Satunnaishäiriköintiä

Mä olin käynyt Mymmelin kanssa valmentautumassa Sebastian Laurentin kenttävalmennuksessa Louhijoella. Valmennus oli mennyt kaikenkaikkiaan mukavasti, mutta minua suretti kovin, ettei 115cm korkealla Welsh-tammalla pystynyt loikkimaan kovinkaan suuria esteitä. Sebastian oli toki keksinyt tapansa mukaan valitettavaa suunnilleen kaikesta, mutta se kuului asiaan. Tulos tai ulos, kuten mieskin oli todennut saapastellessaan ympäri maneesia raybanit päässään. Sitä mä vähän ihmettelin, aurinkolasit keskellä talvea? Ymmärsinhän mä, että lämmitetyssä maneesissa oli ihan mukavan lämmin, mutta eikai se lämpö kirkkautta tuonut.

Toisaalta mistäpä mä mitään tiesin. Siksi kai mä nyt istuinkin Adelinan kyydissä ja jouduin kuuntelemaan tuskailua siitä, minkälaiset kynnet hän seuraavaksi laittaisi. Ee-vee-vee-koo. Nojasin päätäni viileään etuikkunaan ja haukottelin. Ade oli höpissyt jostain kakun hakemisesta tipahdettuaan sen puolihullun ruunikon kyydistä. Mä esitin toiveen turkinpippuri-juustokakusta, mutta jälleen blondi pyöritteli silmiään minulle. Piti kuulema olla jotain hyvää, joka kelpaisi kaikille. Eli ilmeisesti jotain laktoositon-hajuton-gluteeniton-mauton-väritön-tön-tön-töö. Miksi aikuiset aina yrittivät miellyttää kaikkia, joskus olisi vain niin paljon parempi napata se turkinpippurikakku mukaan ja mussuttaa se yksikseen.

Matka Louhijoelta Kallaan ei ollut kuolettavan pitkä, mutta mä silti huokaisin helpotuksesta päästessäni Aden parkkipaikalle. Mymmeli oli jäänyt yöksi Sebastianin tallille, sillä huomenna olisi toinen valmennuspäivä. Marssin tummansininen viikonloppulaukku olallani Adelinan sohvalle ja lösähdin istuskelemaan. Viimeinkin rauhallista, kunnes Adelina erehtyi avaamaan suunsa.
"Mä en tullu sun luo siksi, että voisin oottaa jossain kynsi-ripsi-karvasalongissa sun räpättimien hinkuttamista", puuskahdin vihaisena Adelinalle, joka ilmoitti lähtevänsä piakkoin Murronmaalle saakka huollattamaan kynsiään ja ripsiään.
"Ei sulla ole paljon vaihtoehtoja, kun en mä sua tännekään jätä sotkemaan", Adelina sanoi tuimasti. "Eikä mulla mene edes kauaa, maksimissaan joku kolme tai neljä tuntia."
Mä katselin sen valkoisiksi blondattuja hiuksia ja saatoin lähestulkoon haistaa hiusvärin pistävän hajun hajuvesipilven läpi. Kuinkahan usein se joutui värjäämään nuitakin karvojaan, ihme etteivät tipahtaneet pois moisesta kynimisestä.

"Mä voin mennä Auburniin hoitaan Lefaa", ehdotin toiveikkaana. "Sillähän on hoitajanpaikka vapaana kun nykyään vuokraat sitä."
"Sä et todellakaan mene koskemaan Lefaan edes pitkällä tikulla, se ei muutenkaan ole mikään hengailupaikka", Adelina sanoi kiukkuisena.
"Me sovittiin Viivin kanssa, että nähdään tänään siellä ja sähän just sanoit, ettei sulla mene kauaa. Tuut sitten niiden käherryksien ja asetonihuurujen jälkeen", totesin ja ryhdyin kiskomaan sinikeltaista toppatakkia päälleni.
"Mikset sä heti sanonu, tottakai sä sitten voit mennä!" Adelina hihkaisi innoissaan.
Varmaan juoruili niiden käperrystentekijöiden kanssa, eikä tahtonut mua salakuuntelemaan. Nyt oli vaan toivottava lujasti, että Viivi olisi tallilla. Mä en ollut kuullut siitä pihahdustakaan aikoihin.

Ade vaatimalla vaati, että saisi ottaa minusta kuvan instaansa, koska olin kuulema niin söpö. Siis söpö? Mä en todellakaan ollut mikään vauva. Poseerasin kiukustuneen Aden mukaan surkeasti, kun hymy yltänyt silmiini saakka, mitä se sitten lie tarkoittikaan. Mä halusin vain äkkiä sisälle, ulkona ei ollut mikään lämmin, varsinkaan kun takkia oli pidettävä auki kuvien vuoksi.

Lopulta mä huiskautin kättäni Adelinalle, joka kaartoi pois autoineen. Auburn olisi kerrankin kokonaan mun ilman kyttäävää isoserkkua. Nostin untuvatakin kaulusta pystympään ja marssin päättäväisesti kohti loungea. Jos mä näyttäisin siltä, että mä tietäisin mihin olisin menossa, kukaan ei kehtaisi kyseenalaistaa mua. Paitsi ehkä Viivi, mutta sillä nyt olikin oikeus kyseenalaistaa mun touhut. Sehän oli periaatteessa yks koko tän paikan pomoista.

