Maja matala, mieliala korkea

"Ehdottomasti", vastasin virnistellen Jusulle. Mietin niitä hetkiä, kun olin saanut selville vasta Kallaan muuttaneen Jusun kokkitaidot, miten tämä ei ollut voinut käydä edes kaupassa. Muistutin itselleni, että en rupeaisi samanlaiseksi leijonaemoksi, kuin Jusun äiti, että opettaisin lapselleni edes kaupassa käymisen.

Oven käydessä olin jo unohtanut täysin sen kaiken suojamuurin, minkä olin rakentanut parin kuukauden sisällä ympärilleni. Unohdin sen, että olin päättänyt pukeutua paitaan, joka ei jättänyt omankokoiseni naisen asemassa mitään mielikuvituksen varaan.

Aliisa asteli väsyneen näköisenä keittiöön ja kyseli kahvin perään. Hymyilin naiselle, kun tämä huomasi mut ja tervehti.
"Moikka, oliko pitkä työpäivä?" kysyin edelleen hymyillen. Vastauksen sijaan huomasin Aliisan katseen valuvan kasvoiltani mahani seudulle ja sillä sekunnilla muistin sen kaiken, minkä olin unohtanut.
"Olen", sanoin vastaukseksi kysymykseen, jota Aliisa selvästi pyöritteli kielensä päällä. Olin jo niin väsynyt asian salaamiseen.

Seurasin yhtäkkiä vähän jännittyneenä tilannetta. Mun tietääkseni Heidin raskaus oli yhä salaisuus laajemmalle yleisölle, mutta ollakseen vain yksi henkilö Aliisa oli kyllä kovinkin sellainen. Ei kokonsa vaan kerkevän kielensä vuoksi; olihan Aliisa jo lörpötellyt munkin asioitani eteenpäin sillä seurauksella, että mun äitini ole keksinyt inhota mun poikaystävääni.

”Oi! Paljon onnea”, Aliisa sanoi yllättyneen ja sydämellisen kuuloisena. ”Onpa ihanaa! Milloin on laskettu aika?”

Ja niin vaan aivan sukkelasti Aliisa oli ottanut uutisen vastaan. Sillä välin mä olin napsauttanut kahvinkeittimen päälle, ja nyt se jo tiedotti toiminnastaan hiljaisilla äänillään. Mun kämppis katsahti mua hirveän kiitollisena.

”Ja siis joo”, se muisti Heidin kyselleen töistään, ”tein yhden pitkän edestakaisen reissun ja sitten hyppäsin tuuraamaan lyhyemmälle. Huomenna taas. Pitäisi kyllä etsiä joku järkevämpi duuni.”

Ihan kuin mitään suuren suurta salaisuusuutista ei olisikaan juuri jaettu, mietin, ja mua hymyilytti vähän. Aliisa suhtautui asioihin asioina, pohdiskelin, eikä ruvennut paisuttelemaan.

Ehkä siksi sen oli niin helppo kertoakin kaikille kaikkea, huokasin mielessäni.

Nostin kahvipannun pöytään, keitin vaikutti lopettaneen porinansa.

”Nyt on sitä kahvia”, hymähdin.

"Kiitos, elokuussa, en mä sitä ole mitenkään kamalasti ihmisille vielä kertonut, mutta alkaahan se jo näkyä. Vaikea pitää salassa pidemmän päälle", kerroin naurahtaen, sisällyttäen lauseeseen pienen toiveensiemenen, ettei uutinen leviäisi kovin nopeasti.
"Ehdin mä sentään tulevalle isälle kertoa, mutta kovin moni muu ei vielä tiedä."
Vilkaisin siinä vaiheessa Jusua, nainen itse oli puskenut mua kertomaan Jesselle.

"Niin sä olit se junailija. Varmasti sisältää raskaita työpäiviä se ala", vastasin myötätuntoisesti ja kiitin sitten kahvikupin eteeni laskenutta Jusua.

Mun teki mieli todeta, että onneksi omassa työssäni sain pitkälti sanella itse omat aikatauluni, mutta en ollut vieläkään sellainen ihminen, joka yleisesti keskusteli omasta elämästään muille.
Paitsi nyt yhden salaisuuden pitäminen oli käynyt erittäin mahdottomaksi.

Olin kohtalaisen tarkkana korvana, kun Heidi vastaili Aliisalle. Ensiksi mä vähän huolestuin siitä, mahtaisiko Aliisa ymmärtää Heidin aivan liian hienovaraisesti esittämän salassapitotoiveen; olin alkanut oppia, että Aliisalle sellaiset asiat piti sanoa oikein suoraan.

Sitten Heidi sanoi, että vauvan isä tiesi jo. Jos Aliisa ei olisi ollut paikalla, olisin saattanut tiedustella varovasti, mitä mieltä tämä kyseisen isä-mieshenkilön tyttöystävä oikein mahtaisi olla asiasta. Nyt en voinut, ja toisaalta, en mä tiennyt olisinko muutenkaan kehdannut. Eihän tämä oikeastaan mun asiani ollut.

