Maja matala, mieliala korkea

20. helmikuuta 2019, Pitkän miehen kuja 7. Mukaan @Heidi N., suljettu.

Mä olin kutsunut Heidin kylään ja pyhästi vannonut, etten leipoisi itse tarjottavia. Heidistä oli tullut mun hätäkontakti: sille mä soitin typerine kysymyksineni silloin, kun mä yritin esim. tehdä Rasmukseen vaikutuksen kokkaamalla jotakin, mitä en ollut aikaisemmin tehnyt (aina yhtä typerä idea). Se siis nyt joka tapauksessa jo tiesi, etten mä ollut mikään pullantuoksuinen kodinhengetär, joten mä saatoin aivan rehellisesti käydä Pionissa noutamassa pullaa, ja suolaisten osalta mä luotin salaattiin (sitä mä osasin tehdä), patonkiin ja tuorejuustoon (niitä sai kaupasta).

Raikkaantuoksuinen kodinhengetär mä saatoin olla, sillä meillä oli nyt taas hyvin siistiä (Aliisasta huolimatta). Siispä mä olin valmis ottamaan vieraan vastaan ihan hyvillä mielin. Mä pidin siitä, kun asiat olivat järjestyksessä, ja nyt niin oli. Tulppaanit olivat sievässä kukassa ruokapöydällä ja kengät järjesteltynä sievästi telineeseen, siis jopa Aliisan, joka potkaisi mononsa aina sinne minne ne sattuivat osumaan.

Jusun kutsu oli enemmän, kuin tervetullut. En ollut ehtinyt katsastaa naisen uutta kotia vieläkään, vaikka ystäväni oli asunut siellä jo pitkään. Lisäksi ajankohta oli sopiva ajatellen sitä, että olin käynyt jo monta tuntia lävitse eilistä päivää.

Ennen kotoa lähtöä olin vaihtanut tallivaatteet päältäni ja melkein pukenut päälleni sen peplum-paidan, mitä olin käyttänyt Jusun syntymäpäivillä. Sormet kankaalla viipyillen olin kuitenkin rohjennut tarttua viereiseen paitaan, joka oli huomattavasti ihonmyötäisempi. Mustien farkkujen kanssa sopi hyvin silmieni kanssa samaa sävyä oleva pitkähihainen.

Painoin ovikelloa Jusun ja Aliisan sukunimien kanssa merkityllä ovella ja jäin odottamaan sen aukeamista. Oli kummallista tulla sillä tavalla ilman ruokatuliaisia, mutta Jusu oli kertonut huolehtivansa siitä puolesta.

Mä olin ollut suoristelemassa naulakossa roikkuvien takkien hihoja, kun ovikello soi. Hätkähdin vähän, vaikka olinhan mä osannut odottaa, että näihin aikoihin Heidi olisi perillä ja oven takana. Olin hujauksessa oven takana, mutta jäin ohikiitäväksi toviksi empimään käsi ovenkahvalla. Mä en halunnut vaikuttaa siltä kuin mä olisin seissyt vartiossa eteisessä.

Mutta en mä tahtonut, että Heidi joutuisi odottamaan kunnes sen päänahka alkaisi pukata harmaata karvaa ruskean sijaan. Niinpä mä toimin kuitenkin melko vikkelästi.

"Hei! Kiva nähdä! Tule peremmälle!"

Mä hymyilin ja kuulostin pirtsakalta. Peruutin itse peremmälle eteiskäytävään.

"Tossa on naulakko ja kengät voi jättää mihin vaan siihen, telineeseen ei oikein mahdu kun Aliisalla on noita kenkiä kamala määrä, mutta onhan ne aika ihania, vaikka vievätkin vähän tilaa ja ovat joskus hujan hajan, vaikka en mä siis tietenkään tarkoita että Aliisa olisi kovin sotkuinen", puhua papatin. Kai se oli hermostuneisuutta; emännöinti oli jännittävää, vaikka vieraana olikin Heidi, jota en edes pelännyt. Mitä jos se inhoaisi mun kotiani tai pitäisi sitä epäsiistinä??

