelun. Se vaikutti jopa aika onnistuneelta avaukselta, sillä Anton naurahti eikä edes ainakaan mitenkään kovin selkeästi sellaisella "voi kun olet typerä" -tavalla. Kiusallisuus oli yhä läsnä, ja vähän veikkasin että olisi vielä ehkä jopa joidenkin viikkojen ajan meidän kohdatessa, mutta vaivaantunut tunnelma ei johtunut mun valitsemastani keskustelunaiheesta.

"Ai Jonathanin?" hymähdin vähän. "Niin, ehkä. Vaikka eipä nekää kyllä aina ole kovin toisiaan rauhoittaneet. Pikemminkin villin...neet."

UPS. Tauko keskellä sanaa johtui ihan siitä, että mä tajusin siinä ihan puheenvuoroni lopussa, ettei tämä välttämättä ollut sitä mitä Anton kaikista maailman ihmisistä halusi kuulla. Mä olin olettanut niiden olevan Aliisan kanssa kavereita, koska Aliisa oli sanonut niin, mutta sitten mä olin nähnyt Antonin menevän alasti Aliisan huoneeseen. Mä en hengaillut alasti omien kavereideni kanssa. En osannut tarkalleen määritellä, mitä Aliisa ja Anton nyt sitten olivat, mutta halusiko Anton tietää, ettei ollut ensimmäinen mies johon olin törmännyt alasti meidän kämpillä?

Vaikka eihän se nyt mitenkään voinut kuvitella Aliisan olevan neitsyt. Mutta silti - eihän sitä nyt vaan halunnut tietää liikoja... no, mitä Aliisa nyt Antonille sitten olikaan.

Meni hetki tajuta, mitä Jusu oli juuri sanonut Aliisaan ja Jonathaniin liittyen. Tai ainakin epäilin tajunneeni.
Yllättynyt ilme lävähti mun naamalle.

Vai että Aliisa ja Jonathan olisivat joskus... Noh, tiedättehän.

"Vai niin", tyrskähdin. Kyllä se Aliisa  mulle valloituksistaan kertoili aina silloin tällöin, halusin niistä kuulla tai en, mutta nimiä se ei kyllä koskaan maininnut.

Vai että ihan Jonathanin kanssa...
Mitähän ne oli tehneet sillä välin, kun ei kuuluttajaa tai kansilistia tarvittu? Muistelleet vanhoja? Kuinkahan vanha juttu se oli edes?
Vaan eipä tuo minulle kuulunut.

Kyllä mä nyt sen tiesin, etten ollut Aliisan ensimmäinen enkä todellakaan viimeinenkään.
Mehän oltiin muutenkin Hurun kanssa vain kavereita, jotka nyt sattuivat kerran vähän peittoa heiluttelemaan. Ei mua välttämättä haittaisi, vaikka se tapahtuisi toisenkin kerran. Tai kolmannen... Tai... Niin...

Ojentelin toista kahvikuppia Jusulle sen merkiksi, että ottaisi sen käsiinsä.

"Onneksi ei villintyneet liikaa tänään. Eivät saa porttikieltoa tallille", mutisin istuessani pöydän ääreen.
Ihan niin kuin olisin ollut vähän mustasukkainen. Miksi?!

Ryhdyin vaitonaiseksi puhuttuani sillä tavalla ohi suuni, ihan kuin se olisi jotenkin korjannut tilannetta. Tarkkailin varovaisena Antonin reaktioita - lähinnä ilmeitä. En sitten meinannut lainkaan huomata, että Antonin kädetkin tekivät asioita.

Siis tarjosivat mulle kahvikuppia, johon se oli jo valmiiksi kaatanut mua varten kahvia ja jonka se halusi mun ottavan itselleni. Kyllä mä olinkin kiitollinen palveltava, kun en edes tajunnut että oli tullut mun vuoroni toimia. Lopulta mä hoksasin tilanteen ja nykäisin kupin itselleni niin, että vähän läikkyi ylikin; onneksi vain mun sormilleni.

Anton istahti pöydän ääreen ja heitti munkaltaisessani kainosielussa levottomuutta herättävän replan. Mua hätkähdytti ajatuskin, että joku... villiintyisi kesken kisojen ja vastuutehtäviensä.

