Lottoa ja juustonaksuja

Pieni kilikello R-kioskin oven päällä kilahti, kun kävelin sisään. Tarkoituksena oli tehdä lotto ensi viikon arvontaa varten, mutta ensimmäiseksi suuntasin kulkuni minimaaliselle juomaosastolle. Olin juuri tullut Sallin luota, joten kurkkua kuivasi ratsastuksen jälkeen.
Hetken emmin kylmän Koffin ja limukan välillä, mutta lopulta nappasin käteeni pienen pullon Pepsi Max Limeä.
Hyllyjen välissä seikkailessani mukaan tarttui myös juustonaksu-pussi.

Tiskin takana ei näkynyt ketään. Vilkuilin ympärilleni etsien katseellani työntekijää, mutta tyhjää täynnä oli koko pulju.
Ladoin ostokseni tiskille ja rykäisin kovaan ääneen, mikäli työntekijä olisi karannut takahuoneeseen kahville hiljaisen hetken turvin.
Siinä myyjää odotellessa kaivelin mustan takkini taskuista lompakkoa.

Lompakko onnistui jotenkin jumittamaan taskuun ja sitä repieässäni ulos sieltä, kuulin jonkun saapuvan tiskin toiselle puolelle.
"Nuo ja sitten yks lotto... Kunhan saan tämän pirun lompakon ulos täältä", ähisin ja lopulta lompakko suostui ulostautumaan taskustani.
Nostin katseeni virnistäen voitonriemuisesti ja tiskin takaa minua tuijotti tutut kasvot.
Ei oo totta.

Sunnuntaivuoroissa oli puolensa. Palkka juoksi tuplana, mutta myös vuoro tuntui tuplasti pidemmältä. Kahvia haettiin harvakseltaan arkipäiviin verrattuna ja liikenteessä oli lähinnä sunnutaiherkkujen hakijat tai lottokuponkien tarkastajat. No, ainakaan mun ei tarvinnut olla sosiaalinen.

Keitin tuoretta kahvia siltä varalta, että joku eksyisi kioskille vielä illan hämärässä. Kaadoin ensiksi kupillisen itselleni ja päätin kumota sen kurkkuuni sopivan hiljaisen hetken turvin takahuoneen puolella.

Maitotilkka ei jäähdyttänyt kahvia tarpeeksi nopeasti ja ehdin ottaa vain muutaman hörpyn ennen kuin tiskiltä alkoi kuulua merkitsevää rykimistä. Miten mä en ollut kuullut oven käymistä?

Otin parhaan - en siis millään tapaa vakuuttavimman - asiakaspalveluhymyni ja marssin tiskille vain huomatakseni, että siinä seisoi mun toissailtainen seuralaiseni. Vihreäsilmäinen ei saanut pidettyä pokerinaamaansa ihan yhtä kasassa nostaessaan katseensa muhun.

"Montako riviä saisi olla? Plussaa, jotain muuta?" tiedustelin kuin tilanteessa ei olisi ollut mitään outoa. Vaikka olihan siinä jotain.

Matilda ei näyttänyt olevan moksiskaan minun tapaamisesta. Tai sitten naisella oli hiton hyvä pokerinaama. Vahva veikkaus jälkimmäiselle.

"Tota, ihan pari riviä ja pistä vaan se plussa", naurahdin hämmentyneenä ja katselin ympärilleni kuin etsien mahdollista piilokameraryhmää.
En ollut ehkä antanut kaikkein fiksuinta kuvaa itsestäni perjantaina ja vaikka olimme lähteneet eri suuntiin ihan hyvissä fiiliksissä, minua silti hävetti. Ja paljon.
"En tiennytkään, että olet täällä töissä", töksäytin.

Nyökkäsin virnettä hilliten, koska vihreissä silmissä oli hämmennystä ja oli virkistävää olla sen aiheuttaja. Käännyin Veikkauskoneen puoleen ja toistin Jessen sanat mielessäni koneen tulostaessa lopulta valmiin kupongin.

"Tää on mun kolmas työpaikka ärrällä, oon vaan aina saanut siirron niin helposti etten ole osannut vaihtaa", vastasin lyöden lottokupongin kassaan. Ärrätädin pesti ei ollut mitenkään kovin hehkeä, mutta mulle se oli välttämätön paha ylläpitää omaa taloutta ja hevosta.

Piippasin Jessen muut ostokset ja loin mieheen pitkän katseen.
"Rennompi sunnuntai-ilta, vai?" tiedustelin ovelasti hymyillen.