Mä olin joutunut tulemaan kartanolle bussilla. Bussilla! Che cavolo! Äiti ei ollut muka ehtinyt heittää ja Isben tekosyy liittyi jotenkin niihin valmennuksiin, joita aioin tulla katsomaan.

En tajunnut, miksei Isbe voinut noutaa mua katsomoon. Oli hirmuisen rassaavaa tuijotella bussin kämyisistä ikkuinoista pihalle ja koittaa tunnistaa jotain maisemia. Sitten mä onneksi keksin kysyä kuskilta, joka tarpeeksi monen kyselykerran jälkeen suostui ihan itse pysähtymään mun pysäkillä (en tajua miksei se heti mennyt niin??).

Se pysäkki vaan ei ollut Auburn, vaan joku hitsin risteys ennen sitä. Jouduin talsimaan ainakin monta sataa metriä ja siinä vaiheessa matka oli kestänyt miljoona kertaa kauemmin kuin äitin körötyksellä ja ainakin tsiljoona kertaa kauemmin kuin Isben kyydillä.

Tie oli aurattu aivan kakasti tai siis sitä ei oltu aurattu. Mä huidoin mun tumppuja hurjasti, kun yksi auto meni ohi kohti Auburnia (varppina meni sinne!!) mutta sain vaan lumipöllyn päälleni kun se kakkapää huristi tiehensä.

Oli siis sanomattakin selvää, että olin vähän kuin myrskynmerkki päästessäni vihdoin loungeen kuivattelemaan villasukkiani. Kukaan ei edes tahtonut rupatella mun kanssani, vaan porukka sinkoili ees sun taas suut tiukkoina viivoina. Väkeä loungessa kyllä pörräsi, ainakin hetki sitten. Ehkä joku valkka alkoi jo.

Olin juuri aikeissa kerätä voimiani ja raahautua maneesiin, kun Se astui ihan yhtäkkiä ovesta sisään. Mitä hitsiä Miro täällä teki? Ja varmaan se tuli just silloin, kun olin harjannut tukkani viimeksi, öööö, joitakin viikkoja sitten???

Ja tietenkin mä myös röhnöttelin sohvalla, varpaat kippurassa kropan alla että ne joskus lämpenisi. Mirolla oli tosi tyylikkäät vaatteet, mutta mä en suostunut nolostumaan.

"Mitä sä täällä teet", töksäytin. Mä vaan sanoin sen, vaikka mietin kyllä että mun pitää nyt miettiä mitä sanoisin. Hups.

Talli oli kuin muurahaispesä, eikä tuttuja kasvoja näkynyt missään. Kaikki näyttivät hyvin kiireisiltä ja tärkeiltä, joten kenelläkään ei ollut oikein aikaa seurata minun saapumistani. Tallissa sisällä oli tietysti yhtä upea kuin ennenkin. En voinut ymmärtää miten tallin käytävä saattoi olla niin puhdas, vaikka hevoset kävelivät siitä eestaas jatkuvasti. Mietin kuumeisesti täytyisikö minun ottaa pipo pois päästäni kun kerran olin sisällä, mutta päätin olla kovis. Kerrankin siihen oli mahdollisuus, kun kukaan ei ollut vahtimassa ja jäkättämässä.

Nykäisin loungen oven auki ja näin Viivin istuskelemassa sohvalla rennon näköisesti. Se näytti omistavan koko paikan eli juuri siltä niinkuin sen kuuluikin. Olin helpottunut nähdessäni bruneten, nyt minun ei tarvitsisi valehdella Adelinalle, ainakaan ihan niin paljoa.

"Mitä sä täällä teet", Viivi kysyi.

Otin takin pois päältäni, laitoin sen tuolin selkänojalle ja istahdin tuolille melkolailla väärinpäin. Pipon pidin päässäni, sillä mä edelleenkin aioin olla kovis. Kallistin hieman päätäni ja pohdiskelin kuumeisesti, minkä sinkoilevista ajatuksistani paukauttaisin ilmoille kuulostavani mahdollisimman coolilta.

"Mä tuota.. mä oikeastaan pakoilen Aden jotain käperrryshuoltoa", paljastin ja onnittelin itseäni päätöksestä pysyä rehellisyydessä. "Tai ihan alunperin mä olin Seben, siis Sebastian Laurentin, tiiäthän sen kenttäratsastajan. No kuitenkin Seben valmennuksessa tuossa Louhijoella aamusta ja Mymmeli jäi sinne, kun meen huomenna uudelleen. Mä tulin sitten Adelinalle, koska toinen vaihtoehto ois ollut mennä hotelliin famun ja fafan kanssa ja ne on välillä ihan kuolettavan tylsiä."

Irvistin puhuessani famusta ja fafasta. Mä en nimittäin todellakaan olis kestänyt jotain eläkeläisclubin kokoontumisajoja ja ylipäätään muutenkaan niiden kalkkisten seuraa. Famu oli päättänyt alkaa happamaksi ja kiukutteli fafalle ihan kaikesta nykyään. Esimerkiksi uudesta katumaasturistakin se löysi sanottavaa, vaikka fafa perusteli autotarpeen oikein hyvin. Pakkohan heillä oli Suomessakin olla auto, jolla pystyisi vetämään traileria, ettei aina tarvitsisi vuokrata jotain romua.