Jätin mainitsematta oven avanneelle ystävälleni, että tämän hengitys oli kuulunut oven läpi jo hetken ennen oven aukeamista. Jusu höpötti hirvittävästi ja itse riisuin toppatakkini kuunnellessani.
"Kiitos, Jusu", sanoin ja hymyilin leveästi.

Saatuani kengät jaloistani, jätin ne telineen eteen lattialle, suoristauduin ja katsoin Jusua silmiin.
"Saisiko esittelykierroksen? Hauska nähdä miten sun ja Aliisan maailmat kohtaa", lausahdin ja käänsin katseeni asuntoon.
Ainakaan täällä ei tarvinnut murehtia koiran- tai kissankarvavuoresta mustissa sukissani. Tai mistä mä tiesin oliko Aliisalla kissa piilossa jossain suuressa asunnossa.

Heidi oli kasvanut. Mä pistin sen merkille, vaikken tiennyt, oliko se soveliasta - mutta oli vaikea olla huomaamatta vatsaa, kun tiesi, että se oli olemassa. En kuitenkaan kommentoinut asiasta mitään, koska se olisi tuntunut mäntiltä.

"Tietenkin", lupasin. "Aliisan huone on tossa ekana oikealla, mutta ehkä me ei kurkita sinne kun se ei ole kotona. Sitten toi viereinen ovi on kylppäri, siellä on myös vessa."

Johdatin Heidin peremmälle meidän puoliavoimeen keittiö-olohuonetilaan. Saareke ja sen yläpuolella kulkeva kaappirivistö sulki osittain keittiön omaksi tilakseen, mutta välistä näki hyvin olohuoneeseen, joka oli musta aika mukava tila.

"Meillä on parvekekin", sanoin, "vaikka eipä siitä vielä ole ollut paljon iloa. Mutta jos kesäksi sitten jotain parvekekukkia..."

Mä menin vähän hämilleni, kun mä muistin, että oli jollakin tasolla mahdollista, etten mä edes olisi täällä kesällä. Rasmus ja Rasmuksen lähde-kanssani-Saksaan-puheet. Ne mä sysäsin kiireenvilkkaa mielestäni ja mietin hetken niitä parvekekukkia, vaikka oikeastaan mun olisi pitänyt jatkaa kasuaalisti esittelykierrosta. Mun keskittymiskyky oli kehnompi kuin mun tädin koirilla.

Jusun ja Aliisan koti oli ihanan kodikas ja kuten Auburnissa, myös täällä oli kauniita kukkia koristeena. Kuuntelin ystäväni parveke-kommenttia, joka tuntui jäävän hieman keskeneräiseksi. Katseeni siirtyi asunnosta Jusuun, joka tuijotti edelleen parvekkeen suuntaan.

Pallottelin edestakas päätöstä antaa naisen jatkaa omalla tahdillaan, tai antaa pienen huomautuksen jatkamisesta. Lopulta tajusin, että mulla ei ollut kiire mihinkään, eikä Jusu ihan turhan jättänyt lauseita kesken kaiken. Annoin siis katseeni lipua takaisin asuntoon ja ihastelin ratkaisuja, joita kaksi täysin eriluontoista ihmistä olivat keksineet. Näin asunnossa molempia ja se oli mielestäni ihanaa, ettei kummankaan tyyli ollut hallitsevassa asemassa.

Palasin oikealle planeetalle vähän hätkähtäen. Nolotti vähän koko haavemaailmoihin unohtuminen.

"... niin... tossa voisi viihtyä vaikka hopeavitja ja samettikukka ja... Joo. Mutta siis, täällä on mun huone."