Nyökyttelin Matildan vastaukselle työpaikastaan. Alkujärkytyksen mentyä ohi, olin oikeastaan iloinen, että se oli juuri Matilda, joka tiskin takana piippasi ostoksiani kassajärjestelemään.

Tosin naisen tiedustelu rennommasta illasta sai minut hieman kiemurtelemaan. Taas.
"Hah, joo. Netflixiä ja silleen. Yksin. Jälleen kerran", naurahdin hieroen takaraivoani.
Samantien kun olin lauseen tölväissyt ilmoille, tajusin miltä se mahdollisesti Matildan korviin kuulosti.
Mikä mua vaivaa??

En tiennyt, oliko mun katse jotenkin piinaava vai oliko Jesse vain vaisumpi tällaisessa ympäristössä, mutta mies tuntui edelleen olevan vähän hämillään.

"Jälleen kerran", toistin silmiäni pyöräyttäen. "Vastahan mä olin sun seurana valomerkkiin asti."
Virnistin sanojeni perään. Muistin - me molemmat varmasti muistettiin - kuinka ilta Krouvissa oli meinannut notkahtaa mun kieltäydyttyä epätavallisen kohteliaasti Jessen kutsusta. Nyt, kun me oltiin satuttu taas saman katon alle, mä halusin pyyhkiä oudot muistot ja ottaa ei-niin-väkinäisestä keskustelusta kaiken ilon irti.

"Kahdeksan ja neljäkymmentä", hymähdin palaten hetkeksi kassatyön pariin.

En voinut muuta kuin nauraa Matildan vastaukselle.
"Totta, totta..." hymähdin suupielet korvissa.

Vilautin pankkikorttia lähimaksun kohdalla, jonka jälkeen sujautin sen takaisin lompakkooni.
"En tarvitse kuittia", totesin lopulta, kun kassa raksutti tulostamisen merkiksi. Mieli teki jatkaa "Mikäli et kirjoita siihen puhelinnumeroasi", mutta tällä kertaa osasin pitää suuni kiinni.
Kasasin ostokset syliini ja lottolipukkeen tungin kännykän suojakuoren taskuun.

"Oliko krapula eilen?" tiedustelin. Olisinhan minä voinut vain sanoa heipat ja lähteä, mutta halusin kuitenkin jäädä vielä hetkeksi.

Jesse nauroi mun sanoille ja se oli uutta. Vihreäsilmäinen vaikutti olevan hyväntuulinen myös selvinpäin ja se vain vahvisti outoa tunnetta siitä, että viihdyin sen seurassa myös hivenen nöyryytettynä R-Kioskin vaatimattomassa univormussa.

Nyökkäsin rutistaen kuitin nyrkkini lomaan. Nakkasin sen tottuneesti tiskin alle roskikseen ja nostin katseeni Jesseen, jolla ei näyttänyt olevan mikään kiire pois.

"Vähän hölmö olo vaan", tuhahdin. "Sulla?"
Meistä kahdesta Jesse oli kuitenkin ollut humalassa, mä vain pienessä sievässä.

Kohautin harteitani Matildan tiedustellessa minun krapulatilannetta.
"No, se oli sellainen perinteinen krapula. Eli ensin pelkäsin että kuolen ja sitten pelkäsin etten kuolekaan", vitsailin.

Käänsin katseeni hetkeksi kengän kärkiini.
"Tosin sitä krapulaa pahempi olo oli se morkkis siitä mun möläyttelystä", myönsin.

Vai että perinteinen krapula. Tuhahdin itsekseni, napauttaen tiskiä pari kertaa kynsilläni. Ostoksista päätellen mies ei ollut vieläkään täysin selvinnyt darrastaan tai sitten se oikeasti harrasti sunnuntai-iltaisin limua ja juustonaksuja.

"Ei puhuta siitä", ähkäisin ennen kuin ehdin jarruttaa sanojani. Mitä muutakaan mä olisin oikeastaan voinut sanoa jäämättä kiinni? Siis siitä, etten ollut missään vaiheessa maininnut vastahakoisuuteni johtuneen Jonathanista. Tässä vaiheessa ja tilanteessa sen livauttaminen keskusteluun tuntui vaikealta, vaikka en uskonut tilanteen varsinaisesti olevan koskaan sen helpompi.

"En mä ihan vähästä säikähdä", jatkoin niin kepeästi kuin osasin.

"En mä ihan vähästä säikähdä."

