Capun päiväkirja

Amanda Sokka muisti pian vuodenvaihteen jälkeen valjenneen tammikuisen aamun hyvin monestakin syystä. Öinen lumimyräkkä oli silloin tuiskuttanut kartanon pihamaan kulkuväylät umpeen, ja tallityöntekijöitä nakersi tarttua kolanvarteen. Muisto sai vaalean perijättären tuhahtamaan paheksuen, vaikka hän ei ollutkaan varma, kuka lumisavotasta oli silloin purnannut eniten — eikä sillä oikeastaan ollut väliä, Amanda kun piti kaikista palkollisistaan tasapuolisesti yhtä vähän.

Lumi-inferno oli saanut sen sijaan Amandan huolestumaan Auburniin odotetun hevosrekan itä-eurooppalaisen kuljettajan selviytymisestä haastavissa ajo-olosuhteissa. Kallan kylä ei ollut tunnettu nopeista auraajistaan, vaan yksi jos toinen kuski nukkui hyvällä omatunnolla pitkälle päivään, luki Kallan Sanomat, joi kahvinsa ja lähti sitten vasta hitaasti venytellen töihin.

Lyhyesti: tie kartanolle saattoi olla tukossa.

Amanda silitti kevyesti ruunikon orin lihaksikasta kaulaa ja huokaisi äänettömästi. Hevosrekka oli saapunut silloin myöhässä, mutta tuonut aikataulun pettämisestä huolimatta turvallisesti perijättären uuden kilpahevosen tallipihaan. Kaikki oli täydellistä.

Ei — kaiken piti olla täydellistä.

Sokka Luxuriesin koulusuojat olivat ratsastuksen jäljiltä pölyiset. Amanda pyyhkäisi niitä yksitellen pehmeällä luonnonharjalla ottaessaan ne pois Capun jaloista.

"En inhoa tätä hevosta." Danielin sanat pyörivät Amandan päässä, kuin pikkulapsi ensimmäistä kertaa karusellissä. Aina edellisen kierroksen päätyttyä se aloitti saman uudestaan ja uudestaan, ilakoiden ja takertuen ratsuunsa tiukasti kiinni. Amanda oli painoa jalalta toiselle vaihtava kyllästynyt vanhempi aidan toisella puolella ja yritti ehdottaa jo jotain muuta, mutta lapsi ei kuunnellut.

Capu pärskähti ja kolautti etujalallaan varustehuonetta vastapäätä olevan hoitopaikan betonilattiaa. Puolentoista tunnin treenistä huolimatta ori tuntui olevan täynnä virtaa: aivan kuin pöllöilylle olisi ihan oma energiavarastonsa. Amanda ojensi kätensä ja silitti ympärilleen pälyilevän ruunikon merkitöntä otsaa. Se oli kaikkea, mitä perijätär oli kouluhevoseltaan toivonut. Luonteikas, lahjakas ja laadukas.

"Se on upea." Amanda havahtui ja käänsi katseensa häiritsijän suuntaan. Penna Vaanila nojasi talikkoon ja huokaisi ääneen. Mairean hymyn kohottamat suupielet hipoivat miehen korvia. "Oli upeaa seurata teitä maneesilla, yhteistyönne pelaa kuin unelma. Koska teillä on ensimmäiset kilpailut?"
"Ei koskaan", perijätär sihahti suupieliensä välistä myrkyllisesti. Siinä hetkessä Amanda tajusi, ettei sanojen tarkoitus ollut vain karkoittaa Penna — niissä piili myös vaikeasti kohdattava totuus. "Sinulla on töitä."
"A-aivan", mies nyökytteli ja ryhdistäytyi salaman nopeasti. Mielistelevän tallityöntekijä hävisi mumisten omiin askareisiinsa.

Amanda hieroi tuskastuneena silmiään ja istahti harjapakin päälle luisevalla takapuolellaan. Ensin Fellu, sitten Zeta. Molemmat voimakastahtoisia hevosia, mutta ratsastettavuudeltaan kevyitä. Amandan ei tarvinnut kannatella koko pakettia, vaan kaikki perustui häviävän pieniin eleisiin.

Ja nyt oli Capu. Hevonen, joka vaati voimakkaan tuntuman ja hajosi palasiksi, jos ei saanut ratsastajaltaan tarpeeksi tukea. Hollannissa ratsutettu ori oli kyvykäs voittoisaksikin kilpakumppaniksi GP-radoille, mutta kyse ei ollut siitä. Kyse oli ratsastuksen mielekkyydestä. Siitä, minkälaisella hevosella Amanda halusi kilpailla. Ja mitä enemmän perijätär mietti asiaa hoitopaikan lattialla kasvot käsiinsä haudattuina, sitä varmempi hän oli siitä, ettei Capu ollut se hevonen.

Jotain olisi keksittävä. Amanda tarvitsi kipeästi hevosen, mutta Zetan ylläpidon päättyessä vaihtoehdot olivat vähissä. Ja mitä Capulle tapahtuisi? Suomen ratsastuspiirit olivat pienet tämän hintaluokan hevosille, ja toisaalta Amanda halusi pitää orin tallissa kouluvarsojen toivossa.

Värinä ja kevyt kilahdus taskussa olivat merkki viestistä.


Capu säpsähti, kun Amandan suusta pääsi turhautunut kivahdus. Oikeasti, tämäkin vielä? Vernerin kuulumiset Ruotsista, huonot sellaiset, saivat perijättären nostamaan katseensa kattoon ja laskemaan hitaasti kymmeneen.