Mun huoneen ovi oli jo valmiiksi auki. Se oli kiva huone, mutta mä tarkkailin jännittyneenä Heidin reaktiota siihen. Sitten mä tajusin unohtaneeni Heidille tarkoitetun pienen paketin lipastoni päälle. Ups, se siitä yllätyksestä sitten! Olin ajatellut säästää sen vähän myöhemmäksi, mutta kun se nyt kerta oli siinä aivan näkysällä...

"Niin, ja tämä on sulle", tiedotin astellessani lipaston luo. Otin somaan paperiin pakatun lahjan käteeni ja ojensin sitä vähän ujona Heidille.

Paketti oli pehmoinen ja kevyt. Toivoin, että Heidi ilahtuisi siitä. Samankaltaiset lahjat olivat olleet ainakin Iriksen ja Felixin mieleen; hekin olivat saaneet multa sellaiset jo syntyessään, ja kumpikin oli yhä kiintynyt omaansa. Saattoihan tietenkin olla, että Heidi aikoi olla sellainen äiti, joka ei halunnut lapsilleen leluja, mutta sellaista mun oli vaikea kuvitella.

Äännähdys vieressäni kertoi, että Jusu oli saanut ajatuksensa kokoon ja jatkoi kukista puhumista. Olin itse juuri sen verran viherpeukalo, että sain takapihan kukat pidettyä hengissä, kun muistin kastella niitä aina välillä ja lisäsin multaa kerran vuodessa.

Katselin seuraavaksi Jusun huonetta ja kieltämättä katseeni kävi lahjapaketissa, mutta en ajatellut asiaa enempää. Sitten Jusu kertoi sen olevan mulle ja hengähdin hämmästyneenä.
Revin paketin varovasti auki ja otin esille ihanan vaalean pehmopupun. Pupun lapussa luki Bukowski.

Hormooni halusivat lykätä kunnon ilahdusitkut, mutta sain hallittua ne ihastuneeseen henkäykseen.
"Kiitos, se on ihana", sanoin ja halasin Jusua tiukasti.
Miten ihan ystävä mulla olikaan!

Äääh, lahjojen antaminen oli kuumottavaa! Ensin piti jännittää, että entä jos toinen osoittaisi heti inhoavansa lahjaa. Sitten piti vaivaantua siitä, kun toinen osoittikin ilahtuvansa ja pitävänsä lahjastaan. SITTEN täytyi alkaa panikoida, että entäpä jos se nimenomainen toinen oli vain liian kohtelias ilmaistakseen inhoaan ja salaa tuskaili epämieluisan lahjan kanssa ja tsemppasi hirmuisesti vaikuttaakseen siltä, että "ihan kiva se on".

"Hmm, toivottavasti hän pitää siitä", hymyilin hämilläni Heidin halattua mua kiitollisen ja liikuttuneen oloisena. "Mä olen Irikselle ja Felixillekin, mun siskon lapsille, omat antanut. Ihanaa, että nyt saan sullekin, tai teille. Hänelle."

Varovaisen mielissäni mä hymyilin Heidille.

"Mutta mennään ihmeessä pöytään. Mitä sä haluat juoda? Mulla on vissyä ja mehua ja tietysti vettä ja maitoa löytyy, ja kahvia ja teetä ja... ups. Hirveä luettelo", huoahdin ja virnistin sitten ja väänsin emännöintitaidoistani vitsiä: "Ehkä alat huomata, miksi en kutsu ketään usein kylään."

"Ihan varmasti pitää", vakuuttelin ja hymyilin.
Jusun juomaehdotukset kuulostivat kaikki hyviltä, vaikka ystäväni taisi olla vähän hermostunut. Kyllähän se nyt mut jo tunsi.
"Mehu käy hyvin", vastasin ja kävelin naisen perässä keittiön puolelle.

