Hei, miten sulla menee?

Purtsila, 30.11.2018. Suljettu, mukaan @Heidi N.

Kun navakka tuuli suorastaan moukaroi meitä matkalla autosta talliin, mua vähän kadutti, että olin sanonut Rasmukselle Grannin olevan kisoissa kivoimmillaan reippaan maaston jälkeen. Voi kunpa Rasmus ei kuolisi, mietin, kun satuloimme sille mun tammaa. Pakko ainakin saada muistoksi kunnon suudelma, päätin, kun mun poikaystäväni oli valmis painelemaan metsään mun kahjon kavioeläimenu kera.

Pusuhetken käytävällä keskeytti Cariadin kanssa talliin astellut Heidi. Rasmus painui rivakasti pihalle ja mä katselin seiniä ja kenkiäni ja Heidin kenkiä ja toivoin että mun hönö hymy tasaantuisi.

”Hei!” mä tervehdin vähän aikaa toivuttuani. ”Miten teillä meni ratsastus? Voinko mä auttaa jotenkin?”

Cariad oli ollut varsin raivostuttava, se oli teutaroinut ja luimistellut ratsastuksen aikana. Olin ajatellut käytöksen johtuvan myrskytuulesta, mutta lopulta olin yhdistänyt pisteet ja todennut tamman virittelevän vuoden viimeistä kiimaa vielä marraskuulle. Miten ironista, ajattelin ja olin ruvennut kävelemään loppukäyntejä. Sain vain toivoa, että tamman oireilut olisivat edes vähän helpottaneet ennen viikonlopun kisoja.

Ratsastuksen jälkeen suuntasin takaisin talliin ja yllätin Jusun ja Rasmuksen tallilta herkän suudelman hetkellä. Virnistelin, kun kaksikko hajaantui harvinaisen nopeasti ja jäljelle jäi vain punasteleva Jusu.

"Hei, Cariad keksi kehittää kiiman itselleen vielä tälle vuodelle, se on vähän herkkänä", vastasin ja pysäytin tamman keskelle käytävää. Sen ratsastusloimi roikkui hieman oikealla kyljellä, pitäisi kiristää häntäremmiä selvästi.
"Voit sä vaikka auttaa tän riisumisessa", vastasin hymyillen ja rupesin Jusun avustuksella kuorimaan hopeanmustaa loimen ja varusteiden alta esille.

"Mitäs sulle kuuluu?"

Kiima. Ysch, en ollut ikinä pitänyt koko sanasta ja jotenkin se tuntui kahta kauheammalta siinä kesken katkaistun suudelman jälkeen. Jotta saatoin keskittyä muuhun kuin Cariadin kiiman ajatteluun ryhdyin tomerasti hommiin. Heidin apuna mä hoidin Cariadia yöpuukuntoon ratsastuksen jäljiltä.

”Hyvää”, vastasin korrektisti ystäväni kysymykseen. ”Jos ei oteta lukuun sitä, etten mä voi ratsastaa tai tehdä mitään muutakaan hyödyllistä.”

Turhautti olla pakon edessä aikaansaamaton lusmu.

”Mutta on ollut kiva nähdä kun Rasmus ratsastaa Grannilla. Niillä menee hyvin”, sanoin, ja melkein halusin hehkuttaa, että meillä meni hyvin. En kuitenkaan sanonut mitään sellaista ääneen, koska sehän olisi vain ärsyttävää. En halunnut olla ärsyttävä.

”Kiitos sullekin, kun oot ollut avuksi. En tiedä mitä olisin tehnyt Grannin ja Trinan kanssa ilman sunkin apua”, henkäisin. ”Kerro heti kun tiedät, miten voin korvata avun.”

"Voin vaan kuvitella, miten turhauttavaa se on", vastasin ja hymyilin Jusulle pahoittelevasti. Nostin estesatulan Cariadin selästä ja taiteilin satulansuojan sen päälle.
"Rasmus on kyllä hyvä ratsastaja", myönsin.

"Ei kestä, samassa ne menee, kun omatkin. Tärkeintä on kuitenkin, että sä tervehdyt ja pääset takaisin satulaan, kunhan saat luvan. Kivempi se on palata järkipäisten hevosten selkään, kuin seisomisella energiaa keränneiden."