"Ei kai ne nyt sentään", mä sanoinkin kauhuissani. "Tai siis, ei kai kukaan? En mä ainakaan."

No niin. Hyvä. Tosi luontevasti tässä keskusteltiin sitten siitä, mitä mä voisin tai en voisi tehdä. Ai että. Valahdin istumaan, enkä tähdännyt ihan Antonia vastapäätä vaan sillä tavalla vähän viistoon, ettei ollut pakko katsoa silmiin. Tai katsoa ollenkaan.

Anton vaikutti vähän synkeältä, ja mulle tuli kova tarve puolustella Aliisaa ja yrittää edes vähän parantaa tilannetta. Olisi kamalaa, jos Aliisa Huru olikin nyt ihastunut johonkuhun, ja mä pelottaisin sen jonkun pois puheillani.

"Ja siis eihän ne nyt mikään toistuva juttu olleet ja siitä on aikaa enkä mä nyt varsinaisesti tiedä tekikö ne mitään", mun suu ryhtyi käymään ihan omia aikojaan hirveätä vauhtia. Meinasin purra kieleni katki. En ollut ajatellut hoitaa tätä puolustamista ihan näin.

"Mistäs sitä ikinä tietää", naurahdin vähän. Olinhan mä jo Matildan ja sen Jessen yllättänyt täältä loungesta (samaiselta paikalta, mihin Jusu oli mennyt istumaan) tutkimasta toistensa nielurisoja kielillään.
Nauratti vähän ajatus siitä, et se pariskuntamikälie oliskin ollut Jusu ja Rasmus.  

Jusu jatkoi höpöttämistään vähän paniikinomaisesti.
"Niiiin, siis, eipä se mulle kuulu, tekikö ne jotain tai ei. Tai tulevatko tekemään", mutisin hörpäten kahvia.

"Siis, ei me Aliisan kanssa... Kun siis. Meidän housut vaan kastu silloin ja sitten ne piti laittaa kuivumaan", sepitin ja mielessäni jälleen kerran hakkasin itseäni jollain kuvitteellisella halolla takaraivoon.
"Kavereita vain", totesin vielä kuin paikatakseni tilannetta.

Mä unohduin hetkeksi oikeasti miettimään, olisiko joku niin tyhmä/uskalias, että oikeasti pistäisi hösseliksi kuuluttajankopissa. Me tilattiin sinne pitsaa (Rasmuksen krapulan parantamiseksi) ja se oli musta jo aika villiä. Toivottavasti Isabella ja Amanda eivät olleet koskaan löytäneet mitään rasvanäpinjälkiä mistään tai ainakaan yhdistäneet niitä muhun.

Anton vakuutteli, etteivät Aliisan tekemiset tai tekemättömyydet kuuluneet sille. Mä kallistin päätäni. Sen sävy oli mutiseva, lähestulkoon jupiseva. Mun silmät olisivat siristyneet, ellei mua olisi kasvatettu siihen, että omia reaktioitaan piti edes vähän tarkkailla ja hallita (en ollut siinä kovin hyvä, mutta tällä kertaa edes vähän onnistuin.)

"Niin siis - eihän se mulle kuulu", kiirehdin sanomaan. "Mä vaan asun Aliisan kanssa."

Mikä tarkoitti, että aika moni asia kuului mulle, vaikken mä olisi välttämättä välittänyt kuulla.

"Mua vaan kiinnostaa, tai en mä tiedä siitä mutta mä en osaa kuvitella, miten teidän housut kastui, kun te istuitte kuitenkin pöydän ääressä syömässä pullaa", mä aloin puhua saadakseni jotakin muuta ajateltavaa kuin Aliisan luota kuuluvat asiat.

Aivan joo.
Jusu oli silloin nähnyt meidät ennen lähtöään viattomasti syömässä pullaa ja "larppaamassa" ystävänpäivää kynttilöiden kera.
Ja seuraava kohtaaminen olikin eteisessä perjantaina.

Nauratti vähän, mut ainakin yritin pitää naamani ihan pokerilla.
"Lähdettiin siitä sitte Krouviin ja takas tullessa kaaduttiin hankeen", kerroin. Niin siinä oli ihan oikeasti käynyt. Sen takia meidän housut oli kastuneet ja siksi ne piti pois ottaa.