Istuin pöytään ja asettelin ihanan pupun viereeni pöydälle. Katselin sitä ja tunnustelin sormellani sen pehmeyttä.
"Tämä on vauvan ensimmäinen lelu", paljastin ja katsahdin Jusuun.
"Mä en ole vielä halunnut tietää sen sukupuolta edes", lisäsin ja painoin käteni alavatsani kummulle. Lääkärin mukaan ei varmasti menisi enää kauaa, että vauvan liikkeet alkaisivat tuntua, odotin sitä kauhunsekaisin tuntein.

Mä nostin salaattikulhon jääkaapista pöytään ja palasin sitten hakemaan tuorejuuston. Seuraavaksi ymmärsin unohtaneeni mehun. Heidin puhuessa mä siis ravasin edestakaisin silkkaa hajamielisyyttäni.

Oli aika huimaa kuulla Heidin puhuvan vauvasta. Mulle tuli jotenkin lämmin olo siitä, että juuri mä olin antanut vauvalle hänen ensimmäisen lelunsa.

”Niin jännittävää”, mä henkäisin istuessani alas Heidiä vastapäätä. ”Onko sulla mitään veikkausta? Kummalta se tuntuu? Ei tarvitse sanoa mutta olisi hauska tietää tunteeko sen jotenkin. Vilhelmina sanoi tienneensä molempien kohdalla.”

Mä hymähdin vähäsen. Vilhelmina kyllä tiesi aina paljon asioita, joten en mä epäillyt, etteikö sen väittämä pitänyt paikkaansa.

Odotin, että Heidi sai osansa tarjottavista ensin. Sitten ladoin omalle lautaselleni salaattia ja valikoin pienen siivun patonkia.

Kulmani kohosivat yllätyksestä, vaikka yritin pitää ne mahdollisimman eleettöminä. Jusun tarjottavat näyttivät herkullisilta.
Naisen kysymykset saivat mut pudistamaan päätäni.
"En mä oikein vieläkään edes tajua, että olen raskaana, vaikka onhan tätä nyt jatkunut jo muutaman kuukauden", vastasin naurahtaen.

Nälkäni yllätti itsenikin, huomasin sen vasta ruokamäärästä lautasellani.
"Eli ei mulla ole mitään aavistustakaan. Enkä oikeastaan tiedä edes kumpaa toivoisin, jos saisin päättää. Tärkeintä on kai, että se on terve ja kaikki on kunnossa."
Hymyilin ja yritin olla ahmimatta.

"Mutta mitä sulle kuuluu?"

Mä hymyilin Heidille.
”Kyllähän sitä rakastaa, oli se kumpi tahansa”, arvelin. ”Omaa lastaan. Lapset on niin täydellisiä. Ja mä puhun vain kahden lapsen tädin kokemuksella enkä edes ajattele omia...”

Ups. Eihän Heidikään kai ollut etukäteen varsinaisesti ajatellut. Sillä lailla suunnitelmallisesti.

”... mutta kyllä Vilhelminan lapset on pistäneet koko suvun sillä tavalla sekaisin. Ne on ihan silmäteriä.”

Katsoin Heidiä ja toivoin, että se tiesi, että ainakin mä olisin aina sen ja vauvan elämässä läsnä niin kuin se antaisi. Ainakin ne olisi aina mun ajatuksissa.

Heidi käänsi keskustelun muhun. Mä olisin ollut valmis puhumaan raskaus- ja vauva-asioita, vaikken tiennyt niistä paljonkaan. Toisaalta Heidikin varmaati tahtoi yhä elämäänsä muitakin puheenaiheita, sillä ei hän ollut pelkästään raskautensa määrittämä.

”No”, mä aloitin ja tunsin tutun pienen jännityksen. ”Pianhan me lähdetään Ruotsiin. Kun Granni ei tiinehtynyt, niin mennään niihin Routine Trophy -kisoihin. Otan Trinankin, ja Rasmushan tulee Branin lisäksi Isabellan hevosilla.”