"Niin joo ja siis joo. Ade oli tosiaan menossa Murronmaalle huollattaan ripsiään ja kynsiään ja en mä edes tiedä oikeasti, että mitä. Mä ajattelin vain pelastautua tänne siksiaikaa", jatkoin puhetulvaani. "Mikä häppeninki teillä täällä on? Hirveästi näkyi olevan porukkaa liikenteessä."

Mietin kuumeisesti mitä tekisin jos Viivi olisi menossa vaikka ratsastamaan piakkoin ja jäisin yksin. Olisiko musta salapoliisiksi ja selvittämään kartanon salaisuuksia ihan itse? Toki loungessa näkyi olevan melko mukavat tarjoilut jo itsessäänkin, ehkä mä voisin kuluttaa muutaman tunnin hörppien tiskivedeltä maistuvaa teetä ja esittää jotain hienoa brittiä, mikäli joku sattuisi paikalle saapumaan. Harmi kun täällä ei näkynyt marmeladia ja leipiä, ne olisivat kruunanneet brittiesityksen.

Myhäilin ja nyökkäilin tietäväisen näköisenä, vaikken ollut koskaan kuullutkaan mistään Sebastianeista. Miro taisi olla aika tosi hyvä ratsastaja - tai sitten se leuhki ilman syytä. Tuhlaili ehkä fa-fa-mujensa rahoja (niin mä olisin tehnyt, vaikka mulla oli tietysti myös taitoa).

Niin tai näin, sillä oli kyllä pokkaa. Ja hirrrrrveeen söpöt hiukset. Ihan eri tavalla kurittomat (siistimmät..) ja värittömät versiot mun tukkakasastani, jonne äiti sanoi lintujen pesiytyneen. Katselin sen hienoja kuteita mietteliäänä ja tuimanoloisena, vaikka olin mä vaikuttunut.

Ja se käytös!! Siis kukaan meidän luokkalainen ei kyllä uskaltais olla noin röyhkee, ei mulle. Ja Mirokin tunsi mua jo vähän, eikä silti arastellut! Se oli oikeastaan vähän jännittävää. Poskia ihan kuumotti kun aattelin miten söpö ja semmonen cool se oli. Ja miten noin vaan se kertoi Aden jutuista eikä yhtään yökkäillyt tyttöbakteereille tai mitään semmoista noloa.

Mä vaan jatkoin nyökkäilyä ja tuimistelua, kun vihdoin tuli mun hetki tietää jotain.
"Ai, luulin että sä tiesit. Täällä on estevalmennuksia!! Mulle vaan kävi onnettomuus - tai siis ei mitään sillein isoa mutta sukat kastui ja tulin tänne kuivattelemaan", henkäisin ja keskeytin äkkiä. Meinasin paljastaa että olin joutunut bussiin!!!

Miro ei onneksi ainakaan heti saanut mua siitä kiinni, koska Nita tuli silloin loungeen. Se katsoi mua oudon kauhistuneesti (jep kyllä se oli kauhua) vaikka siis mehän tunnettiin. Mä vilkutin iloisesti eikä se saanut sanaa suustaan. Kyllä se sillein laimeesti vilkutti takaisin ja luin sen huulilta: "onko niitä kaksi", mutta eihän siinä ollut mitään järkeä. Viivejä oli vain yksi ja miroja myös, eikä täällä muita ollut.

"Nita on kiva mutta se ei ole esteratsastaja", mä tiedotin Mirolle Nitan häivyttyä yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, niin kuin se selittäisi kaiken. "Tuutko mun kanssa maneesiin katsomaan vai mitä meinasit pyöriä täällä?" kysyin ja ryhdyin kiskomaan jodhpureja jalkoihini.

Vai estevalmennuksia se kuhina tiesikin, olisihan se pitänyt arvata. Adelinakin oli menossa jonnekin humputtelutunnille huomenna. Se oli kuulema ollut joskus ihan keskinkertainen ratsastaja, mutta sitten sen hevonen kuoli. En muistanut itse ajasta mitään, olin ollut silloin niin pieni. Miksi Adelina ei voinut sanoa, että täällä oli valmennuksia? Mua nauratti kuvitellessani pynttäytyneen blondin tunnille, osaisikohan Adelina enää muuta kuin sukia itseään?

"Ootko sä menossa jollekin tunnille tänään?" Kysyin Viiviltä.
Arvatenkin tyttö ratsastaisi jollain tunnilla, mikäli valmennukset eivät olisi tasoa Adelina. Olihan siellä varmasti muutakin, tuskin Auburnissa alkeiskursseja järjestettäisiin.

Viivin sukat olivat kastuneet jostain syystä. Mä mietin kuumeisesti miksi ihmeessä se ei yksinkertaisesti vain käskyttänyt jotain talliorjaa hakemaan sille kuivia. Tai olisi vaatinut joltain tallityöntekijältä varasukat. Mitäköhän Viivi oli joutunut tekemään, jotta oli kastellut sukkansa, kamala kohtalo. Mietin hetken olisiko etiketin vaatimaa tarjoutua lainaamaan omiaan, mutta ehkäpä Viivi ei tahtoisi siroihin jalkoihinsa minun musta-keltaisia urheilusukkiani.

