Mustiksen päiväkirja

Kulkuset kilahtelivat tasaiseen tahtiin ja lumi leijaili hiljan taivaalta. Hevosen lämmin karva tuntui ihanalta jalkoja vasten. Jouluaatto oli vihdoin saapunut ja olin onnellinen hetkestä.

Jonathan oli kysynyt minulta aiemmin syksyllä, ratsastinko Mustiksella ilman satulaa ja olin kertonut, että en ollut oikeastaan edes kokeillut ilman satulaa ratsastamista. Tänään kuitenkin pyörsin päätökseni ja laitoin orille vain suitset päähän ja tiu'ut kaulalle. Kypäräni päälle olin virittänyt tonttulakin.

Mustis oli tänään rauhallinen. Käynnissä annoin orin kulkea pitkin ohjin, mikä sopi hyvin molemmille. Luontokin tuntui rauhoittuneen Joulun viettoon. Oli lumoavaa päästä hetkeksi pois Auburnin ylenpalttisuudesta.

En toivonut lumotun retken päättyvän, mutta pian jo huomasin Mustiksen kävelleen metsälenkin loppuun. Tallipihaan oli vielä hetki matkaa, mutta silti halasin oria kiitokseksi.

Joulurauha toivottavasti myös laskeutuisi Auburniin.

Maanantai: Mustis oli Lotan kertoman mukaan melko hitaasti lämpenevää sorttia eikä vauhti riittänyt kunnolliseen menoon. Sitä huomasin myös maanantain tilannekatsauksessa, mutta toisaalta huomasin Mustiksen koittavan varoa Lottaa, joka lähti helposti käsiensä mukana nojaamaan eteen. Ori on selvästi kiltti otus ja yrittää kaikessa parhaansa mukaan.

Maastakäsin Mustiksen näki selvästi tietävän paikkansa ja iso musta kaveri tallusteli nätisti vierellä pitkällä riimunnarulla. Peruuttaminen saisi sujua suorassa linjassa, nyt meinattiin lähteä vähän koko ajan pylly vasemmalle ympyrää. Pysähtymiset olivat myös vähän laiskoja ja tosiaan energiaa voitaisiin Mustikselle lähteä etsimään.



Tiistai: Alkuverryttelyjen jälkeen Mustis pääsi ensimmäisenä juoksutettavaksi. Rauhallinen tahti takasi ainakin sen että Lotta sai keskittyä vapaasti omaan istuntaansa. Tarkoitus oli saada hänet pysymään pystyssä, vaikka se ilmeisesti Lotasta tuntui kummalliselle takanojalle. Ensin tehtiin venyttelyjä, sormenpäät varpaisiin, kädet korkealle ilmaan, kurotellaan hevosen korvia ja hännäntyveä. Kädet liimattiin kiinni kylkiin ja loppuvaiheessa Lotta alkoi muistaa itsekin vahtia käsiään. Selän asentoa ja suoraa ryhtiä varten tarvitsee varmaan vielä apua muistuttelemaan, mutta jostain on alettava.

Maneesin päätyyn pystytetty pyöröaitaus taisi olla Mustikselle uusi asia, sillä se ei heti hoksannut mitä siellä oli tarkoitus tehdä. Lotta pääsi opettelemaan juoksutusta irtona ja hän keksi homman idean melkoisen nopeasti. Mustis myös keksi homman idean äkkiä ja oli mielellään tulossa Lotan luo, mikä viittasi hyvään suhteeseen hevosen ja ratsastajan välillä. Lotta osasi katsoa Mustiksen ilmeitä ja huomasi nopeasti miten toimia ja korjata hevosen toimia. Ja Mustis seurasi Lottaa myös muualla maneesissa, kun avasin pyöröaitauksen portin.



Keskiviikko: Mustis selvästi viihtyi päästessään venyttelemään. Se pääsi verryttelemään oikein huolella, jonka jälkeen sen askeliin alkoi löytyä ponnistusvoimaakin. Lotta muisti käsien paikan hyvin, nyt kun ohjat olivat pitkinä, ja pysyi tasapainossa hevosen selässä, jolloin Mustis pääsi keskittymään omaan hommaansa.

Nyt kun Mustis oli keksinyt että Lotan seuraaminen on hurjan mukavaa ja palkitsevaa, se liikkui mielellään ja reippaasti tytön mukana. Pysähdykset sujuivat mainiosti, ja Lottakin näytti tyytyväiseltä, ehkä jopa hieman yllättyneeltä hevosensa hyvästä käytöksestä.



Torstai: Torstain maaston kirpeä pakkassää piristi Mustista ilmeisen paljon. Se nimittäin oli toisena jonossa, heti kärkihevosena toimivan Skotan takana, ja meinasi tulla ohi. Pitkospuilla kulkiessa se sentään ensimmäisen kerran puilta ohi astuttuaan oli järkevästi eikä kiukutellut.

Lotan kanssa oli hurjan kivaa Mustiksen mielestä ja nyt kun Lotta oli itsevarmempi hommasta, hänellä ei ollut ongelmaa esitellä Mustikselle pussihaituvaraippaa ja ilmapalloja. Lotan itsevarmuus tarttui Mustikseenkin, ja pressunkin yli päästiin sen suuremmitta ongelmitta vaikka hieman tutisevin jaloin Mustis aluksi seurasi Lottaa kahisevan kankaan poikki.



Perjantai: Tänään Mustis oli keksinyt jostain energiaa askeleihinsa ja Lotta joutuikin yllättäen tekemään kunnon vatsalihasjumppaa saadakseen orin liikkumaan haluamallaan tavalla. Työ kuitenkin tuotti tulosta, sillä neuvojen ja tiukan keskittymisen myötä Lotta sai homman haltuun ja kun kokoaminen sujui, myös askellajinvaihdoista tuli teräviä ja tarkkoja.

Mustiksesta näki jälleen että se tuli mielellään luokse, mutta epäröi hieman kun piti peruuttaa. Senkin ori kyllä teki, aluksi hieman kokeillen, mutta kehujen myötä se sai itseluottamusta ja loppujen lopuksi peruutukset sujuivat nopeasti, suorasti ja tehokkaasti.



Lauantai: Mustiksen pirteys jatkui vielä lauantaillekin, vaikka se kaipasi hieman enemmän aktivointia takaosastaan. Kiemuraurat ja väistöt kuitenkin toimivat aktivoivina tehtävinä ja lopputunnista ori astui alleen huomattavasti paremmin. Väistöjä tehdessä Lotalla meinasivat hermot pettää, kun Mustis ei ihan heti toiminutkaan niin kuin pitäisi. Muista olla kärsivällinen ja esitellä tehtävät hevoselle rauhallisesti.

Eilisen peruutustehtävät pohjustivat tämän päiväisiä väistötehtäviä ja ne sujuivatkin oikein mainiosti. Mustiksen korvista näki miten se kuunteli Lottaa koko ajan ja koitti toimia ohjeiden mukaan niin hyvin kuin se suinkin osasi, eikä sitä tarvinnut juurikaan korjata. Yhdessä juostessa Mustis tyytyi rauhalliseen raviin Lotan vierellä ja Lotta taisi olla siihen ihan tyytyväinen.

22.01.2018 - Klinikalla

Eläinlääkäri oli käynyt tammikuun alussa katsomassa Mustiksen suun. mistä olikin löytynyt piikkejä, mutta selkeästi myös kuolain oli hieman epäsopiva, joten saimme konsultaatiota kuolainten suhteen. Kaiken tämän lisäksi teetin Mustikselle taivutuskokeet, joissa näkyi pientä epäpuhtautta ja olinkin varannu samantien ajan klinikalle jatkotutkimuksiin. Eteneminen ratsukkona olisi siis vaakalaudalla ja minun täytyisi tehdä päätös, miten edetä Mustiksen kanssa.

