Muukalaisen paluu

Olin saanut päivän tallityöt tehtyä. Hevoset söivät tyytyväisinä iltaruokiaan tallissa, eikä niitä varmaankaan haitannut pari tuntia normaalia aikaisempi sisälle haku. Mulle oli kuitenkin tulossa vieras. Valmistelin meille keittiössä jotain iltasapuskaa ja siirsin saarekkeelta kaljat valmiiksi kylmään.

Joulu oli jo ohitse, mutta matkakaiutin soitti joululauluja hellan vieressä puhelimestani. Tai no olihan nyt vasta tapaninpäivä, huomenna joulu olisi virallisesti ohitse. Jouluaatto oli mennyt paremmin kuin pitkään aikaan. Me käytiin Vernerin kanssa syömässä sen porukoilla, mutta muuten vietettiin aikaa kaksistaan. Verkku oli hakenut jostain myös tuuhean hienon joulukuusen.

Sairaslomanikin oli kestänyt jo viikon. Heti ensimmäisenä päivänä herätessäni, huomasin kuinka paino oli kadonnut harteiltani. Tuntui rentouttavalta, kun ei tarvinnut miettiä töihin menoa ja kuinka sen päivän aikatauluttaisi. Sen sijaan ainoa huolehdittava asia oli oma pieni kotitalli sekä Auburnissa asusteleva Bansku.

Hörppäsin viinilasistani samaan aikaan, kun taloni ovikello soi. Launo ja Iines ryntäsivät heti ulko-ovelle. Aah, vieras.

Tiinalta saadut hienot villasukat jalassani, tömistelin ulko-ovelle.
”Nyt vittu pois tieltä”, komensin koiria ja avasin ulko-oven.
Kasvoilleni nousi hymy tutut kasvot kohdatessani.
”Katos, muukalainen!” tervehdin Milaa. ”Tuu peremmälle.”

Mila

Minun oli ollut tarkoitus käydä Innan luona jo samana päivänä, kun olin Suomeen tullut, mutta Jessen luona vierailu oli laittanut pasmat sen verran sekaisin, et olin ajellut vuokra-autollani suoraan Kallasta äidin luo.
Olin mä kuitenkin Innalle viestin laittanut, et sopisko yökyläily Tapaninpäivänä ja nainen oli suostunu siihen. Lento takaisin Kanadaan lähtisi vasta torstai-iltana.

Siinäpä sitä oltiin sitten. Innan oven takana naureskelemassa, sillä kuulin kuinka tämä kiroili koirilleen ennen kuin ovi levähti auki.
"Iltaa!" tervehdin ja tömistelin sisälle eteiseen. Jos olisin ollut halailutyyppejä, olisin varmaan Innaa halannutkin. Koirat tulivat minua tervehtimään ja kumarruin niitä rapsuttelemaan ennen kuin riisuin kengät jaloistani.
En tiedä miksi, mutta vähän jopa jännitti seistä siinä Paakkasen eteisessä.
"Onkos se sinun Vernerisi täällä?" supatin kuikuillen Innan selän taa.

Me oltiin tunnettu Milan kanssa jo ikuisuus. Siltä viisi vuotta ainakin tuntui. Paljon oli kaikenlaista kerennyt tapahtua sinä aikana. Eikö silloin ollut korkea aika jo halata, jos ei nähnyt pitkään aikaan? Sivuutin asian kuitenkin nopsaan ja naurahdin, kun Milan ensimmäinen kysymys koski Verkkua.
”Ei, se on porukoillaan”, kerroin.

Jotenkin huomasin eleissäni, että Milan kohtaaminen sen lähdön jälkeen ei ollut ihan niin luontevaa kuin ennen sen lähtöä. En nyt sanoisi, että mua hermostutti, mutta naisen seura tuntui jo nyt hieman väkinäiseltä. Yritin sysätä sen ajatuksen pois. Ties milloin me nähtäisiin seuraavan kerran. Kymmenen vuoden päästä?
”Ostin sulle kaljaa”, ilmoitin heti. ”Ite juon nykyisin lähinnä viiniä, joten kaikki on sulle.”

Otin käsiini punaviinilasin ja nojasin keittiönsaareketta vasten.

