Äideistä ja lapsista parhaat

Sunnuntaina 10. helmikuuta @Rasmus A.:n asunnolla. Suljettu. #jusmus

Mä lojuin selälläni tyynyjen tukemana ja silittelin mun sylissä makaavan Rasmuksen selkää ja pyörittelin välillä sen ihania hiuskiehkuroita sormieni ympärille. Raukean oleilun katkaisi mun puhelin, joka soi vaativana.

”Hallå? Josefina”, vastasin kurotettuani puhelimen käteeni ja vilkaistuani soittajan nimen näytöltä.
”Hej”, äiti tervehti ja kysyi kärsimättömään sävyyn, oliko mulla aikaa puhua hetki.
Vastasin, että tietysti oli, enhän mä muuten olisi vastannut lainkaan. Odotin saavani huutia moisesta nenäkkyydestä, mutta ei. Äidillä oli kiireisempää asiaa: hän oli tavannut tamma- ja varsanäyttelyissä Jaana Alsilan.

Mä olin vähällä kysyä, että vem??, mutta vältin viime hetkellä itseni nolaamisen. Alsila. Mun syleilyssäni oli yksi sellainen. Tietysti Jaana Alsila oli mun poikaystäväni äiti. Kyllähän mä sen muistin. Se vaan ei kuulemma ollut muistanut mua, kun äiti oli alkanut jutella meistä, siis musta ja Rasmuksesta.

Jaana Alsila ei ollut tiennyt mun olemassaolostani mitään, ja se oli äidistä ollut valtavan kiusallista. Mun vapaa käsi, joka oli piirrellyt kuvioita Rasmuksen selkään ja välillä tukistanut hellästi sen niskavilloja, hidastui ja pysähtyi mun huomaamatta.

Sitten äiti itselleen ominaiseen tyyliin ilmoitti sangen viileästi, että mun piti miettiä, oliko Rasmus Alsila lainkaan tosissaan mun kanssani. Pian sen jälkeen puhelu päättyi.

Mietin tovin, voisinko vain sivuuttaa koko asian.

Mutta en mä voinut. Mun teki mieli irvistää kuullessani, miten kepeältä mun ääneni kuulosti, kun mä kerroin muka hauskana sattumuksena Rasmukselle:
”Oho, meidän äidit tapasi toisensa.”

Mä en ollut varma olinko puoliunessa vai jo oikeasti torkahtanut puolittain Josefinan syliin, kun sen puhelin soi ja herätti mut horroksestani. Josefina vastasi ruotsiksi, ja koska mun ymmärrys siitä alkoi tervehdyksistä ja loppui niihin, mä suljin hetken päästä silmät uudelleen.

Josefinalla oli kiva ääni, mutta nyt se kuulosti ehkä vähän omituiselta. Linjan toisesta päästä kuului vaimeana jotain vahvasti artikuloitua ja mä olin tulkitsevinani, että Josefinan äiti soitti. En tajunnut lauseista mitään, mutta jostain muusta kuin arkipäiväisestä kuulumisten vaihdosta taisi olla kyse, sillä Josefinan hipsuttavat sormet muuttuivat ensin jotenkin jäykiksi ja sitten lopettivat liikkeen mun selällä.

Niinpä mä lievästi yllätyin, kun Josefina puhelun loputtua kertoi sen äidin tavanneen MUN äidin. Toisaalta se kuulosti nyt jo ihan normaalilta, joten ehkä kyse ei ollut mistään vakavasta.

“Ai jaa?” mä sanoin lievästi unisella äänellä. “Missäs ne törmäsi? Niillä onkin varmaan yhteisiä jutunaiheita.”

Mä käännyin niin, että näin Josefinan kasvot, ja hymyilin sille vähän.

”Jossakin jonkun paikan tamma- ja varsanäyttelyssä”, mä vastasin epämääräisesti, koska sillä hetkellä mä en tosiaankaan muistanut, minkä paikannimen mä olin juuri kuullut.

Kurkkua kuristi vähän oudosti, ja mä yritin pysytellä rennosti aloillani. Tuntui odottamattoman pahalta oivaltaa, että me oltiin seurusteltu suurin piirtein puoli vuotta, eikä mun poikaystävän vanhemmat ilmeisesti tienneet mun olevan olemassa. Koska mulla oli verrattain vähän, siis olemattomasti, kokemusta parisuhteista, mä en tiennyt, oliko olemassa joku raja jolloin sellaisen asian kuin seurustelukumppani piti tulla vanhemmille ilmi. (Omiltanihan ei tietenkään kyennyt pitämään salassa edes kahvimerkin vaihtoa.)