Olin saanut aamupäivälle ajan klinikalle ja saanut Amandalta ja Isabellalta luvan vuokrata traileria, mutta sain laittaa suunnilleen Mustiksen tallipaikan pantiksi. Jonathan ja Gabriella ihmettelivät, kun saavuin talliin samoihin aikoihin heidän kanssaan. Ilmoitin aamuvuorossa oleville, että laittaisivat Mustikselle aamuruuat karsinaan ja antaisivat heinää, lähtisin Mustiksen kanssa trailerilla klinikalle, mutta minun pitäisi ensin kiinnittää koppi ja pakata se. Toimistosta otin mukaan Mustiksen passin sekä trailerin paperit. Samalla otin mukaan satulahuoneesta välttämättömät varavarusteet, kuten loimen, varariimun, sekä narun ja liinan.

Saatuani pakattua auton ja trailerin ja ajettuani yhdistelmän lastausta varten sopivaan paikkaan palasin talliin. Mustis tuntui olevan vähän liiankin tyytyväinen saadessaan jäädä sisään pakkassäässä, mutta minun täytyisi vielä saada heinäverkko traileriin, joten etsin kaksi heinäverkkoa ja täytin ne. Lisäksi varauduin erilaisilla herkuilla.

Lopulta jouduin ottamaan Mustiksen hoitopaikalle, jotta saisin sen turvan ylös heinäkasasta. Mustis sai sisäloimensa kaveriksi villaloimen ja jalkoihinsa kuljetussuojat. Lisäksi tavallinen nylonriimu vaihtui nahkaiseen. Ollessani valmis lähtöön, pyysin Jonathania auttamaan lastauksen kanssa, tai lähinnä takapuomin ja sillan kanssa. Mustis käveli tottuneesti traileriin, eikä sen lastauksessa ollut ongelmia. Kiitin vielä Jonathania ja sanoin, että minun pitäisi olla takaisin tallilla ennen kuin hän ja Gabriella lähtisivät töistä. Ja jos minua ei näkyisi, saisi todella jo huolestua.

Matka klinikalle taittui rauhallisesti, vaikka teiden pinnalle olikin kertynyt hieman jäätä. Mustis vaikutti matkan ajan rauhalliselta ja pääsimme turvallisesti perille. Ilmoittauduin vastaanotolle ja hoitaja ohjeisti ja avusti minua Mustiksen kanssa. Eläinlääkäri kävi ensiksi lävitse Mustiksen yleisen terveydentilan, minkä jälkeen tehtiin taivutuskokeet. Vasen takajalka reagoi kaikista voimakkaimmin, mutta muissakin jaloissa oli hieman epäpuhtautta.

Ennen röntgenkuvien ottamista eläinlääkäri tunnusteli takajalat läpikotaisin ja mainitsi, että oikealla puolella, varsinkin lantion seudulla olisi jäykkyyttä ja vasemmassa polvessa olisi hieman nestekertymää. Takajat päätettiin kuvata kokonaan ja etujaloista vain alimmat nivelet.

Kuvista lopulta selvisi muutoksia vasemmassa takajalassa, jotka eivät olleet edes kovin vanhoja. Mainitsin kesällä irronneesta kengästä ja eläinlääkäri uskoi orini kompensoineen heikompaa jalkaa paremmalla, mikä oli kuitenkin jättänyt oikean jalan heikommaksi. Eläinlääkäri suositteli oikean puolen vahvistamista ja hierojan käyntejä, jotta jumit saataisiin auki. Lisäksi kysyin, kannattaisiko minun vielä kilpailla ja valmentautua tavoitteellisesti orin kanssa, vai olisiko se riskialtista. Valmentautumista ja kilpailemista ei kielletty, mutta eläinlääkäri mainitsi, ettei jalkojen kulumat ja muutokset ainakaan parempaan päin menisi. Hän suositteli hitaasti treenin keventämistä ja eniten keskittymään hevosen liikkuvuuteen ja notkeuteen. Ja mikäli treenin jälkeen Mustis vaikuttaisi jäykemmältä, olisi se selvä merkki siitä, että treeni on ollut hevosen sen hetkiselle fysiikalle liian rankkaa.

Olin hieman sekavissa tunnelmissa, kun ajoin takaisin tallille. Tiesin, että haluaisin edetä, mutta vielä minulla ja Mustiksella olisi aikaa kilpailla. Mutta kello tikitti, kello, joka laski aikaa, Mustiksen aktiiviuran loppua kohden. Tiesin, että minun tarvitsisi puhua kahdelle ihmiselle asiasta, mutta arvoin, kumman kanssa ottaa asiat puheeksi ensin, Annan vai Amandan.

Kellon lähestyessä puolta kolmea sain ajettua yhdistelmän tallin pihaan. Jonathanin ja Gabriellan oli täytynyt kuulla saapumiseni, silla pian kaksikko ilmestyi katselemaan tallin ovenraosta. Pyyhin poskelleni valuneen kyyneleen ja ulostauduin autosta. Jonathan kysyi, kaipasinko apua, joten nyökkäsin. He nopeasti tekivät Gabriellan kanssa työnjaon ja tyttö sai luvan jatkaa heidän muita hommia Jonathanin jäädessä auttajaksi.

Jonathan varmasti pani merkille surulliset kasvoni ja kysyi hienovaraisesti, miten meillä meni klinikalla.
“Takajaloissa on kulumaa ja eriparisuutta. Suurin syy tähän taitaa olla se irronnut kenkä ja revennyt kavio. Ei mitään akuuttia, mutta ei ne muutokset sieltä enää ainakaan poistu.” Kerroin melko suurpiirteisesti. Jonathan näytti mietteliäältä, kai hän pelkäsi, että väärät sanat saattaisivat sohaista arkaan paikkaan. Enkä minä olisi nyt valmis kohtaamaan kysymyksiä Mustiksen tulevaisuudesta.
“Ei se ainakaan kipeältä ole vaikuttanut, ei kait sillä ole mitään kivuliaita muutoksia?” Mies kysyi.
“Ei, toki liika rasitus pahentaa ongelmia, mutta liikkumattomuus ei ole myöskään hyvästä. Ei me vielä ainakaan päästä eroon Amandan valmennuksista. Mutta sen olen nyt päättänyt, ettei Mustiksen kanssa enää hypätä, vaikka se siihen kykenisi. Yksikin huono alastulo voi pahentaa tilannetta huomattavasti.”
“Se on hyvä kuulla” mies sanoi ja hymyili samalla, kun sain orin ulos trailerista.
“Jätä ne vain niille sijoilleen. Mun on pakko siivota traileri tai Amanda tappaa mut!” sanoin, kun mies oli jo kumartumassa nostamaan takasiltaa ylös.

Itse laitoin Mustiksen hoitopaikalle seisomaan ja ryhdyin purkamaan Mustikselta ylimääräisiä varusteita, jotta se olisi valmis pääsemään loppupäiväksi tarhaan. Kuulin selkäni takaa kavioiden kopseen ja hymähdyksen. Vilkaisin taakseni ja näin Mustiksen karsinanaapurina olevan kirjavan orin ja tämän liilapäisen ylläpitäjän. Ori luimisteli ja Matildaakaan ei todella voinut sanoa miksikään päivänpaisteeksi. Nyrpeissään he kääntyivät kuitenkin käytävän viimeiseen karsinaan. Jatkoin kuitenkin omia hommiani kaikessa rauhassa.

Tehtyäni pikaharjauksen loimitin vielä orin uudestaan, tällä kertaa ulkoilukuntoon ja vaihdoin vielä akiriimun päähän. Ulkona Mustis ei meinannut millään pysyä käsissä ja sainkin muutaman kerran todella nykäistä riimunnausta. Tarhaan vapaaksi päästessään Mustis esitteli kunnon liitoravit ja hirnui ilmoittaakseen saapuneensa paikalle. Naaurahdin orille ja lähdin takaisin talliin. Järjestelin ensin Mustiksen tarvarat paikoilleen ja sitten lähdin siivoamaan traileria.