Hiippailin peremmälle asuntoon ja katselin ympärilleni.
"Tyttöjen ilta siis", virnistin kuultuani ettei Innan mies ollutkaan paikalla. Olisihan se ollu sekin kiva tavata, mutta kyllä mulle passasi paremmin kuin hyvin, että olisimme Innan kanssa kahdestaan.
Ehkä mä tapaisin sen Vernerin sitten joku toinen kerta. Milloin se toinen kerta sitten olisikaan.

"Hah, olinkin just kysymässä, että onko kaljaa", ilahduin Innan ilmoittaessa, että oli ostanut mulle kaljaakin.
"Viiniä? Hyi", irvistelin. "Noh, eipähän tarvi pelätä, että sä juot taas kaikki kaljat."

En edes halunnu ajatella, kuinka monta tölkkiä kaljaa olimme Innan kanssa tuhonneet silloin, kun asuimme saman katon alla. Paljon. Liikaa. Ihan vitusti.
Päätin olla omatoiminen ja kävelin jääkaapille kaivaen sieltä kaljatölkin käteeni.

"No, mitäpä kuuluu?" kysyin sihauttaessani kaljan auki.

Hymähdin Milan irvistellessä viinille. Joidenkin makunystyrät vain muuttuivat. Samalla tavalla, kun me oltiin molemmat muututtu ihmisinä. Ehkä. En tiedä. Ainakaan en pitänyt yhtenä osapuolena koko ajan huolta siitä, että jääkaapissa ei ollut yhtään olutta.

Onneksi Mila löysi kaljansa itse. Henkilökohtaisesti tarrasin mieluummin kolmekymppiä maksaneeseen viinipulloon ja täytin sillä lasini, joka oli huventunut jo uhkaavasti.
”Mitäs tässä”, vastasin Milan kysymykseen olkiani kohauttaen ja naurahdin lopulta perään. ”Tai niinhän mä aina sanon. Kaikki hyvin, ei mitään ongelmia.”

Siemaisin viinilasista ja katsoin keittiönlattiaa.
”Niin.. mähän oon nyt kuukauden saikulla burn outista”, kerroin. ”Entäs sä?”

Haahuilin hetken ympäri keittiötä ennen kuin iskin perseeni tuolille.
Miksi tämä oli näin vaikeaa?
Ehkä tää jäykkyys häviäis, kunhan sais vähän alkoholia vereen. Hörppäsin kunnon kulauksen kaljasta.

Kohotin vähän kulmia kuultuani Innan saikusta.
"Tuttua", mutisin. Harmi vain, ettei oikein ite saanu sairaslomaa. Jonkunhan se ratsastuskoulun oli pidettävä pystyssä vaikka olikin ihan hermoloman tarpeessa. Tai no, sainhan mä. Lähdin Kanadaan muutamaksi kuukaudeksi... Ja takas tullessa totesin, että samaa paskaahan se oli edelleen.

"Kaikki hyvin, ei mitään ongelmia", irvistin vähän toistaessani Innan sanat ja kulautin lisää kaljaa kurkusta alas.
"Ei vaa, oon mä ihan hyvin viihtyny Kanadassa. Ei tarvi ite olla vastuussa muuta kuin siitä, et omat työvuorot tulee tehtyä."

Naurahdin Milan irvistäessä ja kertoessa kaiken olevan hyvin. Mua kuitenkin harmitti, kun se kertoi viihtyvänsä Kanadassa. Kyllä mä tiesin, että moni tavoitteellinen ratsastaja lähti ulkomaille, mutta ei Mila ollut tavoitteellinen ratsastaja.

Joten mä äännähdin vain Mmm, hyvin hiljaa senkin. En oikein tiennyt mitä sanoa, joten meidän välille laskeutui ehkä jopa kiusallinen hiljaisuus. Mä nojasin yhä saarekkeeseen ja nyt lattian sijaan tutkailin sen puista pintaa.
”Ömm, niin sulla oli siellä joku mieskin?” kysyin lopulta. ”Christopher? Kristian? Fred? George?”
En mä enää muistanut minkä nimisestä miehestä oli kyse. Me juteltiin niin vähän nykyisin edes Skypessä.

”Otatko jotain purtavaa?” tiedustelin vielä perään. ”Meillä oli eilen leffailta ja sieltä jäi jotain yli. Tai voidaan tilata pizzaa tai ihan mitä vaan.”