Mä en ollut varma, oliko Rasmuksen ja Isabellan diili vielä laajemmalti tiedossa. Cupissa mun poikaystävä toki oli jo napsinut Isabellan hevosilla sijojakin.

Jusu kuulosti täydelliseltä tädiltä, vaikka en ollutkaan koskaan nähnyt naista siskonlastensa kanssa. Mua hymyilytti mielikuva Jususta lasten keskellä.

"Voi miten kivaa, se on kyllä toisaalta kurja, ettei se tiinehtynyt. Toivottavasti teillä menee kisat hyvin", virnistelin. Miten hauskaa lähteä oman poikaystävänsä kanssa kisoihin ulkomaille.

"Haluaisitko sä ryhtyä mun lapsen kummiksi?"
Ajatus oli pyörinyt mielessäni jo jonkin aikaa , enkä ollut keksinyt yhtäkään syytä miksi se olisi huono idea.
"Älä ota stressiä, saat kieltäytyä, en pahastu ollenkaan", lisäsin vielä, koska halusin selventää kieltäytymisen mahdollisuuden Jusun ajatuksiin.

”Niin, niin mäkin tietysti toivon”, nyökyttelin. Mä olin pyöritellyt paniikinomaista kunpa mä en nolaa itseäni siellä täysin -toivetta mielessäni. Kai se oli vähän niin kuin rinnastettavissa toiveeseen siitä että kisat menisi hyvin.

Ja sitten mun ajatukset menivät hetkeksi solmuun, ja kasvot varmaan myös.

”Oho”, äännähdin rehellisen yllättyneenä - tätä mä en ollut osannut odottaa! Mua ei oltu ikinä kysytty kenenkään kummitädiksi. Vilhelminalla ja Johanneksella oli paljon ystäviä, ja mä olin joka tapauksessa Iriksen ja Felixin tätitäti, joten musta ei sitten ollut tullut vielä kummitätiäkin, kun muitakin ehdokkaita oli.

”Siis totta kai”, mä henkäisin. Noloa kyllä, mua itketti vähän, mutta naurattikin. ”Jos sä huolit mut niin - tietenkin. Apua. Tietty.”

Siihen mä osasin kyllä vastata tuolla tavalla heti. Tuosta noin vaan mä sitouduin lapseen kummillisesti, eikä se tuntunut musta yhtään vaikealta kysymykseltä. Sitten oli Rasmus omine kysymyksineen - kysymys Saksasta oli esitetty jo päiviä sitten (pian voitaisiin puhua viikoista, ajattelin), ja mä olin yhä harkinta-asteella. Sitoutuako yhteiseen kesäseikkailuun? En tiennyt. Entäs aikuiseksi yhdelle uudelle lapselle? Juu, toki, noin vain, tehty.

Mä olin hymyillyt, ja tavallaan mä hymyilin yhä, mutta jokin paniikinsekainen jähmeys hymyä yhtäkkiä sävytti.

Tunsin kuinka helpotus valtasi kehoni ja leveä hymyni syveni entisestään. Pystyin yhtäkkiä hengittämään hiukan kevyemmin, ihan kuin osa siitä kivitaakasta, jota kannoin selässänk, olisi noukittu pois.
"Kiitos, Jusu, sä olet ihan paras", henkäisin.

Jusun kasvoilla jokin muuttui, huomasin sen selkeästi. Eläinten kanssa työskennellessä sitä kehittyi yliluonnollisen tarkaksi sellaisten - noh, energioiden kanssa.
"Mitä nyt?" kysyin ja yritin olla huolestumatta. Oliko Jusun sittenkin tehnyt mieli kieltäytyä?

Mä olin kaikkea muuta kuin paras, jos multa kysyttiin, ja mä olin vähällä parahtaa sen ääneenkin. En sitten kuitenkaan tehnyt niin. Hörppäsin vain vettä ja sitten olin vähällä tukehtua siihen, kun Heidi kysyi ”mitä nyt”. Enhän mä ollut sanonut mitään sellaista, mikä olisi antanut aiheen siihen kysymykseen.