"Eikä sun tarvitse tätä mitenkään korvata, oot auttanut mua niin paljon itsekin kaikessa, ettet edes tiedä", lisäsin vielä ja hymyilin Jusulle. Kävin viemässä tamman satulan viileään satulahuoneeseen ja palasin takaisin tallikäytävälle.

Mä nappasin terveeseen käteeni harjan. Rupesin sutimaan sillä Cariadia samalla, kun Heidi toivoi mun tervehtyvän ja puhui järkipäisistä hevosista. Oliko Granni järkipäinen hevonen, siitä mä en mennyt aivan takuuseen. No, ymmärsin kuitenkin pointin.

"Ja olisihan se kamala työkin ratsastaa se jonkinlaisille avuille, jos se seisoisi kaksi kuukautta", jupisin ja huokaisin. Kaksi hitsin pitkää kuukautta ratsastamatta. Niin lääkärissä oltiin uhkailtu. Vähän epäilin, että ne sanoi niin vain siksi, että ne tiesi hevosihmisten olevan itsetuhoisia ja kiipeävän satulaan kaksi päivää leikkauksen jälkeen. Ne varmasti yritti painottaa käden toipumisen tärkeyttä.

Mä en ymmärtänyt, miten mä muka olin auttanut Heidiä. Pohdin ja pähkäilin sitä, kun Heidi käväisi satulahuoneessa.

"En mä kyllä koe olleeni mitenkään erityisen hyödyllinen", rohkenin huomauttaa kulmat vähän kurtussa, ja sitten virnistin varovasti. "Mutta jospa tulevaisuudessa elän sun sanojesi mukaisesti."

Siristin hieman silmiäni Jusun huomautukselle, nainen taisi olla unohtanut jo avuliaisuutensa.
"Niin, ethän sä erityisesti mitään Power Jumppia voittanut tai avustanut mua viimeksi laatisreissulla, tai mitään sellaista", vitsailin silläkin uhalla, että Jusu menisi taas vaikeaksi ja ottaisi sanani vastaan väärin.

"Cariadkin näyttää miten epähyödyllinen sä olet", jatkoin ja katsoin tammaa, joka venytti kaulaansa Jusua ja tämän kädessä olevaa harjaa kohden. Jos Granni ei osannut näyttää arvostusta käsittelijälleen, niin Cariad kyllä osasi. Tamman ylähuuli heilui pienellä liikkeellä edestakaisin sen nauttiessa käsittelystään.

"Mä sain tänään postissa kutsun Zenin Gaalailtaan uudelle vuodelle", mainitsin ohimennen. En tiennyt miten monelle kyseinen kirje oli lähetetty, tai oliko Jusu menossa juhliin myöskin.

"Ai niin no ne. Mielellänihän mä ne tein, ei se tuntunut miltään vaivalta", sanoin kainosti ja keskityin yhtäkkiä kovasti Cariadin karvan hinkutteluun. Se taisi nauttia siitä. Hymyilytti, kun Heidikin pisti asian merkille.

"Cariad on kyllä välillä yksi iso vauva", hymähdin ja rapsuttelin hevosta. Oma tammani oli teinihirviö. Kenestä lie ottanut vaikutteita...

"Oho, kivaa! Mutkin kutsuttiin", paljastin ja kurtistin taas vähän kulmiani. "Aika kummallista. Sulla on sentään oma talli ja kisamenestystä, tietysti sut kutsuttiin, mutta mä... no. En tiedä. Jännittävää."

Vilkaisin Heidiä uteliaana.

"Aiotko sä mennä? Mitä laitat päälle?"

Virnistin, kun Jusu kuvaili Cariadia vauvaksi. Se oli niin osuva kuvaus, että sen olisi melkein voinut painattaa tamman karsinan oveen isoon kylttiin.
"Hei ihan mahtavaa", totesin Jusun kutsupaljastukselle. Rypistin otsaani naisen jälleen vähätellessä itseään.
"Tottakai sut kutsuttiin, miksei olisi kutsuttu? Mä en ainakaan keksi yhtäkään syytä", väitin ja hymyilin hieman. Ehkä jonain päivänä Jusu osaisi arvostaa myös itseään ja tiedostaisi miten mahtava ihminen olikaan.