Naurahdin Innan miettiessä "mun" miehen nimeä.
"Stefan. Eikä se nyt niinkään mikään mun mies ole. Työnantaja, jonka kanssa välillä pannaan", vastasin lopulta.
Nyrpistin hieman nenääni muistaessani Jessen reaktion siihen, ettei me Stefanin kanssa oltu niin sanotusti virallisesti yhdessä.

Pyörittelin tyhjentyvää tölkkiä kädessäni.
"En mä tarvi mitään. Söin tuossa matkalla", huokaisin ja hörppäsin loput kaljat tölkistä.

"Mihin tyhjät?" utelin heilutellen tyhjää tölkkiä.
"Mitä Julialle kuuluu?"

Teki mieli myös kysellä Juuson kuulumisia, mutten kehdannut enkä ees tiennyt, tiesikö Inna exänsä tekemisistä mitään.
Tietäisköhän tuo, mitä Jesselle kuuluu? Itse kun en ollut saanut miehestä oikein mitään irti...

Hyh, Mila ei kyllä tehnyt elämästään helppoa edes Kanadassa. Pomo vakiopanona? Siinä aivan varmasti särkyisi jonkun sydän lopulta ja se tiesi ongelmia. Mitä Mila sitten tekisi, jos se päätyisi riitaisasti ja yhtäkkiä nainen olisi Kanadassa ilman työpaikkaa?
”Toi kuvio ei voi tietää hyvää”, mutisin Milalle ja nyökkäsin, kun se kerto ettei tarvi mitään syötävää.

”Tuolla roskiskaapissa on oma pussi niille”, kerroin samalla, kun osoitin kyseistä kaapinovea.
Aah, mitäs Julialle kuului tosiaan? Ihan hyvää kai. Siinä toinen paras ystävä, johon törmäsin nykyisin melkein ainoastaan tallilla. Eikä oikeastaan se toinen paras ystävä, vaan tällä hetkellä ainut. En tainnut enää haluta lokeroida Milaa siihen laatikkoon. Isbekin oli nykypäivänä lähempi.

”Ihan hyvää.” Jätin tarkoituksella sanomatta luulisin. ”Sillä meni loistavasti tän vuoden Kalla Cup Valerien kanssa. Auburn on tehnyt sen taidoille tosi hyvää.”

Vaikka Milalla ei ollut nälkä, niin mulla vähän oli. En syönyt, koska tiesin naisen tulevan. Siirsin luustoni saarekkeelta jääkaapille ja nappasin sieltä muovikipon, joka oli täynnä graavilohta. Oikeasta laatikosta nappasin vielä haarukan.
”Niin sä vietit äitilläs joulun? Näikkö Tuomoa?”

"Tietääkö nuo kuviot ikinä hyvää?" hymähdin. Sentään ei asuttu saman katon alla. Mulla oli oma pieni mökki siinä tilan laitamilla, jossa sain elellä omassa rauhassa.

Kävin viemässä tyhjän tölkin Innan osoittamaan paikkaan ja kuuntelin, kun tämä kertoili Julian kuulumisista.
" Hyvä kuulla", hymyilin.

Innan siirryttyä jääkaapilta, kurottelin sieltä itselleni toisen kaljan ennen kuin siirryin takaisin istumaan.
"Joo, siellähän minä", vastasin sihauttaessani tölkin auki. Ei me koskaan äidin kanssa niin hirveän läheisiä olla oltu, joten hieman oli kiusallinen vierailu sekin. Ihan niin kuin tämäkin.
"Kävin mä Tuomon luona kahvilla ohiajaessa", kerroin. "Sille kuuluu ihan hyvää. Jonkun naisenkin löytänyt."

Katselin ympärilleni kaljaa hörppien.
"Kävin mä Jessenkin luona sunnuntaina", myönsin lopulta.

Meinasin tukehtua loheen. En sen takia, että exäni ja Milan velipuoli, Tuomo, oli löytänyt uuden naisen. Ihan hyvä vain. Vaan sen takia, että Mila oli käynyt Jessen luona. Mitä ihmettä naisen päässä oikein liikkui?
”Ookko sä vittu järjiltäs?” kysyin hieman kärkkäämmin kuin mun oli tarkoitus.