Saatuani trailerin ja auton tyhjennettyä mukana olleista tavaroista ja palautin trailerin paikoilleen. Vihdoin pääsin henkäisemään, mutta tallissa minua vastaan käveli Amanda, joka oli palaamassa maneesista Zetan kanssa.
“Ah, Amanda. Minun pitäisi varmaan jutella kanssasi Mustiksesta.” Sanoin.
“Jos se ei ole mitään akuuttia, voisimmeko jutella joskus myöhemmin? Minulla on kiire.” nainen kertoi asiallsesti, mutta terävästi. Nyökkäsin vain ja jatkoin matkaani Loungeen, jossa söin evääni ja valmistauduin odottavaan iltatalliin.

Olin bongannut Aino Jokisen kouluvalmennuksen, jossa oli vielä tilaa. Erilaisten valmentajien näkeminen tekisi minulle ja Mustikselle varmasti ihan hyvää, eikä valmennuksen hintatasokaan ollut yli budjettini, vaikka erääntyvä eläinlääkärinlasku odottelikin.

Amanda ja Isabella olivat onneksi taas suostuneet trailerin vuokraan. Isabella oli tokaissut, että ei minun aivan niin tarkasti olisi tarvinnut koppia syynätä, Amanda vain lähinnä varoitusten kanssa myönsi luvan.

Satuloin orin maneesin pihalla traileriin kiinnitettynä ja suuntasin maneesiin kymmenisen minuuttia ennen valmennuksen ilmoitettua ajankohtaa. Maneesissa oli loppukäyntejä tekeviä ratsukoita, joten uskaltauduin toki peremmälle hevoseni kanssa ja kiipesin jo orin selkään alkukäyntejä varten.

Hieman ennen kellonlyömää saapui valmentaja paikalle. Esittelin itseni ja ratsuni ja annoin maksun valmentajalle. Minua jännitti tilanne jonkin verran ja Mustiksen askel muuttui tikittäväksi. Yritin hengitellä rauhassa ja sain Mustiksen taas liikkumaan hieman rennompana, mutta omat ajatukseni harhailivat, eikä orikaan saanut itsestään sen takia paljoa irti.

Lähdimme verryttelemään Ainon ohjeiden mukaisesti tehden paljon siirtymisiä ja voltteja. Reippaan ravin aikaan saaminen oli haastavaa, Mustis lähinnä hölkkäsi ensimmäiset ravipätkät, mistä sainkin kuulla. Taaksepäin ori kyllä kuunteli. Volteilla meillä oli haastetta tasaisen pyöreiden reittien saamisessa aikaan ja Mustis tuli herkästi loppuosat lapa edellä oikoen, mistä sain taas kuulla.

Kulmissa pyrin saamaan sisäpohjetta lävitse ja pikkuhiljaa ravi sekä asetus ja taipuminen paranivat. Lopulta ravikin tuntui oikeasti jo voimakkaalta ja melkein jopa haastavalta keventää, käännöksissä sain todella tehdä töitä, että ori kulkisi nätisti, eikä vain kauhoisi umpimähkään menemään omien apujeni ollessa hukassa.

Varsinainen valmennus aloitettiin pohkeenväistöllä kulmasta keskihalkaisijalle ja siitä suoralla linjalla lyhyelle sivulle. Olin hieman hukassa alkuun ja Mustis tuntui valahtavan etupainoiseksi ja ryhti katoavan kokonaan. Takaosa tuntui jäävän pohkeen taakse. Seuraavalle yritykselle työstin orin takaisin ohjan ja pohkeen väliin, mutta paketti tuntui hieman taas valahtavan pohkeenväistöä aloittaessani, enkä saanut enää voimaa takaosaan, jotta ori olisi polkenut paremmin.

Pikkuhiljaa väistöt kuitenkin paranivat ja saimme lähes oppikirjan mukaiset liikkeet. Seuraavaksi tehtävää muokattiin niin, että kulmasta ratsastettaisiin pohkeenväistössä keskelle, suoristettaisiin hevonen ja palattaisiin takaisin uralle saman pitkän sivun lopussa. Ensimmäinen yritys sai orin hieman kompuroimaan ja sipsuttamaan varovaisena, joten sain luvan ratsastaa oria eteen ja taas paremmin ohjan ja pohkeen väliin.

Kun tätä liikesarjaa oli vihdoin hinkattu niin kauan, että hiki valui ja epätoivo tehtävän koskaan loppumisesta alkoi kiiriä, sain luvan siirtyä keventämään ja loppuverryttelyyn. Loppuverryttelyssä Mustis totesikin, että voisin minä vielä toisen tunnin tässä mennä ja laittoi menovaihteen silmään. Kiemurauralla en saanut asetusta ulos onnistumaan oikein kunnolla ja Aino pyysi minua tekemään parit ympyrät molempiin päätyihin. Koetin samalla ajatella itse rentoutta ja hieman jopa olla laiska. Mustis tuntui rentoutuvan ja ymmärtävän, että nyt ei tarvitsisi juosta karkuun. Lopulta otimme kiemurauran muutamaan kertaan uudestaan ja tällä kertaa ori malttoi taas kuunnella minua ja apujani menemättä pää viidentenä jalkana eteenpäin.

Valmentajan näkemys asiasta: (kirj. Jere)
Kylmän talvisen viiman siivittämänä Lotta sekä Montalbano olivat löytäneet tiensä Räyhän talliin Orijoelle. Hevonen oli selkeästi täysillä mukana jo alkuverkan aikana, mutta ratsastajan keskittyminen ei näyttänyt olevan toivotulla tasolla. Annoin ohjeeksi ratsukolle tehdä paljon siirtymisiä, pysähdyksiä sekä voltteja alkuun, tavoitteena saada ori liikkumaan rennommin. Hevosen keskittymistä ei tarvinnut yhtään epäillä, mutta ratsastajaa sai pari kertaa huudella hereille.

Päivän tehtävänä olisi pohkeenväistöt käynnissä sekä ravissa eri teitä seuraten. Ohjeena oli taivuttaa hevosta kulmasta keskihalkaisijalle ja saada hevonen suoristettua ja ratsastettua selkeää tietä lyhyelle sivulle. Orin vauhti ja ryhti meinasi lysähtää väistöjen alussa, mutta ratsastajan selkeät ja vaativat avut kuitenkin korjasivat tilanteen näppärästi. Vihdoin oli siis ratsastajamme herännyt valmennukseen sataprosenttisesti.

Väistöt molemmissa suunnissa onnistuivat lähes moitteetta ja ravissa hevonen oli parhaimmillaan. Montalbano on suurilla askeleilla siunattu hevonen, joten se myös näytti paremmalta nopeammassa askellajissa. Vaikeutimme tehtävää hieman; väistö kulmasta keskelle, suoristus ja takaisin väistäen seuraavaan kulmaan. Nyt hevosen askellus näytti varovaisemmalta ja ori keskittyikin enemmän askeliinsa kuin niiden tempoon. Pyysin ratsastajaa ottamaan hevostaan enemmän eteen, säilyttäen kuitenkin tahdikkuuden sekä muuten hienosti onnistuvan väistön.

Loppuverkan osana pyysin kaksikkoa vielä ratsastamaan kiemurauraa ravissa kevyesti taivuttaen hevosta ulos. Orillä selkeästi oli vasta vauhti päällä ja pyysin Lottaa tekemään parit ympyrät päätyihin. Montalbano oli koko valmennuksen ajan hienosti kuulolla ja onneksi saatiin myös punapää siellä satulassa hereille reippaasti ennen valmennuksen puolta väliä. Hieno on ori ja hienolta näyttää myös yhteistyö. Ratsukosta näkee sen hien ja veren, joka on vuodatettu tällaisen suhteen saavuttamiseksi.