"Se on hyvä kuulla. Minulla kun ei hirveästi täällä ketään tuttuja ole, niin en haluaisi suututtaa heti ensimmäistä, johon tutustuu", höpötin helpottuneena.

Rutistin juustonaksupussiani kuin se olisi viimeinen oljenkorteni.
Vilkaisin ovelle päin.
"Tuota... Ehkä mä tästä lähden häiritsemästä sinun töitäsi", hymähdin.
Kioski oli edelleen autio meitä lukuunottamatta.
"Täällä kun näyttää tätä ruuhkaa olevan", virnuilin kääntäen katseeni takaisin Matildaan.

Jesse rentoutui eli mä olin löytänyt oikeat sanat. Näinkö sosiaaliset ihmiset toimivat? Yrittivät lukea toista, paikata tilanteita ja sitä rataa?

"Tiedän tunteen", hymähdin. "Vaikka mä olenkin vähän.. nirso. Siis mitä ihmisiin tulee."
En ollut ihan varma sanavalintani sopivuudesta, koska en mä varsinaisesti ollut valikoiva. Tietääkseni. Tai saattoihan sitä sellaiseksikin kutsua, mutta yksinkertaisuudessaan moni ihmistyyppi ei vain sopinut mulle. Mitenkään, missään tilanteessa.

"Joo, sä häiritset niin perkeleesti", tuhahdin suupieli nykien. Kierrätin katsettani tyhjässä kioskissa ja palautin katseeni Jesseen.
"Ruuhkasta puheenollen", aloitin. "Mulla on aika reilusti kahvia jäljellä. Maistuuko?"
Kai mä voisin tarjota kupillisen kuumaa sen sijaan, että tyhjentäisin yli puoli pannullista kahvia viemäriin koska ei kai kukaan oikeasti eksynyt siihen aikaan sunnuntai-iltana R-Kioskille kahvittelemaan.

Olin jokseenkin yllättynyt, että Matilda oli kahvista maininnut. Halusiko se oikeasti, että minä jäisin vielä hetkeksi? Varsinkin kun oli juuri maininnut olevansa nirso ihmisten suhteen. Mieltä lämmitti ajatus, että kaikesta huolimatta Matilda jollain tasolla sieti minua.

"Ainahan sitä ehtii yhden kupin juomaan. Ei minulla ole kiire mihinkään", vastasin iloisesti.

Jesse myöntyi kahvitteluun ja mä tajusin, kuinka kiusallista miehen kieltäytyminen olisi ollut. Mitenköhän mä olin edes mennyt tarjoamaan mitään helkkarin kahvia?

Ei mulla kuitenkaan enää ollut muuta vaihtoehtoa kuin palata takahuoneeseen, kaataa Jesselle kupillinen kahvia suureen take away -mukiin ja palata sen kanssa tiskille.
"Noin", mumahdin. "Maito ja sokeri on tuolla."
Nyökkäsin kahvipisteen suuntaan ja jatkoin pannun kanssa matkaa suuren termarin luo lorauttaen loput pannusta säiliöön.

Kävin hakemassa oman kuppini tiskin ääreen ja lopetin hääräämisen hetkeksi. Vilkaisin kelloa todeten, etten ollut kääntänyt sitä talviaikaan.
"Mä en olisi ihan välttämättä tarvinnut tuota lisätuntia tähän työvuoroon", huokaisin hörpäten ikävästi jäähtynyttä kahviani irvistäen perään.

"Kiitti", totesin, kun Matilda palasi takahuoneesta kahvin kanssa.
Laskin ostokseni takaisin tiskille ja suuntasin Matildan ojentaman take away-mukin kanssa maidon ja sokerin luo.
Lorautin hieman maitoa kahvin sekaan ja maistelin sitä varovaisesti, jotta en olisi polttanut kieltäni.
Nyökyttelin hyväksyvästi. Vähän oli pannussa seisseen makuista, mutta kyllä tätä joi.

"Pomo tuskin olisi arvostanut, jos olisit tuntia aikaisemmin sulkenut?" naurahdin, kun olin hörpännyt uudemman kulauksen kahvista.

Tuhahdin Jessen kommentille.
"Eipä kukaan olisi varmaan mitään menettänyt", vastasin viitaten tyhjään kioskiin, jonka ovenkahvassa en voinut hyvällä tahdollakaan kuvitella kenenkään roikkuvan millään tasolla loukkaantuneena siitä, että olin sulkenut puljun tuntia etuajassa.