Laskin yskien kipon kädestäni takaisin jääkaappiin ja yritin saada yskää loppumaan juomalla viiniä. Mitä Mila oikein ajatteli? Luuliko se todella, että olisi hyvä idea poiketa Jessen luona, kun sen omasta lähdöstä ei ollut vielä kauaa?
”Sä pistät täällä kaiken myyntiin ja vain parin kuukauden jälkeen susta on hyvä idea vai poiketa hylätyn exän luona?” kysyin ja pyöräytin silmiäni. ”Oot typerämpi kuin luulin..”

Okei, olin ilkeä, mutta mun sanoissa oli myös katkeruutta ystävyyden takia. Ei Mila jättänyt vain Jesseä kuin nallinkalliolle. Ihmisten pitäisi tehdä omat päätöksensä, sitä en kiellä, mutta Mila teki paskamaiset myös mulle ja Jullelle.

Auts.
Kuuntelin Innan ripitystä kaljaani hörppien. Nainen kun tuntui "ilahtuvan" Jessen luona vierailusta enemmän kuin mies...
Mutta oikeassahan Inna oli. Olin typerä, idiootti, paska.. Luetteloon voisi lisätä lukuisia muitakin mairittelevia sanoja.

Ei se lähtö minullekaan mikään helppo ollut, mutta ilmeisesti muiden mielestä olin vain ottanut ja lähtenyt sen enempää miettimättä.

"No, kai sulle on tullut jo ajat sitten selväksi, ettei mulla aina järki päätä pakota... Kai mä vaan halusin nähdä sen viimeisen kerran", mutisin. Viimeiseksi kerraksi se taisi todellakin jäädä. Niin kuin varmaan tämä Innan luonakin vierailu.
"Juotiin kahvit ja sitten mä... Lähdin", huokaisin syvään. Ei ehkä kannattaisi kertoa mitään mun epätoivoisesta pususta, jonka johdosta Jesse oli melkein niska-perse-otteella nakannut pihalle.

Tuijotin tölkkiä turhautuneena. Teki mieli lähteä, mutta ehkä mä tällä kertaa jäisin pakenemisen sijaan. Olin saarnani ansainnut.

"Ootko sä nähnyt sitä? Tai siis, tiedätkö mitä sille kuuluu?"
Eihän miehen kuulumiset mulle enää millään tavalla kuuluneet. Iteppä olin jättänyt ja lähtenyt.

Tuhahdin Milalle. Kyllä mä sen tosiaan tiesin, miten nainen teki päätöksiä vain nanosekunnin kestävän päätöksen teon jälkeen. Se ei vaihtanut mieltään, kun jotain sai päähänsä.
”Mitä sä sit luulit saavas sieltä?” kysyin. ”Että Jesse yhtäkkiä ottais sut takas vai? Kaiken sen jälkeen?”

Mila taisi olla sinisilmäisempi kuin olin ajatellut. Huokaisin ja pyöräytin silmiäni.
”Mä en tajua miten sä edes kehtaat mennä sen ovelle koputteleen”, jatkoin ripittämistäni. ”Mulla ei olis pokkaa mennä ees Juuson oven taakse tai ees Tuomon. Entiset suhteet on entisiä syystä.”

Mun olis ehkä pitänyt pyytää anteeks Milalta, kun vaahtosin sille niin paljon asiasta, joka ei kuulunu mulle. Se vain, että miten se luuli voivansa tulla takaisin Suomeen sotkeen niiden elämiä, joiden se oli aikasemmin pyöräyttäny jätemyllyssä. Alkuun oli tuntunut mahtavalta idealta saada Mila kylään, mutta nyt mua kadutti jo koko homma.

Inna jatkoi saarnaansa, kuten olin odottanutkin. Olihan nainen myös Jessen kaveri, joten kai tämä yritti jotenkin miehen puoliakin pitää.

"Joo, en odottanut, älä siitä huoli", murahdin. Alkoi jo pikkuhiljaa vituttamaan.  Mikäpä mä olin sille motiivejani selittelemään. Varsinkaan kun en tiennyt niitä itekkään.

Naurahdin tahtomattani kuullessani Juuson nimen.
"Niiin, mä sentään jätin Jessen ennen kuin lähdin Kanadaan pussailemaan muita miehiä", töksäytin ehkä vähän liian ilkeästi. "Tai Englantiin. Mitenkäs siellä kävi sun ja Juuson välillä? Silloin kun sä vielä olit Tuomon kanssa?"