Pohdinnoiltani multa meni vähän ohi, mitä Aliisa Heidille puheliaana rupatteli:
"Joo no, eihän se työ itsessään kummoista ole, mutta vähän älytöntähän mun on täältä sellaisessa hommassa kulkea. Olisi niitä matkailujuttuja liippaavia ja paremmin mun koulutusta vastaavia töitä lähempänäkin. Mutta on siinä puolensakin, kun vaihteleva rytmi sopii mulle ja saa samalla joustoa. Pääsee tollaisten Jusujen ja Rasmusten kolmanneksi pyöräksi ulkomaille."

Havahduin oman nimeni kohdalla.

"Niin, tosiaan", mä selitin Heidille, vaikken ollut ihan varma oliko Aliisa ehkä kertonutkin silloin kun mä ajattelin omiani enkä kuunnellut. "Aliisa lähtee Rasmukselle hevosenhoitajaksi."
"Se varmaan toivoi romanttista kutureissua ihan kahden kesken ton kanssa", Aliisa virnuili.
"Rasmusko? Ei kai", pihahdin vähän punehtuneena ja arvelin pikaisesti: "Kyllä meillä varmasti on hauska reissu."
"Takuulla!" Aliisa vahvisti ja huomasi sitten pienen pehmopupun pöydällä. "Oho! Mikä söpö tämä on? Vauvalleko? Miten ihana. Vauvatarvikkeiden shoppailu on kyllä varmaan jännää hommaa. Mistä sitä tietääkään, mitä kaikkea tarvii - vaikka kyllä netissä varmaan on nykyään listat kaikkeen."

Naurahdin hieman Aliisan toteamukselle kolmannesta pyörästä, mulla oli viime aikoina tullut runsaasti hyviä kokemuksia kyseisestä tilanteesta.
"Kuulostaa kivalta", vastasin Jusulle ja hymyilin edelleen, Aliisa rupesi virnuilemaan ja sai ystäväni punastumaan.

Sitten puheenaihe vaihtui takaisin vauvaan ja hankintoihin, joita sellainen kaiken muuttava elämäntilanne tarvitsisi.
"Jusu antoi sen, se on aivan ihana", kommentoin ja katsoin pupua hymyillen lämpimästi. Se tuntui juuri niin pehmeältä, kuin miltä se näyttikin.
"Enkä siitä shoppailusta tiedä, kun en ole hankkinut vauvalle vielä yhtikäs mitään", lisäsin ja suuntasin katseeni Aliisan kautta Jusuun ja takaisin Aliisaan. Se yksi body kummitteli vaatekaapissani, mutta sen lisäksi ei juuri ollut kaupoissa viettänyt aikaani vauva-osastoilla.

"No voi että, Jusu onkin kyllä juuri tuollainen", Aliisa hymisi Heidille, ja mä en oikein tiennyt mitä "tuollainen" tarkoitti, mutten kehdannut kysyäkään. Ties vaikka se olisi tarkoittanut typerää tuhlailijaa. Tai mikä vielä pahempaa: entäs jos Aliisa olisi kehunut mua!! Kiusallista ja vaivaannuttavaa, aina.

"Hyvinhän tässä vielä kerkeää", mä tuumasin vauvashoppailuihin. "Mä voin tulla joskus mukaankin!"

Mulla oli jonkinlaista asiantuntemusta, sillä Vilhelmina oli varmasti ollut maailman tarkin vauvanvaate- ja -tarviketutkija enkä mäkään ollut sen pohdinnoilta välttynyt.

"Ai, haluatko sä harjoitella", pisti Aliisa tietenkin väliin ja näytti hirveän tyytyväiseltä kun pääsi sanomaan jotakin sellaista.

Mä punastuin lisää, tuhahdin, pyöräytin silmiäni ja loin Heidiin tuskaisen katseen.

"Anteeksi", Aliisa tirskahti mulle ja virnisti sitten Heidille. "Mä yritän aina muistaa, että Jusulle pitää olla kiltti, mutta... No, kyllä sä Jusu tiiät etten mä ilkeyttäni kiusoittele."
"Niin, ei, et tietenkään", vakuuttelin ja tuhahdin silti suupielet heilahdellen Heidille: "Tätä mä saan täällä kestää."

"Sä olet kyllä mun luottoapu jokaiseen shoppailukriisiin", vastasin Jusulle kiitollisena niistä kaikista kerroista, kun olimme käyneet shoppailemassa yhdessä. Olin nauttinut niistä jokaisesta, jopa siitä, missä me oltiin oltu vähän hukassa raskausjuttujen kanssa.