“Hmm, niin… niinpä kai”, mä lausuin yhä kepeään sävyyn, mutta jokin huolettoman pintasilauksen alla horjui ja rapisi.

Rasmus tapasi ainakin isäänsä melkein joka päivä töissä. Mistähän ne oikein puhui keskenään? Pelkistä töistäkö? Ja kertaakaan Rasmus ei maininnut aikovansa viettää viikonloppua tyttöystävänsä kanssa tai lähtevänsä töistä illalliselle yhden tytön kanssa. Tai viettävänsä vuodenvaihdetta ulkomailla mun seurassani. Tai että se syksyinen treenileiri, jolla hän kävi, oli muutakin kuin pelkkää esteratsastusta. Tai että sen tamma, joka varsoisi sen äidin nimiin, asui Rosengårdin kartanolla, koska se nyt sattui tuntemaan isäntäparin tyttären.

“Tai en tiedä”, sanoin ja naurahdin vähän merkillisen kuuloisesti. “Ei tainnut olla niin paljon kuin mun äiti oletti.”

“Hmm, kuulostaa ihan äidiltä”, mä vastasin ja suoristin taas pääni. Äiti tosiaan oli taas innostunut hevosasioista uudella tavalla sen jälkeen, kun mä olin luvannut Laran varsan sen kasvatiksi, ja mä vähän epäilin että se oli aikeissa ostaa jonkun tamman ihan omaankin käyttöönsä. Jos sopiva tulisi vastaan ja jos isä ei laittaisi liikaa kapuloita rattaisiin. Ei se kyllä koskaan tehnyt niin eikä taatusti aloittaisi nyt.

Josefina kuitenkin kuulosti vähän omituiselta ja naurahti erittäin omituisesti, joten mä hetkellisesti huolestuin. Mitä jos meidän äidit olivat jostain syystä vihanneet toisiaan? Jos ne olivat vaikka jotain vanhoja tuttuja, joilla oli vanhoja kaunoja? Tosin ehkä mä olisin sellaisesta jo kuullut… Vai olisinko?

“Ai, kuin niin?” mä kysyin ja käännyin taas hetkeksi vilkaisemaan Josefinaa sivusilmällä. “Mitä sun äiti sanoi?”

Mä kävin Rasmuksen kanssa neljä salamannopeaa kuvitteellista keskustelua ja yhden riidankin (josta mulle tuli paha mieli, vaikkei se ollut todellinen). Mä olin nimittäin keksinyt, että tämä oli nyt Niin Hankala Tilanne, että mun täytyi voida edes kuvitella, että mä olin valmistautunut kaikkeen mitä voisi tapahtua. Siispä mä käsikirjoitin asioita etukäteen, todennäköisesti vain todetakseni myöhemmin, ettei siitä ollut mitään apua.

“No siis”, mä aloitin ja naurahdin kepeästi, eipäs kun kireästi, ja hymyilin ihan yhtä nykivästi kuin nauroin. “Mun äidistä oli kuulema vaan vähän kiusallinen tilanne kun se puheli ummet ja lammet meistä, siis susta ja musta.”

Vaikenin hetkeksi. Voi pojat.

“Mutta eihän sun äiti tainnut edes tietää että sä edes… tapailet jotakuta. Paitsi nyt tietää. Anteeksi, jos mun äiti puhui ohi suunsa.”

Tapailet jotakuta. Ketä lie. Yhdentekevää henkilöä. Katselin Rasmuksen olkapäätä.

Josefina kuulosti vaikealta, eikä ihme. Kävi ilmi, että ei sen äiti ollut edes tavannut mun äitiä vaan jonkun toisen tyypin, joka varmaan näytti vähän samalta. Sillä varmasti mun äiti tiesi Josefinasta, olinhan mä nyt eittämättä sille ASIASTA maininnut.

“Kyllähän se tiesi”, mä kohautin vähän hartioitani. Olinhan mä Josefinasta kertonut.

Enkö ollutkin???