Joku brunette saapui loungeen ja näytti samalta kuin Eerika nähdessään hämähäkin. Bruneten täytyi olla joku Viivin ala(ma)inen, eikai se muuten nuin järkyttyneeltä olisi näyttänyt. Oli varmaan unohtanut sukia Viivin hevosen kunnolla tai jotain. Brunette paljastui kouluratsastajaksi. Huoh ja voih, siinäpä olikin laji, jossa ei ollut kerrassaan mitään järkeä. Olisi sama harrastaa vaikka maastohiihtoa kuin yrittää tanssahdella balettikuvioita hevosen kanssa. Nyökkäsin brunetelle kuitenkin kohteliaasti, sillä en mä ollut tarpeettoman törkeä kenenkään alamaisia tai balettitanssijoitakaan kohtaan.

Viivi pyysi minua mukanaan maneesiin. Luonnollisesti mä tahdoin nähdä valmentajan ja ratsukoita, olisikohan niistä mihinkään.
"Joo mielellään mä lähden. Kuka siellä oli valmentajana?" Kysäisin muka asiantuntevana.

Skippasin Viivin kyselyn siitä mitä aioinkaan tehdä. Enhän mä todellakaan voinut paljastaa kömpelöitä stalkkausyrityksiäni tai ylipäätään sitä, että olisin tullut tallille oikeastaan vähän niinkuin Viivin vuoksi. Kasvoja alkoi poltella, mutta ajattelin sen johtuneen piposta, kai mulla oli vain kuuma.

Kiskaisin takin takaisin päälleni ja kävelin loungen ovelle, jota pidin Viiville auki. Viileä ulkoilma helpotti hieman naamani kuumottelua ja kävelin Viivin vierellä kohti maneesia. Auoin ovet, kuten minun kuuluikin ja tervehdin vastaantulijoita, jotka arvioin tervehdykseni arvoisiksi.

"Teillä on kyllä superhieno tää katsomo", totesin ihaillen. "Tuota, missäpäin sä asuit, etkö asunutkin jossain hevostilalla?"

"Ei mulla oo ketään heppaa sinne nyt", vastasin olkiani kohauttaen Miron kysymykseen. "Mä oon ratsastanut sellaista täysiveristä, joka on nyt mammalomalla."

Valmentaja olikin kinkkisempi osa vastata. Mä en ollut kuunnellut enää niin tarkkaan sen jälkeen, kun Isbe oli kieltäytynyt ilmoittamasta mua mukaan (ilmaiseksi). Ei mulla ollut niin paljoa taskurahaa.

"Se on yks, ööö, Lauri. Lauri Me-ri-kan-to", mä tavasin vähän hassunkuuloisesti, kun jouduin silmät siristellen lukemaan sen ukon nimeä ilmoitustaululta juuri mun silmänkantaman kauimmasta päästä. "Mutta. Mä luulen ettei se ees oo niin hyvä."

Loungeen tuli ne pro ratsastajat, se pari jotka oli molemmat hyviä esteillä. Mä suipistin mun suun heti ja ajattelin kertoa Mirolle vasta maneesissa.

Siellä se sitten kehuskeli katsomoa, joka oli kyllä hienompi kun esim meillä, mistä se kysyi seuraavaksi. Mun kotitallista siis.
"Jooo äiti pitää siittolaa ja on meillä kisaheppojaki. Me asutaan Murronmaalla, mut sillein tosi landella. Ei lähelläkää sitä keskustaa", totesin. Olin vähän harmistunut, ettei Miro muistanut kaikkea, mutta myös vaikuttunut, että se muisti niin paljon. ("Miehet", vai miten sitä pitikään parahtaa.)

"Ainiin!" melkein kiljaisin, mutta muutin sitten äänen kuiskaukseksi. "Mennään vähän kauemmas."

Otin Miroa kädestä kiinni ennen kuin tajusinkaan ja sitten en voinutkaan päästää irti, kun se olisi ollut vielä nolompaa. Me mentiin nyt ihan takariviin, vaikka ei yläkatsomossa paljon ketään ollut.
"Mulla jäi loungessa juttu kesken. Tosta valmentajasta", sanoin ja vähän takeltelin. Mua alkoi epäilyttää koko juoru, sehän oli ihan humpuukia niin porco cane - miksi mä halusin väkisin kertoa sen?? Ja olin ottanut vieläpä Miroa käsistä kiinni. Ne oli hirveen pehmeet ja lämpimät (ja se oli poika!! Ei niitä otettu kädestä kiinni).

"Siis tää on kyllä vähän huono juttu. Pardon!! Nostin sun odotukset. Mutta mä vaan siis luulen, että toi Lauri ei oo ihmeellinen. Mä kuulin kun jotkut tosi hyvätki mietti, että kuka se on. Ne ihmetteli, miks ne ei oo kuullu siitä ja silti se pääsee kartanoillalliselle, mutta mä tiedän, ettei se tarkoita mitään. Isbelle käy ihan kaikki miesvalmentajat. Se kehui tähtikisassa jopa yhtä ratsastuskouluopettajaa", mä avauduin tietäväisenä, mutta äkkiä posket alkoi punoittaa. Taas!