Katsoin Heidiä hätääntyneenä. Samalla mä oivalsin, että ei kai mun edes tarvinnut sanoa mitään, koska mun naama eli omaa elämäänsä, joka seuraili enemmän mun tunteita kuin tahtoa. Siitä sen kysymyksen oli täytynyt johtua.

”Mä - siis ei mitään tähän liittyvää”, mä painotin vähän hätääntyneeseen sävyyn, vaikka tavoite olikin rauhoitella Heidiä eikä ilmaista mun omaa jännittyneisyyttäni. ”Tai siis, mulle vaan tuli mieleen yksi ihan toinen juttu. Kun toi oli tavallaan vähän iso kysymys, ja mä olen hirveän iloinen kun sä kysyit sen, ja mä todellakin tarkoitin sitä kun mä suostuin!”

Tuntui tarpeelliselta teroittaa sitä. Heidi ei missään nimessä saanut kuvitella, etten mä halunnut olla sen lapsen kummi!

Jusun rauhoitteluiden, vaikkei se kovin rauhoittavaa ollutkaan, jälkeen mieleni palasi menneisyyteen. Tarkemmin ottaen siihen päivään, kun olimme käyneet mekko-ostoksilla Zenin uuden vuoden gaalaa varten. Siihen, kun Jusulle oli selvinnyt, että mä olin raskaana. Siihen, kun mä luulin, että Jusukin oli.

Jusu puhui toisesta asiasta ja isosta kysymyksestä ja mun mieli eksyi taas sille polulle, missä kuvittelin Jusun kohta kertovansa olevansa paksuna.
Pitäydyin kuitenkin ajatuksessa, että ei kaikkien maailmanluokan ongelmat liittyneet siihen, että he olivat raskaana.

"Haluatko sä puhua siitä?" kysyin lopulta ja söin vähän lisää Jusun tekemää ruokaa.

Oli kai aika heidimäistä kysyä, halusinko mä puhua aiheesta. Sitten taas oli hyvin jusumaista sotkeutua siihen kysymykseen. Halusinko puhua? Voinko puhua? Oliko oikein puhua?

”No kun... Rasmus kysyi”, mä aloitin mieli vielä askarrellen aiempien kysymysteni parissa. Tämä oli meidän välinen asia... mutta sain kai mä hakea tukea omalle päätöksenteolleni pohtimalla asiaa ystäväni kanssa, arvelin. Harkitsin asiaa vielä hetken, mutten nähnyt siinä mitään perustavanlaatuista väärääkään.

”Siis ehkä joku viikko sitten tai vähän enemmän, ja mä en ole vielä vastannut kun mä en ole osannut, mutta se siis sanoi että sen pomo haluaisi meidät sinne töihin”, mä vuodatin. Olin maininnut Rasmuksen pomon joskus nimeltäkin Heidille, joka pitkän linjan hevosihmisenä tietysti tiesi sen. Kukapa ei? ”Meidät, ei vain Rasmusta mutta kuulemma mutkin, ja sehän on vähän järjetöntä. Mutta siis Rasmus kysyi, lähtisinkö mä kesäksi sen kanssa Saksaan ratsastamaan ja kilpailemaan sen pomon hevosilla.”

Naurahdin hämilläni ja vähän tuskaisena, ja sanoin rehellisesti:
”Mä olen välillä yrittänyt harkita, mutta sitten mä olen kyllä enemmän vältellyt asian ajattelemista, koska eihän se käy järkeen. Että miksi mä sinne menisin.”

Odotin kärsivällisesti, vaikka mieleni lähti laukalle jo aloitussanoista. Mitä Rasmus oli kysynyt? Silmissäni vilisivät sormukset ja asuntojen avaimet, joten pidin katseeni tiukasti pohtivan näköisessä Jusussa.