Toki ennen ja jälkeen housujen riisumista oli tapahtunut jotain muutakin, mutta sitä Jusu ei välttämättä haluaisi kuulla.

"Ei sen... Kummempaa", tyrskähdin vähän.
Eipä.

Antonin kertomus housuista, Aliisasta, hangesta ja Krouvista oli jotenkin huojentava. Aivan! Kavereita ne siis oli, enkä mä ollut pilannut mitään vahingossa kertomalla Jonnysta. Anton oli peruuttanut alastomana Aliisan huoneeseen, koska se oli hätääntynyt nähdessään mut, ja Aliisa oli nauranut äänekkäästi, koska alaston Anton oli ollut sillekin yllättävä näky ja sen hämmennys oli purkautunut nauruna.

Kaikki oli ihan hyvin.

Anton oli viettänyt yönsä alasti meidän sohvalla, perskannikat ja kaikki, ja mä olin nähnyt kaiken, siis mä tarkoitin että KAIKEN, äkkiarvaamatta eteisessä, enemmän kuin olisin halunnut ja kaikki oli iiiiiihan hyvin.

"Niin. Ei sen. Kummempaa", mä toistin. Vähän jäykästi. Mutta toistin. Huolettomasti.

"Eihän Aliisan kohdalla ikinä mitään sen kummempaa", sanoin, ja olisi ollut kiva nyt voida vakuuttaa, etten mitenkään kimakasti, mutta kyllä mun äänialasta löytyi ehkä uusi käyttämätön oktaavi. Veikkaan, että koirat kuulivat mun sanani erinomaisesti.

Join kahvia niin ison suullisen, että vähän irvistytti. Se rauhoittikin kyllä.

"Tai no. Ainahan sen kohdalla kaikkea vähän kummaa", hymähdin.

Ei siinä sen kummempaa. Mitäs nyt vähän viuhahdin. Ei muuta... Normipäivä.
Jusu nyt sitte varmaan luulee, että mulla olisi tapana tepastella munasillaan toisten asunnoissa.

Sitten se puhui taas Aliisasta epämääräisesti vingahtaen.

Kumma oli kyllä hyvä sana kuvailemaan Hurua. Eikä se nyt sen naisen kohdalla ollut mitenkää negatiivinen juttu.

"Nii-i", mutisin kahvikuppiin.
"Voin vaan kuvitella millainen kämppis se on", mietiskelin vähän huvittuneena. Jusu ja Aliisa kämppiksinä oli muutenki hupaisa ajatus.
Olivathan ne melkein kuin yö ja päivä. Toinen kovaääninen touhottaja ja toinen hiljainen hissukka.

Mä naurahdin vähän, kun Anton sanoi voivansa kuvitella, millainen kämppis Aliisa oikein oli - voi jospa se tietäisikin. Mä hymyilin vähän kahvikuppiini ja päätin valottaa kokonaisuutta nimeltä Aliisa Huru.

"Sehän on ihana", mä sanoin rehellisesti ja lämpimään sävyyn, ja hymähdin sitten: "Kaikessa kummallisuudessaan."

Ja kuin noiduttuna Aliisa itse pelmahti paikalle. Siitä päätellen kisat olivat tältä erää päättyneet... tai se oli saanut potkut kuuluttajan pestistä. Se vaikutti kuitenkin ihan iloiselta, joten tuskinpa sitä sentään oli kovin lyttyyn haukuttu päivän vastuutehtäväsuoriutumisestaan.

"Kas vain! Täällähän on tuttua väkeä. Nyt mä tahdon kupin kahvia", Aliisa ilmoitti vähän käheällä äänellä.
Mä tyrskähdin, sillä mä mietin kuumeisesti, että oliko todella mahdollista että Aliisa Huru olisi onnistunut puhumaan äänensä käheäksi. Mahtuiko sellainen puheen määrä koko tähän maailmaan??

Aliisa istahti kahvikupillisen kera (ystävänsä) Antonin viereen ja hymyili sitten mulle säteilevästi mutta vähän viekkaasti, mikä herätti mussa levottomuutta.