Innan keskittyminen koko valmennuksen ajan oli kadonnut jo ennen kuin se edes ehti ilmestyä paikalle. Ratsastus Banskun kanssa oli silti ihan hyvää, koska Inna ei voinut juuri nyt näyttää Amandalle, ettei osaisi ratsastaa. He olivat eilen illalla tulleet Vernerin kanssa takaisin Suomeen Ruotsista, joten Innaa painoi myös pienimuotoinen matkaväsymys. Tälläkään viikolla ei tosin olisi aikaa vain ottaa rennosti. Naisen viikko olisi järkyttävän tapahtumarikas.

Ruotsinmatka oli siellä olevien tapahtumien myötä jälleen pistänyt Innan miettimään omia hevoskuvioitaan. Hän näki jo sielunsa silmin, ettei Ransu enää palaisi takaisin Suomeen - ainakaan Innan omistamana. Se ei pärjännyt Alexanderin käsissä, joten naista kadutti, miten paljon syynäsi siihen parasta aikaa rahaa. Tosin Innallakaan ei olisi sille käyttötarkoitusta ja siksi olisi itsekästä pitää sitä. Näinä hetkinä Inna ei kuitenkaan ollut varma yhtään mistään.

”Amanda, voitko odottaa?” Inna pyysi hevosensa selästä.
Ori siirtyi ravista käyntiin vähän ennen blondia ja Inna kävi päässään miljoonia eri keskustelunavauksia aiheesta. Lähinnä, koska ei osannut ennustaa miten Amanda voisi reagoida hänen kysymykseen. Nauraisko se hänet pihalle vai löytyiskö todella ratkaisu?

”Niin?” Amanda kysyi äänensävyllä, joka kertoi jo halusta lähteä pois.
”Mä tuota mietin oisko Auburnissa mitään hevosta lainaan?” Inna kysyi. ”Kisattavaksi meinaan. Mun se nuori tamma on astutettu ja se jää varsalomalle, eikä mun muut hevoset oo kisaiässä.”

Ainakaan siis ne, jotka Innan luona parasta aikaa olivat. Nainen kaipasi todella jotain toistakin hevosta kisaukseen. Inna olikin ajatellut, että Amandalle puhuminen voisi tässä tapauksessa auttaa asioita. Perijätär tunsi varmasti tallinsa kouluhevosten tilanteet. Pala kurkussa Inna odotti, mitä Amanda Sokka mahtaisi hänelle vastata.

“Lainaan? Ei.” Amanda nosti kätensä puuskaan. Perijättären jäänsiniset silmät tuikkivat epäuskosta kuulemalleen. “Mikä on rahallinen tilanteesi?”
“Aah, en mä olettanutkaan, että ilmaiseks”, Inna kiirehti sanomaan sen, mitä unohti jo niin kutsutusta myyntipuheestaan. “Kyllä mä oon valmis maksaan sen mitä tarvii.”

Amanda naputti etusormellaan käsivartta ja oli ikuisuudelta tuntuvan ajan hiljaa.

“Ylläpidon?”
“Ylläpidon?” Inna ihmetteli hetken. “Ei se ensimmäisenä tullut mieleen, mutta kyllä, miksei.”
“Hmmh.” Amanda hymähti ja silmäili mustan orin selässä istuvaa naista. “Kahdeksalta täällä. Äläkä myöhästy, minulla on Effi ratsastamatta.”

Perijätär laski kätensä ja pyörähti kannoillaan korkea ponnari ilmaa sivaltaen.

“Laita kanget. Ja muista varustaa käytävällä.”
“Täh, kuka?”
“Capu.”

Capu? Inna katsoi Amandan perään suu auki. Puhuiko hän tosiaan siitä hienosta ruunikon värisestä puoliverioristaan, johon ei saanut koskea ihan kuka tahansa?  Inna oli nähnyt Capun liikkeessä ja se oli upea, mutta ilmeisesti myös hieman hankala. Tätä ratkaisua Inna ei kuitenkaan ollut osannut odottaa Amandan ehdottavan.
“Herranpieksut”, Inna mutisi itsekseen, kun hipaisi kantapäillään Banskun takaisin liikkeelle.


Roibant Cadbury tuijotti ruskeilla silmillään takaisin Innaa, joka seisoi sen karsinan edessä. Naisesta tuntui kammottavan väärältä rapsuttaa orin päätä ennen kuin avasi oven lukosta. Jännitys poltteli yhä kurkussa, kun Inna pujotti riimun orin päähän ja siitä pidellen talutti sen ripeästi hoitopaikalle Cavan karsinan ohitse.

Ketjujen lukot naksahtivat tiukasti riimuun kiinni ja Inna tarkasteli näyttävää oria hieman tarkemmin. Ruunikolla oli selkeästi jo muut asiat mielessä. Se kuopaisi kuuluvasti tallin lattiaa kaviollaan. Inna ei uskaltanut komentaa sitä, mutta otti harjan käteensä ja ainakin yritti tehdä elkein selväksi missä olisi itse. Se meinasi koitua hänen varpaidensa kohtaloksi. Capu liikehti sivuttain, eikä se tuntunut huomaavan (tai haluavan huomata) ihmistä.

Hikisen puolen tunnin kuluttua Capu oli varusteissaan. Inna kiitti joka ikinen kerta varustaessaan vaikeampia hevosia erityisesti Banskusta, joka ei yrittänyt talloa varpaita tai polkenut jalkaansa tehdäkseen riipivän äänen. Inna pisti kuitenkin huomiolle, ettei Capu onneksi ollut ilkeä. Se oli vain ori, jolla roiskui rapatessa.

Amandan ohjeistusta totellen Inna oli ajoissa maneesissa, hänellä oli kannukset saappaissa ja Capulla kanget. Kello oli viittä vaille kahdeksan, kun Inna talutti ohjat tiukasti nyrkissä orin maneesiin. Nainen oli laskenut minuutilleen jalustimien mittaamisen maasta ja satulavyön kiristämisen. Jalustimia tarvitsi lyhentää kaksi reikää.