Miksi mä olin ottanut Miroa kädestä kertoakseni sille tällaisia juttuja?? Olisin vaan voinut keksiä tarinan tän valmentajaukkelin kuuluisuudesta. Sitä paitsi, nyt se miesmerijotainvalmentaja aloitti valmentamaan ja kuulosti niin asiantuntevalta, että mun arvio oli saattanut mennä pieleen.

Kyllähän mä muistin, että Viivin perheellä oli hevosia, mutta mä en muistanut, että se asui oikein siittolassa. Se oli varmaan hirmu hieno hevoskartano, kuten Auburnkin. Mä en ollut kovinkaan helposti muille kateellinen, mutta tunsin silti tympeää pistelyä siitä, että Viivi sai ratsastaa täysiverisellä ja minulla oli vain hiukan liian pieni poni. Ja hullu ori, mutta sitä ei tainnut tarvita mainita.

Viivi tarttui kädestäni kiinni ja johdatti minua yläriviin. Mun koviksen leikkiminen taisi kostautua heti, sillä mä tunsin kummallista kuumotusta poskillani ja uskoin näyttäväni keitetyltä ravulta. Eihän Viivi sitä talutustaan sillätavoin tarkoittanut, mutta en mä koskaan pitänyt tyttöjä kädestä. Korkeintaan silloin jos ne pyörtyi ja mun piti leikkiä ritaria, mutta pitää nyt jotain kädestä oikeasti. Mua ehkä hieman huimasi ja mä pelkäsin otteen lipeävän koska tahansa. Toivottavasti mun kädet ei hikoais kamalasti.

Viivi paljasti Laurin olevan joku vaan, joka oli päässyt kartanoillalliselle, kuten kaikki miesvalmentajat. Kaveerasikohan perijätär vain miesten kanssa vai mikseivät naisvalmentajat päässeet? Seuraava megapaljastus keskeytti ajatukseni. Itse ISABELLA oli kehunut RATSASTUSKOULUOPETTAJAA. Eikai sellainen voinut olla kovinkaan taitava, varsinkaan brunetteen huippuratsastajaan verrattuna. Mä olin tyrmistynyt ja niin taisi olla Viivikin, sillä sen kasvot oli punehtuneet. Varmaan raivosta.

"Det var ju det jag sa! Tai siis niin, mä tiesin, ettei se oo mikään niin ihmeellinen kun Adekin sen tunnille menee. Olisithan säkin siellä ollut jos se ois ollut oikeesti joku hyvä. Sun pitäis käydä joskus Sebellä, se on kenttäratsastaja ja sillä on myös kartano. Ei näin iso ku Auburn, mutta sen maneesissa on kiiltäviä shakkilautakuvioita sivulaidoissa. Se on muutenkin vähän outo, mutta taitava se ainakin on", höpötin, enkä uskaltanut, saati halunnut vetää kättäni pois.

Joku katsoi minua suhteellisen äkäisesti puhetulvani peittäessä Merikotkan höpinät, joten hiljensin ääntäni tosissaan ja vetaisin käteni äkkiä pois Viiviltä, jottei kukaan olisi kuvitellut meistä mitään sellaista. Se vasta olisikin noloa Viiville jos joku kuvittelisi, että me pussailtais tai jotain. Viivi oli cool ja yläluokkainen kartanoissaan ja mä olin vaan mä. Ajatukseni juoksivat villisti ja tunsin jo kertaalleen laantuneen punan leviävän uudelleen kasvoilleni. Mun oli pakko keksiä jotain puhuttavaa, ettei tää menis oudoksi.

Viivi oli paljastanut minulle asioita sekä Isabellasta, että Merikannosta, joten koin velvollisuudekseni paljastaa itsekin jotain ja samalla rikkoa kiusallisen tilanteen. Mä en todellakaan tiennyt mitä mä voisin brunetelle kertoa, sillä ei tainnut senkummemmin pokemonpelit tai änäri kiinnostaa.

"Meinasitko sä osallistua tänävuonna siihen Tie Tähtiin kilpailuun?" Kysyin kääntäen katsettani Viiviin ja nojauduin hieman tyttöä kohti. "Mä en startannu viimevuonna, mutta tänävuonna mä ajattelin mennä. Mulla on vaan silleen vähän rasittava tilanne, ku mulla on hirmu hmm.. taitava poni, joka on jo mulle vähän pieni ja sitten toinen, joka ei oo vielä valmis starttaamaan. Se on vähän raakile ja silleen, mutta kyllä mä silti jollain aattelin osallistua."

Mä jätin mainitsematta mun hirmuisen taitavasta ponista, että se oli vain hieman Shettistä suurempi Welsh A, jonka kanssa harrastaminen tosissaan alkoi olla tuskaa. Vähän raakile -termillä piilottelin vähän hullua mustaa, mutta siitä näyttäisin mielelläni valokuvan, mikäli Viivi kysyisi. Se nimittäin oli komea, mutta silti niin hullu.

Miro lähti heti mukaan mun hömpötyksiin ja mulle tuli vähän paha mieli, että olin kehdannut sillä tavalla juoruilla. Mutta äkkiäkös mä sen unohdin, kun poika yhtäkkiä pujotti taivasteluidensa lomaan kehun, joka oli tarkoitettu mulle.