“Vai enkö mä oikeasti ollut kertonut?” mä rypistin vähän kulmiani. Kai se sitten oli mahdollista, että mun seurusteluni ei vain ollut tullut puheeksi. Ei me niin hirveän paljon vaihdettu kuulumisia muutenkaan, paitsi nyt ehkä hevosiin liittyen. “No, nythän se sitten tietää!”

Mä silitin vähän Josefinan säärtä. Oliko se ottanut asiasta jotenkin itseensä vai miksi se kuulosti niin omituiselta?

Tietenkin mä olin jo alkanut maalailla kauhukuvia siitä, miksi Rasmus erityisesti halusi salata mut vanhemmiltaan. Ne vaikutti ihan hyviltä ihmisiltä, tai siis että ei ne ainakaan olleet mikään rikollisliiga jolta suojellakseen Rasmus piti mun henkilöllisyyden salassa. Heidän poikansa (vähäisten) puheiden perusteella mä pidin niitä pikemminkin ihan tavallisina, ahkerina kansalaisina, jotka oli kasvattaneet lapsestaankin sellaisen.

Se se varmaan olikin. Mä olin kartanon lelliprinsessa enkä sopinut sellaisen hyvän joukon jatkeeksi. Kuka halusi käydä vanhempiensa kanssa sen keskustelun, joka alkoi näin: hei rakkaat äiti ja isi, seurustelen tytön kanssa, joka suunnilleen burnouttasi siivotessaan tallia kolmesti viikossa ja pilasi mun kattilan polttamalla PASTAN pohjaan.

Mutta Rasmus käyttäytyikin kuin tilanne olisi ollut ihan harmiton, vaikka sen suuri häpeä (siis mä) oli nyt paljastunut sen äidille. Siinä se siveli mun säärtä ja mä nytkäytin raajaani vähän närkästyneenä; eikö se nyt lainkaan tajunnut, ettei ollut oikea hetki hiplailla mua? (Typerää kyllä, mun kehoni mielestä AINA oli oikea hetki Rasmus Alsilan hiplailuille. Niinpä mun sääri nytkähti takaisin paikalleen magneettisormien ulottuville ja mä tuijotin sitä kuin pahemman luokan petturia.)

”Niin - niinpä tietää”, sanoin ja kurotin käteeni kemian kirjan, joka mulla oli mukana pääsykoelukemistani varten.

Josefinan jalka nytkähti, ja koko tyttö ehkä vähän jännittyi, ennen kuin jalka palasi takaisin. Mä silitin sitä uudestaan, eikä se nyt karannut pois. Joku outo tunne meidän välille jäi kuitenkin leijumaan, etenkin kun Josefina myös kuulosti oudolta ja syventyi sitten kirjaansa. Mä nousin vähän ylemmäs istumaan, niin että näin katsoa sitä kääntyilemättä koko ajan. Josefina katsoi kirjaa, mutta mun nähdäkseni sen silmät eivät kyllä liikkuneet yhtään.

Oliko se suuttunut mulle?? Nytkö me sitten riideltiin?? Ehkä mä jollain tasolla saatoin ymmärtää, miksi sen mielestä oli outoa, että me oltiin tunnettu vuosi enkä mä ollut muistanut kertoa siitä äidilleni, mutta no - kyse oli juuri siitä, muistamisesta. Ei ollut tullut puheeksi.

“En mä tarkoituksella jättänyt kertomatta”, mä sanoinkin ja yritin kuulostaa sovittelevalta, vaikka en mä kyllä ihan totta ymmärtänyt mistä kiikasti.

Mä en oikein tiennyt, saiko tällaisesta asiasta hermostua. Järjellä ajatellen kai ei. Musta tuntui, että mä olin tekemässä kärpäsestä härkästä, mutta mun oman äitini sanat pyörivät mielessä ja lietsoivat sitä osaa mussa, joka oli valmis uskomaan kaiken pahan eikä koskaan mitään hyvää.

Poika hyötyy sinusta. Mieti nyt onko se tosissaan.

Mä nytkäytin katseeni poikaystävääni tuijotettuani noin puoli minuuttia kirjani sisällysluetteloa mitään näkemättä.

“Mm”, mumahdin ja kiristin pienen hymyn kasvoilleni. “Ymmärtäähän sen. Kyllähän asioita joskus unohtaa kertoa.”