Tarkoin lasketut minuutit takasivat sen, että Inna nousi valmiin orin selkään vasta, kun Amanda Sokka ilmestyi maneesiin. Inna oli miettinyt kyllä, että olisi kävellyt alkukäynnit ennen Amandan saapumista. Capu ei kuitenkaan vielä ollut hänen ylläpidossa, joten hän ei viitsinyt ottaa täysin itsenäisiä vapauksia.

Amanda Sokan astuessa takaisin maneesiin Inna nousi Capun selkään. Takamuksen laskeutuessa mustaan koulusatulaan, Innasta tuntui ettei tästä enää ollut perääntymistä, vaikka kuinka epäilyttäisi. Capun liikkeet olivat käynnistä lähtien erilaiset kuin tutun Banskun. Tämä ori oli paljon voimakkaampi, mutta tietyllä tavalla se oli erittäin miellyttävä ratsastaa. Toki Capu nappasi moottoriinsa kierroksia, kun Inna paineisti sitä samalla tavalla kuin omiaan uskalsi. Ruunikko oli kuitenkin paljon osaavampi kuin yksikään naisen omista nelijalkaisista.

Koeratsastus oli kaukana puhtaasta ratsastuksesta. Inna oli niin jännittynyt, kun Amandan silmät seurasivat häntä, eikä blondi yksittäisiä neuvoja lukuun ottamatta sanonut paljon mitään. Oliko se sitten hyväksyntää vai täysi lyttäys? Yleensä Inna tulkitsi Amandan puhumattomuuden hyväksyvänä eleenä.

Ja niin se oli myös tällä kertaa, kun he kävivät vähäsanaisen keskustelun. Sen jälkeen Inna ei voinut kuin hymyillä innostuksesta. Kaikki jännitys oli haihtunut ilmaan, kun hän talutti uuden ylläpitohevosensa talliin. Mielentilassaan Inna ei huomannut väistää orin kaviota, jonka seurauksena hänen varpaansa luultavasti murtui. Se oli juuri nyt yhdentekevää. Hymy huulillaan Inna kantoi kaikki Capun varusteet pois.

Innan teki mieli hyppiä, tanssia ja kiljua samaan aikaan. Hän oli saanut käsiinsä GP-tason kouluorin, jonka kanssa kisata. Orin omisti vielä Amanda Sokka! Kuinka monelle ihmiselle Amanda Sokka oli tarjonnut omaa hevostaan ylläpitoon? Hitto vie! Innan pitäisi soittaa heti Vernerille. Puhelimen hälyttäessä naisen todella teki mieli kiljua.

Hitsit miten ruosteessa ihminen saattoi olla. Sen siitä sai, kun itsellä oli ainoastaan nuoria hevosia. Eikä sitä tullut totuudennimissä töissä tehtyä mitään kovin vaativaa. Danielin homma oli kuitenkin viedä hevosiaan eteenpäin. Siksi mä melkein nauroin osaamattomuuttani Capun selässä, kun painosanalla yritin tehdä sillä työskentelypiruettia.

Onneksi Oili Savioja antoi mulle paljon hyviä neuvoja, joilla sain Capun tekemään edes jokseenkin hyvän piruetin kumpaankin kierrokseen. Oikeastaan loppupeleissä se vahvisti, että Capun ylläpito oli hyvä asia. Teki hyvää päästä tekemään vaikeita juttuja taidokkaalla hevosella. Se veresti hyvin muistia.

”Oikein”, Oili kommentoi. ”Anna sen nyt ravata.”
Taputin Capua kaulalle, kun aloitin keventämisen.

”Huuuh”, henkäisin hikipinnassa, kun siirsin orin käyntiin.
Kävimme loppukäyntien aikana Oilin kanssa nopeasti, miten valmennus oli mennyt ja mihin meidän kannattaisi jatkossa keskittää energiamme. Sain muutaman ihan hyvän neuvona, jotka ottaisin varmasti käyttöön myös Banskun kanssa.

”Käyttäydy nyt”, murahdin Capulle samaan aikaan, kun pyöräytin sen karsinaan loimi niskassa.
Pidin paljon enemmän Capun selässä olosta kuin sen hoitamisesta. Mokoma oli kuin mikäkin elohiiri, jolta ei koskaan loppunut nykiminen. Tai tässä tapauksessa häseltäminen. Jätin sen karsinaan kuivumaan siksi aikaa, että tein sille puuron. Amanda oli tehnyt orille tarkan ruokintaohjeen, jota en kyllä aikonut mennä sörkkimään aivan heti.

Mömmönsä saatuaan Capu pääsi vielä loppupäiväksi tarhaan. Kello ei ollut vielä mitään, kun valmennus loppui. Ruunikon tarhatessa, suuntasin loungeen kahvikupin ääreen. Mustaa sieluani juodessani kirjoitin Capun hoitovihkoon lyhyesti päivästä. Erityisesti kirjoitin ylös Oilin vinkit. Pidin todella paljon hoitovihon täyttelystä ja pidin sellaista myös Banskulla.

Kunhan vain muistaisin kirjoittaa siihen..

Syötettyäni Banskulle sen synttärikakun siirsin huomioni toiseen oriin. Mua jännitti jo hieman, mitä Amanda sanoisi valmennuksessa. Siitä oli nyt tasan kaksi viikkoa, kun allekirjoitin Capun ylläpitosopimuksen. Matka tähän päivään ei ollut ihan niin kivinen kuin olin ajatellut. Meillä synkkasi ihan hyvin, mitä nyt kaipasin aina Banskua, kun varustin Capua. Kiitos lepäsi aina Capunlaisten hevosten seurassa hevosista, jotka osaavat seisoa paikallaan, eivätkä tapa kaikkia hoitajansa varpaita.