"Menetkö sä Rasmuttimen luo yöksi? Pitämään huolen, että se saa nukuttua ennen huomista Suurta Päivää?" Aliisa kyseli huolettomana, ja mä NÄIN KYLLÄ että pöydän alla se hipsutti MUKAMAS SALAA Antonin reittä. ???? Kavereita ????

"Hmm, ilmeisesti mä menen", yskähdin, sillä mulla oli yhtäkkiä sellainen tunne, etten mä ollut toivottua seuraa omassa kodissanikaan tänä iltana/yönä. "Ehkä... nyt heti."

Nousin kuin kuuraketti. Pian mä viuhdoin menemään kohti loungen ovea, ja sitä avatessani mä kuulin Aliisan hämmästelevän Antonille:
"Miten sille nyt noin kiire tuli?"

Niin. Mitenhän.

En ehtinyt sanomaan mitään, kun ihanan kummallinen Aliisa pölähti paikalle.

"Terve" huikkasin tälle tervehdyksen ja nostin kupposen huulille, jotta naamani pysyis suurinpiirtein peruslukemilla.

Huru istui viereen ja samalla, kun uteli Jusun illan suunnitelmista, sen käsi eksyi mun reidelle. Joo-o. Yritä tässä nyt ihan normaalisti olla.

Jusukin vissiin huomasi, mihin Aliisa "Vain Kavereita" Hurun käsi oli päätynyt. Ainakin ilme ja liikehdintä oli sen mukaista. Hupsis.

Hiljaisempi Pitkän miehen kujan asukas poistui vauhdikkaasti loungesta. Rasmuksensa luo. Yöksi...

"Hmm, en kyllä tiedä", naureskelin. Sai varmaan taas traumoja.
"Joko ne kisat loppu?" utelin ja käänsin katseeni Aliisaan. Kohta varmaan loungeen valuisi enemmänkin porukkaa..

Se oli niitä harvinaisia hetkiä, kun loungessa ei ollut ketään muita kuin, no, me. Mulla oli takana pitkänpitkä työputki, ja rehellisesti sanottuna yhä vähän silmät ristissä yöjunailun ja kaiken sellaisen jäljiltä, mutta nyt mä taas mietiskelin sitä miten me oltiin kumpikin todettu, että voitaisiin toistaa tiettyä käyttäytymismallia menneisyydestämme. Olin tavallaan sittenkin ihan virkkuna.

"Ei ne ihan vielä, mutta Jonathan lupasi pärjätä itse. Tai siis ilmoitti pärjäävänsä", tuhahdin ja mutristin vähän tyytymättömänä huuliani. "Mä koen, että mun luovaa vapauttani rajoitettiin tänään. Se väitti suunnilleen, että se saa potkut jos mä en ole asiallisesti siellä kuuluttajankopissa."

Tuhahdin taas.

"Ihan kuin mä olisin jotenkin aina asiaton", murisin, mutta piristyin vikkelästi. "Aaaanyway. Mitä sulle kuuluu? Mä olen ollut yötä päivää duunissa, niin musta tuntuu että mä olen ihan pihalla kaikesta muusta elämästä."

Tai tiesihän Anton sen, että mä olin ollut töissä. Olin saattanut laittaa sille naurun ja turhautumisensekaisen ääniviestin tai toisenkin, kun oli ollut poikkeuksellisen kiireinen ja idioottientäyteinen päivä, ja sitten mä olin sen päätteeksi vielä löytänyt itseni todella ankeasta henkilöstömajoituksesta ihan ypöyksin. Olin myös saattanut kuvailla sille, miten siitäkin majoituksesta olisi voinut tehdä paljon miellyttävämmän, jos mulla olisi ollut sopivaa seuraa. Mä toivoin, että se oli tajunnut kuvitella itsensä siihen seuran paikalle.

"Ihan asiallinenhan sä olit. Just kuule Jusun kanssa ihmeteltiin sitä", kerroin. Ja sitten Jusu oli lipsauttanut tallimestarin ja Aliisan villiytymisestä, mut ehkä en sitä mainitsis.