"Joo, pitäis varmaan käydä enemmän valkoissa. Äiti on vaan niin tyhmän kiireinen ettei se ehdi kuljettaa mua ja poneja minnekään. Meillä on siis aika paljon ratsuponeja, ja sitten yks nyffitamma ja connuori. Niistä ei oo kukaan suoraan mun, mutta mä ratsastan niillä tosi paljon nykyään", selostin ympäripyöreästi ja jätin mainitsematta, että mulla oli kuin olikin ihan omia poneja. Mutta ne oli shettiksiä. "Kaiken kukkuraks me asutaan niin perseessä ettei sinne tuu ketään järkeviä valmentajia."

Oikeasti eniten vaikutti raha. Äiti aina jupisi, miten paljon kaikki tämmöinen maksoi ja että ihan hyvin vanhat tutut vois pitää mulle tunteja. Tavallaan se riitti mulle, mutta tämmöisinä hetkinä olisi hyvä olla edes joku kokemus huippuvalmennuksista.

"Ai, mä taidan tehdä Tähtikisan kanssa just eri tavalla. Tai siis, kun niissä on sillein aika pienet luokat niin en tiie viittiinkö osallistua", vastasin Miron kyselyihin. Isbe oli sanonut, ettei jaksaisi sitä rumbaa enää, joten eihän mulla olisi järkevää ratsua. "Ja mullakin on ratsuongelmaa. Voisin kyllä tulla sitten katsomaan jos sä meinaat osallistua, mä olin kuitenkin viime vuoden voittaja niin voin sitten ojentaa palkintoja tai jotain."

Mä kuuntelin puolikorvalla valmennusta myös. Isbekin oli siellä, Vilalla. Ratsukoita oli aika montakin ja niille tehtiin erikoisesteitä. Tavallisesti mua olisi kiehtonut ihan hurjana ja niin tavallaan nyttenkin, mutta Miro onnistui varastamaan mun huomion. Sen coolia olemusta oli kutkuttavaa katsella salaa, sillein sivusilmällä.

"Millaisia ne sun ponit muuten on? Toi on kyllä vähän mälsää, että kasvaa ulos", harmittelin, ja mietin mun melkein maataviistäviä jalkoja eilen Fannin selässä. Tai ei ne ihan vielä viistäneet mutta pian se oli mahdollista ihan varppina. "Onneksi mä kyllä saan hevosen. Papà ostaa mulle oman, tai on kai jo ostanut! Se pitäisi vaan tuoda Suomeen." JA kertoa siitä äitille.

Äiti ei ilahtuisi, varsinkin koska se on kuulemma ori (padre tietää että tykkään tulisista ja hienoista, muttei suostunut paljastamaan mulle puhelimessa vielä enempää).

Viivi sanoi, että ne asui perseessä. Mä en koskaan ois uskaltanu laukoa tuollaista suustani, vaikka uskalsinkin olla kovis ja käyttää pipoa sisällä. Viivi oli kyllä aika rohkea ja cool. Mitenhän mä oppisin kiroilemaan uskottavasti. Jos mä vaan livauttaisin sinne tänne muutaman paskan ja hemmetin, niin oisinkohan mä sitten cool? Toki mä tiesin muitakin kirosanoja, esimerkiksi saakeli ja hitto, mutta en mä tainnut oikeasti osata sanoa niitäkään. Famuhan pyörtyisi jos kuulisi asiasta jostain ja se yleensä kuuli.

"Sebastian tulee kyllä mihin vaan kun sen pyytää, se on ensviikonloppuna tulossa Hallavaan, niin varmasti se vois joskus tulla tänne tai teillekin, vaikka asuisittekin per..iferiassa", sanoin korjaten alkavan kirosanan.
Ne eivät vain istuneet suuhun huonostikaan ja tunsin korviani kuumottavan, olikohan joku arvannut mitä olin sanomassa? Toivottavasti ei.

Viivi ei aikonut osallistua Tie Tähtiin-kilpailuihin laisinkaan tänävuonna, varmaan piti koko kisoja ihan tyhmänä ja lapsellisina. Tyttö mainitsi syyksi pienet luokat ja tunsin todella harmistuvani, ei Mymmelillä ylipäätään pystyisi starttaamaan isompia luokkia.

"Olis kyllä kiva jos tuut jakamaan palkintoja", sanoin ja nielaisin. "Eikös hallitseva mestari yleensä jaa ne. Ainakin missikisoissa, katsoin niitä joskus. Siellä se edellisvuoden missi toi kruunun seuraajalleen. Tai siis me katsottiin Aden kanssa niitä tietty, enkä minä yksinään. Eikä siis tosiaan edes me katsottu, Ade tuijotti vain niitä. Tiiäthän sä kuinka kammottavan turhamainen se on."

Mä olin varma, että kaikki maneesissa kuulivat mun tuskanhien tipahtelevan lattialle suurina lätäkköinä. Mä en todella halunnut, että Viivi näkisi minut humputtelemassa miniluokissa  miniponilla, enkä mä halunnut, että Viivi kuvitteli minun katsovan missikisoja. Mä en ollut lainkaan kiinnostunut pukeutumisesta, missikisoista tai vastaavasta hömpästä, en varmasti. Kosketin varoen otsaani, joka oli kuitenkin ihan kuiva, eikä edes lainkaan kuumottava. Ehkä mä vaan kuvittelin itseni hikiputoukseksi.