"Vastasin siihen jo myöntävästi, otan Zevin mukaan, sen cremellon Runiacista", myönsin ja hätkähdin sitten Jusun toisen kysymyksen myötä.
"Asusta mulla ei ole hajuakaan. Pitänee käydä ostoksilla, haluatko sä tulla mun kanssa? Vai oletko sä menossa sinne?"

Mä en viitsinyt tai edes uskaltanut alkaa perustelemaan, miksi mua ei olisi pitänyt kutsua. Mä en tajunnut alkuunkaan, miten kenellekään oli koskaan tullut mieleen lähettää kutsua jollekin randomille Jusu98:lle. Siis mulle.

"Voi, Zevi onkin kyllä hieno", huokaisin muistellen ryhdikästä vaaleaa hevosta.

Kun Heidi kysyi shoppailuseuran jälkeen, olinko mä edes menossa, mä ihan äkkiarvaamatta punastuin vähän.

"No kyllä me mietittiin, että voitaisiin mennä", sanoin ja tunsin oloni ihan kamalan ujoksi. "Rasmuksen kanssa."

Kamppailin pöljää hymyä vastaan. Se oli mulle hirveän iso asia: ensimmäinen yhteinen ulkomaanmatka. Kanadaa ei voinut laskea sellaiseksi, sillä ei me oltu oltu me ja sitä paitsi siellähän me oltiin vain laumanjatkeena.

"Tosi ihanaa, jos siellä on muitakin tuttuja. Mua jännittää sikana. Pukeutuminenkin, vaikka Vilhelmina kyllä sanoi, että sillä voisi olla jotakin mulle sopivaa", kerroin. "Mä tulen kyllä mielelläni seuraksi ja makutuomariksi, jos huolit mut."

Lopetus oli vähän typerä, koska juurihan Heidi oli pyytänyt mua mukaansa. Hupsista. Miten mä olinkin aina tällainen.

Hymyilin Jusulle, oli aivan ihanaa, että toinen oli niin aito ja rehti ihminen.
"Näytätte varmasti todella hyvältä yhdessä kunnon juhlapuvustuksessa", kehuin, enkä edes vain muodon vuoksi. Olin iloinen, että ystäväni oli löytänyt itselleen ihmisen, joka osasi olla toisen kanssa juuri sellaisena, kuin tämä oli. Olisi ollut kamalaa, jos toinen olisi kiintynyt johonkin päällepäsmäriin, joka olisi vain pitänyt Jusua nyrkin ja hellan välissä.

"Otan sut mielelläni mukaani, voit sitten kertoa miten naurettavalta näytän limenvihreässä kukkapuvussa, joka on täynnä röyhelöitä ja kirsikkana kakun päällä tietysti valtava rusetti takapuolen kohdalla", totesin virnistäen leveästi.
Noukin Cariadin suojat pois ja testasin, ettei sen jaloissa ollut lämpöä tai turvotusta.

Ähhhhh, miten helakaksi mä varmasti menin, kun Heidi povaili meidän juhlavien olemusten olevan menestys. Sainkin sitten rapsutella Cariadia oikein olan takaa, jotta mulla oli edes näennäisesti jotakin muuta mihin keskityin sillä välin, kun tasailin olotilaani ja odottelin sitä hetkeä, kun voisin turvallisesti sanoa jotakin.

Se hetki koitti sitten, kun ensin tyrskähdin Heidin mielikuvituksekkaalle asukuvaukselle.

"Mitähän aikakautta tuo mahtaisi edustaa", arvuuttelin. "Ehkä sellaista aikaa, jota ei ole vielä ollutkaan."

Vilkaisin Heidiä, nyt jo paljon vähemmän punaisena kuin vielä hetki sitten.

"Sulle kyllä kävisi niin monenlaiset asut ja värit, että voi olla, että iskee valinnanvaikeus kaupoilla", heläytin hyväntuulisesti.

"Se olisi varmaan koko juhlien kaunein asu, ei kukaan mistään aikakausista kyselisi", virnistin edelleen ja hymyilin sitten toisen kommentille.