Oli myös ihanaa, kun pääsi pois maneesista vääntämään kentälle. Piti vain oppia valitsemaan sellainen ajankohta, kun kaikki muut eivät olleet mestoilla. Muuten pitäisi mennä maneesiin omaan rauhaan tai ottaa maastopäivä. Capun kanssa ei houkuttanut lähteä metsään, joten Bansku oli viime päivinä saanut paljon enemmän maastoilua. Kuten myös tänään se sai vauhdikkaan synttärimaaston! Hih, oli hauskaa.

Capun kanssa me viihdyttiin eniten kentällä ja oltiin me osallistuttu myös valmennukseen, kun Saviojat tulivat Auburniin valmentamaan. Sieltä sain paljon hyviä vinkkejä. Uskoin myös Amandan jakavan niitä tänään, vaikkakin varmasti vähäsanaisemmin.

Suoristin mustan koulusatulan olevaa huopaa ennen kuin laitoin vyön kiinni. Sukaton etujalka kuopaisi kuuluvasti kivistä lattiaa ja sai siitä hyvästä palkinnoksi riittää murahduksen. Varustamisen jälkeen me oltiin molemmat valmiita. Mulla oli kaikki odottamassa Capun karsinan vierellä ja puin mustan kypärän päähäni. Me oltiin tänään ehdottomasti team Black, ilman minkäänlaista värinpilkahdusta. Se tosin tuskin kiinnostaisi Amandaa pätkän vertaa.

Valmennus meni ehkä paremmin kuin ajattelin. Ei mitenkään huippuhyvin tai huippuhuonosti. Me tehtiin paljon siirtymisiä, väistöjä, kokoamisia sun muuta. Capu pörräsi eteenpäin huippukouluratsun tavoin ja se olisi ollut varmasti paljon näyttävämpää, jos oisin itse osannut paremmin. Kuten Amanda mulle totesi laatu ei takaa taitoa.

Niiden sanojen myötä oli taas hyvä taluttaa Capu takaisin talliin, riisua se varusteista ja päästää karsinaan. Mun pitäisi varmaan pyytää Amandalta yksityisvalmennuksia kerran viikkoon. Vakiovalmennuksissa, jos aioin jatkossakin vaihtaa hevosta, tulisi kummallekin vain yksi valmennus kuukauteen. Se ei riittäisi alkuunkaan. Capun kanssa vielä tuntui, että tarvittaisiin ripaus enemmän valvovia silmiä.

Vajaan kuukauden päästä olisi kuitenkin näytönpaikka, kun viimein olisi toisien osakilpailuiden aika. Tuntui kyllä mahdottoman pitkältä ajalta. Kuin olisi tupla-aika osakilpailuiden välillä. Aika oli mennyt ihan tajuttoman hitaasti!

Inna ei mahtanut suupielilleen mitään. Ne vain pysyivät ylhäällä, eivätkä suostuneet laskeutumaan, kun Capu laukkasi nätissä muodossa kunniakierroksella. Sinivalkoinen ruusuke liehui vauhdin mukana mustissa kankisuitsissa ja musiikki soi taustalla. Inna taputti oria kaulalle tyytyväisenä. Vaativa A oli ollut heille lastenleikkiä. GP-tason hevonen suoritti tehtävät kuin vettä vain ja yhteistyö sujui mutkattomasti.

Huippuprosentit. 82,00% huuhtoivat pois Banskun kanssa koetun pettymyksen. Voitto ei ollut käynyt Innalla mielessäkään heti ensimmäisessä luokassa. Palkintosija oli kyllä ollut harrastoivomus. Ehkä samaa oli tiedossa myös Prix St. Georges luokassa? Itsevarmuutta hehkuen Inna laskeutui alas satulasta ja ojensi Capun Gabille, joka lähti taluttamaan oria.

Inna itse kävi nopeasti vessassa ja korjasi tiukasta nutturasta kuitenkin karanneen hiussuortuvan. Otti hän myös vastaan Vernerin onnittelut. He kävivät nopeasti syömässä luokan välisen tauon aikana Koivun Majatalon tarjoamia sapuskoita. PSG-luokka oli startannut jo, mutta Innan startti olisi jälleen luokan loppupuolella.

Toinen kerta Capun satulassa oli erilainen. Oliko kenties jollain verkan tammoista kiima? Vai sekoittivatko ne muuten herra-gp-tason-orin pään? Vai oliko PSG Innan ajatuksien mukaisesti hänelle itselleen turhan haastava? Brunette ei muista milloin viimeksi olisi edes startannut vaativampaa luokkaa kuin vaativa B ennen tätä päivää.

Kaikki tuntui menevän pieleen jo tervehdyksestä lähtien. Capu ei keskittynyt, Inna unohti mitä piti tehdä turhautuneena, yhteistyö oli kuin suuri mätänevä roskakasa. Naurettavat 60,926 %. Mustaa koulumestaruuden nauhaa ei nähty ruunikon orin kaulassa, eikä Innaa nähty hymyilemässä enää sinä päivänä tyytyväisenä kisasuoritukseen uuden ratsun kanssa. Naisesta tuntui kuin loistavan luokan jälkeen heidät olisi työnnetty pohjattomaan kuiluun.

Inna halusi vain nopeasti hoitaa Capun pois. Siinä ei paljon kerennyt miettiä tallottuja varpaita tai lohduttelevia poikaystäviä. Inna oli pettynyt surkean suorituksen jälkeen koko kisapäivään. Tämä tuntui olevan aina tätä. Joko hän sattui suoriutumaan voiton vaativin ottein tai rämpimään luokkansa pohjalla surkealla tuloksella.

Innan olisi pitänyt antaa itselleen armoa. He eivät olleet käyneet Capun kanssa kovinkaan monessa valmennuksessa ennen kisoja ja ori oli ollut hänen ylläpidossa vasta vähän aikaa. Capu lähti oitis vauhdikkaasti tarhassaan, kun Inna päästi sen vapaaksi. Komea ori pysähtyi kiljumaan pää korkealla ja odotti saavansa jonkinlaisen vastauksen.