Olin sattunut maneesiin juuri, kun Anna oli lopettelemassa Epin kanssa. Intoa uhkuen nainen oli kertonut minulle uudesta työpaikasta ja siitä, kuinka hän oli muuttanut pois Auburnista. En oikeastaan ollut saanut Innostuneelta tyttöystävältäni suunvuoroa. Annan vihdoin suunnatessa takaisin talliin, pyysin voisiko hän keittää kahvit, niin saisin juotua ennen tallivuoron alkua iltapäivän kofeiiniannokseni. Lisäksi pyysin häntä jäämään kahviseurakseni.

Päivän liikutusmuodoksi oli valikoitunut juoksutus monestakin syystä: olin aamun tehnyt pitkään töitä ja toisekseen minun tekisi välillä hyvää myös itse nähdä hevoseni liikkeet ja se, miltä se näytti liikkuessaan. Jouduint ekemään yllättävän paljon töitä, jotta sain Mustiksen todella tekemään takaosallaan töitä. En siis enää yhtään ihmetellyt tuomarien kommentteja viimeisimmästä radasta Zenissä järjestetyissä kilpailuissa. Mustis alkoi olemaan takaa hyvinkin eriparinen ja varsinkin vasempaan kierrokseen se näkyi selvästi: oikea takajalka oli suorastaan voimaton ja vase takanen otti vain lyhyttä askelmaa, kunnes vetristyi.

Surullisena kävelin takaisin talliin juoksutuksen jälkeen. Mustis ei tuntunut ymmärtävän mikä oli vialla ja päätös orista luopumista alkoi olemaan yhä varmempana mielessäni. Suin orin ja jätin sen karsinaansa odottamaan. Anna oli kuullut tuloni ja tuli auttamaan minua varusteiden kanssa, tunsin itseni suorastaan kömpelöksi, kun tyttöystäväni sujautti silat paikoilleen valjaskassiin minun yrittäessä niputtaa suitsia. Anna varmasti pisti apeuteni merkille, sillä pian kasa nahkahihnoja katosi kädestäni ja näin edessä avuliaasti hymyilevän Annan.
“Mene vain jo ottamaan kahvia, niin mä laitan nää suitset. Maailmassa ei oo mitään, mihin ei kahvikupillinen tai kaljatuopillinen auttais.”
Kiitin Annaa ja suukotin poskelle poistuessani satulahuoneesta. Huokaisten astuin sisälle tyhjään loungeen, missä minua tervehti kahvin tuoksu.

Olin juuri saanut itselleni kahvin kaadettua ja istahdin pöydän ääreen, kun Anna saapui. Mietin, mitä sanoa naiselle ja hän tutki minua tiukasti katseellaan.
“Oliko Mustiksen kanssa ongelmia?” nainen kysyi vihdoin rikkoen hiljaisuuden.
“Ei oikeastaan. Tai en saanut sitä oikein työskentelemään takaosalla. Nätistihän se muuten meni.” Kerroin.
“Ai. Mikäs sitten mieltä madaltaa?” nainen tuntui selkeästi välittävän ja olevan huolissaan.
“Kävin Mustiksen kanssa viime viikolla klinikalla. Ja takajaloissa sillä on ongelmia, mitkä vaikuttavat tulevaisuuden käyttöön.” Ja niimpä kerroin eläinlääkärin käynnistä ja koitin parhaani mukaan vastata Annan esittämiin kysymyksiin.
“Oletko puhunut Amandan kanssa?” Anna kysyi.
“En ole. Enkä oikein tiedä, mitä Amandalle kertoisin. En voi vain ilmoittaa myyväni Mustista. Hän varmaan vain olettaisi, että ostan toisen hevosen tilalle ja niin edelleen. Eikä minulla varmasti olisi varaakaan uuteen hevoseen.” kerroin edelleen apeana.
“Ai? Olet siis päättänyt kuitenkin myydä orin vielä?” Anna kysyi kulmiaan kurtistaen.
“Niin. Olen itseasiassa jutellut Mustiksen edellisen tallin omistajan kanssa ja hän sanoi, ettei vaikutuksen pitäisi haitata jalostuskäyttöä ja kyllähän Mustis kevyttä käyttöä tulisi varmasti vielä pitkään kestämään.”
“Noh, mitä aiot sitten itse tehdä?” Anna vaikutti kovin empaattiselta.
“En tiedä. Haluan edelleen kilpailla ja kehittyä. Se onkin suurin syy siihen, miksi olen nyt Mustiksesta luopumassa. Mutta onko sellaista hevosta, jonka kanssa saisin rakennettua samanlaisen siteen ja jonka kanssa eteneminen tuntuisi yhtä miellyttävältä? Olen kuitenkin Mustiksen kanssa tehnyt vuosia töitä.” kerroin Annalle.
“Maailma on täynnä hevosia. Kyllä mä uskon, että sulle vielä sopiva löytyy, kunhan et luovuta. Te ootte ollu upee pari ja susta huomaa, että välität oikeasti Mustiksesta.”

@Anna S.

Lotta:
Tämä vuosi ei ollut alkanut lainkaan niin kuin piti; ensisiksi eläinlääkäri oli raspauksen ja perustarkastuksen jälkeen suositellut klinikalla kuvauksissa käyntiä. Seuraavaksi sain huomata, että Mustiksen karsinanaapuriksi oli muuttanut kirjava puoliveriori. Orissa ei ollut oikeastaan mitään vikaa, mutta ylläpitäjä, jonka nimeä en edes tiennyt, omisti resting bitch facen ja minua ei suorastaan pätkääkään kiinnostanut tutustua tuohon henkilöön tarkemmin. Sitä paitsi, minua ärsytti vielä enemmän se, että nyt tallille oli taas saapunut henkilö, jolla kilpailuvietti oli verissä ja vahvana. Ja vielä enemmän minua ärsytti se, että nainen kykeni ratsunsa kanssa todellakin etenemään ja tekemään töitä. Klinikalla olimme saaneet käytännössä katsoen Mustiksen kilpailu-uran lopettavan tuomion. Ori saisi kyllä toimia kisaratsunani Storytellers Cupin loppuun saakka, mutta sitten tulisi myynnin aika.

Niimpä saavuin tallille tänäänkin apeissa tunnelmissa. Ennen talli oli tuntunut vapauttavalta paikalta, nyt se vaikutti lähinnä maailmani murheiden keskittymältä tai vankilalta. Talliin sisälle päästyäni bongasin lähes välittömästä violetin kiharapilven ilmoitustaululta. Enkä minä nyt voisi enää kääntyä takaisin ja poistua. Annakaan ei enää asunut kartanossa, joten en voinut paeta sinnekään. Mustiskin tarvitsisi liikuntaa.

Matilda:
Haukka oli kotiutunut hyvin. Siinä ei ollut mitään ihmeellistä, koska jos mä jotain siitä hevosesta tiesin, niin sen, ettei sitä hätkäyttänyt mikään. Ei muutto, ei metsätiellä turvan edestä tien yli pinkova rusakko tai maneesin katolta putoava lumi. Haukkaa ei yksinkertaisesti kiinnostanut, ori käytti senkin ajan hyödyksi tuijottamalla tyhjyyteen kylmänsinisillä silmillään, sulkien ympäriltään kaiken ja kaikki.

Mua tosin turhautti hieman. Olin ratsastanut pääosin itsekseni, koska valmennuksista ei juuri oltu ilmoiteltu. Niinpä mä olin lähinnä humputellut menemään ja seuraavat Cupin osakilpailut tuntuivat kaukaiselta ajatukselta.
Mutta mäkin olin käyttänyt aikani hyödyksi. Mä olin taas back in the bisness, miesrintamalla siis.

Jos olisin tohtinut, olisin saattanut huomauttaa asiasta sille kaakaonjuojalle - että minulla, Matilda Sofia Tammilehdolla, oli tuloksia kiitos Tinderin. Se tulos oli viihtynyt mun asunnollani perjantai-lauantai -akselilla kokonaiset yksitoista tuntia.
Ja koska se ei ollut Kallasta, mun ei tarvitsisi todennäköisesti nähdä sitä enää koskaan. Kaikki voittivat.