"Niin mun ponit joo. Mulla on Mymmeli, josta sä tiedätki jo. Se joka on jäämässä miniksi. Tai oikeestaan on jääny jo. Sitte mulla on sellainen... Noh, niin, mulla on Osiris, se on nelivuotias Welsh part-bred. Se on musta ja ihan superkiiltävä ja sillä on toinen silmä sininen" kerroin. "Mä sain sen siis joululahjaksi famulta ja fafalta, ne ei oo oikein hevosihmisiä niin suuresti, että ne ois ymmärtäny, että olisin halunnut ponin, jolla voisin ratsastaa ja kisata nyt jo. Osiris asuu siis muualla kun se on ratsutuksessa."

Enhän mä Viiville voinut kertoa, että Osiris asui muualla, koska se oli ihan hullu. Mä olin varmasti nähnyt sitä enemmän kahdella jalalla kuin neljällä, eikä se todellakaan ollut mikään lasten ratsu. Siksi mä olin ruinannut famun soittamaan Sebastianille ja saanut miehen matkaamaan Hallavaan saakka ratsuttamaan Osirista. Toki siinä samalla mä saisin valmentautua Mymmelin kanssa, joten diili ei ollut huono laisinkaan. Mun pitäisi vain saada jollain ilveellä Osiris kikkailtua Hallavaan viikonlopuksi.

"Ai sun isä on ostanu sulle hevosen! Wau, missä se sitten on jos ei ole vielä Suomessa?" Kysyin tytöltä.
Viivin isä vaikutti tosi siistiltä, oli ostanut hevosen ja kaikki. Mä jämähdin pohtimaan Viivin isää, olikohan se jossain ulkomailla itsekin vai tilannut vain postimyyntihevosen tyttärelleen? Mahtoi olla siistiä kun oli molemmat vanhemmat kuvioissa. Mä en ylipäätään edes tiennyt kuka mun äiti oli, vaikka mä olin kai muutaman viikon vauvana asunut hänen kanssaan.

Accidenti!! Miro oli liiian ystävällinen. Miten mä tästä pinteestä pääsisin? Kohta se oli varmaan varannut mulle valmennuksen, vaikka äiti ei suostunut maksamaan (eikä Isbe) ja kaiken kukkuraksi mun ratsuvaihtoehtoina olisi viisi pulleeta shetlanninponia, joista yksi kuolisi vanhuuteen kesken valkan. Hiton hitto!

Huh. Nyt piti silti pysyä koleena.
"Mmmmhh, kiva!" mä vaan sitten huikkasin, hätäisesti ja laimeesti. Ja toivoin kovasti, ettei Miro nyt ja heti ilmoittaisi mua johonkin, mihin en kuitenkaan pääsisi.

Maailmankaikkeus taisi silloin keksiä jekun. Se päätti kurittaa viatonta-Viiviä entistä enemmän. Miro nimittäin jatkoi siitä tähtikisa-aiheesta vieläkin, ja paikat alkoi oikein kuumottaa. Olisinhan mä tietenkin sinne halunnut, mutta taas multa puuttui kyyti ja heppa. Paitsi ellei..... ja mä ehkä keksin sen. Mun silmät oikein kirkastui, ja hyvä niin, koska Miro oli kuulostanut jo ihan surulliselta ja mä olin meinannut hukkua nolouden suohon.

"On kyllä ehkä mahdollista, että jos mä saan sen mun uuden hepan, niin sitten saattaisin osallistua!" hihkaisin. Olisi aika tosi huippua, mutta itse asiassa myös pelottavaa ja jännittävää kisata Miron kanssa. Tai siis, sitä vastaan. Eivätkä papàn ostokset olleet aina ihan mutkattomia juttuja.

"Wau", mä sitten parkaisin, sillein silmät sydäminä kuitenkin, kun Miro näytti mulle kuvia sen poneista. Sen molemmat ponit oli makeita! Paljon uljaampia kun mun shettikset. Sporttisia! Siitä voikosta äiti olisi saattanut teettää varsoja ja se musta sitten... "Siis upea! Part bred on kuitenkin osittain heppa, niin toihan on tosi makee! Kyllä mulle kelpaisi! Ponitkin voi olla tosi hienoja, mun ponit on vaan... no."

Niin, mitä mun ponit oli? Pulleita ja karvaisia, tai sitten äitin pyhiä jalostuseläimiä, joilla sain kyllä ravata naama hiessä omassa maneesissa, mutten raahata muualle (paitsi oikeasti olin muutamalla kisannut, mutten silloin menestynyt yhtään. Isbe käytti sanaa "märkä rätti", enkä halunnut muistella sitä). Mä vähän tuskailin asian kanssa, enkä yhtään ollut huomannut Miron aiempaa nolostelua samasta aiheesta (olisinpa!).

Sitten mun onni kuitenkin kääntyi - en viitsinyt arvailla miksi, mutta Italian mummu olisi tietänyt. Se oli hirmuisen taikauskoinen. Joka tapauksessa Miro kysyi mun hepasta ja mun papàsta, ja oli huikeeta saada huomiota. Se oikeasti kuulosti kiinnostuneelta. Sukaisin oikein tukkaa taakse (ei se kyllä mitään auttanut tai takkuja taltuttanut) ja väläytin aurinkoista hymyä.  