Violetti kisatakki alkoi hieostamaan ja Inna avasi sen napit. Capua katsellessa Inna rauhoittui hieman. Kuitenkin vain sen verran, että pystyi palaamaan takaisin talliin vaihtamaan vaatteensa.

Eikä Inna vieläkään mahtanut suupielilleen mitään.

Neljän kuukauden yhdessäolon jälkeen olin viimein alkanut oppimaan mitä Capun päänsisällä liikkui. Okei, tuo oli valhe, kukaan ei tiennyt mitä orin päässä liikehti. Nyt puhunkin siitä, että enää mulla ei ollut kipeitä varpaita tai en halunnut repiä hiuksiani päästä Capua käsitellässäni. Päinvastoin! Capu oli ihan järkevä hoidettava, kun hiljalleen alkoi oppimaan merkkejä sen liikehdistä. Olin oppinut myös, että sitä oli aivan turha yrittää saada ruotuun..

Silloin, kun hevosen mielentila ei ollut ilkeä, vaan vauhdikas, ei sitä saanut komentamalla rauhoittumaan. Ehkä joku hevosvelho pitikin vääränä, että ihminen taipui sillain hevosen tahtoon. Itse en vain nähnyt siinä väärää, kun meidän kemiat toimi keskenään.

”Hei, Anna”, tervehdin ohikulkevaa naista.
”Hei”, hän tervehti takaisin ja jatkoi sen myötä matkaansa.
Itsekin keskityin kiristimään Capun satulanvyötä, jonka jälkeen pyöräytin sen karsinaansa. Auburnissa oli vielä kesälomaa valmennuksista. Olin kuullut huhuja, että niihin tulisi uudistuksia, joten en yhtään tiennyt milloin seuraavat olisivat. Mun pitäisi ehdottomasti ottaa Amandan puheeksi yksityisvalmennus, koska myös Kalla Cupin seuraava osakilpailu läheni kovaa kyytiä.

Käytyäni vaihtamassa kengät, suuntasin Capun kanssa kentälle. Tai no, se oli alkuperäinen suunnitelma, mutta sitten kohtasin Matildan hevosensa ja Laurin kanssa hyppäämässä kentällä. Noh, maneesi olisi varmasti rauhallinen. Käänsin Capun ympäri ja talutin sen suunnitelmista poiketen maneesiin. En kaivannut nyt treeniin tamman läsnäoloa. Capu kuitenkin oli… noh, ori. Aina naiset mielessä, jos sellainen sattui ohi kävelemään.

Nousin jakkaralta selkään ja päästin Capun pitkin uraa. Heti otettua kankiohjat tuntumalle, tunsin miten allani toimiva kone otti kierroksia. Ei sillä tavalla, että pian roikkuisin henkeni edestä satulassa, vaan hyvällä tavalla. Siitä pidinkin erityisesti Capussa, sen kierroksilla käyvästä koneesta, jota hiljalleen opin paremmin ja paremmin käyttämään.

Ei meillä todellakaan aina mennyt ruusuisesti. Juuri viime viikolla meidän treenit oli pelkkää katastrofia. Capu ei pysynyt käsissä, mä en ollut tarpeeksi hienotunteinen sitä kohtaan. Noh, ei Capu paljon hienotunteisuudesta välittänytkään. Lisäksi jollain tammalla oli kiima, jonka takia meidän ratsastuksesta ei tullut yhtään mitään.

Nyt siitä tuli sentään jotain. Capu ravasi voimakasta raviaan eteenpäin, kuunteli mitä siltä pyysin. Me tehtiin hyvä treeni, joka sisälsi paljon ravia. Ei mitään kovin ihmeellistä. Koko kesän olin muutenkin ottanut treenauksessa hieman rennommin. Lähinnä ratsastellut lävitse molempia oreja. Banskun kanssa me myös maastoiltiin enemmän, mutta Capu oli hieman – lue: paljon – kamalampi maastossa, joten se joutui tyytymään lähinnä derbyyn tai hiekkakenttään. Olin kyllä ottanut tavaksi käydä pienillä loppukäynneillä maastossa, kun Capu oli päässyt purkamaan suurimmat energiat pois.

Niin mä tein tänäänkin. Kiersin nopean lenkin maastossa, jonka jälkeen vein Capun talliin. Verkku soitti juuri, kun olin saanut kytkettyä Capun hoitopaikalle. Lupasin mennä käymään vielä Purtseilla ennen kuin lähtisin kotiin. Tiina oli kuulemma tehnyt lasagnea ja halusi meidät molemmat syömään. Mikäs siinä. Tiina teki hyvää lasagnea!

”No, niin ja sit karsinaan.”
Taputin Capua kuuluvasti kaulalle ja riimusta talutin sen karsinaansa. Ori pyörähti karsinassaan suorilta tyhjälle ruokakupille. Varmaan pettyen siihen, ettei vielä ollut ruoka-aika.
”Kiltisti sit”, naurahdin orille.

Tyttö tuolla ja tyttö täällä. Siinä oli ratsuni ajatusmaailma, kun talutin sen ohjista tiukasti puristaen kohti verryttelyaluetta. Orit sitten olivat todella mukavia kisamatkoilla! Ai, että. Capu oli nimenomaan ori suurella O:lla. Seisautin Capun verryttelyalueen laidalle ja laskin jalustimet alas.

"Sitten aloillasi pari sekuntia", komensin ruunikkoa.

Keräsin kankiohjat vasempaan käteen ja nostin saman puolen kiillotetun kengän jalustimeen. Pääsin juuri seisomaan jalustimelle, kun Capu otti tanssiaskeleille. Heilautin toisen jalkani satulan yli ja pidätin kiirehtijän seisahduksiin.