Kuulin askeleet, jotka pysähtyivät taakseni. Vilkaisin olkani yli bongaten punaiset hiukset, jotka mä näin pakostikin miltei joka kerta tallilla käydessäni. Haukkaa suoranaisesti vitutti sellainen musta macho naapurikarsinassa, joten mun ei ollut tarvinnut tehdä sen suurempaa tuttavuutta friisiläisen omistajan kanssa: Haukka oli kyllä hoitanut sosiaalisen puolen hampaitaan vilauttelemalla.
“Terve”, mutisin kääntäen katseeni kyllästyneenä pois ilmoitustaululta.

Lotta:
Kuulin hiljaisen tervehdyksen liilatukalta ja kiristelin hampaitani. Jouduin kuitenkin etsimään kasvoilleni parhaan aspahymyni, vaikka tänään en ollut edes tallivuorossa.
“Hei. Miten menee?” Rupattelutuokio liilapään kanssa ei houkuttanut minua yhtään, mutta pakko kai se olisi joskus tutustua uusiin ihmisiin.
Vastaukseksi sain yksinkertaisen “Ihan jees”. Naista selkeästi ei paljoa kiinnostanut jutustelu.
“Onko mitään uutta?” Kysyin viitaten ilmoitustauluun.
“Kisakutsu” nainen kuulosti siltä, ettei häntä voinut asia vähempää kiinnostaa.

Nainen kääntyi ja käveli poispäin, kun itse kiirehdin lukemaan kisakutsua. Storytellers Cupin seuraava osakilpailu oli julkaistu ja se järjestettäisiin Auburnissa. Alla olevaan listaan Matilda oli jo ehtinyt ilmoittaa itsensä molempiin lajeihin. Esteratsastuksesta hänenä en huolestuisi, mutta Amanda koulutuomarina oli tiukkaakin tiukempi.
“Kannattaa alkaa treenaamaan, mikäli meinaat saada hyvän radan.” Huikkasin satulahuoneen ovea avaavalle Matildalle.
“Hyvän radan? Mitä sä tiedät muka mun esteratsastustaidoista?” Matilda kuulosti lähinnä syyttävältä.
“En mä sillä, mutta kouluradalla musta ainakin on ihan kiva saada hyväksytty suoritus ja luulen, että Amandaa tiukempaa tuomaria ei taida olla.” Kerroin ja rustasin oman nimeni Helppo A luokan osallistujiin.

Matilda:
Oli vähän outoa vääntää small talkia punapään kanssa: me nähtiin tallilla suunnilleen joka päivä, mutta se ei yleensä johtanut edes nopeaan tervehdykseen.
“Ai. Joo”, mumahdin katse punapään sormissa, jotka puristivat mustekynää. Amandasta huokuva viileys - ellei jopa kylmyys - oli kyllä vakuuttanut mut, mutten ollut vielä ehtinyt ajatuksissani niin pitkälle, että olisin yhdistänyt naisen tuomaroivan toisen koulukoitoksemme Cupissa.

Matkalla satulahuoneeseen mä tihrustin pakonomaisesti Haukan karsinanaapurin nimikylttiä. Lotta Alavuo? Mä en olisi todellakaan muistanut nimeä, jos sitä olisi multa kysytty. Friisiläisen tiesin oriksi, mutta siihen tietämykseni siitä parivaljakosta rajoittui. Siinä ei ollut mitään henkilökohtaista, koska niin asia oli suunnilleen jokaisen tallilaisen kohdalla - mä tiesin niiden nimet vain, jos ne olivat kertoneet ne mulle.

Satulahuoneen ovi kävi uudestaan vain sekuntien päässä siitä hetkestä, kun se oli sulkeutunut perässäni. Punapää harppoi määrätietoisesti vastakkaiselle seinustalle ja mulle tuli hetkellisesti jopa vaivaantunut olo: olisiko mun pitänyt edes yrittää olla sosiaalinen kilpatoverilleni? Me ei sentään oltu kilpakumppaneita ja meillä oli edessä kotikisat. Kaikki voittivat tässä tilanteessa.

“Onko se - ööm - ori ollut sulla kauankin?” kysyin kasatessani Haukan harjapakkia ja suitsia syliini. Lotta vilkaisi mua toinen kulma koholla ja mä vedin vaistomaisesti luonteenomaisen tylymuija-maskin takaisin kasvoilleni.
“Mustis?” nainen hymähti ilmekään värähtämättä. Nyökkäsin katse Haukan satulassa, joka mun täytyisi muistaa puhdistaa ratsastuksen päätteeksi.

Lotta:
“Meillä taitaa nyt tulla kuusi vuotta täyteen” sanoin ja kasasin Mustiksen tavarat kasaan. Tunsin kyyneleen kirveltävän silmässäni ja kiireesti pyyhin sen pois, jottei liilatukka huomaisi.
Naisen kylmä, kova ja etäinen katse hellitti hetkeksi. Siinä katseessa oli jotain samaa kuin Jonathanin seuratessa minun ja Mustiksen yhteistyötä. Kunnioitiko nainen minua?
“Ja jos tarviit apua Haukan kanssa koulutreeneissä voin yrittää auttaa.” sanoin ja vilkaisin satulahuoneesta poistuessani hieman jopa hölmistyneen näköiseksi muuttunutta naista.

Jätin tavarat Mustiksen karsinalle. Olin ehkä turhankin usein valloittanut hoitopaikan juuri niinä kertoina, kun olimme olleet samaan aikaan tallilla. Mustis kyllä pärjäisi karsinassa ihan hyvin ja olisihan orien välissä kuitenkin tukeva seinä, vaikkei aivan karsinan mittaista hajurakoa.

Nappasin riimunnarun ja työnsin ulko-oven auki, kun kuulin satulahuoneen oven taas aukenevan. En jäänyt kuitenkaan ottamaan selvää siitä, missä liilatukka hoitaisi kirjavan orin, vaan suuntasin ulos hakemaan Mustista tarhasta. Musta ori esitteli itseään ja lennokasta ravia naapureille, kun kävelin tarhalle. Vihellyksellä sain kuitenkin sen, kuten muutaman muunkin, huomion itseeni.

Portilla ori tervehti tutulla hörinällä. Kiinnitin ketjun Mustiksen leuan alitse ja jäin hetkeksi silittämään orin pörröistä karvapeitettä. Kuulin askeleet takaani ja pian huomasin Matildan kävelevän maneesin ja minun välistäni kohti viimeisiä tarhoja.
“Hyvä poika. Kyllä me saadaan vielä yhteisiä kisahetkiä. Nytkin on kilpailut tulossa, mutta edetään sun tahtiin.” Selitin orille, mutten ollut varma, kuuliko liilapää sanani.

Matilda:
Kuusi vuotta. Mä mietin Lotan vastausta matkalla Haukan tarhalle, kuullen väkisinkin punapään hiljaisen mutinan hevoselleen. Siihen asti mä olin ollut kunnioituksesta hämmentynyt, mutta sen jälkeen lähinnä kiusaantunut.

Mutta olihan kuusi vuotta yhden ja saman hevosen kanssa pitkä aika. Varsinkin mulle, joka oli vasta vajaa vuosi sitten tehnyt paluun hevosten pariin.
Haukka tuijotti mua tarhan laidalta ja toisin kuin Mustis, lehmänkirjava ori ei ottanut askeltakaan mua kohti. Mä en edes viitsinyt viheltää, vaan lompsin lumisen tarhan poikki orin luo itsekseni tuhahdellen. Oli siinäkin hevonen.

Mä olin kaavaillut tälle päivälle puomitreeniä, mutta Lotan tuomarikommentin myötä koulutreeni ei kuulostanut yhtään hullummalta. Googletin helpon B:n ohjelman sidottuani luimivan Haukan kiinni hoitopaikalle, joka oli kerrankin vapaana.