"Se on sitten hyvä, että mulla on makutuomari matkassa auttamassa", vastasin ja nousin ylös lattianrajasta. Otin Cariadista hieman tukea, sillä näkökenttäni oli jälleen sumentunut samalla tavalla, kun aikaisemmin saunasta tullessani Jessen luona. Nyt toki tiesin minkä takia.
"Olin kyllä ajatellut jotain syvän sinistä väriä mahdollisesti", jatkoin ja toivoin, ettei hoiperteluni näkynyt kovin selkästi ulospäin. Rapsutin Cariadin lautasta ja totesin huimauksen hävinneen jälleen. Siirryin hevosen toiselle puolelle ja mietin selviäisinkö sen puolen suojista ilman toistoa.

"Sininen onkin sulle hirmu hyvä väri", myöntelin, mutta mun kulmat kurtistuivat, kun mä katselin Heidiä. Olin ihan varma, että se jähmettyi hetkeksi noustuaan, ja jos en ihan väärin tulkinnut, se otti Cariadista tukea.

Kallistin päätäni.

"Nousitko sä liian nopeasti?" kysyin ystävälliseen sävyyn. Sen tuntemuksen mä tiesin, mulla oli aika matalat verenpaineet ja joskus sen huomasi, jos nousi liian nopeasti kyykystä tai istumasta seisomaan.

Kyllähän mun olisi pitänyt tietää, että Jusu oli liian tarkkasilmäinen.
"Juu, aivot tulee vasta perästä näköjään tänään", vitsailin ja kyykistyin irroittamaan suojia. Olisi ollut aika kamalaa juosta siltä seisomalta - tai kyykistymältä - oksentamaan tallin kylmänkalskeaan vessaan, Jusu tuskin uskoisi enää, jos sanoisin ruokamyrkytyksen iskeneen. Onneksi en ollut saanut mitään pahoinvointeja vielä ainakaan.

"Miten sulla muuten menee, tuon käden ja asukriisin lisäksi siis? Joko oot kotiutunut sinne uuteen asuntoon?"

"Äh, semmosta se välillä on", sanoin myötätuntoisesti. "Koita nyt kuitenkin pysyä tolpillasi. Huomenna kisatkin ja kaikkea... ja muutenkin."

Hymyilin ystävänhymyä ja siirryin Cariadin toiselle puolelle harjailemaan sitä. Se oli hyvässä lihaskunnossa.

"Ihan hyvin mulla menee", sanoin, niin kuin nyt yleensä kuului sanoa. "Mä olen tutustunut siihen mun kämppikseen. Aliisa on..."

Yhtäkkiä mä en tiennyt, miten kuvailisin Aliisaa. Naurahdin vähän hämilläni.

"Mä en ole koskaan tavannut ketään senkaltaista", sanoin sitten rehellisesti, ja päätin kertoa Aliisasta mukavia asioita: "Se on aina hyvällä tuulella, nauraa paljon, lauleskelee. Sillä on ihan mieletön määrä energiaa! Ja se on nähnyt ihan sikana maailmaa."

Sitten multa lipsahti vähän omaksikin yllätyksekseni:
"Tavallaan mäkin haluaisin joskus. Asua ulkomailla."

Halusinko tosiaan? Uskaltaisinko?

Kuuntelin Jusun uuden kämppiksen kuvailua hymyillen ja testailin samalla hevoseni jalkoja. Aliisa kuulosti menevältä ihmiseltä, joka jakoi varmasti hymyään jokaiselle vastaantulevalle.

"Kuulostaa hyvältä", vastasin hymyillen ja yllätyin ehkä vähän Jusun viimeisestä paljastuksesta. Vaati kovin paljon lähteä ulkomaille, se oli pahimmillaan hyvin yksinäistä ja eristävää, sekä pelottavaa rohkeallekin ihmiselle.

"Sä pärjäisit sielläkin varmasti loistavasti", vastasin toiselle ja nousin ylös, tällä kertaa ilman huimauksia.

"En mä tietenkään ole lähdössä", kiirehdin teroittamaan. "En uskaltaisi! Enkä haluaisikaan nyt..."