"Pyysin sua pysymään aloilla", muistutin sitä turhaan.

Asetin toisenkin saappaan jalustimeen ja hakeuduin istumaan keskelle satulaa. Taputin Capua kaulalle ja päästin sen kävelemään. Orin kanssa oli turha ajatella, että verryttelyssä liian kova työskentely väsyttäisi sitä. Enemmänkin piti aina pitää keskittyminen työskentelyssä. Joskus se oli helpompaa ja toisinaan vaikeampaa.

En ollut ihan varma kumpaa se tänään oli.

Pyhän Yrjön luokka oli tänään pienikokoinen. Osallistujat pystyivät laskemaan yhdellä kädellä, joten päätin ottaa päivän kisat harjoituksena. Kisassa meidän kanssa oli myös tuttuja. Anmari Farssi ja Electrizia, entiseltä työpaikaltani. En tullut kummankaan kanssa erityisesti toimeen. Ellu oli hieman mukavampi... hitusen.

Capuhan oli jo GP-tason kouluhevonen, kuten myös sen omistaja, mutta nykyinen ylläpitäjä (eli mä) ei ollut. Mä olin Intin tasoinen, kisasin alempaa tasoa, ehkä vielä joskus GP:tä. Capulta siis lähti kyllä myös piaffen ja passaget, jos vain osasi pyytää. Nyt siltä lähti ne myös ilman pyytämistä, kun Anmari ja Ellu pyörivät samalla alueella meidän kanssa.

"Haen kaksi kiveä tuolta ojanpohjalta, jos sun käyttäytymisen takia meidän suoritus menee plörinäksi", uhkasin ruunikkoa oria.

Suora, suora, suora, suora, suora.. Capu oli suora viisi askelta sitten ja sen kertoi myös hyvin selkeään ääneen Amanda. Hitto. Suoristi nyt! Hevonen sekä ihminen.
”Uudestaan. Ei noin vinona edes kannata lähteä väistämään”, Amanda tokaisi.
Joo, joo, selvä, selvä. Suorista itses nainen. Vedin kerran ja toisenkin syvää henkeä, jonka jälkeen ohjasin Capun uudelleen laukassa halkaisijalle. Tällä kertaa pidin katseeni visusti suoraan eteen, valmistelin väistön ja siirsin katseeni sivulle. Ulko-ohja ja sisäjalka taakse.
”Hyvä”, Amanda kehaisi. ”Sama toiseen suuntaan.”

Jälleen pari sisäänhengitystä ja keskittyminen kuntoon, kun heti seuraavalla sivulla ratsastin yhä laukkaavan Capun halkaisijalle. Capu eteni pyörivää laukkaa eteenpäin. Se oli tänään yllättävän kärsivällinen kaiken suhteen, vaikkakin se juuri tuntui aiheuttavan vaikeuksia. En ollut tottunut tällaiseen ymmärtäväiseen Capuun! Taputin Capua väistön jälkeen, joka oli saanut Amandan hyväksynnän.

”Pieruetti oikeaan. Muista edetä hyvin ennen ja pitää tahti myös jälkeen.”
Selvä, okei, joo, juuri niin minä tekisin. Tai sitten en. Mutinaa ja tuhinaa sekä tietenkin suoraan sanomista kuinka en osannut ratsastaa edes piruettiin oikein. Ajantuhlausta. Joo, niin oli, samaa mieltä. Onneksi koin sentään suuren ahaa-elämyksen piruettienkin suhteen. Olin aina ratsastanut ne jotenkin väärin. Työskentelypiruetti oli kuin vauvanjokellus verrattuna oikeaan, jonka piti Amandan mukaan olla ihan rutiini. Tässä ei kyllä myöskään ollut kyse hevosen taidottomuudesta, mikä sinänsä ehkä hieman kismitti. Kaikki missä me epäonnistuttiin Capun kanssa, johtui pelkästään minun ratsastuksesta, joka oli hevoseni tasoa alhaisempi. Mutta me edistyttäisiin ja oltaisiin valmiita kauden ensimmäiseen Intermediateen Ruunaalla.

Ainakin yritin pitää siitä kiinni.

Amanda jätti minut yksin loppuhölkälle. Luultavasti naisella oli itsellä vielä hevoset liikutettavana. Amanda Sokka ei ollut tunnettu aikaisista hevosteluajoista. Senhän takia kaikki valmennukseni olivat myöhään illalla. Enkä nyt voi väittää, eikö se olisi sopinut paremmin myös minulle.

Talutin Capun talliin, jossa hevoset olivat jo kaikki sisällä. Penna hääräsi omiaan, joista en ollut täysin varma, liittyivätkö ne todella tallitöihin. Jotain hämärää uudessa tallimestarissamme oli. Personallisuushäiriö? Kaksisuuntainen mielialahäiriö? Vai muuten vain pöpi päästänsä? Tiedä häntä.

Hoidin Capun nopeasti pois, koska Verneri oli luvannut tehdä minulle iltapalaa. Namnam omskisnomskis.

Haukottelin samalla, kun pyöräytin Capun hoitopaikalle vartin yli kahdeksan illalla. Olimme selviytyneet Lehtovaaran reissulta takaisin Kallaan puoli yhdeksän aamulla. Sen jälkeen ei tietenkään päästy vielä nukkumaan muutamaan tuntiin. Siinä meni yllättävän kauan aikaa, kun ensin Purtseilla ihmiset raahasivat tavaransa (ja ”Aaaaa, se jäi!” -tavarat) pois rekasta. Purtseille jäävät hevoset pääsivät karsinoihinsa lepäämään, Manki oli saanut lainata karsinaa päiväksi. Lefa ja Armi pakattiin takaisin, kuskasin ne loppujen ihmisten kanssa Auburniin, jossa onneksi itse pääsin oman auton ansiosta lähtemään ajoissa pois.