Pieniä, merkityksettömiä, turhanpäiväisiä asioita ainakin. Mun kulmat uhkasivat mennä ahdistuneiksi kouruiksi, mutta nopeasti mä siloittelin kasvoni ja käänsin umpimähkää esiin jonkun aukeaman, johon kiinnitin katseeni.

Josefina siirsi katseensa hetken päästä muhun, enkä mä ollut ihan varma, oliko se kovin hyvä katse. Todennäköisesti ei, sillä Josefina tuntui edelleen kireältä ja mä jotenkin olin aistivinani, että asia ei ollut sen mielestä ihan tällä käsitelty.

“Ei me juurikaan jutella mun äidin kanssa, enhän mä käykään siellä kuin harvoin”, mä selittelin, vaikka ei se tainnut tilannetta paremmaksi tehdä. Eikä Josefina tainnut ymmärtää, miten mä olin saattanut UNOHTAA kertoa siitä äidille, vaikka sanoikin ymmärtävänsä.

Josefina nyt ei vaan ollut niitä ihmisiä, jotka unohtelivat asioita, ja mä taas olin.

Ja sitten mä aloin miettiä, että sehän tarkoitti että Josefina tosiaankin oli tarkasti valinnut jättää kertomatta, että Isabella oli kysynyt sitä kisahyppääjäksi ensin.

Tietenkin mä olin ollut vähän yllättynyt Aliisan otettua asian puheeksi, mutta vasta Susinevan valmennuksista selvittyäni alkanut miettiä, miksi Josefina ei tosiaan ollut maininnut asiasta sanallakaan.

“Aliisa muuten kertoi, että Isabella oli kysynyt sua ratsastamaan ensin”, mä sanoin ehkä vähän hetken mielijohteesta. “Mikset sä suostunut?”

Mä vähän pelästyin, kun Rasmus otti puheeksi Isabellan. Säpsähdin ja loin siihen niin säikyn katseen, ettei sitä varmaan voinut muuksi tulkita, vaikka olisi yrittänytkin. Aliisa - milloin se oli kertonut? Kauanko Rasmus oli tiennyt? Miksi se otti asian puheeksi nyt? Oliko se mulle kamalan vihainen, kun mä olin salannut asian siltä?

Mä kiemurtelin kolkuttelevan omatuntoni kanssa. Tietenkin mun olisi pitänyt kertoa, mutta se oli tuntunut mahdottomalta.

“No enhän mä voinut”, inahdin, vaikka ei se ollut mikään hyvä vastaus Rasmuksen kysymykseen. Tukeuduin vikkelästi siihen helpoimpaan ja sosiaalisesti hyväksyttävimpään selitykseen: “Pääsykokeet ja kaikki, ja jos mä vaikka pääsenkin opiskelemaan, ja, niin.”

Helpoimmassa selityksessä oli se vika, että senhän mä olisin ihan hyvin voinut tarjoilla Rasmukselle jo silloin, kun koko tarjous tuli alunperin puheeksi. Mulla oli levoton olo, koska keskustelu ei edennyt lainkaan miellyttävästi. Mä tasapainoilin kahden eri tarpeen välillä: noustako ylös ja liikkua levottomuus pois vai…

“Voitko sä halata mua?”

Se vain lipesi ilmoille, ja mä nojauduin vähän lähemmäs Rasmusta. Pelkäsin, että se ilmoittaisi, ettei se halaisi mua nyt eikä enää koskaan.

Josefina näytti säikähtäneeltä ja sitten se selitti äkkiä jotain, joka varmaan piti paikkaansa, mutta mä en ollut ensinkään varma oliko se perimmäinen syy. Ja jos ei ollut, niin mikä oli? Toivottavasti se ei vaan ollut jättänyt diiliä ottamatta sen takia, että mä voisin, koska siihen mä en kyllä alkaisi. Marssisin saman tien sanomaan Isabellalle, että mä en alkaisikaan sen kilparatsastajaksi, vaan sen pitäisi ehdottomasti Josefina. Jos se halusi kuitenkin, mutta ei vaan suostunut jostain epäitsekkäästä syystä x.

Mä en ehtinyt murehtimisessani sen pidemmälle, kun Josefina kysyi, voisinko mä halata sitä.

