Life happens

"Pidetään", totesin lyhyesti. Kenelle minä siitä muutenkaan kertoisin. Juusolle? En ainakaan vielä. Matildalle? En todellakaan! Äidille? En hemmetissä, sehän säntäisi tänne häseltämään samalla sekunnilla ja sen jälkeen asiasta tietäisi koko Kalla ja naapurikunnat.

Päätetään mitä tapahtuu... Niin. Vaihtoehtoja ei ollut montaa. Enkä tiedä, kumpi oli pahempi. Saati parempi.

Hymähdin Heidin mainitessa elämäni. Kelasin päässäni kuluneen vuoden ja pelkkää alamäkeä tuntui olevan. Eikä loppua näkynyt. Varmaan heittäisin henkeni 31.12.2018 klo 23:59 ...
"Niin, ei... Mutta en silti jätä sinua yksin tän asian kanssa", vastasin. "Tunnen kyllä itteni tällä hetkellä suuren luokan kusipääksi."

Nojasin kauemmas Jessestä ja käännyin sivusuunnassa niin, että istuin kohti miestä ja nostin toisen jalkani koukkuun.

"Miksi?" kysyin ja katsoin tummaverikköä hieman kulmat kurtussa. En ymmärtänyt miten Jesse oli niin kusipää mukamas. Sehän oli jäänyt eikä ollut lähtenyt juosten karkuun, kuten olin ajatellut. Niinhän miehet tekivät, eikö?

Niin, miksi? Olisiko mielipiteeni meidän jutun lopettamisesta muuttunut, mikäli Heidi olisi kertonut uutisensa ensin. Tuskin. Mutta olisi sen kertominen ollut sata kertaa vaikeampaa.

"Olis vain pitänyt olla sekoittamatta sua tähän mun hemmetin sekavaan elämään", mutisin.
"Siis en minä kadu mitään. Mutta siis... Olishan se pitänyt tietää, ettei näistä mun naiskuvioista tule lasta eikä paskaa."

Silmäni lävähtivät lautasen kokoiseksi tajuttuani, mitä möläytin.
"Tai no, siis sitä jälkimmäistä ei tule. Sori. Se vain... Lipsahti", naurahdin epätoivoisena.

Yllätyin itsekin, kun tajusin virneen levinneen kasvoilleni. Jesse näytti erittäin katuvalta ja ilme sai mut nauramaan ääneen.
"Juu kyllä sitä ensimmäistä ainakin", vastasin ja pukkasin miestä olkapäähän virnistäen.

Miehen kertoma sai mut kuitenkin miettimään, että millainen elämä sen talliympäristön ulkopuolella Jessellä olikaan. Me ei oltu vieläkään tutustuttu oikeasti enkä edes tiennyt miehestä sen ikää tai muuta yhtä vähäpätöistä.

"Haluutko sä puhua siitä? Tai jostain ylipäätänsä? Nyt kun me ollaan pelkkiä kavereita, niin kai meidän pitäisi jotain tietää toisistamme?" hymyilin hieman ja nojasin kyljelläni sohvatyynyihin.

Heidi onneksi nauroi. Saatoin siis huokaista helpotuksesta. Tällä kertaa.

"Sanotaanko nyt näin, ettei oo ehkä ollut kaikkein loistokkain vuosi meikäläisellä", tuskailin. "Ajattelin, että tänne Kallaan muutto rauhottaisi tilanteen, mutta eiiii kun sekavammaksi vaan menee."

Kohautin harteitani: "Mutta ei siitä sen enempää."
Kurottauduin ottamaan pöydälle jääneen kaljan ja otin siitä kunnon hörpyn.

Käännyin Heidin puoleen: "Kerro sinä jotain itsestäs."

Milon haukahdus sai mut nousemaan sohvalta ennen, kuin ehdin vastaamaan. Koira asteli sisälle ja käpertyi omalle pedilleen tyytyväisen näköisenä. Suljin ulko-oven ja kävelin takaisin sohvalle istumaan. Jouduin ottamaan hieman tukea sohvasta, sillä viime päivinä tutuksi tulleet huippaukset kiusasivat edelleen.

"No siis", aloitin, kun olin päässyt turvallisesti takaisin sohvalle.
"Mulla on tosiaan oma talli Orijoella, eikä mun elämässä tapahdu juuri hevosia ja töitä ihmeellisempää", jatkoin, omasta elämästä puhuminen oli aina yhtä kiemurtelua.
"Paitsi nyt tietysti", lisäsin vielä ja vilkaisin nopeasti vatsaani. Onneksi siihen olisi vielä pitkä aika, kunnes se alkaisi suurentua.
Siis jos alkaa.

"Tää tilanne tuntuu edelleen oudolta. Ihan, kun se tapahtuisi jollekin muulle", lausahdin ääneen ja nostin katseeni Jesseen.
"Miten kukaan pystyy päättämään lapsen elämisen ja kuolemisen väliltä?"
Tunnistin pelon hiljaisesta äänestäni. Vaikka eihän se ollut lapsi vielä. Vasta pieni solu kehoni sisällä, joka aiheutti aikuisille ihmisille hirvittävän tilanteen.

Seurasin Heidiä katseellani, kun tämä kävi päästämässä koiran takaisin sisälle ja palasi sitten sohvalle.

En voinut itsekään olla vilkaisematta Heidin vatsaa, kun tämä otti asian puheeksi.
"Niin..." puuskahdin. "Mutta eihän sitä heti tarvitse päättää? Ei ole vielä niin pitkällä... Saat miettiä rauhassa. Tai siis, me. Sinun päätös se kuitenkin loppujen lopuksi on."

Kurkkua kuristi ja tuskan hiki puski jälleen pintaan.

Ja niin me taas oltiin päädytty siihen vellovaan epävarmuuteen. Se oli surullista, että raskaus, jota tähän asti elämässäni olin pitänyt onnellisena ja rakkaudentäyteisenä asiana, olikin nyt ahdistavaa ja epäonnista. Olin aina ajatellut löytäväni ihanan ihmisen vierelleni, jota rakastaisin ja josta tulisi maailman ihanin isä. Nyt olin yksin päätöksen kanssa, vaikka lapsen isäkin oli vieressäni. Ei kuitenkaan sillä tavalla mukanani.

"Niin", vastasin voimattomana ja huokaisin yrittäen pidätellä jälleen pintaan nousseita kyyneleitä. Ymmärsin, että tilanteen päättäminen olisi se helpompi tie, mutta takaraivossani myös velloi kysymys. Entä, jos tämä oli ainoa mahdollisuuteni ylipäätänsä saada lapsi?