Touché.

Mila osui ja upposi. Mikä mä olin arvostelemaan, kun mun kaks edellistä suhdetta oli kariutunu uuden löytämiseen? Tai no Tuomon tapauksessa vanhan löytämiseen. Mä olin paska parisuhteissa ja samanlainen sinkkuna. Ei mikään onnistunut. Laskin katseeni jalkoihini, koska tunsin kyyneleiden nousevan silmiini. En halunnut Milan näkevän niitä.

Hetken ajan mä meinasin jo lohkasta takas, että ainakaan mä en hypänny vieraaseen sänkyyn. Pidin kuitenkin ne mölyt sisälläni. Yritin säilyttää edes jotain meidän vanhasta ystävyydestä. Edes pienen leivänmurusen verran.

Mutta oltiinko me menty jo yli rajan, josta ei enää ollut paluuta? Olinko mä ylittänyt sen rajan ensin?

Avasin suuni, mutta en saanut mitään ulos. Yskäsin.
”Laitan saunan päälle, jos kiinnostaa”, kerroin. ”Mä meen nukkuun. Laitoin sulle vierashuoneeseen jo puhtaat lakanat. Se on eka ovi eteisestä katsottuna.”

Ei Mila voinut ajamaan lähteä. Se oli juonut jo sen verran olutta. Ehkä juuri nyt oli parasta vain poistua paikalta ennen kuin kaikki olisi menetetty.

Okei, Innan ilmeestä näki, että nyt olin lyönyt vyön alle ja ihan liian lujaa.

"Sori", huokaisin.
Enpä se minäkään ollut mikään puhdas pulmunen mitä näihin tämmösiin asioihin tuli. Itekki olin toisen tallin pikkujouluissa eksynyt Oskarin sänkyyn, vaikka olin silloin vielä ollut Joonaksen kanssa. Olishan sen voinut selittää kännillä ja sillä, että mun ja Joonaksen suhde veteli jo muutenkin viimeisiään, mutta ne oli ehkä paskimmat tekosyyt ikinä.

Vaikka olinkin hieman suutahtanut Tuomon puolesta Innan ja Juuson suudelmasta, kai mä jollain tasolla sen ymmärsinkin.
Enemmän mua kyllä oli ärsyttänyt se, et Inna oli piilotellut suhdettaan mun velipuoleen niin pitkään. Olin jopa epäillyt, että naisen mysteerimies olisi ollut Jesse, koska kaksikon välit olivat silloin kiristyneet. Tosin se johtui vain siitä, et Jesse oli selvittänyt tämän mysteerimiehen henkilöllisyyden.

"Ei tarvi", tuhahdin sauna-kommentille. "Taidan itsekin mennä nukkumaan."
Nousin ylös ja vein tyhjän tölkin sinne minne kuuluikin.

Saas nähdä, milloin seuraavan kerran Suomeen tulisin. Ja jos tulisin, niin ei tainnut mulla olla asiaa tälle suunnille.

Selvitin kurkkuani, enkä vaivautunut sanomaan mitään Milan pahoitteluille ja nyökkäsin vain sen kieltäytyessä saunasta.
”Okei, no jätin pyyhkeen sängylle, jos haluut käydä ees suihkussa”, kerroin.

Pienen hetken ajan epäröin ennen kuin irtaannuin nojailemasta työtasoon.
”Öitä”, mutisin, enkä katsonut Milaan päinkään, kun poistuin keittiöstä makuuhuoneeseeni.
Koirat olivat yhä niin innoissaan Milasta, että eivät vaivautuneet seuraamaan mua. Yleensä ne nukkuivat aivan kiinni mussa, mutta menkööt tänä yönä ihan minne ikinä halusivat. Suljin makkarin oven perässäni.

”Vittu”, murahdin ja kiskoin neuleen päältäni.
Viskoin neuleen tyynesti lattialle ja vaihdoin muutkin vaatteet yövaatteisiin, jonka jälkeen kaivauduin peittojen alle. Ei mua nukuttanut, mutta vitutti. En mä kuvitellut tän menevän ihan tällä tavalla päin helvettiä. Tervetuloa vaan Mila kylään!

