Life happens

Asunnossa leijaileva ruoan tuoksu tunkeutui keuhkoihin asti, istuin keittiön pöydän ääressä ja tuijotin uunia ajatuksissani. Mahanpohjassani kipristeli ja Milo käveli luokseni laskien päänsä syliini.
"Hei jätkä", tervehdin koiraa ja rapsutin sen päälakea hymyillen hieman.

Ajastin kilahti ja nostin lohi-perunalaatikon uunista liedelle jäähtymään. Katsahdin pöytää, johon olin katannut astiat kahdelle ja hengähdin syvään.

Ovikellon kilahdus sai jalkani liikkeelle. Katsahdin itseäni vielä matkalla peilistä, mustat suorat housut ja sininen hieman koristeltu toppi istuivat täydellisesti. Katseeni harhautui hetkeksi keskivartalooni, mutta muistin taas vieraani odottavan.

Avasin oven ja sipaisin vapaana olevat hiukseni toisen korvan taakse.
"Heippa", tervehdin tulijaa ja astuin hieman taaksepäin, jotta mies pääsisi sisälle pakkasesta.

Olin viikonlopun ja alkuviikon kerännyt rohkeutta laittaa Heidille "Meidän pitää jutella"-viestiä, mutta olin aina viime hetkillä jänistänyt. Nössö kun olin. Olin kelannut keskustelun kulkua alusta loppuun sen sata kertaa. Erilaisilla lopuilla. Joko Heidi olisi asian kanssa ihan fine tai itkisi tai saisi raivarit. Kävi miten kävi, tunnelma tallilla tulisi jatkossa olemaan aika vaivaantunut.

Kun nainen oli sitten kutsunut minut syömään, en voinut enää lykätä asiaa. Se olisi tehtävä tänään. Nyt ei enää auttanut paeta...
Huokaisin syvään, kun pääsin Heidin oven taa. Tässä talossa oli kaikki alkanut, joten se olisi hyvä myös lopettaa sinne.
Painoin ovikelloa hermostuneena ja hetken odottelun jälkeen Heidi avasi oven.

"Moi", tervehdin hymyillen naista ja astuin sisälle. Heidi näytti kauniilta, niin kuin aina.
"Täälläpä tuoksuu hyvältä", kehaisin ripustaessani takkia naulakkoon. "Illan emäntäkin näyttää hyvältä."
En tiedä, olisiko pitänyt viimeinen pätkä jättää sanomatta, ottaen huomioon miksi minä olin tänne tullut.

Hymyilin vähän. Jessekin näytti hyvältä ja mä halusin kertoa sen sille, mutta pysyin hiljaa.
"Kiitos", sanoin ja mietin olisiko mun pitänyt halata miestä. Sen vuoksi seisoin hetken ovensuussa eksyneen oloisena.

"Mennään vain suoraan syömään, otin vuoan juuri uunista", totesin ja käännyin kannoillani. Mun piti keskittyä kävelemiseen, tunnelma mun ja Jessen välillä oli vaivaannuttava.
Sydämeni hakkasi kiihkeästi ja yritin jäsentää ajatuksia päässäni. Ne olivat melkoisessa solmussa tällä hetkellä.

"Istu vaan", ohjeistin ja kävelin vuoan luokse. Asettelin patakintaat käsiini ja kannoin kuuman astian pöytään.

Istuin pöydän ääreen ja katselin, kuinka Heidi liikkui keittiössä hieman hermostuneen oloisena.
Pian eteeni ilmestyi vuoallinen lohi-perunalaatikkoa.

Odotin, että Heidi saisi myös istahdettua alas.
Mietin hetken, pitäisikö minun vain jättää ruokailu välistä ja mennä asiaan, mutta ruoka näytti sen verran herkulliselta, etten voisi olla sitä maistamatta.
"Ei tää varmaan mun ruisleipiä voita", yritin keventää tunnelmaa katsellessani höyryävää vuokaa, vaikka minua hermostutti ihan pirusti.
"Naiset ensin", totesin hymyillen ja nyökkäsin ruokaa päin.

Istuin alas ja yritin tutkailla Jessen kasvoja. Tunsin jännityksen kasvavan sisälläni ja miehen vitsaillessa ruisleivästä muistin pöydästä puuttuvan asian.
"Ai niin", totesin ääneen ja kasvoilleni muotoutui pieni virnistys. Nousin ylös ja toin pöytään kaksi pientä lautasta, joilla oli uunituoretta ruisleipää. Voin olin muistanutkin laittaa pöydälle etukäteen.