Nyökkäsin ohi kävelevälle Jonathanille, jonka tervehtimisestä oli tullut tapa. Se ei tarkoittanut sitä, että mä olisin nostanut ärräpoikaa jalustalle muiden joukosta, vaan se oli vain iskostunut lihasmuistiin.
Rasmusta mun sen sijaan oli pakko tervehtiä aina. Sen hyppääminen Haukalla oli sujunut viikonloppuna niin sujuvasti, että mun täytyi ylläpitää välejä nuorukaiseen.
“Älä viiti”, ärähdin Haukalle, joka yritti näykätä toppatakkini hihaa kumartuessani harjapakille. Mulkaisin oria nostaessani satulahuovan luimivan mustankirjavan selkään aikeenani nopeuttaa varustussessiota niin, että pääsisin maneesiin ja erityisen tympääntyneellä tuulella olevan Haukan selkään mahdollisimman pian.

Lotta:
Liilatukan komentaessa Haukkaa minun ei ollut yhtään ikävä sitä mustaa oria, jonka ostin vuosia sitten. Mustin seisoi paikoillaan kuin tatti tätä nykyä ja korkeintaan vain tervehti muita hevosia ja vaihtoi painoa jalalta toiselle. Kaukana menneessä alkoi olla se hevonen, joka levottomana seilasi pitkin käytäviä ja kuljetti ihmisiä pitkin maita ja mantuja. Olin ylpeä hevosestani.

Nopean harjauksen jälkeen satuloin Mustiksen tuttuun tapaani.
“Joo, me treenataan tänään sitä sun takaosaa ja laitetaan jalat oikeesti töihin. Saadaan sulle voimat takas sinne takajalkaan ja lihaksisto takaisin tasapainoon. Hierojakin on tulossa ensiviikolla.” Höpisin Mustikselle, kun kiristin satulavyötä, enkä tohtinut välittää siitä, että liilatukka kuulisi.
“Niin, eikä se maailma siihen lopu, vaikka sun jalkas ei enää kestä täyttä treeniä. Joo, mennään ihan sun tahtiis.” Jatkoin höpinöitäni, kun sujautin suitset puhisevan orin päähän. uusi kuolain oli tuonut etuosaan kaipaamaani tasaisuutta ja vakautta, vaikka takaosa nyt olikin edelleen ongelmallinen.

Kiinnitin kypäräni ja lähdin taluttamaan oriani kohti maneesia. Liilatukka oli saanut Haukan satuloitua ja oli nyt suitsimassa oria, joka luimi ja yritti napata palan Mustiksen satulasta hampaillaan. Nainen mutisi todennäköisesti kirosanoja ja veti oria taaksepäin käsi nenäpiin päällä.

Huokaisin saapuessani kerrankin tyhjään maneesiin. Talutin Mustiksen kaartoon ja nostin ohjat kaulalle. Kiristin satulavyön ja laskin jalustimet. Nostin jalkani jalustimeen ja yhdellä kevyellä liikkeellä ponnistin itseni orin selkään. Kuulin vihellyksen ovelta samalla, kun itse säädin istuntaani. Pian liilatukka ja kirjava ori saapuivat maneesiin. Huokaisin ja koetin rentoutua samalla, kun annoin Mustikselle luvan liikkua.

Matilda:
Olin harkinnut maneesiin menemistä kahdesti, mutta ulkona tuivertava tuuli houkutti vielä vähemmän. Haukka irvisteli Mustiksen suuntaan, vaikka friisiläinen käveli maneesin toisessa päädyssä lotkauttamatta korvaansakaan lajitoverinsa ilmestymiselle.

Mä yritin pysyä poissa toisen ratsukon tieltä verrytellessäni Haukkaa. Maltoin työstää käyntiä hyvän tovin, vaatien orilta aktiivista käyntiä. Avotaivutuksilla Haukan etuosa alkoi pehmetä mukavasti, eikä ori enää nojannut kättä vasten.

Jo ensimmäisestä raviaskeleesta alkaen mulla oli sellainen tunne, että Haukka suorastaan liiteli. Ori oli ollut niin huonolla tuulella, että olin automaattisesti olettanut sen peilautuvan ratsastukseen. Nyt mun allani kuitenkin ravasi yllättävän miellyttämisenhaluinen puoliverinen, jonka sain taipumaan hyvin kulmiin ja pidentämään askelta pitkillä sivuilla.

Välikäyntien aikana jumiuduin seuraamaan Lotan ja Mustiksen työskentelyä. Ratsukko ravasi maneesin toisessa päädyssä molemmat niin keskittyneinä, ettei todennäköisesti ollut väliä, oltiinko me Haukan kanssa maneesissa vai ei.
Kokosin ohjia takaisin käteen suunnitellen mielessäni seuraavaa tehtävää: laukkalävistäjä ja siirtyminen ravin kautta käyntiin mahdollisimman napakasti. Lävistäjillä Haukka valahti etenkin laukassa helposti pitkäksi ja siirtymisissä ori usein rojahti hitaampaan askellajiin niin, että siitä oli pehmeys kaukana.

Lotta:
Alkukäynneissä Mustis oli hieman tahmea, mutta sain sen kävelemään mukavan aktiivisesti ja tasaisesti käyttämään takaosaansa. Lähdin jo käynnissä hakemaan ympyröitä ja voltteja, jotta ori joutuisi käyttämään takajalkojaan. Siirryin raviin ja muutaman ravilisäyksen jälkeen jäin maneesin toiseen päätyyn ympyrälle ravaamaan. Tempon muutoksilla ja ympyrän koon vaihtelulla pyrin aktivoimaan sisätakajalkaa. Mustin tuntui tukeutuvan mukavasti kuolaimeen ja kykenin keskittymään lähinnä takaosan ratsastamiseen alle.

Kun siirryin vihdoin käyntiin, oli liilatukka jo siirtynyt takaisin työskentelemään omien välikäyntiensä jälkeen. Ensimmäisellä laukkalävistäjällä Haukka oli suorastaan pitkä ja etupainoinen ja siirtymiset olivat liian teräviä, töksähtäviä, joissa ei ollut joustoa.
“Koita ratsastaa sitä ylös ja odottamaan. Nyt se juoksee pitkänä kuin mäyräkoira ja muutoksiin se ei ole varautunut.” Yritin ystävällisesti ohjeistaa naista. Nainen tuhahti, mutta seuraava lävistäjä oli kuitenkin paljon parempi. Ilmeisesti liilatukka kuitenkin kuunteli, eikä antanut kaiken vaan valua toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, kuten olin odottanut.

“Se oli jo parempi, mutta muista aktivoida pohkeella laukkaa. Lennokkuus katos askeleesta täysin loppua kohden.” Kommentoin ja keräsin ohjat takaisin tuntumalle. Muutaman ravivoltin jälkeen lähdin hakemaan suoralta vuorotellen molempien laukkojen nostoja. Pelkkä laukkaaminen ei kuitenkaan lisäisi voimaa takaosaan, joten nostoista koin olevan suuremman hyödyn meidän tilanteeseemme.

Matilda:
Mä olin samaan aikaan kiitollinen ja turhautunut Lotan kommenteista: toisaalta niistä oli hyötyä, mutta toisaalta ne provosoivat. Tunneilla tai valmennuksissa käyminen ei koskaan ollut osoittautunut mulle ongelmaksi, koska silloin mä keskityin kuuntelemaan valmentajan neuvoja ja vinkkejä. Nyt mä kuitenkin kuuntelin niitä Haukan naapurikarsinan hevosen omistajalta, enkä tiennyt tarkalleen kuinka suhtautua.

Haukka alkoi vähitellen nousta, kun dieselmoottori alkoi vihdoin lämmetä. Punapää oli todennäköisesti pitänyt mua amatöörinä ensimmäisten lävistäjien aikana, koska Haukan laukka vaati aikansa, etenkin sileällä. Mustankirjavan ratsastettavuus oli ilman esteitä mitä oli, mutta mä opin joka päivä jotain uutta ja tiedostin, kuinka Haukka vaati työstämistä tullakseen hyväksi.