Hiljenin. Oli melko selvää, että sanalla "nyt" tarkoitin nykyistä elämäntilannettani. En pelkästään tuoretta parisuhdetta, joka hämmästytti mua olemassaolollaan ja ihanuudellaan, vaan kaikkea muutakin. Töitä, joita en juuri nyt voinut tehdä mutta jotka odottaisivat mua sairausloman jälkeen ja jotka toivat mun tilille ihan omaa rahaa. Purtsilaa, jossa Granni asui, ja Trinaa, jonka ratsastusdiili oli mulle suuri ilo. Kallaa, josta oli tullut mulle koti ja josta mä olin löytänyt ystäviäkin.

"Mutta jospa joskus... eihän sitä tiedä, mitä elämä tuo tullessaan", pohdiskelin. "Vai tietääkö joskus? Vaikka sitten, kun täyttää 25?"

Esitin kysymyksen kepeästi. En mä uskonut mihinkään maagiseen valaistumiseen, mutta olisihan se rauhoittavaa, jos Heidi kertoisi, että jonakin päivänä kohtalaisen läheisessä tulevaisuudessa mä yhtäkkiä tajuaisinkin elämästä jotakin.

Jusu ei aavistanutkaan miten oli valitsemillaan sanoilla iskenyt mua kuin avokämmenellä kasvoille. Yritin olla näyttämättä sitä ja niputin suojia yhteen keskittyneenä.

"Ihan yhtä hukassa mä taidan 26-vuotiaana olla, kuin mitä olin kaksikymppisenä. Tai ehkä jopa enemmänkin", vastasin ja herättelin itseäni ajatuksistani pienellä virneellä.
"Mutta kyllä jotkut tietää, eli ei peliä ole ihan vielä menetetty. Ja voihan se olla, että sattuu kohdalle juuri jokin odottamaton tapahtuma, jonka myötä tilaisuus lähdölle aukeaakin. Ei sitä koskaan tiedä", jatkoin hymyillen ja nostin katseeni takaisin Jusun kasvoihin. Elämä oli siitä kummallinen kyllä, se teki välillä ihan mitä sitä itseään vain huvitti tehdä.

Heidi ei vaikuttanut siltä, että se aikoisi jakaa jonkun rauhoittavan ajankohdan, jonka jälkeen ihmiset yleisesti alkaisivat olla kartalla maailman menosta ja ennen kaikkea omasta elämästään. Ei tosiaan, se sanoi olevansa mahdollisesti jopa enemmän hukassa kuin oli ollut mun ikäisenä.

Gulps. Olipas kauhistuttavaa. Miten mä ikinä edes voisin olla enemmän hukassa kuin olin nyt?

Mun katastrofihakuinen mieleni tietysti keksi heti monta skenaariota. Esim. seuraavanlaisia:
- Mun vanhemmat päättäisivät pyyhkiä mut pois meidän suvusta
- Rasmus jättäisi mut / löytäisi jonkun paremman / kuolisi / katoaisi jäljettömiin / mä sekoaisin ja päättäisin itse suhteen ja katuisin sitä jälkeenpäin
- Joutuisin vararikkoon enkä enää koskaan voisi katsoakaan hevosiin päin
- Muuttaisin sinne ulkomaille ja kaikki menisi pieleen
- Jäisin työttömäksi, en ikinä saisi koulupaikkaa, syrjäytyisin.

"Niin", äännähdin levottomana.

Yritin taikoa ääneeni ripauksen optimismia:
"Kai asioilla on aina jotenkin tapana järjestyä."

Toivoin, että Heidi hymyilisi luottavaisena ja osoittaisi nyökkäyksellä tietävänsä, että niin ne asiat vaan aina tekisivät.

Jusun ilme oli mennyt kovin kauhistuneeksi, tai ainakin niin mä sen koin. Olinko mennyt sanomaan jotakin hirvittävää, joka oli saanut naisen ajattelemaan kamalia asioita?

"Onhan niillä, ainakin useimmiten. Yleensä aika on paras lääke kaikkeen", vastasin ja hymyilin puolittaista hymyä. Aika ainakin asetti tiettyjä rajotteita jossain määrin.