"Olkaat hyvät. Otatko jotain juotavaa? Löytyy mehua, limpparia, viiniä ja olutta", kysyin vielä hymyillen hieman.

Tyrskähdin huvittuneena nähdessäni ruisleivät. Heidillä oli kyllä huumorintaju kohdillaan.
"No niin, nyt päästiin oikean ruoan makuun", virnistin naiselle.

"Mehua, kiitos", vastasin Heidin kysymykseen. Olut olisi kyllä maistunut myös, mutta koska olin autolla, enkä tiennyt kuinka nopeasti minun pitäisi asunnosta poistua ilmoitukseni jälkeen, en kehdannut sitä valita.

Ladoin lautaselle hieman laatikkoruokaa ja maistelin sitä.
"Tosi hyvää", totesin tippaakaan valehtelematta.

Toin meille molemmille mehua ja maistelin ruokaa hiljaisena.
"Mmm", vastasin ja yritin hymyillä vähän.
Katsoin Jesseä ja tunsin häivähdyksen sääliä. Miten sillä ei ollut vielä mitään aavistusta mistään.

"Mitäs uutta?" kysyin vihdoin, kun hiljaisuus oli kestänyt jo ihan liian pitkään.
Mun ruokahaluni oli olematon, mutta yritin saada edes jotain alas.

Ruoka oli niin hyvää, että ihan unohdin, mitä asiaa minulla oli Heidille. Keskityin vain syömiseen.

"Mitäs uutta?"
Kysymys sai minut hieman säpsähtämään ja muistamaan, miksi minä olin ylipäätänsä täällä.

Huokaisin syvään ja laskin aterimet käsistäni. Okei, mä pystyn tähän...

"Kuule, meidän pitää jutella", aloitin varovaisesti hakien oikeita sanoja. Miten tämä olikin näin vaikeaa? Meillähän oli vain Heidin kanssa sopimus, että paneskellaan aina silloin tällöin ja siinä se. Friends with benefits.

Naputtelin hermostuneena sormillani pöydän reunaa.
"Tää mun niin kutsuttu elämä on tällä hetkellä niin saakelin solmussa enkä halua satuttaa ketään, joten minusta meidän olisi parempi jättää tää meidän juttu tähän."
Noin. Sainpas sanottua.

"Siis totta kai me voidaan olla kavereita edelleen. Minä haluan, että me voidaan olla vielä kavereita, mutta vain kavereita. Ilman seksiä", jatkoin vielä ja uskaltauduin nostamaan katseeni pöydästä naiseen.

Pieni hymy hävisi kasvoiltani ja laskin aterimet käsistäni lautaselle. Mun piti ihan keskittyä pitämään huonon olon poissa, jottei mun tarvinnut lähteä vessaan. Jessen sanat löivät vaaten kasvoja, vaikka se olikin pieni uutinen verrattuna omaan asiaani.

"No siis.." aloitin ja tunsin kuinka sanat juuttuivat kurkkuuni. Sydämeni takoi ja jouduin nielaisemaan pariin otteeseen, sillä kurkkuuni oli noussut valtava palanen.

Nostin katseeni takaisin Jesseen pöydän pinnasta, johon se oli valunut miehen sanojen myötä.
"Tai siis kun..."
Voi helvetti. Mä näin miten Jesse yritti lukea mun kasvoja, miten tämä osasi olla näin vaikeaa?

Heidi ei näyttänyt ilahtuvan kuultuaan sanani. Niin no... En minä mitään riemunkiljahduksia odottanutkaan.

"Olen pahoillani", mutisin yrittäen lukea Heidin ajatuksia, kun tämä yritti saada edes jotain sanottua. Ei kai nainen ollut jo kuvitellut, että meistä olisi voinut tulla jotain muutakin? Perkeleen perkele.

"Mä... Voin kyllä lähteä", huokaisin ja nykäisin tuolia kauemmas pöydästä. Olo oli kamala. Mutta toisaalta helpottunut, koska nyt Heidi tiesi, missä mennään. Tai siis mentiin.

Jesse pahoitteli ja näytti vaivaantuneelta. Siinä vaiheessa, kun mies alkoi tehdä lähtöä muhun iski paniikki. Mun oli pakko saada sanottua asiani.

"Jesse. Odota", henkäisin, kuin joku olisi kuristanut sanat ulos minusta. Nousin ylös ja kävelin vessaan. Pieni muovinen tikku tuntui viileältä kädessä, kun kävelin takaisin keittiöön. Tuijotin Jesseä silmiin ja laskin esineen pöydälle sen eteen. Tunsin pyörtyväni, mutta pakotin itseni pysymään tajuissani.