Mä vähän jotenkin säikähdin sen äänensävyä ja suoraa pyyntöä, Josefina kun ei yleensä niitä hirveästi esittänyt, mutta tietenkin mä voisin. Ja halasinkin. Liikahdin lähemmäs sitä sängyllä ja puristin sen hetkeksi halaukseen.

”Tietenkin sä olisit voinut kertoa mulle”, mä sanoin varovasti, kun hitaasti irrottauduin halauksesta hetken päästä. ”Ja olisit sä voinut suostuakin. Sä olisit varmasti ollut paljon parempi Isabellan hevosten kanssa.”

Rasmuksen halauksessa mä hengittelin vähän pidemmin vedoin ja vakuuttelin itselleni, että asiat oli ihan hyvin. Jos mun poikaystävä olisi ollut mulle jotenkin peruuttamattomasti vihainen, ei se olisi vetänyt mua lähelleen sillä tavalla eikä se olisi kuulostanut niin rauhalliselta huomauttaessaan mulle, että mä olisin voinut kertoa sille.

Olisit sä voinut suostuakin. Se nostatti paineentunteen uudestaan rintakehään. Mä katsoin Rasmusta vähän eksynein silmin.

”Sehän siinä on - en mä usko että mä olisin ollut parempi koska miten mä muka voisin olla - mutta mun kai olisi pitänyt suostua ja kyllä mä olisin varmaan ollut pätevä koska ei mua olisi muuten kysytty ja mä olisin voinut - mun olisi pitänyt suostua.”

Mitä pidemmälle mä ehdin, sitä nopeammin mä puhuin, mutta en mä mumissut. Mä lausuin sanat selvästi, vaikka ne eivät jaksottuneet järkevästi.

”Jos sä olisit sellainen kuin mä ja jos sä olisit kasvanut sellaisten ihmisten kanssa kuin mä olen ja jos sä olisit koko ikäsi kuullut, ettei susta koskaan tule mitään hyödyllistä, koska sä olet liian pelokas tekemään mitään ja tarttumaan mahdollisuuksiin”, mä puhuin nyt vähän hitaammin ja mun katse kimpoili Rasmuksen silmien ja petivaatteiden välillä, ”et säkään ehkä empimättä kertoisi, että sä olet taas pelännyt pois yhden mahdollisuuden.”

Mä vaikenin ja tuijotin lakanoita, jäljitin hetken pussilakanan kuvioita katsellani. Sitten mä kohotin silmäni takaisin Rasmukseen - melkein uhmakkaana.

”Niin että en mä kertonut. Jottet säkin ajattele niin. Ei ole kivaa olla se arka pelkuri josta ei koskaan tule mitään.” Ne sanat mä melkein paiskasin suustani, enkä mä osannut nolostella itsesääliä, koska mun mielestä se ei ollut lainkaan liioiteltua vaan täysin totta.

Mä säikähdin Josefinan purkausta ja hätkähdin. Mä tosin luulin, että se hätkähdys oli henkinen, sillä mun kroppa ei kyllä liikahtanutkaan. Samalla mä mietin, että yhtä pitkään ja hartaasti ja vaikeita asioita mä en ollut Josefinan puhuvan koskaan aiemmin, ja me sentään oltiin tunnettu jo vuosi. Kaikkea tuollaistako se piti sisällään?

Se oli pelottavaa, mutta pelottavaa oli myös se, ettei mulla ollut mitään sanottavaa Josefinan suljettua suunsa kuin simpukka. Mun tunne-elämä ei ollut mitenkään älyttömän vilkasta, mähän olin mies, ja mä en ollut tottunut käsittelemään mitään SUURIA TUNTEITA. Mutta samaan aikaan kun mä tunsin oloni siinä vähän neuvottomaksi, mä tunsin myös kiukkua. Mikä Josefinan perheessä oli vialla?

”Susta tulee vaikka mitä hyödyllistä”, mä sanoin päättäväisesti ja puristin ohimennen Josefinan kättä. ”Sähän olet jo. Haluatko sä ottaa sen työn vastaan? Sä voit ihan hyvin sanoa Isabellalle että muutit mielesi. Mä keksin jotain muuta.”

Mä pudistin päätäni hirvittävän pontevasti ollakseni minä. Menin ehkä vähän tuiman näköiseksikin.