Launo ja Iines jäivät yhä Kaajapuroille, kun me ajoimme Vernerin kanssa ottamaan päivälevon. Oli suurehko ihme, että heräsin ajoissa Amandan valmennukseen. En ollut perunut valmennusta ihan vain sen takia, ettei ollut väli monelta lähtisin illalla Kauhajoelle. Siispä Amanda oli piiskannut väsynyttä kroppaani tunnin verran, valittanut entistä enemmän huonosta asennostani. Joten siinä vaiheessa, kun kävelimme Capun kanssa loppukäyntejä, mietin miten olisi vain pitänyt perua.

Taputin ruunikkoa oria kaulalle. Se oli huonosta ratsastuksestani huolimatta aivan hikinen. Olimme harjoitellut paljon piruetteja ja laukanvaihdoksia. Kaikkea sellaista, mikä oli minulle vaikeaa, mutta helppoa Capulle. Olin lopulta niin uupunut, etten jaksanut suuttua orille, kuinka se talloi varpaani. Riisuin Capun mahdollisimman nopeasti ja vaikka mieli olisi tehnyt luistaa useistakin pikkujutuista, päätin tehdä ne silti.

”Sä pääset helpolla”, mutisin Capulle, kun suljin sen karsinan oven ja annoin orin keskittyä vain iltasapuskaan. ”Ei tarvitse tehdä niin kauheasti töitä tällä viikolla. Vaikka kohta lähetään sit maailmalle.”
Hanami weekiin oli enää vain lyhyt aika, mutta sitä lyhyempi aika olisi kolmanteen Tie Tähtiin -osakilpailuun. Sinne Capulla ei ollut asiaa. Se oli aivan liian hieno seurakisoilta tuntuviin tapahtumiin. Vaikkei sillä, olin jo oppinut, ettei sopinut aliarvioida edes niitä kylmäverisiä tapauksia.

”Vietä mukava viikko. Aiheuta Pennalle mahdollisimman paljon harmaita hiuksia”, toivotin Capulle.

Kävin moikkaamassa karsinalevossa olevaa Banskua. Penna oli lähettänyt minulle ahkerasti viikonlopun ajan ruunan kuulumisia. Oli yhä järkyttävän outoa kutsua sitä ruunaksi ja melkein aina puhuttelin sitä orina. Bansku oli parantunut jo muutamassa päivässä hienosti leikkauksesta, joten se pääsisi varmasti aikaisemmin kuin kahdessa viikossa takaisin treeniin. Se olisi vain hyvä, ettei sen tarvinnut lähteä Ruotsiin kylmiltä. Siinä tapauksessa olisi pitänyt jättää osallistuminen kokonaan välistä.

Lähdettyäni Auburnista, pakkasin Mankin traileriin yhdeksän aikaan illalla. Verneri oli auttamassa orin kanssa, ettei lähtöni venyisi aamuyöhön. Sen jälkeen ajoin Orijoelle, vaihdoin kyydiksi hevosrekan ja lähdin vielä Kauhajoelle päin. Matka tuntui ekstrapitkältä ja Verneri olikin yrittänyt saada minut lähtemään vasta aamusta. Ikävä kyllä koulunpenkillä piti olla tasan kahdeksalta ja olin saanut sovittua missaavani vain maanantain. Lähiviikkoja oli niin vähän, ettei poissaoloja katsottu hyvällä.

No, nyt vain piti herätä ajoissa tunnille.

Tepastelin Loungen puolelle, joka oli onneksi tyhjä. Tänään en kaivannut mitään sosiaalista kanssakäymistä, joten olinkin vain työntänyt napit korviini jo autossa. Nyökkäilin vain niille, ketkä sattuivat kävelemään käytävällä vastaan. Avasin kaappini oveni ja vaihdoin talvikenkäni ratsastussaappaisiin sekä painoin kypärän päähäni.

Capu odotti jo hoitopaikalla täysissä tamineissa jalkaansa kuopien. Murahdin sen lopettamaan kärsimättömän pelleilyn samalla, kun irrotin ketjut suitsista ja tartuin ohjista kiinni. Talutin katteen kautta Capun maneesiin, jossa olikin yllättävän paljon väkeä. Viereisessä taisi olla valmennuksia päällä, joten joutuisimme kiemurtelemaan muiden seassa. Kiristin orin vyötä pari reikää ja kapusin sitten selkään jakkaralta.

Kokosin ohjia oitis tuntumalle, koska Capu veti kierroksia muista hevosista. Erityisesti mustankimosta Marasta, joka oli tietenkin sen mielestä erittäin viehättävä tamma. Paras tapa saada Capu lopettamaan silkka oripelleily, oli tehdä töitä. Kävellä kuitenkin oli ihan hyvä alkuun, joten me tehtiin käynnissä kaikkea hyvää herättelyä.

Päästyämme kunnolla työntouhuun, pyörittelin mielessäni Intin kouluohjelmaa. Matkaisimme sunnuntaina Edsvikin kilpailuihin, joten ohjelmaa oli hyvä kerrata. Olimme tänä vuonna kisanneet jo yhden Intin Valerianassa menestyksekkäästi voittaen luokkamme. Se toi itsevarmuutta ensisijaisesti mulle, olihan tämmöiset luokat Capulle yhtä kuin leikinlaskua. Ihan ei oltu ylletty ennätysprosentteihin, joka meille oltiin suotu Ruotsin Hanami Weekillä. Yli 83 prosenttia olikin aika hankala ylittää.