Heidi käski odottaa, joten jäin istumaan siihen. Nainen poistui ja tuli takasin vakavan näköisenä.
Nainen laski jotain pöydälle ja käänsin katseeni.

"Mikä toi on?" ihmettelin, kunnes tajusin. Tunsin kaiken veren pakenevan kehostani, kun tuijotin pöydällä lepäävää tikkua.

"Ootko sä raskaana?" puuskahdin ja käänsin lautasen kokoisiksi levähtäneet silmäni naiseen.
"Tai siis... Onneksi olkoon?" kiemurtelin penkillä. "Kuka sen isä on?"

En välttämättä halunnut tietää vastausta.

Mun oli pakko istua alas, koska mun jalat eivät enää kantaneet. Mua oksetti ja toivoin joka sekunti, että mä olisin vaan voinut hyvästellä suhteemme lopettaneen miehen ja tavata sen kaverina seuraavalla kerralla.

"Mä olen niin pahoillani", huomasin sanovani vuorostani. Se hetki tuntui kuin huonolta Salkkarit jaksolta.
"Vaihtoehdot on aika vähissä", vastasin ja nieleskelin kyyneleitä. Miten mä olin joutunut tähän tilanteeseen?

Vitunvitunvitunvitunvitunvitunvitunvitunvittujenvittu.

"Ehkä tää on jotenkin viallinen? Oon kuullut, ettei nää tämmöset testit aina näytä oikein..." änkytin hämmentyneenä siirtäen katsettani testin  ja Heidin välillä.

"Sitä paitsi, mehän ollaan käytettyä kortsuja joka kerta!" yritin selittää lähinnä itselleni, ettei tämä voinut olla mitenkään mahdollista. Ei mitenkään päin.
Kelasin mielessäni minun ja Heidin paneskelut. Niitä ei ollut montaa, ne kolme minun luona ja se ensimmäinen... Ensimmäinen. Kännissä. Eiiiiii jumalauta. Vitun känniääliö.

Vitunvitunvitunvitunvitunvitunvitunvitunvitunvitunvitunvittujenvittu.

Painoin kasvoni kämmeniin ja yritin estää jonkinsortin paniikkia iskemästä. Ei saatana.

Jessen kasvot olivat kuin avoin kirja mulle ja mä näin niissä sen saman paniikin, mikä velloi sisälläni ja sai mahalaukkuni kiertymään solmulle. Ainoa ero oli se, että mä olin läpikäynyt alkushokin yksin. Tallilla. Silloin, kun sunnuntaina Ava oli kovaan ääneen valittanut menkkojensa runsaudesta ja mä olin tajunnut niiden poissaolon. Menkkojen, jotka tulivat aina ajallaan kellon tarkkuudella.

"Mulla on noita säkillinen, kaikki näyttää plussaa", vastasin lohduttomasti ja pyyhin silmäkulmaan ilmestyneen kyyneleen.

"Mä en todellakaan tiedä miten tää on mahdollista, mutta se vaan on. Ajattelin, että sun on oikeus tietää, vaikkei se todellakaan velvoita sua mihinkään. Mä hoidan tämän kyllä yksin", vastasin ja katseeni tippui vaistomaisesti omaan mahaani.
Miten helvetissä mun pitäisi osata päättää?

Heidin sanat saivat minut tajuamaan, etten minä ollut ainoa, joka tässä tilanteessa oli. Heidihän se tässä raskaana oli. En minä. Minä olin vain... Minä.
Nousin ylös tuolistani ja kävelin naisen luo. Kumarruin halaamaan tätä.

"Ei, et sinä hoida mitään yksin", mutisin. "En minä ole mikään kusipää, joka vain häipyy tällaisen tilanteen edessä."
Kyykistyin tuolin viereen ja hain silmilläni naisen katseen itseeni. Laskin käteni naisen polvelle ja yritin taikoa kasvoilleni jotain rohkaisevaa hymyä.
"Sori, iski pieni paniikki", hymähdin. Pienipä hyvinkin.

Vilkaisin varovaisesti Heidin vatsanseutua.
"Mä oon kyllä sun tukena. Päätit sitten mitä tahansa."

Paniikki meinasi jälleen hiipiä pintaan, mutta hammasta purren pidin sen kaukana.
Ihan niin kuin minun elämä ei olisi ollut jo tarpeeksi sekaisin, niin sitten vielä tämä.