"Niin mutta kun en mä halua", mä painotin vähän onnettomana, koska kaiken järjen ja kotikasvatuksen mukaan mun olisi nimenomaan pitänyt haluta ja hinkua ja vonkua sellaisia asioita kuin muiden hevosilla kilpaileminen ja palkan nostaminen sellaisesta hommasta. "Mä olin ehkä maailman helpottunein kun mä sain tyrkätä sut siihen hommaan."

Naurahdin vähän, ja huokaisin sitten, ja seuraavaksi jo hymyilin lammasmaisesti mun poikaystävälle.

"Ja sitä paitsi sä olet varmasti hirveän hyvä siinä. Näet vielä."

Mun sisällä muljui vielä. Tuntui levottomalta ja surkealta, eikä kaikkein vähiten siksi, että mä olin juuri vuodattanut Rasmukselle sellaisia asioita, joita mä en suin surminkaan tahtonut sanoa ääneen kenellekään. Ne oli niitä juttuja, jotka tekivät musta vähän viallisen, enkä mä pitänyt niistä.

Uuvutti. Mä kömmin ihan Rasmuksen viereen ja nostin omatoimisesti sen käsivarren mun harteiden ympärille, ja siinä sen kainalossa kökötellessäni mä vilkaisin vastentahtoisesti kelloa.

"Mun kai pitää kohta mennä kotiin", ynähdin.

Mä yritin kovasti tulkita, oliko Josefina tosissaan, että se ei ihan oikeasti halunnut. Samalla mä yritin kovin kovasti olla kurtistamatta kulmiani siinä tulkitessani. Mä en kyennyt ihan ymmärtämään, MIKSEI Josefina halunnut, mutta niin kai sitten oli, enkä mä aikonut jankata.

”Nähtäväksi jää”, mä kohautin hartioita. ”Toivottavasti mä en ihan nolaa itseäni.”

Sitten Josefina kömpi mun viereen ja laittoi itse itsensä mun kainaloon, ja siinä me sitten istuskeltiin, ja se tuntui tosi hyvältä kaikin puolin. Mä en ollut ihan varma oltiinko me just koettu meidän ensimmäinen riita, mutta jos oltiin, se oli mennyt yllättävän mutkattomasti. Paljon mutkattomammin kuin esim. mun ja Märtan riita aikoinaan, vaikka me ei edes seurusteltu. Silloin eikä ikinä.

”Arvaa mitä mä olen unohtanut sulle kertoa”, mä muistin äkkiä ja yritin karistaa Märtan ajatuksistani, istuinhan mä sentään tyttöystäväni kanssa sängyllä. ”Pomo soitti. Ne haluaisi meidät sinne kesäksi. Siis Saksaan.”

Sitten mä olin lyhyen hetken hiljaa, ja päätin vielä tarkentaa: ”Siis mut ja sut. Molemmat. Mitä luulet?”

Olin aikeissa nojata vielä hetkeksi pääni Rasmuksen olkaa vasten ennen kotiinlähtöä, mutta en mä sitten nojannut enkä myöskään lähtenyt. Mä käännyin tuijottaa napittamaan Rasmusta, joka päästeli suustaan käsittämättömiä älyttömyksiä.

Olisi voinut luulla, ettei se puhunut edes mitään sellaista kieltä, jota mä ymmärsin. Niin kauan mulla kesti prosessoida sen sanomaa, ja sittenkin kun mä olin jotakuinkin ymmärtänyt mistä tässä puhuttiin, mä sain sanottua vain:
"Hä?"

Räpsäytin hitaasti ripsiäni ja ravistin vähän päätäni. Keksikö Rasmus tämän jutun nyt päästään, jotta mä unohtaisin, että me ns. riideltiin juuri?

"Ai mitä", äännähdin seuraavaksi ja arvelin, ettei Rasmus olisi niin a) ovela ja b) typerä, että kokeilisi harhauttaa mua jollain niin omituisella. "Mut? Miksi? Milloin? Miten ihmeessä? Menetkö sä Saksaan? Ja minä? Miksi minä?"

Kuulin mä itsekin, miten vajaajärkiseksi mä olin heittäytynyt, ja sitten mua alkoi punastuttaa ja vähän naurattaakin oma typertyneisyyteni ja tilanteen absurdius. Naurahdin häkeltyneemmin kuin juuri koskaan aiemmin ja ajattelin, että jos tällaisilla älynlahjoilla päästäisiin lääketieteelliseen, se olisi kyllä häpeäksi koko tieteenalalle.