Kootun ravin ylläpitäminen tuotti itselleni eniten hankaluuksia, joten keskityin paljon siihen sekä piruetteihin. Ei mennyt kuin neljäkymmentä minuuttia, kun me molemmat oltiin aivan hiessä. Capu höyrysi ja päristeli loppuraveissa. Taputin sitä märälle kaulalle. Se oli ollut hyvä treeni, joka toivottavasti näyttäisi kyntensä sunnuntaina. Vielä huomenna me tekisimme treenin. En kaivannut mukaani Edsvikiin Capua, jolla olisi ollut vapaapäivä juuri ennen kisoja. Sellaista ei jaksaisi katsoa kukaan.

Loppukäyntien jälkeen laskeuduin alas satulasta ja talutin Capun talliin. Hoitopaikalla sidoin sen kiinni ja riisuin varusteista. Putsattuani isoimmat hiet pois ja laitettua orille kylmät jalkaan, uskalsin jättää siksi aikaa hoitopaikalle, että vein varusteet pois. Kävisin vielä putsaamassa ne pikaisesti ennen kuin lähtisin kotiin.

”Älä viitti”, mutisin Capulle, kun palasin sen luokse satulahuoneesta.
Ori kuopi tallin lattiaa kuin mikäkin pikkulapsi. Odottaminen ei ollut sen vahvuuksia.

Pian loimitettuna ja sapuska turvan alla Capu oli tyytyväinen karsinassaan. Taputin sitä kaulalle ennen kuin jätin sen omaan rauhaan. En kyllä tiennyt saiko silloin olla rauhassa, kun seinänaapurina oli kiljukalle-Cava.

Tietenkin olin unohtanut perua tämän päiväisen Amandan valmennuksen. Eilisen pitkän kilpailupäivän jälkeen olisin suonut Capulle vapaapäivän ja itselleni vapaaillan. Sen sijaan kahdeksantuntisen harjoittelupäivän jälkeen jouduin vielä tulemaan illalla Auburniin. Olinkin silmät ristissä, kun parkkeerasin Hondani tallipihaan ja laahustin talliin.

Onneksi Capu oli jo sisällä, eikä ori näyttänyt yhtään sen innokkaammalta nähtyään mut kuin mä tänne tulosta.
”Nyt on pakko jaksaa”, kerroin Capulle, kun otin sen hoitopaikalle. ”Tiedätkö paljonko sun ylläpito maksaa? Ja siihen vielä nämä joka maanantaiset valmennukset? Jos ei muista perua, niin sitä osallistutaan, koska se käy muuten kalliiksi”, selostin orille, joka kuopi jälleen kerran lattian pintaa kengitetyllä kaviollaan.

”Ja lopetat tuon”, komensin. ”En aio maksaa Isbelle sun toheloinnista.”
Harjasin Capun hyvin lakonisin liikkein. Se oli väsynyttä ja hidasta, kun suin ruskeaa klipattua karvapeitettä. Kuten olen varmasti aikaisemminkin sanonut, Capulla ei ollut kovin hyvät hermot. Se kyllästyi nopeasti ja alkoi toheloida, kuten tälläkin kertaa se astui miljoonatta kertaa mun varpaille. Hokeilla se tuntui vielä mukavammalta.

Mutisten tuuppasin orin pois rutistuneen jalkani päältä.

Capun oltua valmis, kävin kiskaisemassa kahvia pari kuppia kurkusta alas, jonka takia kävin vessassa vielä kaksi kertaa ennen kuin lähdin maneesille. Kello oli vasta varttia vaille seitsemän, kun valtasimme Pajun tuttuun maanantaiseen tapaan. Tänään ei onneksi ollut Danielin valmennuksia ensin, joten saimme rauhassa kävellä alkukäynnit. Otin myös ensimmäisiä alkuraveja odotellessani Amandaa.

Amanda ei koskaan tullut ajoissa, vaan juuri tismalleen siihen kellon aikaan kuin oltiin sovittu.
”Hei”, tervehdin valmentajaani ja siirsin Capun ravista käyntiin.
”Hei. Te olitte eilen kisoissa?”
”Joo”, vastasin. ”Tultiin kolmansiksi.”
”Prosentit?”
”Seitkytneljä ja kuusisataa.”

Perijätär vain nyökkäsi eleettömästi.
”Ota vain takaisin raviin.”
En muuta reaktiota odottanutkaan Amandalta, joka nyt varmaan toteaisikin, että ne kilpailut ovat takana päin ja nyt voit keskittyä siihen, mitä pitää parantaa.

Onneksi Amanda Sokka osasi lukea ajatuksia. Ei sillä, että nuorempi perijätär olisi välittänyt olinko väsynyt vai en, mutta kyllä se taisi vähän välittää Capun väsymyksestä. Me otettiin valmennus täysin läpiratsastuksen kannalta, eikä tehty mitään rankkaa. Onneksi. Olin niin järkyttävän väsynyt, että Amanda tuhahteli, murahteli ja haukkui ratsastustani koko valmennuksen läpi. Varmaan ihmetteli miten me muka oltiin eilen saatu yli seitsemänkymmentä prosenttia.

Silti musta tuntui ihan hyvältä satulassa. Väsymyksestä ja Amandan kommenteista huolimatta, Capu tuntui kuuntelevan mua ja tekevän pyydetyn. Me tosiaan oltiin saatu parissa vuodessa hiottua taitojamme yhteen, mikä alkoi hiljalleen tuntua saavutukselta.

”Hyvä on. Ota loppuraveihin”, Amanda sanoi, kun tein viimeisen vastalaukka ympyrän. ”Ratsasti se rennoksi, äläkä lopeta liian aikaisin.”
”Kiitos valmennuksesta”, huikkasin Amandalle, joka teki jo lähtöä.
”Se on mun työtä.”
Jep, niinhän se tosiaan oli. Olla oikein kannustava ja tukeva valmentaja. Juuri sellainen valmentaja oli Amanda Sokka.