Mä jouduin silti harkitsemaan, että mitä sanoisin. Jostain pöhköstä syystä ajattelin kuitenkin olla rehellinen, ja siksi mä huokaisin todella raskaasti.
"No siis. Mun padre on siis itaaaaaalialainen ja ostanut hepan sieltä. Siinä on vaan pulmia", aloitin ja vilkaisin Miroon pikkaisen kauhuissani. Se ei kuitenkaan näyttänyt ilkeeltä, vaan kaikkea muuta. Punaistuin vähän, mutta jatkoin: "Eka ongelma on se, että papà ei tiedä yhtään mitään hevosista. Se on saattanut ostaa vahingossa muulin estehevosen hinnalla. Toinen ongelma on se, että mun äiti ei tiedä tästä ja... no, en tiedä mitä se sitten sanoo."

"Siis toivottavasti sä saat sen hevosen mahdollisimman äkkiä! Osiriksella meni Saksasta varmaan pari viikkoa kaikkine järjestelyineen. Ei se siis kahta viikkoa matkustanut, mutta jotain paperijuttuja tai sellaista", vastasin Viivin kertoessa mahdollisesta osallistumisestaan Tie Tähtiin -kilpailuihin.

"Onhan se part-bread hevonen osittain, mä en vain ymmärrä kenen älynväläys oli risteyttää sen sukuun niin hirmuisesti täysiverisiä. Sillä oli kai arabia ja täysiveristä ja sitten trakehneria ihan lähisuvussa", jaarittelin. "Vaikka eihän se traksu mikään täysiverinen ole. Mä haluan täysiverisen sitten kun olen vielä vähän pidempi. Kenttäratsastus on niin huisia!"

Viivin perhesuhteet vaikuttivat mielenkiintoisilta, isä oli siisti italialainen, joka salaili jotain Viivin äidiltä, joka piti siittolaa. Painoin faktat tarkasti mieleeni. Sitten mua hymyilytti, tietäisipä tyttö mikä sotku yksistään jo famun ja fafan kanssa oli käynnissä jatkuvasti, van Leeuweneita mainitsemattakaan. Mä huiskautin kättäni rennosti Viivin epäröinnille.

"Äh, kaikki järjestyy varmasti! Ei sun äiti voi suuttua jos sä saat lahjan. Lahjoistahan ei edes saa kieltäytyä, se tietää huonoa onnea. Sitäpaitsi se on sun papàlta", virnistin ja yritin matkia tytön ääntämystä, onnistuen melko heikosti. "Isältä. Enkä mä oikeasti tiedä tuottaako, mutta en mä silti lahjahevosesta kieltäytyisi. Tai kieltäytynyt. Sittenhän sulla on oma hevonen ja ainahan voit luvata huolehtia siitä ihan itse ja sellainen perus stoori. Vanhemmat yleensä unohtaa kaiken mitä lupaa parissa viikossa. Isät ainakin."

Mä en ollut seurannut valmennuksia juurikaan, sillä Viivin seura oli huomattavasti mielenkiintoisempaa kuin jonkun Meriheinän jorinat. Sitten mulla välähti. Viivi oli supertaitava ratsastamaan, joten sehän saattaisi joskus haluta kokeilla Osirista. Jos mä kehtaisin sellaista ponia sille edes tarjota, kun sillä oli kohta ihan ihkaoikea hevonen ja kaikkea.

"Jos sä haluat, sä voit joskus kokeilla Osirista. Ponihan se vaan on, mutta jos haluat", sanoin käännettyäni katseeni uudelleen Viiviin. "Se on tosi vahva, en mäkään oo ratsastanu sillä kuin kerran.. Mutta sä oot varmasti ratsastanu senverran enemmän, että teillä sujuis paremmin!"

Mä en todellakaan halunnut muistella yhtään epätoivonhetkeä Saksassa, jonka vietin Osiriksen satulassa. Mä olin pelännyt kuollakseni ja ollut samalla aivan käsittämättömän innoissani koko viisiminuuttisen, jonka vietin orin selässä.

Puoli vuotta(!!) myöhemmin:

Mä luulen, että saatoin hyvinkin lupautua suunnilleen kouluttamaan Miron hienolta kuulostaneen part bredin. Tilanne on vaan sellainen, että tämän kyseisen valmennusiltapäivän loput tapahtumat ovat jääneet vähän hämärän peittoon. Mun pää välillä unohtaa asioita, vaikka onkin hirveän hyvin tukalla suojattu. Eli, toisin sanoen, tämä tarina jää vähän vajaaksi, koska en hetimmiten kirjannut sitä muistiin.

Poniasiakin on kehittynyt eteenpäin - Pontus on nyt ihan oikeasti mulla! Lazzo ei, mikä on harmi, mutta ehkä yhdelläkin orilla pärjää. Mä vähän luulen, että loppupäivän (26. tammikuuta) tapahtumat ovat jääneet kertomatta siksi, että ehkä kaikista hyvistä merkeistä huolimatta Mirosta ei tullutkaan mun poikaystävää.