SEURAAVA PÄIVÄ

Mä en nukkunu oikeastaan koko yönä tuntia tai kahta enempää. Olin siis aikaisin hoitamassa hevosille aamusapuskat ja viemässä ne tarhoihin. Milan vuokra-auto seisoi yhä pihassa, kun paimensin juoksentelevat koirat sisälle. Kopistelin talvisaappaista ylimääräiset lumet terassilla ja riisuin ulkovaatteet eteiseen.

Kello oli vasta kahdeksan.

Kävin laittamassa kahvinkeittimen päälle ja heitin koirille nappuloita kuppeihin. Nukkuikohan Mila yhä? Vastauksen siihen sain melkein heti, kun violettipää ilmestyi keittiöön.
”Huomenta. Otatko aamupalaa?” kysyin.

Nyt jos koskaan olisi hyvä aika paikata eilinen konflikti.

Semmonen ilta. Meni taas aivan nappiin tämäkin...
Kömmin peiton alle ja tuijottelin varmaan puolet yöstä kattoon miettien, miten vitussa tämä(kin) näin perseelleen meni.

Aamulla kohtasin sitten Innan keittiössä ja mua oikeasti hävetti kaikki ne sanat, mitä olin suustani päästellyt illalla.
"Huomenta", mutisin ja seisoin hetken siinä keskellä keittiöö orvon oloisena.
"Ihan vain kahvi riittää", haukottelin ja päätin sitten istua pöydän ääreen. Välttelin tietoisesti katsomasta Innaan päinkään ja keskityin lähinnä jalkoihin ilmestyneiden koirien rapsutteluun.
"En oo oikein vieläkään oppinut syömään aamuisin", naurahdin hieman pakotetusti ja uskalsin vilkaista entistä (?) parasta kaveriani.

Ihan niin kuin mulla noita kavereita joka sormelle olisi ikinä riittänytkään... Syyllisen siihenkin löytäisin ihan vain peiliin vilkaisemalla.

Nyökkäsin Milalle ja nappasin sille mukin kaapista, johon kaadoin Moccamasterista kahvia ja jääkaapista lorautin maitoa. Asetin sen saarekkeelle yhden baarijakkaran eteen. Nyökkäsin kahvimukia kohti merkitsevästi.
”Niin, mun on ollu pakko opetella”, totesin samalla, kun nappasin banaanin käsiini. ”Pitkät työmatkat ja silleen…” Mun ääneni hiipui.

Pidin katseeni visusti banaanissa, jonka kuorin kamalan hitaasti. Kai mä hain sanoja kertoa kuinka olin pahoillani eilisestä. Haukkasin ensimmäisen puraisun banaanista ja pureskelin sen hitaasti. Nielaisun jälkeen rohkaisin viimein itseni.
”Eilinen ei mennyt ihan nappiin”, totesin. ”Mä oon pahoillani, että reagoin silleen.”

Ennen kuin kuulin Milan vastausta, käänsin sille nopeasti selkäni ja pakenin kaatamaan itsellenikin kahvia. Tosi aikuismaista Inna.

Tarrasin kahvimukiin niin kuin se olisi ollut viimeinen kuppi kahvia koko elämäni aikana.
"Kiitti", mutisin.

Vilkuilin sivusilmällä, kuinka Inna kuori banaaniaan ja mietin, pitäiskö mun sanoa edes jotain. Pahoitella kärkkäitä sanojani, mutta en oikein tienny mistä aloittaa.
Inna kuitenkin ennätti ensin.

Suustani pääsi vahingossa pieni tyrskähdys, joka oli sekoitus huvittuneisuutta sekä epätoivoa. Ei todellakaan menny nappiin.
"Joo, ei... Eikä sun tarvi mitään anteeksi pyydellä. En mä mitään pään silittelyä odottanutkaan", huokaisin ja maistelin vähän kahvia, joka oli vielä ihan liian kuumaa. Laskin kupin takaisin tasolle.
"Minun se tässä pitää anteeksi pyytää", hymähdin. Iteppähän olin alkanut vanhoja muistelemaan. "Joten anteeksi. Oikeasti."