Vai että Saksaan.

"En keksi miksei se sinua sinne haluaisi. Sä olet hyvä ratsastaja ja sulla on kokemusta nuorista, vaikeista ja helpoista hevosista. Lisäksi sulla ei ole ihan kamalasti kotiin sitovia asioita, ne, jota sulla on, voivat hyvin yhden kesän odottaa."

Pidin lyhyen tauon ja tutkin Jusun ilmeitä.

"Kyllä minäkin sinut ottaisin hevosiani ratsastamaan, jos ne olisivat vähän vähemmän hulluja ja en pelkäisi jatkuvasti ystäväni luiden puolesta. Eli kysymys kai kuuluu, että jos sä et polje omia taitojasi maahan, niin haluatko sä lähteä poikaystäväsi kanssa kesäksi Saksaan?"
Hymyilin pehmeästi ja käänsin päätäni hieman kenoon, pitäen katseeni edelleen ystävässäni.

Mä natustelin alahuultani ja tunsin oloni tosi kiusaantuneeksi, kun kuuntelin positiivista arviota kyvyistäni ja kokemuksestani. Sitten mä ihan viimeistään punastuin hennosti, kun Heidi sanoi sen sanan - poikaystävä oli perhosparvea kasvattava sana jo itsessään, mutta sillä tavalla genetiivissä se vasta häkellyttikin mua.

Edelleen.

"No jos sen muotoilee noin", mä sanoin varovasti ja tunsin oloni ihan kamalan ujoksi mutta aika iloiseksi samalla. Emmin, ennen kuin jatkoin hieman mumisevaan sävyyn: "Kyllähän mä voisin mennä vaikka minne..." ja sitten pidinkin jännittyneen henkäisyn pituisen tauon, "... sen kanssa."

Mutta kun, mutta kun, mutta kun. Vaihtelin vähän painoa kankulta toiselle siinä tuolissa.

"Mutta äh kun en mä tiiä, en mä jotenkin", huokaisin hankalana. Vähän mua nauratti oma kömpelyyteni, ja annoinkin suupielen nytkähtää vähän. "Mä taidan tehdä tästä vaikeamman asian kuin se onkaan?"

Naurahdin, mutta ajatus oli samalla karannut siihen edeltävään kertaan, kun asiat olivat paisuneet mun omassa pienessä päässäni liian suuriksi. Niinpä mä myönsin sanojani pienellä virneellä maustaen:
"Taas. Mä taidan olla ainakin siinä aika hyvä. Millaistakohan olisi olla sellainen tyyppi, joka ei keksi kriisejä ihan kaikesta?"

Virnistin vähän Jusun vastauksille, tiesin, että päätös lähdöstä olisi vaikea, Jusulle vielä vaikeampi.

"Niin, mä ymmärrän kyllä miten se voi tuntua kamalan suurelta päätökseltä. Onhan siinä varmasti monta muuttujaa ja asioiden järjestely vaatii aina hieman vaivannäköä. Väittäisin silti, että sun kannattaa lähteä sinne nyt ja muutenkin tehdä asioita, jotka tuntuvat oman mukavuusalueen ulkopuolella edes hiukan kivoilta."

Pidin taas hetken tauon, jonka aikana ehdin itse käydä läpi niitä päätöksiä, jotka olivat tuntuneet aikanaan kovin hankalilta.

"Vaikka ei aina onnistuisikaan, tai asiat eivät sujuisi, niinkuin halusit, niin kotiin pääsee aina. Sitten vähintään yhtä kokemusta rikkaampana, jos ei muuta. Mäkin olen löytänyt itseni aika monesti sellaisista tilanteista, mutta ne kasvattaa ja jonkin ajan päästä onkin ollut ihan iloinen, että on uskaltanut lähteä."
Virnistykseni syveni entisestään.
"Olenpas mä hyvin äitimäinen ja saarnaan oikein kunnolla, ei sun ole tietenkään mikään pakko lähteä, jos et halua."