Mä en voinut olla vähän nauramatta Josefinalle ääneen, vaikka se olikin ehkä vähän julmaa – niin hauska se oli hämmentyessään. Ja nyt se vaikutti hämmentyneen kunnolla.

”No, en mä vastannut vielä mitään”, mä sanoin ja hymyilin Josefinalle. ”Mutta se soitti, ja koska se ei kuulemma itse enää kilpaile, se haluaisi sinne pari hyppäävää ratsastajaa kesäksi.”

Mä otin Josefinan lämpimän käden omaani ja päätin pitää sen siinä.

”Pääasiassa siis kisaamaan, kun kisojahan siellä riittää. Mutta jonkun verran ratsutusta ja tallitöitäkin tietysti. Niillä on yleensä kesäisin paljon hevosia, mutta saataisiin kuulemma ottaa omat mukaan, ja pomo voisi välillä vähän valmentaa myös. Ja ne tosiaan kutsui meidät molemmat.”

Sitten mä pidin taas luovan tauon, ennen kuin jatkoin: ”Mä kyllä varmaan haluaisin mennä, jos sä haluat.”

Yksin en lähtisi, mutta ehkä mä en vielä alkaisi painostaa sillä Josefinaa. Se tekisi omat päätöksensä, toivottavasti itse.

Rasmus ei varmaankaan inhonnut mua, mä ajattelin, kun se nauroi mulle lämpimästi ja kertoi, miltä meidän tulevaisuus voisi näyttää, ja sanoi että haluaisi lähteä jos mä haluaisin myös. Mulle tuli ujo ja lämmin ja onnellinen ja kummallinen olo, koska sen suoremmin Rasmus ei olisi oikein voinut sanoa haluavansa mut mukaan. Oli hämmentävää liukua niin nopeasti epäluulosta pelkoon ja jonkinlaiseen kiukkuun ja suureen itsehäpeään ja ties mihin - ja sitten siitä koko mylläkästä tähän. Mä en ihan heti osannut vastata oikein mitään.

"Oho", mä lausuin sitten, ja mun kasvot olivat kai kirkastuneet. "Sun pitää ehkä valmistella mut aika hyvin siihen, mitä kaikkea mun pitäisi pel... tai siis osata, jos sinne lähdetään, etten mä nyt ihan ole sulle häpeäksi."

Toivoin Rasmuksen ymmärtävän siitä, että mä olin valmis harkitsemaan sellaista rohkeaa ja suurta tekoa. Juurihan mä olin tavallaan sanonut, etten mä uskaltanut kilpailla Isabellan hevosilla - entäs sitten Rasmuksen pomon, joka oli sen sortin legenda, että mun äiti tunnusti sen olemassaolon??

Mutta kun tähän diiliin sisältyi Rasmus. Se katseli mua ja vaikutti siltä, että sen mielestä tämä oli ihan mahdollinen skenaario. Musta se oli vähän pelottavaa mutta vielä enemmän kutkuttavaa ja jotenkin... kiehtovaa. Että musta voisi sen mielestä olla lähtijäksi sellaiseen seikkailuun.

"Sopisinko mä sinne oikeasti?" mä kysyin vähän epävarmana ja hyvin uteliaana. "Niinkö sä ajattelet? Että mä voisin?"

Josefina ei välittömästi lupautunut eikä edes vastannut heti mitään, mutta sen naama näytti jo iloisemmalta. Mä en ollut ihan varma säikähtäisikö se ajatusta lähdöstä, useammaksi kuukaudeksi ja ulkomaille asti, ja siksi mä varmaan olin alun perin unohtanutkin kertoa pomon kutsusta. Mutta ainakaan Josefina ei heti kieltäytynytkään.

”Ei mitään mitä sä et jo osaisi”, mä sanoin. ”Ratsastaa. Hypätä. Lastata. Mä voin ajaa hevosrekkaa, sitä ei tarvi opetella. Paitsi saa toki, jos tahdot.”

Mä näin jo meidät siellä: rekan takaosassa kuusi tai kahdeksan hevosta, Saksan leveät maantiet, kesäaurinko, mä ratissa ja Josefina siinä vieressä, se olisi nostanut jalat kojelautaa vasten. Me matkattaisiin päivä tai kaksi jonnekin kauas ja kisattaisiin, ja oltaisiin hyviä tietenkin, ja rusetteja olisi niin paljon että osa hukkuisi ennen kotimatkaa.