Meinasin purskahtaa itkuun tuntiessani Jessen kädet ympärilläni. Olisi ehkä ollut helpompaa, jos mies olisi vain ollut kusipää ja jättänyt mut yksin tilanteen kanssa. Nyt sen halaus antoi mulle toivon kipinän, vaikka en halunnut sellaista. Me ei oltu mitenkään päin yhdessä, sen pienenkin suhteen Jesse oli pari minuuttia sitten lopettanut.

Jouduin nieleskelemään kyyneleitä melko runsaasti ennen, kun uskalsin sanoa mitään. Jesse katsoi mua niin syvälle silmiin, että musta tuntui katseen porautuvan sieluuni saakka.

"Kiitos", sain vaivoin sanottua ja hymyilin lohduttomasti. Etsin vastauksia Jessen silmistä, vaikka tiesin, etten löytäisi niitä sieltä.
"Mä olen niin pahoillani", kuiskasin ja kyyneleet sumensivat näkökenttäni.

"Eihän sinulla mitään anteeksipyydettävää ole", totesin hiljaa. "Minun kai tässä pitää anteeksi pyytää.."

Istahdin lattialle, pitäen edelleen kättäni Heidin polvella.
Vitunvittu.
Hieroin ohimoani. Hienosti meni taas. Ansaitsisin jonkinsortin mitallin tästä suorituksesta. Mahdollisimman iso ja raskas mitalli, joka kaulassa voisin hypätä järveen. Ja upota sinne.

Joo, muutto Kallaan piti olla uusi alku. Mutta en minä ihan tällaista alkua ajatellut. Saaaaatana.
Kurkkua kuristi ja ehkä hieman oksettikin.

Tunsin itseni kyllä maailmanluokan kusipääksi tällä hetkellä. Ei tää ilta ihan mennyt niin kuin kuvittelin... Tiesin kyllä olevani lähtiessäni kusipää, mutta Heidin uutisen jälkeen tunsin itseni vielä isommaksi mulkuksi.

"Nyt kyllä maistuis se kalja", huokaisin tuskin kuuluvasti.

En vastannut mitään Jessen anteeksipyyntöön, sillä ihan yhtä lailla meissä molemmissa se syy oli. Aikuisia ihmisiä tässä kuitenkin oltiin ja tiedettiin kumpikin miten ne vauvat saivat alkunsa. Mietin, että sen oli pakko olla ensimmäisellä kerralla tapahtunut, sillä muilla kerroilla olimme olleet ihan selvinpäin.
"Se oli varmaan se eka yö", mietin ääneen.

"Jääkaapissa on. Mä en niitä voi kuitenkaan hetkeen juoda, niin ota sieltä ihan niin monta, kun haluat", vastasin ja ihan pieni virnistys kävi kasvoillani katsoessani Jesseä.

Päässäni risteili miljoona ajatusta ja mietin kuinka Jesse ajatteli varmasti, että olin pilannut sen elämän. Purin alahuultani ja laskin katseeni käsiini, jotka lepäsivät luonnottoman jäykästi sylissäni.
"Mennäänkö olkkariin istumaan?" kysyin hiljaisella äänellä ja nostin katseeni uudelleen Jesseen.

"Niin, ei sille oikein muutakaan vaihtoehtoa ole", mutisin Heidin mainittua ensimmäisen yön.
Hieroskelin hetken otsaani, kunnes vaivalloisesti nousin ylös lattialta.

"Juu ei, sinä menet nyt vesilinjalla jonkun aikaa", totesin suupieli nytkähtäen. Heidikin näytti hieman virnistävän. Mutta vain hetken.

Kävelin jääkaapille ja tuijotin sen sisältöä lamaantuneena. Ensijärkytys oli ohi, mutta silti mietin, miten helvetissä tästäkin sotkusta selvittäisiin.

Otin yhden oluen käteeni ja suljin oven.
"Mennään vaan sinne olohuoneeseen..."

Huokaisin henkisesti hieman todettuani, etten ollut ainakaan täysin rikkonut Jessen huumorintajua uutisellani. Mun teki mieli kysyä mitä mies ajatteli ylipäätänsä lapsista, mutta tiesin, ettei sen aika ollut vielä. Pitäisi antaa tummaverikön sulatella uutista jonkin aikaa, ihan kuin minunkin.

Johdatin meidät olohuoneeseen ja päästin Milon lumiselle takapihalle ovesta. Koira lähti katsastamaan reviiriään ja suljin ulko-oven värähtäen hieman kylmästä viimasta.
Pitääkseni itseni liikkeessä aloin sytyttämään takkaa, se pitäisi joka tapauksessa polttaa lämmitykseksi tänään.