Koska Jonathan oli jollain verukkeella ajanu Aliisan pois ja oltiin ihan kahdestaan loungessa, kehtasin itsekin laskea oman käteni Aliisan jalalle. Silleen muka kaverillisesti.
Äkkiäkös sen siitä pois sais jos joku tulis paikalle.

"Eipä kai mulle mitään kummempaa. Autojen korjaamista ja Eskon paskojen juttujen kuuntelua", kerroin. En tiedä kummalla oli ollut viikolla levottomammat jutut: Eskolla vai Aliisalla.

Tosin Aliisan juttuja kyllä kuunteli mieluummin kuin Eskon...
"Et oo siis menettänyt mitään, vaikka et oo paikalla ollutkaan. Täälläkään oo mitään mullistavaa tapahtunut", totesin viitaten Auburnin menoon ja meininkiin.

"Ihmettelitte?"

Mun kulmat kohosivat vähän vaarallisesti. Kehtasiko Anton Seljavaara väittää, että se, että mä pystyin olemaan asiallinen, oli ihmettelyn arvoinen asia?

HAH! Ketä mä huijasin! En mä osannut tuijottaa Antonia tuimana kovin pitkään, koska mua itseäni alkoi vähän naurattaa ajatus itsestäni asiallisena henkilönä.

"Noh, jos totta puhutaan, mä kyllä teen mielelläni asiattomuuksia", sanoin liukkaasti ja virnistin Antonille sillä tavalla vähän vihjaavasti. Mä olin aika hyvä vinkkailevissa virnistelyissä. Olin hionut sen omaksi taiteenlajikseen.

"Onpa hyvä että mä olen taas hetken kotosalla, niin saat elämääsi muutakin sisältöä kuin Eskon", kehaisin, mutta huohadin sitten: "Vaikka ei tätä taas kauan kestä. Pitää painaa viikko duunia taas ihan hulluna, jotta voin sitten lähteä Jusun ja Rasmuksen kanssa roadtrippailemaan sinne Ruotsiin."

Ajatus töistä tympäisi vähän, ja ehkä kymmennettä kertaa mietin, että pitäisi oikeasti hakea jotakin muuta. Olin viihtynyt ja tehnyt hommani hyvällä asenteella, mutta olihan tämä nyt vähän hurjaa reissailua. Toisaalta...

"Ehditäänpä vähän ikävöidä", hymähdin. Oletettavasti Anton tiesi, mitä ja millä tavalla tässä ikävöitiin. Jos se nyt ei sitä itse heti hoksannut niin mun sivelevät sormet kyllä antoivat vinkin.

Virnistelin Aliisan ilmeelle, kun se yritti näyttää tuimalta. Siinä onnistumatta.

"Ai, en tiennytkään", vitsailin kulmia kohottaen.
Tiesinhän mä. Aika hyvinkin. Ihan omasta kokemuksesta.

"Väitätkö sä, ettei mulla oo muuta elämää kuin sä ja Esko?" ihmettelin ja nauroin päälle. Okei, ei mulla kyllä ollut oikein mitään muuta. Vila tietty, mut siihen se sitten jäikin.

Nyrpistin vähän nenääni, kun Huru puhui Ruotsista. Kuolisin varmaan tylsyyteen sillä välin.
Mutta kyllä mua vähän huvittikin ajatus Aliisasta matkaamassa sinne asti Jusun ja Rasmuksen kanssa. Hurulla varmasti olisi ratkiriemukas matka, pariskunnasta en menis vannomaan kolmannen pyörän huomioon ottaen.

"Niin ehditään", myhäilin tyytyväisenä ja katselin Aliisaa silmiin.
En kyllä vieläkään ihan tajunnu, miten tää meidän kaveruus tähän oli mennyt, mutta eiiii se mitään. Ei haitannut yhtään.
En mä tajunnut montaakaan asiaa tässä elämässä.

Mä en viitsinyt edes sanoa mitään Antonin elämästä. Mistä mä tiesin, jos sillä vaikka olikin siinä ihan kamalasti kaikkea sellaista sisältöä, josta mä en tiennyt mitään? Jos se vaikka, en mä tiedä, harrasti asioita. Teki vapaaehtoistyötä. Reissasi salaa sillä välin kun mä olin työputkissani. Saattoihan sillä olla vaikka oma lauluyhtye, joka hoilasi purkkapoppia ja jota se salaa vähän häpesi eikä siksi kertonut mulle mitään mistään semmoisesta.