Mä hymyilin viisaita saarnaavalle Heidille.

"Äitimäisyys sopii sulle", naurahdin. Toisilla sellainen ominaisuus kai oli luonnostaan. Kurittomimpina ja kapinallisimpina hetkinäni (eli yleisellä mittapuulla kai aika kiltteinä silti) mä ajattelin, että mun omalta äidiltäni se vaan oli jäänyt puuttumaan: äideille ominaisena pidetty lämpö.

"No, kyllä mä ainakin ajattelen asiaa", lupasin sitten, niin kuin olin jo tietysti lupaillut Rasmukselle ja itsellenikin pääsemättä silti puusta pitkään. Mä tunsin itseni ja tiesin, että jahkailisin asiaa varmaan kesään asti, ja sitten kun olisi jo liian myöhäistä tehdä mitään päätöstä, mä olisin helpottunut kun ei tarvinnutkaan mennä.

"Olisihan se taas yksi eka kerta", ajattelin hajamielisenä ääneen ja yskähdin sitten. "Tai siis, en mä ole koskaan lähtenyt kenenkään kanssa sillä tavalla minnekään pitkälle. En mä kyllä ole tehnyt montaa muutakaan asiaa ennen kuin nyt..."

Punastuin. Ääneenajattelu oli johtanut selittelyyn, joka oli taas luiskauttanut keskustelun vähän vaarallisille vesille. Jos Aliisa olisi ollut paikalla, se olisi kyllä takertunut väärinymmärtämisten mahdollisuuksiin oikein riemukkaasti ja tehnyt asiasta pilaa vielä vappuna.

"Haluatko sä kahvia tai teetä pullan kanssa?" mä vaihdoin nokkelasti (noh, suunnilleen) aihetta. "Tai lisää mehua?"

"Kiitos", sanoin hieman hämmentyen, pieni lämmöntunne käväisi kasvoillani.

"Hyvä, voit sä ainakin mua konsultoida asian suhteen jatkossakin, jos haluat keskustelukaveria", muistutin hymyillen. Jusu sotki sanojaan ja punastui, se melkein odotti jo, että olisi kiusoitellut sitä tilanteesta.
"Kahvia mä voisin ottaa", sanoin sen sijaan ja nojasin hieman taaksepäin keittiön tuolin selkänojaa vasten.

"Sä hemmottelet meidät piloille", virnistin.

”Piloille? En kai sentään”, hymähdin noustessani kahvinkeittoon. ”Sä olet kyllä hyvä harjoittelukohde.”

Kaadoin keittimen säiliöön vettä ja ryhdyin sitten mittaamaan puruja.

”Siis jos keksin ruveta kahvikestejä emännöiväksi pikkurouvaksi”, vitsailin rennosti ollakseni minä. Ei se mikään kovin hauska vitsi ollut, oikeastaan aivan surkea, mutta kerrankin mua ei jäänyt kamalasti häiritsemään se, että päästelin suustani typeriä juttuja. Vastaanottaja oli kuitenkin Heidi, joka tuskin jäisi pyörittelemään asiaa mielessään ja naureskelemaan sille kerralle, kun mä olin taas ihan typerä ja huumorintajuni nilkutti.

Eteisessä kolisi. Oliko Aliisa jo todella tulossa kotiin? Ilmeisesti. Sitä ei ollutkaan näkynyt pariin päivään, sillä se oli Cup-osakilpailuiden jälkeen kadonnut työyöputkeen.

Nyt se kompuroi todella väsyneen näköisenä näkösälle.

”Onko kahvia? Mä oon puhki”, se puuskahti, ennen kuin huomasi Heidin. Väsynyt Aliisa toljotti tovin, ennen kuin tajusi reagoida vieraaseen. ”Ooh, hei... mä vaan rymisin paikalle mutta meillähän on vieraita! Hei vaan hei.”