”Sopisit”, mä vastasin päättäväisesti Josefinan kysymykseen. ”Ehdottomasti. Eivät ne olisi kutsuneet jos eivät tietäisi niin. Mitä sä luulet, haluaisitko sä lähteä?”

Mä olin ehkä vähän päällekäyvä, mutta mä olin myös innoissani. Kesästä tulisi mahtava… jos tulisi.

Rasmus oli nyt innostunut. Mä puristin sen kättä hellästi ja hymyilin vähän, koska sen oli niin vaikea peitellä sitä, miten kovasti se tahtoi lähteä... mun kanssa. Voi jukra.

”Tarvitseeko mun päättää heti”, mä kysyin vähän huolestuneena. Jos tämä juttu menisi ohi suun, koska mä en osannut päättää, vihaisikohan Rasmus mua sitten koko loppuelämänsä?? ”Mä lupaan kyllä oikeasti miettiä asiaa! Hah, mutta katso.”

Mä nostin käteni Rasmuksen silmien eteen. Se tärisi vähän, ja mä hymyilin anteeksipyydellen, koska jo ajatus Rasmuksen pomosta sai mut jännittämään niin. Mä tartuin mun poikaystävän käteen ja vedin sen mun rintakehälle, jotta se huomaisi, miten mun sydän hakkasi.

”Olenhan mä ennenkin ollut”, viittasin ulkomailla ratsastamiseen silloin kun mä olin vielä ollut teini. ”Ja ehkä kohta sitten taas. Mä harkitsen pari päivää, jos sopii.” Mä harkitsisin aika paljon pidempään kuin pari päivää - mutta silloin musta vielä tuntui, että mä osaisin kyllä tehdä päätöksen vikkelämmin.

Huokaisin syvään, Rasmuksen kämmen yhä rintakehää vasten painettuna ja omat sormet siinä päällä. Nojauduin Rasmusta vasten. Kello tikitti eteenpäin, eikä mun aamuherätykseni siirtynyt lainkaan myöhäisemmäksi, vaikka mä miten viipyilin poikaystäväni luona.

”Mun on varmaan nyt oikeasti mentävä, että pääsen joskus nukkumaankin”, mutristelin vähän tyytymättömänä, mutta toisaalta mulla oli niin paljon ajateltavaa ja ennen kaikkea tunteita tyynnyteltävänä, että yksinolo saattaisi tulla tarpeeseenkin.

En mä silti pitänyt lähtemisestä ja Rasmuksen seuran jättämisestä. Yritin viivyttää jälkimmäistä mahdollisimman kauan ensimmäisen puitteissa:
”Saatatko sä mut?” Naurahdus. ”Siis ainakin eteiseen saakka.”

Josefinan sydän hakkasi mun kättä vasten kiireisenä mutta elinvoimaisena. Mä en osannut sanoa oliko se hyvä vai huono merkki; oliko se pelkkää jännitystä vai myös kiinnostusta, ehkä vähän innostustakin, tai niin mä ainakin toivoin.

En mä ollut ajatellutkaan, että Josefina suostuisi saman tien, kun ei se ollut täysiä seikkailuun hyppäävää tyyppiä muutenkaan. Tietysti se saisi harkita pari päivää tai niin kauan kuin halusikaan, mutta silti mua vähän huoletti. Jos Josefina ei lähtisi, niin mitäs sitten? Lähtisinkö mäkään?

Mä kuitenkin kiersin käteni hetkeksi Josefinan ympärille ja puristin sitä kevyesti. ”Tietty”, mä lupasin ja nyökkäsin. ”Kerro vaan sitten kun tiedät. Ei kiirettä.”

Josefina alkoi miettiä lähtöä. ”Voin saattaa”, mä virnistin Josefinalle, nousin ylös ja venytin kädet kohti kattoa. Mä emmin hetken, mutta jatkoin sitten: ”Ja me voitaisiin joku päivä kyllä käydä mun porukoillakin. Jos sä haluat. Mutta niin.”

Mä ojensin käteni Josefinalle ja vedin sen kevyesti seisomaan. Toivottavasti äiti-episodi jäisi meidän taakse mahdollisimman pian.