Vastasin katsekontaktiin iloisesti ja vähän virnistellen. Sitten rupesin käyttäytymään niin kuin en olisikaan. Keräsin sormeni pois Antonin sylistä ja pitelin sitten ihan kaksin käsin kahvikuppiani ja join vain.

"Ihan hauskaa kyllä lähteä taas hevosreissuun", tuumasin. "En oo ollut moneen vuoteen missään kunnon kisamatkoilla."

Join lisää kahvia. En ollut aikeissa viettää loungessa koko loppuiltaa, joten oli paras tyhjätä kuppia kohtalaisen reippaaseen tahtiin.

"Se on kuulemma joku ihan ökymesta se kisapaikka! Sopii jotenkin kuvaan, että Jusun veli asuu ja ratsastaa siellä nykyään", hymähdin. "Et usko miten koppava voi Jusun lähisukulainen olla. Mutta sehän onkin kasvanut kartanossa, tai ne molemmat on, että ihme kun Jususta tuli noinkin normaali..."

Ai niin. Muistin juuri, että olivathan Sokan sisaruksetkin kasvaneet kartanossaan. Ei varmaan ollut ihan paras ympäristö puhua epänormaaleista kartanonkasvateista.

"Mä joka tapauksessa pääsen näkemään sen!" ilkamoin tarkoittaen Jusun kotikartanoa. Matkalla Ruotsiin me pistäydyttäisiin sielläkin, mikä olisi aika jännää. Jusun isän (kohtalaisen dilf, näin meidän kesken) mä olin jo tavannutkin, kun olin ollut sen sihteerinä viime viikonloppuna, mutta näkisin sitten äiti Rosengårdinkin - ja tietenkin niiden valtavat tilukset. Mä siis toisin sanoen kuvittelin Jusun kasvaneen jossain linnassa.

Oman kahvin olin jo ehtinyt hörppäämään pois, joten pyörittelin tyhjää kuppia käsissäni samalla, kun Aliisa puhuipuhui ja vielä vähän puhui lisää.
Harvoin se Huru hiljaa oli, joten ei ollut mitään uutta, että itse olin hiljaa ja kuuntelin sen loputonta puheripulia.

"Puhutko sä nyt Jusun veljestä vai siitä kartanosta?" vitsailin, kun Aliisa oli hetkeksi sulkenut suunsa ja ehdin sanomaan edes jotain väliin.
Jos nyt oikein muistin, niin Jusun veli oli kyllä käynyt Auburnissakin kisaamassa. En kyllä yhtään saanu päähäni, miltä se tyyppi näytti, mutta väliäkös tuolla.

"Kuulostaa kyllä kivalta reissulta", totesin ja nousin ylös tuolilta, jotta saisin vietyä kahvikupin pois. Minun ulkomaanreissut rajottui lähinnä Haaparannan Ikean tarkastamiseen ja Tallinnan laivalla keikkumiseen. En ollut mikään maailmanmatkaaja koskaan ollutkaan, toisin kuin Aliisa.

Oho, mä ajattelin. Niin, voihan sen tietenkin tulkita kummin tahansa! Mä olin ollut niin linnakartanoprinsessatornikuvitelmissani, että olin jo unohtanut koko Alexanderin.

"Niin no näenhän mä tosiaan Aksunkin", mä tuumasin vähän maireasti hymyillen, koska tiesin, ettei Alexander arvostanut varmaan arvolleen liian moukkamaista lempinimeä. "Mutta senhän mä oon nähnyt jo ennenkin, niin että kyllä mä suhtaudun uteliaammin siihen kartanoon."

Juu. Alexander Rosengård oli toden totta nähty. Nyt kun ajattelin asiaa siinä Antonin läsnäollessa, mun oli pakko vilkaista Seljistä vähän mietteliäänä kahvikuppini takaa samalla kun tyhjensin sen loputkin sisällöt nielusta alas.