Aliisa kiusoitteli Jusua ja sai edellisten ajatusteni kanssa omatkin suupieleni hieman kohoamaan. Yritin silti viestittää Jusulle, joka haki tuskaisena tukea musta, että ymmärsin tämän tukaluuden hyvin.
"Te olette kyllä ihailtavan erilaisia, mutta silti jotenkin silti samanlaisia. Johan teidän asuntokin tuo molemmista puolia esille jyräämättä toista alleen", kehuin ja join viimeiset kahvitipat mukistani. Vatsalaukkuni, joka oli alkanut jo antaa tilaa kasvavalle kohdulleni, oli ääriään myöten täynnä, eikä sinne olisi mahtunut vesilasillistakaan enää.

Veden ajatteleminen sai virtaus-efektin käynnistymään ja ähkäisin.
"Mun pitää käydä näköjään taas vessassa", ilmoitin virnistäen ja muistelin, että se oli heti keittiön vieressä ennen Aliisan huonetta. Nousin ylös ja kävelin kulman taakse sulkien oven perässäni.

Mä jäin miettimään, mitä mun puolia näkyi asunnon yleisissä tiloissa. Pari viherkasvia nyt ainakin, koska niille oli sopivammat olosuhteet olohuoneessa kuin mun omassa luukussani. Mitähän se mahtoi musta kertoa? Hoivasin mieluusti kasveja kuin Hemuli konsanaan.

Aliisa kyllä oli avuliaisuudessaan jo hukuttanut yhden mun herkistä ja vähään veteen tyytyvistä kasveistani. Olin surrut sitä jonkun aikaa, mutten ollut uskaltanut hankkia uutta.

Aliisa ryhtyi täyttämään hiljaisuutta Heidin kadottua tilasta.

"No, milloin me pidetään Ruotsi-etkot?" Huru kysäisi, ja sitten se intoutui suunnittelemaan kaljaviini-iltaa kolmeen pekkaan mun ja Rasmuksen kanssa. Jukupätkät, kylläpä mun poikaystäväni ilahtuisi ajatuksesta.

Vessassa käytyäni alkoi väsymys, joka johtui sekä ruoasta, että jälleen kerran jännittävistä hetkistä elämässäni, jossa olin joutunut jakamaan henkilökohtaisia asioitani muille. Unettomuus oli ehkä aavistuksen alkanut helpottamaan ja huomasin olevani uneliaampi joka päivä.

Astelin vessasta ulos ja huokaisin voipuneena.

"Mä ajattelin olla ihan kamalan kiitollinen vieras ja poistua päiväunille heti, kun olette saaneet mut ruokittua. Tai meidät."
Virnistin vähän ja kävelin pöydän ääreen nostaen pehmeän pupun käsilleni.
"Kiitos vielä ja mennään ehdottomasti yhdessä taas ostoksille", totesin Jusulle ja käänsin sitten katseeni Aliisaan.

"Ja sinä, koita pitää mun salaisuus edes hetken aikaa yleisestä jakelusta", totesin virnistäen ja siirryin sitten eteiseen pukemaan ulkovaatteita päälleni.

Heidi ilmaisi lähtevänsä, ja me nyökkäiltiin ymmärtäväisinä yhtä aikaa ja eri tahtiin ja puhuttiin toistemme päälle:
”Kiva kun kävit!”
”Toivottavasti viihdyit!”

Kumpi sanoi kumman? Ei sen merkitystä. Kun Aliisa nyökkäili juhlallisena lupaukseksi siitä, että osaisi kyllä pitää salaisuuden, mä nousin.

”Odota, mä tulen samalla viemään roskat”, sanoin Heidille. Olisi ne ehtinyt myöhemminkin, mutta pihalla oli liukkaita alueita ja mä halusin varmistaa, että Heidi pääsisi turvallisesti autolleen.

Sitä paitsi mun piti varmistaa, kuinka salainen salaisuus tämä vielä oli. Mulla oli kuitenkin tätä nykyä elämässäni joku, jolle mielelläni kertoisin niin isosta kunniasta kuin kummitädiksi pyydetyksi tuleminen.

”Hmm, Heidi”, mä aloitin rappukäytävässä. ”Sopiikohan mun kertoa Rasmukselle? Että musta tulee kummitäti. Se tuntuu sellaiselta... kerrottavalta asialta. Tiedät varmaan, ettei Rasmus myöskään ole kylän suurisuisin lörppö.”

Mun äänestä kuulsi kyllä, miten mielissäni mä kummiasiasta olin.

Saatuamme pukeutumisen suoritettua, siirryimme rappukäytävään, jossa Jusun ääni kaikui hieman ontoilla käytävillä.

"Tottakai sopii", vastasin hilliten riemukasta äänensävyäni kaikupohjan vuoksi.
"Kyllä sä voit kertoa sille mitä haluat ja muillekin, jos susta siltä tuntuu. Luotan siihen, että osaat valita kuulijan oikein. Ja kuten sanoinkin, niin alkaahan tämän salaisuuden pito olemaan jo melko viimeisillään muutenkin", lisäsin ja kosketin ystäväni olkapäätä hymyillen.
Ehkä mä pikkuhiljaa aloin ymmärtämään, että musta oli kovaa vauhtia myös kasvamassa äiti pienelle vauvalle.