Tulitikut eivät vain millään meinanneet suostua yhteistyöhön ja tunsin itseni ihan mitättömäksi, kun yksi kerrallaan ne katkesivat sormissani. En osannut siis edes sytyttää tulta kuivaan takkapesään, hienoa.

Istahdin oluen kanssa sohvalle ja jokseenkin vapisevin käsin avasin sen. Katselin kuinka Heidi päästi koiransa ulos ja kävi sitten takan kimppuun.

"Anna kun minä. Mene sinä istumaan", komensin lopulta ja kävelin takan luo, jossa nainen tuskasteli tulitikkujen kimpussa.
Varovaisesti otin tulitikkurasian Heidin kädestä ja yritin raapaista ensimmäistä tikkua palamaan. Katkihan se sekin meni.
"Hups", mutisin ja kokeilin uudestaan.
"Onko näissä joku valmistusvirhe?" tuhahdin pieni hymy kasvoillani, kun toinenkin katkesi. Taisi vain molempia hermostuttaa liikaa.
Huokaisin syvään ja kolmas tikku syttyi tuleen sen jälkeen, kun olin hetken hermojani kursinut kasaan.

"Tadaa!" virnistin Heidille voitonriemuisasti, kun takka rupesi kytemään ja pikkuhiljaa liekki voimistui.
Vääntäydyin ylös ja kävelin takaisin sohvalle, napaten sohvapöydälle jättämäni kaljan käsiini.

Hermostuneena tuijotin käsissäni olevaa tölkkiä ja lopulta uskaltauduin kääntämään katseeni naiseen.
"Tota... Mitkä fiilikset?"

Jesse otti tulitikut kädestäni ja seurasin miten mies katkaisi useamman ennen, kun sai takan syttymään. Syttyvien puiden rätinä täytti asunnon ja kävelin sohvalle huokaisten syvään.

Jesse istui viereeni, kunnioittavan välimatkan päähän toki ja tuijotti kaljaansa intensiivisesti. Tutkin sillä välin miehen kasvonpiirteitä, kuin yrittäen selvittää mitä mieltä toinen oli. Miehen kasvot kääntyivät minua kohden ja huomasin tuijottavani tämän eksyneen näköisiä silmiä.
Näytinköhän mäkin noin eksyneeltä?

"Sekaavat", vastasin todenmukaisesti.
"Tuntuu kuin ajatukset juoksisivat joka suuntaan enkä saa niistä kiinni", jatkoin ja pidin katseeni Jessen silmissä, vaikka mun teki mieli laskea se käsiini.
"Sulla?"

Suljin hetkeksi silmäni ja pudistin päätäni, kun Heidi heitti kysymykseni takaisin minulle.
Huokaisin syvään ennen kuin avasin silmäni ja käänsin ne takaisin vieressäni istuvaan naiseen. Naiseen, joka oli raskaana. Minulle.

"Ei ainakaan yhtään sen selkeämmät kuin sinulla", vastasin lopulta, kääntäen silmäni käsissäni lojuvaan tölkkiin. Laskin tölkin pöydälle ja siirryin Heidin viereen, kietoen toisen käteni tämän hartioille.

"Mutta ehkä ne tästä selkiintyy?", hymyilin rohkaisevasti. "Ajan kanssa..."

Jessen käsi tuntui samaan aikaan vieraalta ja lohduttavalta. Olin helpottunut edes vähän siitä, että meitä oli kaksi selvittämässä tätä sotkua eikä mun tarvinnut tehdä päätöksiä yksin.
Mielessäni häilyi ajatus siitä, että mitä jos emme pääsisi yhteisymmärrykseen lapsen kohtalosta? Työnsin sitä taaemmas, ehtisin kyllä velloa kysymyksissä myöhemminkin.

"Toivottavasti", vastasin ja yritin hymyillä miehelle takaisin. Henkäisin syvään ja annoin itseni painautua syvemmälle Jessen kainaloon. Yritin muistaa, että se oli vain valhekuvaa.

"Mä arvostaisin kovin, jos pidettäisiin tämä meidän välillä. Ainakin siihen asti, että päätetään mitä tapahtuu", ääneni oli voimaton ja mietin kuuliko Jesse sitä lainkaan.
Tuijotin takkatulta ja yritin jäsentää edes hieman ajatuksiani päässäni.

"Eikä tää tarkoita, että me oltaisiin mikään pari, sä saat edelleen elää elämääsi ihan niinkuin itse haluat", sanoin ajatuksen ääneen ennen, kun ehdin tajuta sitä edes itse.
Ainakin se ajatus oli totta.