Mun ja Alexander Rosengårdin epävirallinen takaisinsoittojärjestelmä perustui puhtaasti kysyntään ja tarjontaan. Nyt, kun mulla oli aiempaa vähemmän kysyntää, mä en tiennyt, kiinnostaisiko mua Alexanderin tarjonta. Mutta jos niin sattuisi käymään, että jossain siinä parin viikon aikana kysyntä ja tarjonta kohtaisivat... En sanonut, että niin kävisi, mutta JOS... Mitähän mieltä Anton Seljavaara olisi sellaisesta kuviosta?

Pitäen mietteeni itselläni mä nousin seisomaan ja menin myös viemään kahvikuppiani. Sitten käänsin katseeni Antoniin.

"Niin, eiköhän meillä ihan mukavaa tule olemaan", tuumasin, ja hymyilin sitten pienesti. "Millois me reissataan yhdessä?"

Se oli mulle vähän sellainen ystävyyden mitta. Mun parhaat ystävät oli niitä, joiden kanssa jaksoi tehdä pidempiäkin reissuja ilman että teki mieli repiä toiselta (tai itseltään) silmät päästä.

Aliisa ja Aliisan tukkapehko ilmestyi viereeni.
Hymyilin naiselle ja mietin sitten tämän kysymystä.

"No, mihin lähetään? Pitää varmaan oottaa jotain palkankorotusta tai lottovoittoa, mut olen avoin ideoille", totesin.
Ajatuskin reissuun lähdöstä Aliisan kanssa sai vähän naurattamaan. Siitä ei tulis kuin sanomista, veikkaisin. Mutta eipähän olisi tylsä reissu.
"Sä oot käynyt varmaan jo vähän kaikkialla, niin tiedät minne kannattaa lähteä", jatkoin ääneen mietiskelyä.

Valutin kuppiin vähän vettä ja hörppäsin sen pois.
"Tuskin musta ainakaan mitään ulkomailla kisaavaa ratsastajaa tulee, joten sellaisia hoitoreissuja ei kannata odottaa", naurahdin. Lottovoittokin olis paljon todennäköisempi.

Mä innostuin, kun Anton näytti vihreää valoa. Olihan siinä valossa pieni varaus vielä, mutta mä olin mieletön tarjoushaukka, mitä tuli halpoihin lentoihin. Majoitukset mä osasin myös poimia sieltä mistä ne kannatti ottaa, tai ainahan mulla oli myös ystäviä ja tuttavia...

"Vitsi, kivoja paikkojahan on vaikka kuinka! Pitääpä alkaa tutkia, jahka Ruotsista selviän", intoilin, ja sitten tyrskähdin. "Vai että ei sellaisia hoitoreissuja."

Mun virne syveni.

"No, pääasia että jonkinlaisia hoitoreissuja", hymähdin hirvittävän tyytyväisenä Antonin tarjoilemaan sanavalintaan.

"Hei kuule", mä sanoin hetken myhäiltyäni. "Mä kuulin juuri huhua, että mun kämppikseni aikoo viettää aikaa poikaystävänsä kanssa. Onko sulla kiireisiä suunnitelmia vai huvittaisiko sua ehkä pitää mulle seuraa?"

Mä katselin Antonia viattoman odottavaisena.

Hoitoreissu-sana sai kyllä meikäläisenkin suupielen nytkähtämään, kun olin sen suustani ulos päästänyt. Ja hilpeyttä se näytti herättävän myös Aliisassa.

En mä sitä ollut ihan niin tarkoittanut, mut sai se sana silti ajatukset laukalle. Ilmeisesti meillä molemmilla.

Nojailin tasoon ja suupieli ilkikuriseen virneeseen taipuen katsoin Aliisaa.
"Niinkö? En tiennytkään", hämmästelin tyytyväisenä. "Kai mä voin seuraksi tulla."

"Saattaa olla, että kalenteri näyttää tyhjää myös huomisen osalta, joten olen ihan sun käytettävissä siihen saakka, että se sun kämppis tulee kotiin", hymähdin kulmia kohottaen. Ei olisi vaarana, että myöhästyisin esimerkiksi töistä.
Tiesin kyllä, mihin sanaan Aliisa tällä kertaa takertuisi. Ja se oli ehkä vähän tarkoituskin...