Muutaman lävistäjän jälkeen jäin laukkaamaan hetkeksi uralle. Haukka venytti askeltaan pitkillä sivuilla tullen kuitenkin yllättävän helposti takaisin kiinni päädyissä, joiden aikana yritin koota oria herätelläkseni sitä paremmin kuulolle.

Haukka ei ollut todellakaan mikään kouluratsu, mutta vaihtaa se esteratsuna luonnollisesti osasi. Mä epäröin hetken kulmassa, mutta käänsin orin lävistäjälle ja tein pari valmistelevaa puolipidätettä. Haukan laukka pysyi koottuna, joten mä uskalsin tehdä ratkaisevan liikkeen ja vaihtaa laukan puolessa välin lävistäjää.
“Hyyvä”, mumahdin hiljaa, kun mustankirjava vaihtoi kuin vaihtoikin laukan ilman suurempia protesteja.

“Loppuravit maastossa?” ehdotin sen enempää miettimättä ohi ratsastavalle Lotalle. Nainen katsahti muhun kummastuneena, mutta mä kuvittelin sen nyökänneen tuskin huomattavasti. Koska me oltiin juuri vietetty arviolta puolitoistatuntinen lähietäisyydellä ilman suurempaa draamaa, ei loppuhöntsäily lumisessa metsässä voinut haitata. Kai.

Lotta:
Liilatukka oli aivan spontaanisti kysynyt, lähtisinkö loppuraveille maastoon. Olin häkellyksissäni sen enempää ajattelematta vain nyökäynnyt. Päätin olla kuitenkin kohtelias, joten lupauduin avamaan maneesin portin ja oven, jotta pääsisimme yhdessä turvallisesti ulos.

Ponnistin katoksessa takaisin satulaan. Liilatukka sanoi jotain siihen suuntaan, ettei oikein tuntenut maastoja, joten tarjouduin näyttämään jonkun uuden lyhyen reitin. Mustis oli jo mukavassa hiessä, joten annoin sen ravata suhteellisen rentona, mutta takanani kirjavalla hevosella tuleva nainen joutui pitämään ratsuaan melko työllä hallinnassa. Haukka näytti juuri siltä, että olisi voinut purra Mustiksen rennosti heiluvan hännän poikki tai vaikka palan irti mustan orin takamuksesta.

Maastolenkin jälkeen pidimme edelleenkin orit hyvän välimatkan päässä toisistaan. Mä ja Matilda saatettaisiin jopa kyetä joskus rentoon jutusteluun, mutta samaa ei oreilta voisi varmasti koskaan toivoa. Kai siellä jossain liilatukan kovan kuoren alla ihan ihminen asui.

kirjoitettu yhdessä @Matilda T.

24.11. Kuka pelkää mustaa miestä? - roolipeli ft. @Jonathan R.

27.2.2018

Jos ei ollut tarpeeksi rankkaa tehdä projektia omalle isälleen ja tämän uudelle vaimolle, niin ainakin lähiviikkojen tapahtumat nostivat stressin pintaan. Laskin puhelimeni ja kyynel vierähti poskelleni. Vaihdoin ratsastushousut lökäreitteni tilalle ja kuulin kännykkäni piippaavan. Avasin viestin, joka sisälsi kuitin useamman tuhannen euron tilisiirrosta. Toivoin, ettei minun tarvitsisi katua äskeistä puhelua, jossa olin sopinut yksityiskohdista. Ainakaan minun ei tarvitsisi miettiä, millä maksan vuokrani ja Mustiksen tallipaikan.

Tallipiha tuntui vieraalta, kun parkkeerasin autoni. Uskoin tuntevanin tallin jokaisen nurkan, mutta jotenkin millään ei ollut enää merkitystä. Hevoseton on huoleton ei tuntunut jotenkin pitävän millään paikkaansa. Murehdin nyt vain entistä enemmän kuin koskaan sinä aikana, kun ori oli ollut minulla. Ja olisihan se, vielä pari viikkoa.

Avasin tallin oven, joka narahti tuttuun tapaan. Askeleeni kaikuivat tyhjillä, siisteillä käytävillä. Tyyliä, sitä tässä paikassa ainakin oli, eivätkä omistajat katsoneet sekuntiakaan epäjärjestystä. Askeleeni pysähtyivät toimiston ovelle. Huokaisin ja keräsin rohkeuteni. Koputin varuiksi ja avasin oven. Oletin huoneen olevan tyhjä, mutta siellä istui Amanda silmät tiukasti suunnattuna papereihin.
“Hei” tervehdin ja suuntasin vältellen kohti ilmoitustaulua, jossa oli ilmoitettu työntekijöiden vuorolistat. Käänsin sivua seuraavalle kolmen viikon jaksolle ja tarkistin vuorot, jotka oli merkitty minulle. Kolme iltatallia.
“Olen löytänyt Mustikselle ostajan.” Sanoin silmät vielä suunnattuina työntekijöille suunnatulle ilmoitustaululle, näkemättä kuitenkaan mitään muuta kuin abstrakteja muotoja.
“Ahaa..” nainen mutisi niin, että juuri ja juuri kuulin hänet.
“Mustis haetaan 15.3. Maksan kuitenkin koko kuun vuokran ja teen sovitut tallivuorot vielä senkin jälkeen.”
“Ai. Mitäs meinasit sen jälkeen tehdä? Uskoin, että olisin nähnyt teidät vielä tämän vuoden Kalla Cupissa.” nainen kysyi, enkä uskonut, että vaaleaverikkö nosti katsettaan papereistaan missään vaiheessa.
“En tiedä. Kai yritän löytää jonkun hevosen, jonka kanssa pääsen etenemään. Ja autan Annaa Epin kanssa, jos hän haluaa.”
“Selvä” Amanda sanoi ja tiesin, että minun olisi parempi poistua toimistosta.

Tarkoitukseni ei ollut lähteä mastoon tänään, mutta kehostani ei löytynyt komentoa, jolla olisin saanut hevosesta jotain muutakin irti kuin perusasiat. Paikka Storyteller’s Cupin finaaliin ei ollut vielä varmistunut, mutta uskoin kovasti, että saisin sellaisen. Se olisikin mainio tapa päättää yhteinen kilpailu-ura, Mustiksen kilpailu-ura.

Pian muistot tuudittivat minut mukaansa. Muistot kilpailuista menneiltä vuosilta. Muistot pisteellä tai puolella häviämisestä kilpailuissa, muistot voitoista, muistot täysin unohtuneista radoista. Pakkanen ei haitannut minua, joten tein suunnittelemaani pidemmän reitin ja muistelin, kuinka Anna oli vienyt minut täällä maastoon ensimmäistä kertaa.

Laskeuduin satulasta ja talutin orin talliin. Hoitopaikka odotti kutsuvana, mutta päästin Mustiksen kuitenkin vapaaksi karsinaansa. Kello oli jo niin paljon, ettei minun enää kannattanut laittaa oria ulos, joten huolellisen harjauksen ja loimituksen jälkeen lysähdin karsinan etuseinää vasten. Olin tehnyt todella suuren päätöksen, josta en enää voinut perääntyä. Tiesin, että itse kyllä selviäisin ajan kanssa, mutta en tiennyt Mustiksesta. Sen kanssa kyllä pärjättäisiin, mutta saisiko joku rakennettua siihen vielä samanlaisen siteen kuin meidän välillämme on?

Tiesin, että unettomat yöt valvottaisivat minua jatkossakin, mutta edelleen olin nähnyt säännöllisesti painajaisia Mustiksen menettämisestä. Annoin poskilleni valuvien kyynelien jäädä ja tuijotin sumein silmin tyhjyyteen. Karsinan ovi natisi avautuessaan ja pian joku oli kyyristynyt viereeni.
“Lotta, onko kaikki hyvin?” Gabriella kysyi selvästi huolestuneena.
“Joo” nyyhkäisin ja pyyhin silmäni niin, että näköni kirkastui.
“Tule, niin autan sua Mustiksen tavaroiden kanssa ja sit otetaan kahvia, eikös?” nainen sanoi ja ojensi minulle käden, johon tartuin mietittyäni asiaa. En voisi vain istua kahta viikkoa itkien Mustiksen karsinassa.