"Mutta on hyvä olla unelmia ja niitä on mukava jatkaa suunnitelmiksi. Suunnitelmia ei tarvitse toteuttaa, mutta se lohduttaa, että sellaisia on varalle."

Nyökkäsin vähän valjusti, kun Heidi korosti unelmien ja suunnitelmien tärkeyttä. Mun mieleen oli pesiytynyt levoton ajatus, jonka yritin pukea sanoiksikin:

"Joskus mä pelkään ihan hirveästi sellaisia asioita, jotka voisi tapahtua ja tapahtuessaan muuttaisivat ihan kaiken."

Katsoin arkana ja ymmärryksen merkkejä etsien Heidin ilmettä.

"Tai äh. En mä osaa selittää sitä. Mutta siis että tapahtuisi jotakin tosi odottamatonta, mihin ei ole mitenkään voinut ennalta valmistautua, ja sitten ei vaan jotenkin... voisikaan selvitä siitä kuivin jaloin?"

Nielaisin. Kuuluvasti. Muistutin itselleni, että Jusu puhui nyt ihan omasta elämästään, eikä esimerkiksi ajatustenlukutaidoillaan ollut kuullut mun pohdintojani. Hengitä, Heidi, ajattelin ja loin kasvoilleni lohduttavan hymyn.

"Luulisin, että kaikki pelkäävät niitä tilanteita. Niitä tulee ihan varmasti jokaisella joskus vastaan ja niistä sitten selvitään sen mukaan, miten kyetään. Se on valitettavasti vain elämää, kaikkea ei voi aina suunnitella ennalta."

Heidi näytti erikoiselta. Vähän siltä, kuin mä olisin yhtäkkiä näyttänyt enemmän joltakin klassisen kauhuelokuvan ikimuistoiselta hahmolta kuin omalta itseltäni. Aivan takuulla sen kasvot jopa kalpenivat.

Mä tasapainottelin huolen ja hienotunteisuuden huteralla nuoralla. Millaisia asioita ystävältä sai kysyä huolestuneisuuden varjolla? Mikä menisi jo utelun ja tungettelun puolelle?

Mä en ollut hyvä tekemään sellaisia rajanvetoja. Siksi mä mietinkin niin hirveän kauan, ennen kuin lopulta avasin suuni.

"Onko kaikki ihan hyvin?" mä kysyin varovaistakin varovaisempana.

Ei hitto. Mun oli selkeästi opittava hallitsemaan paremmin ilmeeni, ihmiselle, joka näytti aina aidosti tunteensa, se oli yllättävän vaikeaa. Piti osata joka hetki muistaa, ettei näyttänyt ajatuksiaan ulos. Selvitin kurkkuani ja vastasin niin vakuuttavasti, kuin pystyin.
"On on, menneisyyttä vain muistelen."

Tottahan se oli - ainakin puoliksi. Olihan mun elämään mahtunut montakin sellaista tapahtumaa, mitä ei olisi halunnut tapahtuvaksi. Kuten vaikka vanhempien kuolema ja sellaiset pikkuasiat.
"Ei mitään ihmeellistä siis", hymyilin vielä sanojen päätteeksi.

"Koskas sulle sopisi sellainen pukushoppailupäivä?"

"Anteeksi, jos mä nostin pintaan jotakin... surullista tai muuta ikävää", sanoin surkeuden perikuvana. Voi miksi mä olinkaan mennyt kysymään mitään!

Mutta ei ollut Heidi Näyhön tapaista jäädä vellomaan ja piehtaroimaan hankaliin hetkiin. Nopeasti ystävä kevensi tilannetta hymyllä ja palautti sitten puheen pukuostoksiin. Oliko sen kepeämpää aihetta olemassa?

Yhä vähän levottomana mä pusersin kasvoilleni hymyn.

"No", aloitin ja katsahdin kipsattua kättäni. "Mulla ei nyt ihan kamalasti ole kalenterissa esteitä."

Yritin muistella seuraavaa lääkäriaikaani, mutta ei se palannut juuri sillä hetkellä mieleen.

"Koska tahansa käy", sanoinkin sitten ja tavoittelin valoisaa ilmettä.