"Mitä sä teet työksesi?" kysyin tajutessani, etten mä tiennyt Jessestä kuin nimen. Etunimen. Sukunimi, ikä ja kaikki muu suhteellisen oleellinen oli pimennossa, vaikka ei se oikeastaan pahemmin häirinnyt. Mitä vähemmän mä tiesin, sitä vähemmän mun täytyi kertoa itsestäni ja sitä enemmän saatoin keskittyä keskusteluun tavanomaisista, normaalien ihmisten aiheista ja leikkiä, että handlasin jotain sellaista.

Puhaltelin kahvikuppiini kevyesti ja hymähdin huvittuneena naisen tuhahtelulle.
"Eihän sitä tiedä, vaikka tulisi joku asiakasryntäys ykskaks yllättäen."
Hah. Tuskin.

"Mä oon asianajaja", vastasin hieman hämmentyneenä Matildan kysymykseen. "Usko tai älä."
Olin varmasti antanut itsestäni todella asiallisen asianajajan kuvan.

Jos mä en olisi kehittänyt itselleni niin järkkymätöntä pokerinaamaa, olisi Jesse varmasti huomannut kun mun leukani loksahti henkisesti tiskille. Asianajaja?

Mielikuva vihreäsilmäisestä puku päällä häilyi mielessä pari sekuntia - olikohan hyvä vai huono asia, että olin tutustunut asianajajaan? Hyvää oli ainakin se, etten ollut esim. läimäyttänyt miestä Krouvissa "ahdistelu"yrityksestä suivaantuneena.

"Ahaa, vai niin", nyökyttelin huuliani mutristaen. "Mielenkiintoista. Onko Kallassa suurikin tarve asianajajille?"

Minua hieman huvitti Matildan reaktio, mutten näyttänyt sitä tälle. Nainen selvästi yritti pitää naamansa peruslukemilla, mutta pieni hämmästyneen mietteliäs ilme siellä vilahti.

"En minä Kallasta tiedä. Orijoella minä käyn töissä. Lähinnä avioeropapereita ja testamenttijuttuja täyttelen", kohautin harteitani.

"Ei siis mitään skandaalin käryisiä murhajuttuja oikeudenkäynteineen", lisäsin huvittuneena ja hörppäsin loput kahvit kupin pohjalta.

"Ai", hymähdin kahvikuppini takaa. Orijoen asianajaja. Kaikkea sitä.

"No, on se ehkä joka tapauksessa tätä hehkeämpää", tuhahdin viittoen asuani, jonka olin vetänyt päälleni vuosikaudet. No, se oli mulle elanto ja siihen oli tyytyminen silläkin uhalla, että asiakaspalvelutyö saisi mut vain katkeroitumaan ihmisiin lopullisesti.

Vilkaisin Matildan työpukua. Eihän tuo nyt niin kamala ollut... Ainakaan Matildan yllä.
"No jaa, en nyt tiedä onko sekään kovin mukavaa jäykistellä puku päällä kaiket päivät", mutisin huvittuneena ja rutistin pahvimukin nyrkkiini.

"Mutta joo... Minäpä taidan tästä häippästä häiritsemästä sinun työntekoasi", lausuin nakatessani ruttuisen kupposen roskikseen.
Keräsin juustonaksut ja limukkapullon kainalooni.

"Nähdään taas", huikkasin vielä ovelta ennen kuin lähdin taapertamaan kotiini pieni hymy kasvoilla.

Pukumiehistä saattoi olla.. montaa mieltä. Jätin mielipiteeni omaan arvoonsa ja tyydyin vain nyökkäämään viattomasti hymyillen, seuraten samalla kuinka Jesse rutisti kahvimukinsa.

"Jep", hymähdin, koska miehen lähtöaikeet eivät tulleet mitenkään yllätyksenä. Yleensä asiakkaat eivät viipyneet kioskilla kauaa enkä olettanut Jessen olevan suurempi poikkeus.

"Kiitti moi", irvistin asiakaspalveluhenkisesti vihreäsilmäisen perään. Vasta oven sulkeuduttua havahduin ajattelemaan, kuinka Jonathankin oli jutellut mulle ensimmäistä kertoja kioskin tiskillä.

Ilmeisesti nyt oli siis olemassa ärräpoika ja vihreäsilmäinen ärrämies. Ajatus sai mut naurahtamaan hiljaa, mutta manaamaan itseäni samanaikaisesti alimpaan helvettiin siitä, etteivät nämä kaksi tienneet kytköksistään muhun.