Ehkä munkin olis pitänyt sanoa, ettei sen tarvinnut pyydellä anteeks. Melkein jopa sanoinkin, mutta vain melkein. Käännyin takaisin Milaa kohti ja pitelin nyt banaanin sijaan sormia polttelevaa kahvimukia. Mun mielestä Milan kuului pyytää anteeksi ja jokin mun päässä kertoi mulle, että en tarkoittanut sen eilistä vastaiskua mun hyökkäykselle.

Mä halusin siltä anteeksipyynnön sen Kanadaan lähdölle. Musta viimein tuntui, että tiesin mikä tässä mätti.
”Ehkä mä en loppupeleissä ookaan pahoillani”, tokaisin sitten ja hiljenin.

Katsoin tumman kahvin väreilevää pintaa ja puhalsin sitä viileämmäksi. Kohotin sitten katseeni takaisin Milaan.
”Tai niin.. en mä olis saanu sillain hyökätä, mutta mun mielestä sä ansaitsit sen. Ei sullakaan helppoa ollu Vaahtiksen kanssa, mutta et sä olis saanu karata niin halpamaisesti Kanadaankaan. Oltais voitu pitää vaikka vittu jäähyväiset, niin et olis vaan yhtäkkiä ollu veks.”

Noin, nyt sekin oli viimein sanottu.

Jaaaahas. Ilmeisesti Innalla oli vielä jotain hampaankolossa, sillä veti anteeksipyyntönsä takasin.

Joo, olin ansainnut sen saarnan Jesseen liittyen, sen tiesin itekki. Ei ollu mikään fiksuin veto mennä sen oven taa ovikelloa pimputtelemaan, mut tehty mikä tehty.

"Joo, niistä vitun jäähyväisistä olis varmaan tullu ihan yhtä iloiset, kuin tästäkin vierailusta", totesin tyynesti vaikka oikeasti itku ei tuntunut olevan kaukana. Enkä minä todellakaan halunnut alkaa pillittämään kenenkään edessä. En edes Innan.
"En tajua, mistä kaikki on saanu päähänsä, että mä vain yks kaks päätin muuttaa Kanadaan ja jättää kaiken. Toki jos kuulumisia olisi kyselty tai käyty kylässä muutenkin kuin joskus ja jouluna, niin olis ehkä kuullut kuinka olin jo kauan ollut myymässä Vaahterapolkua pois. Vittuako minä sillä tein, kun ei kannattanut rahallisesti ja olin niin yksin muutenkin."
Yksin minä olin Kanadassakin, mutta se yksinäisyys ei tuntunut niin pahalta kuin Suomessa, jossa kaikki kaverit olivat muuttaneet pois paikkakunnalta.

"Osaan itsekin ulos", mutisin laskiessani kupin käsistäni ja nousin ylös.

Mä katsoin Milan loittonevaa selkää vihaisena. Syyttikö se todella mua siitä, etten käynyt tarpeeksi usein kylässä? Ja että vain siten mä olisin saanut tietää sen aikeista lähteä Kanadaan?

”Ootko sä vittu tosissas?” kysyin Milan loittonevalta selältä. ”Me puhuttiin puhelimessa aina, kun oli mahdollista. Sori vain jos sä koet Vaahterapolun konkurssin johtuvan siitä, että mä halusin viimein tehdä itelleni uraa jossain muualla ja kehittyä ratsastajana! Anteeks nyt vaan, mutta Helenan opetus on aika kaukana siitä, minkälaista valmennusta mä oon Auburnissa saanu.”

Mun teki ärsytyksestä paiskata käsissäni oleva kahvimuki lattialle, joten laskin sen kovakouraisesti tiskipöydälle. Kahvi lensi ympäri kivistä tasoa, mutta mulle oli juuri silloin aivan sama.
”Lähe vittu vetään, niinku sulla on aina tapana paeta, kun vähän puhutaan suorempaan asioita!”

No, toi oli ainakin viimeinen niitti meidän ystävyyden arkkuun, jos Mila ei aikonut tehdä muuta kuin paeta paikalta. Mä idiootti olin aatellu, että se viimein ymmärtäis miltä musta tuntui sen lähtö. Mutta ei, se vain syytti mua omista ongelmistaan. Vuosi sitten se oli seissyt mun takana, kun mä olin ilmoittanut etsiväni oman paikan ja nyt se kehtas väittää toista.

Menkööt takaisin Kanadaan.