Olin uppoutunut kahvikuppini ääreen, kun loungen ovi avautui. Pian huomasin, kuinka Anna istahti vierelleni ja kietoi kätensä ympärilleni lohduttavasti.
Lopulta kasattua itseni kykenin puhumaan.
“Ainakin tuli nyt todettua se, ettei raha tee onnelliseksi” sanoin rikkonaisella äänelle.
“Mitä tarkoitat, Lotta?” Anna kysyi ja pyyhki varoen sormellaan kyyneleen poskeltani.
“Sain tänään puolet Mustiksen kauppasummasta”.
Molemmat naiset kääntyivät tuijottamaan minua. En ollut ehtinyt kertoa Annalle tämänpäiväisestä puhelusta. Gabriellalla tuskin oli tietoa siitä, että olin myymässä orin.

Talutin Mustista ja odotin jännittyneenä palkintojen jakoa. Sydämeni pamppaili ja olin hengästynyt. Anna katseli käsihevosalueen laidalta hieman huolestuneena. Vihdoin äänentoistolaitteista kohisi ja kuuluttaja kutsui minut ja Mustiksen palkintojen jakoon. En voinut uskoa kuulemaani. Anna melkein kiljui riemusta, mutta en kuullut sitä. Talutin orin tyttöystäväni luokse ja minut puntattiin satulaan. Anna talutti meidät maneesille, missä ohjasin orin kaartoon.

Tuomarin tervehdyksen jälkeen Mustis sai ruusukkeen ja loimen ja minä kädenpuristuksen. Kuulutus kunniakierrokselle oikeaan kuulutettiin ja annoin orille pohkeita. Minun ei tarvinnut paljoa pyytää kokeneelta kilpakumppaniltani, kun se jo nosti laukan. Yksi kunniakierros ei selvästi riittänyt orille ja viiletimme vielä toisenkin kerran maneesin ympäri, tällä kertaa hieman hillitymmin. Hymyssä suin kävelimme lopulta ulos maneesista, jotta seuraava luokka saataisiin vielä käytyä.

Olin taluttamassa Mustista, kun Storytellers Cupin paikalla olevat osallistujat kuulutettiin maneesille. Matildan kisaratsu, Haukka, oli jo trailerissa, joten luovutin hevoseni Annalle ja annoin pikaiset suukot molemmille.

Maneesin areenalle oli jo kokoontunut minulle tuttuja naamoja. Ensimmäisenä yleisön eteen kutsuttiin esteratsastukseen osallistuneita, joten jäin seinän vierustalle odottamaan omaa vuoroani - tai ainakin helppo A luokan kuulutusta - . Aika tuntui taas matelevan, mutta lopulta meidät pyydettiin saapumaan maneesin keskelle. Kolmanneksi helppo A luokan rankingissa sijoittui Jonna Väisälä, vaikka hän ei päässytkään kilpailemaan finaaleihin. Toisena luokan rankingissa sijoittui Salma, joka oli jäänyt tämänpäiväisessä mittelössämme kolmanneksi. Viimeisenä kuulutettiin luokan rankingin voittaja. En ollut uskoa korviani. Se olin minä. Olin viiden ja puolen pisteen erolla voittanut Salman kouluratsastuksen rankingissa.

Aplodien saattelemana palasimme muiden joukkoon. Seuraavana kuulutettiin kokonaisrankingin palkintojenjako. Kolmanneksi oli sijoittunut Jonna väisälä. Yleisö taputti hienolle suoritukselle kilpailuissa, olihan kokonaispisteet 47. Mielessäni pystyin jo laskemaan, että omat pisteeni ylittivät Jonnan pisteet, mutta en tiennyt, kuinka paljon Salma oli saanut esterankingista. Vaihdoimme Salman kanssa merkitsevät katseet ja käännyimme katsomaan, kun Jonna käveli palkintojen jakoon. Seuraavana kuulutettiin:
“Vain neljän pisteen erolla voittajaan, toisena kokonaisrankingissa palkitaan Lotta Alavuo hevosellaan Montalbano.”
Kävelin haparoivin askelin. Tiesin, että olin toinen, en vain osannut sisäistää sitä. Yleisö taputti ja minut kukitettiin ja sain kunniakirjan.

***

Lopulta pääsimme takaisin tallille. Vaikka päivä oli ollut pitkä ja rankka, en voinut kuin hymyillä autoa ajavalle tyttöystävälleni ja puristaa tämän kättä aina välillä. En viitsinyt kertaakaan vilkaista takapenkillä istuvaa Matildaa. Oletin, että hän löytäisi mielenkiintoista tekemistä somesta tai vaikka maisemien katselusta.

Purimme orit trailerista ja talutimme ne talliin. Hoitopaikka oli muutettu karsinaksi, joten jouduimme molemmat laittamaan orit omiin karsinoihinsa. Loimien vaihdon jälkeen pojat pääsivät vielä tarhaan ja tyhjensimme trailerista ja autosta. Anna auttoi minua järjestelemään Mustiksen tavarat vielä tarvittaviin ja loput vein suosiolla tallinvintille jo valmiiksi pakattuihin kasseihin.

Hiplasin kankisuitsia, jotka roikkuivat pienessä naulassa, kun joku saapui tallinvintille. Vilkaisin olkani ylitse ja näin tutun liilatukan. Hymyilin naiselle ja käänsin katseeni takaisin suitsiin, joita Mustis tuskin koskaan tulisi käyttämään. Olin päättänyt pitää ne itselläni. Osittain muistona ja toisaalta, jos joskus ostaisin kouluhevosen vielä itselleni, olisi minulla sille kanget valmiina.

Tunsin käsien kietoutuvan ympärilleni. Olin vapauttanut pitkät hiukseni nutturalta ja tunsin länpimän ilman työntyvän hiusteni lomasta niskaani.
“Teillä meni tänään tosi hyvin.” Anna kuiskasi korvaani. Me molemmat tiesimme, että tallinvintti oli varmaan ainoita paikkoja tallilla, jossa saimme olla lähekkäin kaikessa rauhassa. Minä en todellakaan kaivannut yleisöä.
“Kiitos” sanoin hymyillen. “En olisi voinut toivoa Mustikselle parempaa kisauran päätöstä.”
“Sä pääset vielä katsomaan sitä ja ratsastamaan sillä. Sä tiedät sen hyvin. Ja tunnet uuden omistajan sekä tallin.” Anna tiesi hyvin, kuinka raskas paikka Mustiksesta luopuminen mulle oli ja olin todella kiitollinen hänen sanoistaan.

Käännyin ja halasin tyttöystävääni. Pian halaus kuitenkin muuttui suukoiksi ja suudelmiksi. Ajatukseni karkasivat jonnekin hyvin kauas Mustiksesta siihen, mitä vain suljettujen ovien takana tapahtui. Lopulta irrottauduin tyttöystävästäni ja henkäisin. Näin tallivintin ovella hahmon. Tallin toinen liilatukka oli ilmaantunut tallinvintille mukanaan joitakin tavaroita ja kasvoillaan tympeä ilme. Matilda marssi Haukan hyllylle ja jätti tavarat siisteihin pinoihin.
“Mun varmaan täytyy käydä katsomassa Epiä” Anna kuiskasi ja poistui varovaisesti paikalta. Matilda kuitenkin oli jo kävelemässä pois tallinvintiltä.

Naisten mentyä huokaisin ja niputin suitset ja laitoin ne säilytyspussiin. Pussin nostin yhteen melkein täyteen pakattuun Ikean kassiin, jossa oli minulle itselleni jäävät tavarat.